tiistaina, joulukuuta 27, 2005

Hyvä joulu toi Dylanin

Lisäkseni ainakin Media=blogi toivoi joululta "vanhanaikaisia" huveja eli hyviä kirjoja ja muuta luettavaa. Kiitos samoin, ja jotain sainkin, vähintäänkin mielenkiintoisia tekstejä. Tuli Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, jonka moni muukin on todennyt tärkeäksi muttei kovin kaunokirjallisesti ansiokkaaksi teokseksi. Perinteinen joululahja oli Arno Forsiuksen historiallinen artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli almanakan valistuskirjoituksia. Matti Salon ja Ilari E. Sääksjärven tietokirja Andeilta Amazoniaan taas liippaa läheltä antajia, suvun sademetsätutkijoita. Vilhelmiina Mäkelän kotiseutukirja Pläsitorilta liikekaupunkiin taas kertoo Lempäälän historiaa sen verran läheltä, että sieltä löytyy lasten mummun, isomummun ja muutaman muun sukulaisen kuva ja tekstiä vuosikymmenten takaisesta elämästä Lopen kartanossa. Joulua vihaava isosisko sai lisäksi Saksassa vaihto-oppilasvuotta viettävältä pikkusiskolta Dietmar Bittrichin Das Weihnachtshasser Buchin eli Joulunvihaajan kirjan.

Suurin kulttuurielämys oli kuitenkin Martin Scorsesen Bob Dylan -dokumentti No direction home, jonka ensimmäisen osan MTV3 esitti joulupäivän iltana myöhään. Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Matti Ripatti tämän päivän Hesarin Kanavalla-kolumnissaan; Ripatin mielestä jo ensimmäisen kahden tunnin perusteella elokuvaa voi pitää mestarillisena. Se oli monikerroksellinen ja -merkityksellinen teos, joka päähenkilön persoonan siivellä kertoo paljon mielenkiintoista esittämänsä ajan hengestä, musiikista, Yhdysvalloista ja kulttuuri-ihmisistä.

Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kuunnellut Dylania, mutta taidanpa kaivaa vanhat vinyylimme pikaisesti esille. Ja tietysti odotan innolla myös huomenillalla esitettävää toista osaa.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Tervetuloa, Johanna

Jos totta puhutaan, minua vähän ennalta hirvitti, onnistuuko vuoden alussa uudistuva Journalisti saamaan päätoimittajaksi tarpeeksi mielenkiintoisen ja pätevän alan ammattilaisen. Johanna Korhosen valinta oli siksi iloinen yllätys. Muista hakijanimistähän en tiedä mitään, mutta en usko silti valinnan menneen pahasti metsään.

En ole työskennellyt Korhosen kanssa ihan lähietäisyydellä samassa toimituksessa, mutta tarpeeksi usein törmännyt häneen sekä journalistisissa, ay-poliittisissa että koulutukseen liittyvissä yhteyksissä. Asiallisia ja ystävällisiä kohtaamisia, joissa on yleensä keskitytty olennaiseen sisältöön. Ja verkkoahan Korhonen ymmärtää, mikä on ehdoton lisäbonus ammattilehden kehittämisessä.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

Kulttuuri-Lahti bloggaa

Lahti on yksi vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi havittelevista suomalaiskaupungeista. Nettisivut se sai auki myöhään, vasta eilen, mutta ainakin yhdessä asiassa projektitoimisto on muita edellä. Lahti 2011 bloggaa.

Avausmerkintä Lahti on mielentila pohtii lahtelaista ironiaa ja etäisyyden ottamista, joita on erehdytty luulemaan jopa tylsyydeksi. Tänään on vuorossa Lahden maine, joka ei tänään Lahdessa alustaneen professori Pekka Aulankaan tutkimuksen valossa ole siitä parhaasta päästä maassamme.

Kiitokset bloginpitäjälle - Lahti 2011 -toimiston tiedottajalle Heini Moisiolle - ettei hän yritä merkinnöissään sokeroida kotikaupunkiani tunnistamattomaksi. Aulaakin hän tukistaa ihan asiasta, jos kaupungin osittain rahoittama professori ei tosiaan ole viitsinyt mennä alustuksessaan juuri pintaa syvemmälle etsiessään syitä Lahden maineelle.

Etenkin sivuston kulttuuria-otsikon alta löytyy kuva, joka hyvin kuvaa normaalia kulttuurityöläisen arkea missä tahansa suomalaisessa kaupungissa. Useammin se muistuttaa sauvakävelyä räntäsateessa kuin purjehdusta sinisillä laineilla maineikkaan sinfoniaorkesterin soidessa taustalla.

tiistaina, joulukuuta 06, 2005

Puhuvat ja tanssivat pingviinit

Yritimme, mieheni ja minä, lähteä karkuun yksiä pingviinipukuisia (joita tytär katsoo televisiosta) elokuviin katsomaan Pingviinien matkaa. Ei olisi pitänyt. Ja kerrankin olisi pitänyt lukea vaikkapa Nyt-liitteen Kati Sinisalon arvostelu ennalta. Vaan kun en ehtinyt.

Kyllä, kuvat ovat upeita, ja osa filmimateriaalista varmaan ainutlaatuista. Mutta mikä mielenhäiriö on saanut elokuvantekijät kuvittelemaan, että ihmisäänillä ja -perspektiivistä kerrottu banaali tarina saisi meidät herkistymään "luonnon suurelle mysteerille"? Etenkin kun joka ikinen repliikki on sarjassamme "elämää suuremmat kliseet", joita kukaan käsikirjoittamisen alkeiskurssin käynyt harrastelija ei kehtaisi lähettää tarjolle ohjaajille tai tuotantoyhtiöihin. Parittelua mm. nimitetään elokuvassa tanssimiseksi. Aika osuva vertaus tosin näin linnanjuhlien illan perspektiivistä.

Näimme suomenkielisen version, mutta pelkään, ettei alkuperäinen teksti tai toteutus ole juurikaan kummempi. Ja se mainostettu musiikki, siitä olen tismalleen samaa mieltä kuin Sinisalo: "Tätä kaikkea säestää ranskalaisen Emilie Simonin söpö musiikki. Pirtanauhakilistely lapsinaisen äänellä englanniksi laulettuna toimii jotenkuten erikseen kuunneltuna, mutta elokuvassa se banalisoi outojen eläinten elämän romanttiseksi new age -vikinäksi."

Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin Sinisalo (tai ainakin arvion otsikko). Ei elokuva ole mikään luontodokumentti. Kuvamateriaali saattaisi riittää dokumentiksi juuri ja juuri, mutta söpöilyn nimissä siitä on karsittu mm. todelliset kuolemakohtaukset minimiin. Meressä vaanii äitipingviinin saalistaja, myrsky karsii isiä, ja albatrossi tulee ja vie pingviininpoikasen. Ratkaisevissa kohdissa kamera kuitenkin aina kääntyy nopeasti muualle. Herttainen tarina olisi mennyt pilalle.

maanantaina, joulukuuta 05, 2005

Säheltämisen hektinen oppimäärä

Menneinä viikkoina en juuri ole ehtinyt miettiä, olenko ollut tehokas ja keskittynyt vai eestaas poukkoileva säheltäjä. Ei ole kuitenkaan ollut aikaa esittää tehokasta, sillä on ollut ihan oikeasti pakko saada aikaiseksi monta isoa ja pientä työtä, joiden jo pelkkä muistissa pitäminen on välillä tuntunut mahdottomalta. Liian monen syksyn juttutilauksen ja tyttären ylioppilasjuhlien h-hetki osui samalle viikolle.

Perjantaina oli jo naurussa pitelemistä, kun papiljotit päässä, puoli tuntia ennen koulun ylioppilasjuhlaa, kirjoitin viimeisiä rivejä lehtijuttuun ja samaan aikaan yritin lopettaa puhelua sinnikkään koulutuskeikan tarjoajan kanssa.

Siksi olikin riemukasta avata tänä aamuna sunnuntain Hesari ja lukea sieltä talous-osion avaava Markku Saksan artikkeli Miten työstä tuli säheltämistä kaaoksessa? Siinähän peruspointtina on, ettei toimistotyötä enää voi tehdä rauhassa ja pitkäjännitteisesti, kun koko ajan joku keskeyttää. Kun tätä jatkuu tarpeeksi kauan, joutuvat ihmiset tehokasta esittämisen kierteeseen, jossa iso osa päivästä kuluu esimerkiksi sähköpostin kelaamiseen.

En työskentele toimistossa muiden joukossa, mutta kyllä freelancerinkin työ on helposti poukkoilua kymmenen asian keskellä. Sekin on tuttua, että juuri tärkeän deadlinen alla puhelimet alkavat soida, ja sähköposteissa vaaditaan reagointia ties mihin. Kaikkein pahimmassa pulassa olemme tietysti me, jotka lisäksi toimimme jossain järjestössä.

Tunnistan toki myös sen, miten helppo on mennä kiireen halpaan. Jos kirjoitustyö ei suju, tuntuu hurjan tärkeältä tsekata postit viiden minuutin välein tai lukea englanninkielinen, 25-sivuinen raportti, josta ei seuraavana päivänä muista enää mitään.

Minulla ei ole tilanteeseen mitään yleispäteviä ratkaisuja, mutta olen onneksi älynnyt kehittää joitain suojautumiskeinoja. Ensimmäinen on se, etten suostu hankkimaan maaseutukotiimme laajakaistaa. Kannettava konekin lähtee mukaan vain ääritapauksissa eli käytännössä kesällä, kun haluan työskennellä pihalla. Sähköposteja tsekkaan kerran päivässä, ja se riittää hyvin. Ja kännykänkin voi laittaa kiinni.

Toinen keino on yrittää keskittyä vain yhteen juttuun kerrallaan kunnolla. Ei tietenkään täysin onnistu, jos deadlineja on viisi peräkkäin, mutta aina voi yrittää rauhoittaa jonkin osa-alueen. Minulla se on kirjoittaminen. Kun teksti alkaa viedä, en kuule enkä näe mitään muuta. Tiedonhakua on helpompi tehdä monesta aiheesta limittäin.

Joskus myös puhallan pelin tietoisesti poikki. Lähden kävelylle, jumppaan ja muihin aktiviteetteihin silloin kuin olen suunnitellut. Aina ei voi kieltäytyä kokouksista tai ylitöistä (freelancerin tapauksessa ylimääräisestä venymisestä), mutta tarpeeksi usein kuitenkin.

Juuri nyt on myös ison kalenterin tyhjennyksen paikka. Tästä päivästä vuoden loppuun asti suostun sijoittamaan allakkaan vain yhden tärkeän asian päivää kohti. Enkä ota vastaan yhtään uutta työtehtävää, jota pitäisi edes miettiä ennen joulua. Kuulostaako elitistiseltä? Ehkäpä, mutta jotain luksusta pitää olla myös jatkuvasti muiden tahtiin venyvän freelancerin elämässä. Sätkynuken lailla poukkoilevilla toimistotyöläisillä sitä kutsutaan lomiksi ja vapaapäiviksi.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005

Lukemisen sietämätön katkonaisuus

Vähintään viisitoista vuotta olen kärsinyt siitä, etten ehdi lukea tarpeeksi enkä etenkään keskittyneesti kaunokirjallisuutta. Joka ilta kiipeän sänkyyn toiveikkaana kirja kädessä, mutta nukahdan pitkän työpäivän jälkeen usein jo muutaman sivun jälkeen. Yksi ja toinenkin nykyromaani on jäänyt mieleeni vain katkelmina, joista ei välttämättä koostu sellaista kertomusta, joka olisi lähelläkään kirjailijan tarkoitusta. No, jokainen lukija toki tekee oman tulkintansa, mutta nykyinen lukutapani ei todellakaan suosi hitaasti kehittyvien ajatusten omaksumista.

Osa kirjoista silti toimii jopa näin. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on paksu (340 s.) eepos, jossa Suvi Vaahtera eli Summer Maple kasvaa maailmankuuluksi rock-tähdeksi ja katoaa, missä vaiheessa hänen läheisensä alkavat kertoa nuoren naisen tarinaa. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuurin historiaan ja on muutenkin lastattu sekä monipolvisilla ihmissuhteilla että värikkäällä ajankuvalla, mutta jotenkin vain kirjailija onnistui pitämään myös tällaisen katkolukijan kyydissä. Luulen, että ratkaisu löytyy kirjan rakenteesta, jossa hyödynnetään lehtijuttuja ja muita fragmentteja. Kirjailija tuntee meidät, joiden on vaikea pysähtyä!

Toisen lukutyylilleni sopivan kirjan, Antti Sarajan elämyksellisen Kämppä pohjoisessa -kuvateoksen, esittelen Pro Mustarouskussa.

lauantaina, marraskuuta 19, 2005

Verkkoviestinnän juhlallisia latteuksia

Osallistuin eilen Lahdessa Verkon monet kasvot -seminaariin, joka oli verkkoviestinnän muuntokoulutuksen eli Wermun juhlaseminaari. Oli toki juhlallista saada ruusu ja Jürgen Habermansin Julkisuuden rakennemuutos -kirja palkkioksi siitä, että olen yhdeksän valmistuneen joukossa. Ja illanvieton ruoka ja etenkin seura oli hyvää, kiitos siitä.

Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.

Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.

Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.

Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.

Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005

Joululahjarahat Pakistaniin

Hyvä idea Kirsiltä: pistetään blogeissa sana kiertämään ja kehotetaan laittamaan joululahjarahat tai edes osa niistä johonkin inhimillistä hätää lievittävään keräykseen.

Hieno vaihtoehto esim. kuitata veljeni perheen kanssa vaihdetut joululahjat, jotka ovat menneet puolin ja toisin totaalisen pieleen sitten perheidemme pikkulapsiaikojen. Ja tarkemmin ajatellen korvattavia kohteita löytyy todella helposti lisää...

lauantaina, marraskuuta 05, 2005

Überkaiserwurstführer & co tehokkaina

Jatkan uhkarohkeasti teatteriarvostelijan uraani. Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.

Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.

Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.

Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.

Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.

Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.

Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.

sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005

Kirjoista ja sit vähän muusta

Kirjamessuilta raportoinut Helsingin Sanomien kulttuuriblogi on iso pettymys, minkä joku lukijoista taisi sanoa ihan ensimmäisten postausten kommenteissakin. Merkinnät tuntuvat olevan vain niitä pieniä ja kiireessä kyhättyjä uutisia, jotka eivät lehteen mahdu, mutta eivät tarjoa myöskään mitään uusia oivalluksia.

Blogissa näkyy ja tuntuu se, että seuraavan päivän lehti on päätuote, johon säästetään parhaat haastattelut, näkökulmat ja kuvat. Erittäin ymmärrettävää, jos toimittajat on lähetetty messuille sillä toimeksiannolla, että blogi on oheistuote. En minäkään kirjoita omaan blogiini parhaita paloja (tai välttämättä mitään aihepiiriin liittyvää), jos työn tilaaja maksaa minulle lehtijutusta.

Mutta kun Hesari kerran satsaa blogeihin nyt mediana ihan Kuukausiliitteen kansijuttua myöten, niin miksei hommaa hoidettu kunnolla. Siis päästetty vaikkapa yleisöä kunnolla ääneen (=itse kirjoittamaan) tai teetetty päiväkirjamerkintöjä Päivä lehtimiehenä -luokilla. Vai onko heistäkin hienompaa julkaista tuotoksensa lehdessä?.

Tarkemmin lukien täytyy myöntää, että Kaisa Hakkaraisen muutamassa perjantain eli 28:nnen päivän merkinnässä on ideaa. Hän pohtii esimerkiksi kirjastojen asemaa sivistyksen välittäjinä ja medialukutaitoa. Etenkin ensimmäisen näkökulman esiin nostaminen SanomaWSOY:n reippaasti sponssaamassa myyntitapahtumassa on jopa lievästi rohkea veto. Mutta kovin kiireisiä raapaisuja ovat nämäkin, siis töissä olleen toimittajan kirjoittamiksi.

lauantaina, lokakuuta 29, 2005

Satuja ja runoja kirjamessuilla

Tuli vietettyä päivä töissä Kirjamessuilla. Se oli jatkoa käänteiseen syyslomaani, jolla olen tehnyt päällekkäin freelancetoimittajan, viestinnän opettajan ja järjestösihteerin hommia, vieläpä osallistunut ay-toimintaan. Koska kaikki liikuntaharrastukset ovat olleet lomalla (enkä niihin olisi ehtinytkään), selkä tietysti on siinä kunnossa, kuin se kirjoittavilla ihmisillä liian usein on. Ja bloggaaminenkin on jäänyt.

Mutta asiaan. Olin Helsingin kirjamessuilla järjestämässä tiedotustilaisuutta ja päivystämässä kojulla, siis toisella puolella kuin yleensä. Sehän ei ole toimittajille enää mitenkään tavatonta, ovathan esimerkiksi Ylen ja Helsingin Sanomien toimittajat suorastaan omien osastojensa tähtiä. Mutta minä olinkin pienen sanataideyhdistyksen, Lahden Runomaraton ry:n, kojulla, jossa ei automaattisesti parveile isoja yleisömääriä, suurten mediatalojen toimittajia tai edes kovin monia tavallisempia freelancer- tai vakitoimittaja-tuttuja. Yksi lastenlehden toimituspäällikkö sentään haki uunituoreen runokirjamme Liian iso karuselliin ja lupaili arvostelua.

Mieltä lämmitti tungos, joka vallitsi läheisessä Topeliuspuistossa, kun Wilson Kirwa esiintyi sadunkertojana. Kirwa ei ole pelkkä mediailmiö, vaan osaa vangita lapsiyleisönsä. Olen myös iloinen Kärkölässä toimivan Pieni Karhu -kustantamon puolesta, että sillä nyt on mahdollinen megahitti eli Kirwan satukirja ohjelmassaan. Ei ole helppoa pienkustantamoiden pärjätä isojen kanssa kilpailussa, siitä olen keskustellut tämänkin kustantajan kanssa aika ajoin.

Omat seikkailut vaihtoehtoisen kirjallisuuden parissa jäivät vähiin, osittain kiireen, osittain tungoksen takia. Huomenna yritän vielä yhyttää kaikki vähänkin runojen kanssa toimivat tahot. Ja jos sitä ehtisi vielä antikvariaattipuolelle...

Virallinen huomautus: aloitan työt osa-aikaisena Lahden Runomaraton ry:n pääsihteerinä marraskuun alussa.

tiistaina, lokakuuta 18, 2005

Lasitalossa ja elokuvissa

Kävi niin, etten ollut Blogosfäärissä suuren tapahtuman eli Reetta Meriläisen ensimmäisen blogimerkinnän ilmestymisen aikaan. Koko päivä meni kokouksessa, mutta tuntia myöhemmin kumminkin istuin jo emännän Lasitalossa syömässä...Ei kyllä kuulunut blog, blog, blog, niin kuin parikin kollegaa on kuvaillut Helsingin Sanomien ja muidenkin journalistitaustaisten bloggaajien valloitusretkeä verkossa.

Entisenä hesarilaisena ja nykyisinkin lehteen kirjoittavana en odota Meriläiseltä paljastuksia siitä, miten talossa journalismia tuotetaan. Tällä hetkellä taitaa enemmänkin kiinnostaa se, miten usein ja mihin aikaan päivästä päätoimittaja tosiaan ehtii merkintöjä tuottaa. Siis se, mihin kohtaan työlistan prioriteetteja emäntä bloggaamisen rankkaa.

Omalla päivälistallani blogi on viime aikoina jäänyt jatkuvasti hännille, usein tipahtanut siltä myös kokonaan pois. Tänään edelle meni Suomen Elokuva-arkiston maakuntasarjan syksyn ensimmäinen esitys Lahdessa. Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija (1957) oli yksi niistä elokuvista, joiden kohdalla aina ihmettelen itsessäni asuvaa pientä elokuvaharrastajaa. Että sitä tosiaan jaksaa raahautua matkapäivän päätteeksi 20.30 esitykseen katsomaan psykologiseksi kauhufilmiksi tarkoitettua teosta, jota tuottaja oli vähän käynyt koristelemassa karvaisella pahiksella jälkikäteen. Mutta jotain inspiroivaa siinä silti oli, kun tässä vielä istun...

perjantaina, lokakuuta 14, 2005

Kirjallisuuden Nobel - vanha uutinen jo illalla?

Olin koko eilisiltapäivän ja alkuillan tahattomassa uutispimennossa työkeikkojen ja opiskelun vuoksi. Kun illalla puoli yhdeksän maissa ehdin hengähtää, tuli mieleen, että kirjallisuuden Nobelhan on jaettu tänään. Koska olin maalla netin ja tv:n ulottumattomissa, odottelin Radio Suomen iltayhdeksän uutisia.
Kun uutisissa oli päästy New Orleansin kaupungin vedestä tyhjennyksiin ja jo unohtamiini kotimaan uutisiin, tajusin ettei uutista enää tule. Aloin jo epäillä eläväni väärässä päivässä. No, onneksi iltakymmenen uutiset ja niiden perään tullut Päivä tunnissa korjasivat asian, eikä tarvinnut odottaa aamun sanomalehtiä kuullakseen Harold Pinterin nimen ja vähän taustaakin.
Ymmärrän, että yksittäisillä uutislähetyksillä voi olla omat uutiskriteerinsä, mutta ei kai kirjallisuuden Nobel, toinen suurta yleisöä kiinnostavista Nobelin palkinnoista, sentään seitsemässä tunnissa vanhene uutisena? On kai niitä muitakin ihmisiä, joita kirjallisuuden vuoden ykkösuutinen maailmassa voisi kiinnostaa edes maininnan verran kaikissa päivän uutislähetyksissä?
Olipahan opiksi, ettei perusuutiskanaviin enää voikaan luottaa. Pitääkö tässä ruveta tosiaan tilaamaan uutisia kännykkään?

maanantaina, lokakuuta 10, 2005

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Digitoday ohjasi itselleni aiemmin tuntemattoman Mederran etusivulle uutisellaen, jonka mukaan sähköistä markkinointiviestintää harjoittava yritys on keksinyt oivan Aleksis Kiven päivän mainoskikan. Seitsemän veljestä on nyt siis netistä luettavissa firman tarjoaman digipaper-tekniikan avulla.

Ensisilmäyksellä ei vaikuttanut kovin lupaavalta, siltä tekstihän aukesi suttuisana. Mutta kun älysin etsiä kohdistimen, sain tekstin suuremmaksi ja samalla tarkemmaksi. Palvelee siis myös niitä näkövammaisia, jotka pystyvät lukemaan suurta tekstiä.

Mikäs siinä, fiksumpihan tällainen mainoskampanja on kuin moni muu. Etenkin jos se ohjaa jonkun uuden lukijan Seitsemän veljeksen pariin. On se vaan aina yllätys, kuinka moni kuolematon sanonta onkaan peräisin juuri tuosta tekstistä. Mutta ei kai kukaan kokonaista kirjaa jaksa ruudulta lukea, jos ei ole pakko?

perjantaina, lokakuuta 07, 2005

Blogilistan perkausta

Työnteko ja jopa sen välttely on tällä viikolla haitannut vakavasti verkossa roikkumista. Nyt on kuitenkin tiedossa muutama vakavasti verkkosisältöihin liittyvä projekti (osasta jopa maksetaan), joten päätin ryhtyä tsekkaamaan alan sivuja.

Helpointa on tietysti aina lähteä liikkeelle blogilistalta, vaikka Media=blogin merkintä ja sen kommentit ansiokkaasti kyseenalaistavat listan aseman suosituimpien blogien arvottajana. Lukijamäärät eivät kuitenkaan nyt kiinnosta, vaan päätin etsiä journalismiin tai mediaan liittyviä blogeja hakusanojen kautta.

Hauska havainto on, ettei kukaan muu kuin minä ole merkinnyt blogihakemiston hakusanaksi verkkoviestintää tai verkkojournalismia. No, journalismin (jonka heti lisään omaksi hakusanakseni - miksen sitä ole jo tehnyt?) alla on 21 blogia, huomattavan suositun median takana puolestaan yli 80 blogia. Pimeille illoille riittää siis perattavaa, kun tsekkaan uudet tuttavuudet läpi. Onneksi suurin osa on jo jotenkin tuttuja.

Yksi molempien listojen aakkosten alkupäässä keikkuva on Apinalaatikko, johon en ollut aiemmin törmännyt, vaikka kirjoittajien nimet toki ovat mediasta tuttuja. No, merkintöjä onkin vasta viime ja tältä kuulta, joten annan tässä työtilanteessa itselleni anteeksi moisen laiminlyönnin. Sopivasti keveän terävät mediaraapaisut vaikuttivat sen verran viihdyttäviltä, että pistin blogin seurantaan. Viimeisinä HIM:in levyä, Nisse Gustafssonin tuomiota, Henkan ja Maukan toimittajien lahjusepäilyjä. Olisin voinut elää ilman noitakin pohdintoja, mutta tervetuloa! Oman työn ja sen kohteiden kriittinen tarkastelu ei ole koskaan haitaksi.

perjantaina, syyskuuta 23, 2005

Ylittämätön käyttöliittymä

Edessä on viikko melkein extremeä. En ota mukaan kannettavaa tai muutenkaan varmistele nettiyhteyttä, kun ihailen ruskaa täällä ja tuuletan kroppaa ja mieltä täällä. Sen sijaan pakkaan mukaan kirjoja, joita WSOY:n graafinen suunnittelija, studiopäällikkö Marjaana Virta kerran kehui minulle haastattelussa käyttöliittymältään ylivoimaisiksi. Niitähän voi kuljettaa mukana minne vain ja lukea suunnilleen missä asennossa tahansa, ilman mitään piuhoja tai edes langattomia yhteyksiä.

Tämä on hyvä aasinsilta Kiiltomadon tuoreeseen pääkirjoitukseen, jossa kuvaa ja sanaa yhdistävistä kirjoistaan ja taideteoksistaan tuttu Tiina Pystynen suomii kustantajia kirjojen ulkosasun unohtamisesta. Tai pikemminkin siitä, että kaikki yrittävät värikkäillä ja tyylittömillä ulkoasuillaan kilpailla suunnilleen iltapäivälehtien keinoilla.

Jos pääsen hypistelemään uutuuskirjoja kirjakauppaan, kannella ja typografialla on kyllä merkitystä ostopäätöstä tehdessä. Kauniit kirjat ovat myös esineitä, joita mielellään säilyttää siinäkin tilanteessa, kun hylly kaipaa jo harvennusta. Matkalla tietysti pokkarit ovat usein paikallaan, mutta voihan niidenkin ulkoasun suunnitella hyvin.

keskiviikkona, syyskuuta 21, 2005

Radiodokumentteja, kiitos

Podcasting ei ole sytyttänyt, koska omiin kuuntelutottumuksiini ei kuulu kuljettaa musiikkia tai mitään muutakaan ääntä mukana. Johtuu ehkä siitä, että kovin harvoin olen autossa tai muussa sellaisessa paikassa, jossa radion seura tuntuisi välttämättömältä. Työpäivän aikana valitsen mieluiten hiljaisuuden.
Tuijan vinkki mahdollisuudesta kuunnella radiodokumenttia netistä (tai ladata se mp3-tiedostona omalle laitteelle) herätti kuitenkin innostavan muiston muutaman vuoden takaa. Opiskelin Jyväskylässä luovaa kirjoittamasta ja ajelin viikonlopun tapaamisen jälkeen usein Lahteen juuri samaan aikaan, kun Ylen ykkösellä esitettiin radiodokumentteja - taisi olla Todellisia tarinoita. Inhoan autolla ajamista, mutta nuo reissut olivat virkistäviä elämyksiä ja samalla suoraa jatkoa juuri opittuihin asioihin.
Hyvä tietää, että tulevaisuuden pitkille työmatkoille voi ottaa mukaan muutakin kuin ohjelmavirtaa. Lisää ladattavia radiodokumentteja ja toimitettuja musiikkiohjelmia, kiitos!

sunnuntaina, syyskuuta 18, 2005

Miten media uutisoi Journalismin päivät?

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon uudistuneet ja laajentuneet Journalismin päivät näkyivät mediassa. Aiemminhan oli suorastaan perinne, etteivät tiedotusvälineet noteeranneet juuri mitenkään alan sisäisenä pidettyä tapahtumaa, jossa journalistit pohtivat syntyjä syviä. Poikkeuksen tekivät vain ne maakuntalehdet ja -radiot, joiden alueella päivät satuttiin pitämään ennen kuin ne siirrettiin pysyvästi Helsinkiin.

Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti päivistä eilen kaksi omaa juttua ja pääkirjoitussivun Esalaisen, minkä lisäksi se käytti kahta STT:n uutista. Tänään ESS:ssä oli vielä päätoimittaja Heikki Hakalan yhteenveto, jota en löytänyt verkosta.

Jatkaisiko joku ketjua ja linkkaisi omaan blogiinsa tai tämän viestin perään muiden välineiden tuotoksia päiviltä? Myös ohjelmatiedot kelpaavat, jos sähköiset välineet lähettävät jotain myöhemmin.

perjantaina, syyskuuta 16, 2005

Ripeä aloitus

Journalismin päivät -blogi on aloittanut ripeästi! Ensimmäisen päivän aikana blogiin on tähän mennessä ilmestynyt jo kymmenkunta postausta, osa raportteja alustuksista ja paneeleista, osa välähdyksiä kahvipöydistä ja kommenteista. Arvata saattaa, että juuri jälkimmäiset eli epäviralliset välähdykset ovat reaaliaikaisina kiinnostavimpia, tosin taustaksi on hyvä olla vähän raporttia valmistellusta sisällöstäkin.

Kiitos vain Kari, Matti, Tuija ja Jarmo - ei harmita enää ollenkaan niin pahasti, että piti jättää ensimmäinen megakokoinen Journalismin päivät väliin pakottavien esteiden takia. Jos jaksatte samaa vauhtia myös huomisen (ja kerrotte myös tämän illan juhlien ja jatkojen parhaat palat), selviän seuraavan Journalistin lukemisesta aika helpolla. Mutta toivotaan, että muut mediat kerrankin kiinnostuivat oman alan keskustelusta - Yle taitaa ainakin olla mukana raportoimassa.

Ohjelma (PDF) täällä.

torstaina, syyskuuta 15, 2005

Verkkomainonta kasvussa?

Mahtaisiko tämä olla hyvä uutinen sanomalehtien ja muiden traditionaalisten viestinten kylkeen syntyneille verkkolehdille? Jokohan verkkolehtiä voitaisiin lakata syyttämästä kannibalisoinnista?

maanantaina, syyskuuta 12, 2005

Vaikea tekijänoikeus

zache_ usutti minua edellisen postaukseni kommenttina (jonne ko. asia ei todellakaan kuulu, mutta menköön) ottamaan journalistina kantaa käsittelyssä olevaa tekijänoikeuslakia vastaan. Tero Lehto puolestaan kirjoitti Mobiili- ja PDA -blogissaan, ettei moni toimittajakaan ymmärrä monimutkaisen lain sisältöä. Eli kuinka ihmeessä sitten kansanedustajat?... Paitsi tietysti kaikkien kuluttajien ritari Jyrki Kasvi. Ansiokkaita koosteita ja selvennyksiä on muissakin blogeissa kuten Tuijalla ja Kari Haakanalla.

Onpa aika uhkarohkeaa ryhtyä tässä tilanteessa kommentoimaan, mutta yritetään. Periaatteessa tekijänoikeus olisi yksinkertainen asia, jos sillä tarkoitettaisiin todella tekijöiden oikeutta omaan työhönsä. Siis sitä, että toimittajana minä määrään, missä tekstini tai muut teokseni julkaistaan ja missä ei. Kenenkään muun ei siis pitäisi päästä MYYMÄÄN juttujani eteenpäin ja tekemään sillä rahaa. Joku iso nimeltä mainitsematon mediayhtiö silti tekee sitä, enkä voi mitään, jos haluan tehdä firmalle töitä.

Mutta ennen kuin kivitätte minut kaikki mp3-tiedostojen kautta musiikkia kuuntelevat: äskeisessä kappaleessa olin korostanut versaalilla sanan myydään. Jos joku lukijani haluaa ehdottomasti tapetoida seinänsä jutuillani, hän saa ottaa niistä kopiot ja ryhtyä liisteröimään. Ei edes mediafirma voi siitä rahastaa.

Tekijänoikeus on muuttunut hankalaksi mielestäni kahdesta syystä. Ensin alkoi mediateollisuuden keskittyminen, joka tietenkin houkutti omistajia käyttämään kerran ostamaansa materiaalia mahdollisimman monessa paikassa samalla hinnalla. Siinä vaiheessa tekijänoikeus käytännössä lakkasi olemasta luovan työn tekijöiden omaisuutta ja siirtyi yritysten pelimerkeiksi. Ja kun digitaalitekniikka kehittyi, levisi homma tietysti oikein kunnolla. Siinä vaiheessa kuluttajillakin lopulta oli mahdollisuutensa osallistua teosten kopiointiin ja käyttöön muutenkin kuin ostamalla firmojen tuotteita.

Kenen joukoissa sitten haluan seisoa näissä tekijänoikeusasioissa? Tosi vaikea valinta, sillä ei ole vain kahta puolta. Kyllä tekijöiden pitää saada korvaus työstään, mutta ei sitä taata säätämällä lakeja, joita on käytännössä mahdoton valvoa. En myöskään ymmärrä nykyistä ajattelutapaa, jossa oikeuksien haltijat ovat isoja monikansallisia firmoja ja kuluttajat rikollisia (kuten teini-ikäisiä, joiden tietokoneille on kai jo tehtykin ratsioita Yhdysvalloissa - vai muistanko väärin?) Jos SanomaWSOY (hups - lipsahti) alkaa tosissaan valvoa minun oikeuksiani tekijänä, voin ehkä muuttua tiukemmaksi. Eipä ole pelkoa. Ja lipsauttamani firman nimen kohdalle voi vaihtaa ihan minkä tahansa muun monikansallisen mediayrityksen.

torstaina, syyskuuta 08, 2005

Mahtoiko joku klišee unohtua?

Huh huh, harvoin olen teatterissa hävennyt niin paljon kuin eilisiltaisessa Lahden kaupunginteatterin Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailun voittaneessa ja paljon ennalta rummutetussa Leyla ja Daniel - musikaalin ensi-illassa. Siis nimen omaan näyttelijöiden puolesta, sillä eiväthän he oikein voineet kuin pyristellä jotenkin kappaleen loppuun.

Suurin vika on ilman muuta Pasi Toivasen käsikirjoituksessa, jossa islaminuskoisten maahanmuuttajien, uusnatsien, miehenkipeiden feministitutkijoiden (todellakin!), naisenkipeiden panomiesten (?!), narsististen toimittajien, julkisuudenkipeiden poliitikkojen ja ruotsalaisen kansankodin kaikkein klišeisimpien ominaisuuksien ympärille on yritetty rakentaa jonkinlaista nykypäivän Romeo ja Julia -tarinaa.

Siis juttuhan kertoo siitä, miten muslimiperhe ei hyväksy tyttärensä seurustelua ruotsalaispojan kanssa, vaan suunnittelee kunniamurhaa. Ja siitä, miten pojan kaverista paljastuu uusnatsi. Ja siitä, miten pojan äidin feministiystävät parantavat maailmaa lihaksikkaan tarjoilijapojun inspiroimana. Ja tv-ohjelmasta, jossa ei tietenkään päästä puhumaan oikeista asioista, kun pitää välillä leikata kohtaus jopa nykyhetkeen ja teatterin lavalle... Äsh - unohda!

Mutta kyllä myös kiitetyn ohjaajan Kurt Nuotion ajatuksia ihmettelee, kun esitys välillä poukkoilee mauttoman farssin, välillä kesäteatteri-ilmaisua muistuttavan "vakavan" ilmaisun välimaastossa. Muutamassa kahdenkeskisessä kohtauksessa nuoret ja taitavat Elsa Saisio ja Timo Välisaari sentään saavat näyttää, että he osaavat laulaa, todennäköisesti myös näytellä.

Musiikin arvostelemiseen ei kompetenssini oikein riitä, mutta tuleehan se selville oikein repliikeistäkin, että Petri Kaivanto on euroviisufani. Ja sen verran ujeltaa, että taatusti tyhmempikin ymmärtää, mistä päin maailmaa maahanmuuttajat ovat kotoisin.

Tekijöillä on ihan oma kotisivukin, jossa säveltäjä mainostaa pitävänsä blogia. Kysymys on siis muutamasta päiväkirjamerkinnästä, josta ainakaan minä en löytänyt kommenttimahdollisuutta.

Hävettää siksikin, että olin itse pönkittämässä musikaalia ennalta haastattelemalla Elsa Saisiota elokuussa Ilta-Sanomiin. Vaikka kyllähän näyttelijällä oli ihan pohdittuja ajatuksia maahanmuuttajien asemasta ja kulttuurien yhteentörmäyksestä. Tällä kertaa ei siis harmita, että piti lähestyä ilmiötä henkilöjutun kautta.

Jännityksellä odotan "oikeiden" kriitikoiden näkemyksiä esityksestä. Jos Uuden Lahden Kari Naskinen jälleen kerran musikaalin ensi-illan jälkeisessä raivotilassa ehdottaa joko Lahden kaupunginteatterin tai edes musikaalien lopettamista, olen valmis allekirjoittamaan jälkimmäisen. (Hyviäkin esityksiä löytyy, katso blogimerkintäni)

Luopukaa nyt hitossa ainakin siitä Hopeakuusta, jonka edellistä voittajaa, Astoriaa, jo luulin pohjanoteeraukseksi! Vähänpä tiesin.

Huomautus: Siis tännekin pääsin kutsuvieraana.

tiistaina, syyskuuta 06, 2005

On se vähän outoa, sanoi teini...

"Äiti, tiesitkö, ettei YLE:stä tule tänään ollenkaan ohjelmaa? On se vähän outoa", kysyi teini, kun tulin työmatkalta. Tiesinhän minä, kun satuin olemaan ulosmarssin aikoihin Journalistiliitossa suunnittelemassa liiton seuraavan neljän vuoden toimintaa.

Tyttären kysymys vähän yllätti sikäli, että hänhän kuuluu kaupallisten radioiden ja tv-kanavien (ja loogisena jatkona iltapäivä- ja ilmaislehtien) käyttäjäsukupolveen. Hänen arkensa ei siis pitäisi kauheasti järkkyä, vaikka julkisen palvelun ohjelmatuotanto olisikin hetken seis.

Vaan jotain on ilmeisesti tarttunut uutisaddiktoituneilta vanhemmilta, jotka kaiken lisäksi myös edelleen tilaavat sanomalehtiä. Vähintään yhdet YLE:n tv-uutiset kuuluvat meidän iltarutiineihimme, urheilua kaksi perheenjäsentämme seuraa nimen omaan YLE:stä (sillä formula tai jääkiekko eivät todellakaan kiinnosta!), ja radiokin on aika usein Radio Suomen taajuudella juuri uutistarjonnan vuoksi. Myös nettisivut monine palveluineen ovat jatkuvassa käytössä. Eivätkä kaikki löydöt todellakaan ole vanhempien ansiota - Bettina S:ää tytär seurasi paljon ennen kuin edes tiesin ohjelman olemassaolosta.

Veikkaan, ettei julkisen palvelun YLE:n kuristaminen vähitellen hengiltä ole sittenkään aivan helppo tehtävä, jos yleisön mielipide yhtään painaa. Kaikki sen ohjelmiin mieltyneet eivät olekaan pelkästään eläkkeellä olevia Metsäradion ystäviä. Mutta kyllä irtisanomisilmoitus pelottaa, vaikka en ajattelisikaan asiaa ammattiyhdistysaktiivina. Ottaa päähän, jos arjen radio- ja tv-maisemaa tehdään jatkossa aina vain vähemmillä resursseilla. Kyllä se laadussa kuuluu ja näkyy. Tästä nykyisestä laadusta olen vielä maksamaan lupamaksuja.

Päivitys: mitä sanoi toinen teini? "Onneksi ei olla vain yhden kanavan tai yhtiön varassa, kun on kolmoset ja neloset ja subit. " Ja mitä teki töistä palannut mies? Hämmästyi ja ryhtyi katsomaan pyöräilyä Eurosportilta.

sunnuntaina, syyskuuta 04, 2005

Loviisa sai median liikkeelle


Liisantalo Loviisassa
Originally uploaded by InaRuo.
Kuten jo Pro Mustarouskussa eilen kerroin, lauantaipäivämme kului Loviisan Wanhassa wara parempi -tapahtumassa eli Loviisan valtakunnallisilla perinne -ja korjausrakentamisen päivillä, jotka jatkuivat vielä tänään.

En osaa eilispäivän perusteella arvioida kävijämääriä tai taloudellista tulosta, mutta talkoovoimin rakennettu tapahtuma sai totisesti median liikkeelle. Lähes jokaisessa messukohteessa eli useimmissa yksityiskodeissa oli esillä jokin sisustamiseen tai rakentamiseen erikoistunut aikakauslehti tai sanomalehden teemasivu, joka käsitteli ko. kotia. Silmiin osuivat ainakin Avotakka, Meidän talo, Koti ja Keittiö, Helsingin Sanomat, Eeva...

Pittoreskit puutalot mielenkiintoisine asukkaineen ja sisustuksineen ovat toki haluttua sisältöä mihin tahansa sisustusjulkaisuun, sen verran minäkin omasta kokemuksesta satunnaisena sisustusjuttujen kirjoittajana tiedän. Mutta ihailla pitää järjestäjiä, jotka ovat olleet ajoissa liikkeellä ja saaneet Loviisa-mainoksensa myytyä niin moneen lehteen, jonka aikataulut tähtäävät kuukausia eteenpäin. Vai olisivatko kollegat vain osanneet haistaa hyvät jutunaiheet aivan itse?

Aika hyvin siis viikonlopun kestäneeltä talkootapahtumalta, jonka budjetti on varmaankin tuhannesosan murto-osa verrattuna vuosi toisensa jälkeen toistuviin Asuntomessuihin. Niiden kohdalla alkaa jo ihmetyttää, miksi ihmeessä joka ikisen naistenlehdenkin pitää olla liikkeellä oman messutalonsa ja sisustajansa kanssa. Alkaa suoraan sanottuna tympiä sen verran, etten viitsi ostaa ko. teemanumeroita ollenkaan.

Julkkiksista huolimatta hyvää teatteria

Eilisessä Lahden kaupunginteatterin Inishmaanin ramman ensi-illassa oli helppo huomata, mikä valta televisiolla on. Puolet yleisöstä tuntui juuri ennen näytelmän alkua puhuvan perjantai-iltana ratkenneesta TV2:n Thilia Thalia -teatterivisailusta, jonka sattuivat voittamaan näytelmän keskeisissä rooleissa esiintyneet Suvi-Sini (Susi) Peltola ja Tapani Kalliomäki. No, vähän toki provosoi sekin, että kakkoseksi jääneen KokoTeatterin suvereenit irrottelijat Henry Hanikka ja Ilari Johansson saapuivat katsomon eturiviin sopivasti viime minuuteilla.

Visailujen inhoajana myönnän, että Thilia Thaliassa on itunsa. Siinä testataan näyttelijäntyössä tarvittavia perustaitoja, improvisointikykyä ja uskallusta heittäytyä. Eikä sekään mitään haittaa, jos näyttelijällä on hyvä yleissivistys.

Onneksi ensi-ilta ei levännyt vain tv-julkkisten bongailun varassa. Martin McDonaghin teksti on nykynäytelmäkirjallisuuden huippua, ja Laura Jäntin ohjaus yhtäaikaa tarkka ja verevä. Pääosissa esiintyvät Tom Petäjä ja Susi Peltola tekivät hyvää työtä sekä fyysisesti että älyllisesti. Petäjän cp-vammainen Rampa-Bill oli koskettava ja looginen loppuun asti. Ja harvoin olen nähnyt niin lapsenomaista miestennielijää kuin Heleninä ihanasti venyttelevän Susi Peltolan.

Virallinen huomautus: toimittajana pääsen seuraamaan Lahden kaupunginteatterin ensi-iltoja kutsuvieraana.

maanantaina, elokuuta 29, 2005

Pakko nauhoittaa oman turvan takia

Kari Haakana kirjoittaa eilisessä merkinnässään haastattelujen nauhoittamisesta ja ehdottaa, että nauhan voisi kiistatilanteissa laittaa blogiin ja siellä katsoa, kumpi oli oikeassa. Hän myös myöntää käytännön ongelmat, eihän kaikkia haastatteluja tai ohimennen kerrottuja tietoja edes pysty nauhoittamaan.

Olen lehtiin kirjoittavana toimittajana huomannut, että haastateltavat ovat yhä tietoisempia oikeuksistaan. En ole siitä pahoillani, useimmitenhan sekä toimittajan että haastatellun tavoite on sama, kertoa asioista selvästi ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Isoissa ja kiistanalaisissa uutisissa taas lähteitä pitäisi olla niin monta, ettei yhden haastatellun kiistämisillä edes ole isoa merkitystä - ellei sitten tosiaan ole käytetty hänen sanojaan täysin väärin.

Tietoisuuden lisäksi myös selkkä epäluulo on lisääntynyt. Aivan lähiaikoina parikin haastateltavaani on kysynyt, eikö minulla ole nauhuria mukana. Ei ollut, koska sanoma- ja aikakauslehteen tarkoitettujen haastattelujen lähtökohta oli kertoa kulttuuriammateissa olevien ihmisten ajatuksia työstään ilman mitään suuren uutisen tai juorun metsästystä. Haastateltaville oli myös annettu mahdollisuus lukea lehteen menevä teksti ennalta. No, kumpikin rauhoittui nähdessään tekstini; en ollutkaan keksinyt heille mitä tahansa suuhun.

Oman työturvallisuuteni takia toki kannan nauhuria mukana kinkkisissä tilanteissa ja annan myös aina mahdollisuuksien mukaan tekstin luettavaksi. Säästän tarkistussähköpostit ja nauhat siltä varalta, että jutun kohde myöhemmin hermostuu. Freelancerina teen tämän siksikin, että jo hyväksytty juttu voi käsittelyssä muuttua aivan toisennäköiseksi - mitä ei 25-vuotisen toimittajakokemukseni perusteella kuitenkaan tapahdu kamalan usein. Silti jokainen tapaus on surullinen, sillä jokainen moka menee yleisesti median piikiin.

Haakanan merkintään palatakseni: on hienoa, jos blogin avulla on mahdollista oikaista väärinkäsitys ja mahdollisesti jopa parantaa alkuperäistä juttua. En kuitenkaan toivo, että ihan kaikkia pilkkuja lähdetään viilaamaan julkisesti, sillä jo nyt keskustelu näyttää vain syventävän median ja sen kohteiden välistä epäluuloa. Emme kai me sitäkään toivo, että toimittajat ja yleisö tapaavat jatkossa yhä useammin käräjillä?

maanantaina, elokuuta 22, 2005

Vällyjen alla väliajalla


Vällyjen alla väliajalla
Originally uploaded by InaRuo.
Suomalaiset tosiaan ovat kesäteatterikansaa, vaikka nyt olikin kyseessä vuoden oopperatapaukseksi mainostetun produktion viimeinen esitys laivansiirtoineen, kansainvälisen tason solisteineen ja huippukuntoon hiottuine fasiliteetteineen. Moni muukin oli tajunnut ottaa mukaan purjehdusvaatteet, istuinalustat ja filtit - hajusta päätellen myös taskumatit.

No, ihan maailmanluokan elämykseksi Turun Lentävä Hollantilainen ei kasvanut, kuten moni tiedotusväline on jo ehtinyt kertoa. Soitettu ja laulettu musiikki toki soi kauniisti, mutta sekä dramaturgialta että lavastukselta olisi odottanut haamutarinan tueksi aika paljon enemmän ytyä. Luontokaan ei tarjonnut sadetta, ukkosta tai muuta ekstremeä. Melkein täysikuu vain nousi komeasti Suomen Joutsenen takaa ja ehti kiertää pitkälle Sigynin yläpuolelle.

Oopperainnostuksemme ei tämän esityksen perusteella saanut tuulta purjeisiin, mutta ilman muuta kolmen ja puolen tunnin urakka kovilla puupenkeillä ja paljaan taivaan alla oli paljon inspiroivampi kokemus kuin väsynyt pilkkiminen hyvällä istuimella jossain oopperapalatsissa. Kunnon kesäteatterikamaa siis.

keskiviikkona, elokuuta 17, 2005

ExtraFilmin postimyyntiä - kenen kuvat saan tänään?

Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta ExtraFilmin massiivinen mainoskampanja, jossa se lupailee digikuvien paperikopioita 0.09 euron kappalehintaan. Intouduin minäkin tilaamaan siskontytön ristiäiskuvista kopiot, mutta miten kävikään! Sain ainakin neljän vieraan perheen vastaavanlaiset kuvat kolmessa eri lähetyksessä.

Itse tilaaminen tuntui hoituvan harvinaisen yksinkertaisesti firman oman nettiohjelman kautta. Vaan jokin ilmeisesti mättää asiakkaiden tunnisteissa, sillä maanantaina sain ensin yhdet väärät kuvat, eilen kaksi painajaismaisen suurta pahvilaatikkoa, joissa laskujeni mukaan oli kolmet väärät kuvat ja yhdet oikeatkin. Kovin tarkkaan en tosin viitsinyt aivan vieraiden ihmisten kuvia selailla - yhteistä näyttivät olevan vauvat, ristiäiset tai muut juhlat ja kesäiset otokset mökiltä.

Tietenkin heti reklamoin soittamalla, ja kumpanakin päivänä vakuutettiin, että tämä on todella harvinaista. Lasku oli oikein, joten rahallista menetystä ei tullut, mutta enemmän hirvittääkin ihmisten tietosuoja. En itse ole perustanut ExtraFilmin sivulle avointa albumia sukulaisten katsottavaksi, koska en halua laittaa ihmisten naamoja nettiin kysymättä heiltä. En myöskään toivo, että joku muu katselee minun kuviani nyt jossain päin Suomea. Erikseen ovat kuvat, jotka päätän julkaista esim. blogissa.

Herää tietysti kysymys, missä vaiheessa tunnistus on mennyt vikaan, kun minulla kuitenkin pitäisi olla ihan oma käyttäjätunnus ja salasana. Ja missä kaikkialla Suomessa katsellaan toisten yksityisiä kuvia? Eihän se meidän tavisten, pelkkiä viattomia perhekuvia tilaavien, kohdalla niin vaarallista ole - vaikka en olekaan innostunut omien ja sukulaislasten naamojen joutumisesta vääriin käsiin. Mutta entä sitten, jos vaikkapa Matti Vanhasen lomakuvat tuttuine ja tuntemattomine kasvoineen joutuisivat levitykseen? Voisi olla kiusaus kuvien saajalla pistää fotot myyntiin. Minä postitin muiden perhekuvat kiltisti takaisin firmaan.

lauantaina, elokuuta 13, 2005

Lekalla päähän torvien soidessa - hauskaa oli!

En ole viime vuosina ollut erityisen innostunut Lahden Jazztorin kaikkiin musiikkisuuntiin levinneestä linjasta, etenkin kun yritysvieraiden syöttöläksi ja -juottolaksi muuttunut teltta sijaitsee melkein ikkunani alla. Mutta eilisiltainen Tuomari Nurmion ja Alamaailman vasaroidena keikka oli kyllä enemmän kuin perusteltu ohjelmassa, jonka etuliitteenä on sana jazz.

Viisimiehisenä (toinen sellonsoittaja oli kuulemma katkaissut kätensä) soittanut bändi toi välillä mieleen big bandit, etenkin silloin kun sekä soittajina että lavaesiintyjinä ilmiömäiset Jarno Sarkula ja Erno Haukkala astuivat etulavalle revittämään puhaltimiensa kanssa. Kosher-kebab-jazziksi ym. nimitetty saundi osasi toki myös vasaroida sen verran vahvasti, että bändin nimelle löytyi perusteensa.

Niin ja tietysi itse Hande, hänen narisevasta äänestään löytyi ihailtavan paljon sävyjä ja itseironiaa, jopa komeita mörähdyksiä. Jos uusien kappaleiden melodiat häviävätkin tarttuvuudessaan 80-luvun suosikeille, lavakeikalla etninen punk-ote meni selkärankaa pitkin akillesjänteeseen asti. Myös sanoitukset ovat vähän menettäneet parasta teräänsä, mutta kukapa niitä olisi siinä metelissä niin hirveästi kuullutkaan.

Ja mikä parasta, keikka loppui jo ennen puoltayötä, mikä on ihan meidän niuhottavien keskusta-asujien ansiota! Näköjään siihenkin mennessä osa lavan edessä hyppijöistä alkoi olla ympäristölle ja itselleen vaarallisessa humalatilassa.

Tämä ei sitten muuten ollut sponssattu mainos. Olin paikalla itsemaksavana kansalaisena ja bloggaajana, en lehdistövieraana. Suolaisen hintaiset liput eivät tällä kertaa menneet hukkaan, mutta hieman kyllä protestoin linjaa, jossa pöydän ääreen istumaan pääsee vain pakkosyömisellä (vaikka ruoka olikin hyvää). Lippuun siis lisätään katsomopaikasta riippuen joko buffet- tai à la carte -hinta. Seisomaan ja omakustanteista kaljaa kittaamaan pääsee ihan kohtuuhinnalla, 15 euroa, mikä kannattaa pitää mielessä, jos haluaa mennä telttaan uudestaan. Keikkaa seuratakseen on nimittäin pakko seistä joka tapauksessa, sillä aidattu tanssilattia on sijoitettu sopivasti juuri kalleimpien istumapaikkojen ja lavan väliin.

tiistaina, elokuuta 09, 2005

Paluu Mukkulaan kirjojen kautta

Lomailin peräti viisi viikkoa, mutta luin ehkä vähemmän kirjallisuutta kuin koskaan. Syytellä voi vaikkapa hienoja säitä sekä sieni-, marja ja remonttihulluutta. Lähempänä totuutta on varmaan lyhytjännitteisyys, joka iskee aina samalla, kun yritän päästä spontaaniin lomatunnelmaan.

Jotain sentään toteutin ajatuksestani syventyä kirjailijoihin, joista sain esimakua Mukkulan kirjailijakokouksessa. Ensimmäiseksi Lahden kaupunginkirjaston jonotuslistalta sai käsiini José Luis Peixoton romaanin Tyhjä taivas, joka on ilmestynyt tänä vuonna Tarja Härkösen suomennoksena. Sitähän on mainostettu kertomisen magiana, ja kieltämättä juuri tuo luonnehdinta houkutti myös minua, kun olin kuunnellut kirjailijan lähes shamanistisen monotonista lausuntaa omalla kielellään Mukkulan maanantain kansainvälisessä runoillassa.

Piexoton kieli onkin kaunista, portugalilaisen maalaiskylän maisema armoton ja tarina pohjattomassa murheessaan syövereihinsä imevä. Mutta olisinko sittenkään selvinnyt urakasta, jos lomalle ei olisi osunut kahta yötä makuuvaunussa ja kahta rovaniemeläisessä hotellissa? Edes pieni toivonkipinä olisi selittänyt minulle, miten ylipäänsään Portugalin maaseudulla (tai muissa jumalanhylkäämissä paikoissa) enää elää ihmisiä. Enpä muuten löytänyt netistä äkkihaulla yhtään arviota Peixoton kirjasta.

Toinen Mukkulan kirjailija, Colin McAdam, ei hänkään kaunistele tai sievistele kertoessaan tarinaansa Jotakin suurta (2005, suom. Hilkka Pekkanen). Tarina kertoo rakennusuarkoistijan ja byrokraatin törmäyksestä 1970- ja 1980-lukujen Ottawassa, mutta ehkä vielä enemmän perhe-elämän vaikeudesta tilanteessa, jossa rahan- ja työnteko on tärkeämpiä kuin ihmissuhteet. Ja onhan hommaan saatu mukaan alkoholismikin, joka ei totisesti ole kaunista katsottavaa, vaikkei päähenkilö Jerry McGuinty sitä vaimossaan Kathleenissa näekään ennen kuin maksakirroosi on vähällä tappaa vaimon.

Tämäkin kirja oli ehdottoman taitavasti kirjoitettu ja suomennettu rakennustyöläisten kiroilua myöten, mutta jokin tökki. Parhaiten sain kiinni Jerryn ja tämän perheen henkilöistä, vieraammiksi jäivät byrokraattina ja ihmisenä henkinen surkimus Simon sekä tämän ihastukset. Ja vähän lopussa tuntui siltä, että kirjailijalle oli tullut kiire saada kertomuksensa valmiiksi. Hyvä niin, muuten minäkään en olisi vielä valmis...

Seuraavana pöydälläni odottaa Pauls Bankovskisin Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia. Vähän jo hirvittää takakansitekstin aloitus: "Salaperäinen ja kammottava, selittämätön ja paha on maailma." Mutta nyt sentään lupaillaan huumoria.

Löytyisiköhän Mukkulan tarjonnasta jotain, mikä ei ole ihan yhtä pahasti keskipäivän auringon, rakennustyömaiden tai katuojien raaistamaa? Ja mihin olen unohtanut naiset?

lauantaina, heinäkuuta 30, 2005

Addiktiotonta lomailua?

Bloggaamisen kannalta laiskan heinäkuun (lue: loman) aikana olen toki lukenut silloin tällöin kanssaihmisten kuulumisia. Tuijan addiktiosta kertova merkintä pisti pohtimaan, miksi minulle on käynyt juuri päinvastoin, vaikka ajoittain olenkin kärsinyt ihan ilmiselvästä nettiriippuvuudesta. Bloggaamisessa olen etenkin viime viikkoina pitänyt jarruja päällä, vaikka hommaan olisi ollut hyvin aikaa. Monasti olen jo päässäni muotoillut jonkin ajankohtaisen merkinnän, mutta sittenkin jättänyt sen kirjaamatta.

Mitään yleispätevää syytä en ole keksinyt, mutta toki joitain hyviä tekosyitä. Työkiireet eivät oikein päteneet, sillä juuri niitä pakoon oli ennen lomaviikkoja kiva välillä pujahtaa omaan blogiin. Kipeä selkä ja niska ovat jo paljon todellisempia esteitä, joiden takia olen välillä pitänyt kokonaan tietokonevapaita päiviä. Mutta nyt nekin ovat paremmassa kunnossa, kun en koko ajan kirjoita...

Sitten tajusin, etteihän tämä mikään ongelma olekaan. Jos Tuija huomaa nykyisin elävänsä blogatakseen, niin mitenkäs minulle käykään aina tähän aikaan vuodesta. Viimeistään heinäkuussa alkaa järjestelmällinen mielen tyhjentäminen, mikä ei tarkoita terasseilla istumista, mutta sitäkin enemmän päämäärätöntä vaeltelua metsässä, puutarhassa, kotona ja ylipäänsä jossain. Ensimmäiset viikot tosin menevät harjoitellessa, sillä jossain taidenäyttelyssä, torilla tai kadunkulmassa voi vielä pulpahtaa mieleen jokin journalistisen jutunaihe. Siinä vaiheessa alkaa mennä hyvin, kun mies katsoo hitaasti ja kysyy: "etkö sinä ollenkaan lue lehtiä". Silloin olen päässyt tilaan, jossa mikään ajankohtainen ei kiinnosta, vielä vähemmän sen kommentointi.

Ei tämä elämä silti addiktiovapaata ole. Jos en pariin päivään pääse sieneen, alan käydä ympäristön hermoille (mistä silloin tällöin raportoin toisessa blogissani...). Ja pieni piru on onnistunut tunkeutumaan tähänkin elämään. Kun olin kokeillut muutaman kerran tyttäreni laadukasta digikameraa, piti tietysti saada oma. Nyt jo harmittaa, että halvempi laitteeni on myös selvästi rajoittuneempi. Sieni- ja kasvikuvaus onnistuu paljon huonommin.

Tämä merkintä taitaa jo ennakoida paluuta ajattomuudesta. Reilun viikon kuluttua pitäisi alkaa ajatella kuin journalisti. Saa nähdä, palaako bloggari kesälomalta sitä ennen.

keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2005

Bisnestatit ja Berlusconi

Heinähelteillä ei voi välttyä suomalaisen ruuan arvioilta, joita taisi aamun Hesarissakin olla kaksin kappalein. Riemastuttavin uutinen osui kuitenkin silmiin kotimaakuntamme Etelä-Suomen Sanomista, jonka artikkelissa Bisnestatin sato-odotukset korkealla Päijät-Hämeessä italialaissyntyinen Loreno Dalla Valle kertoo polttaneensa hihansa Berlusconin mielipiteistä ja jopa lähettäneensä tälle sähköpostia aiheesta. Hän myös kertoo myyvänsä nyt osan herkkutattisadostaan muualle kuin Italiaan Berlusconin möläytysten takia. Mahtaneeko pitää paikkansa?

Artikkelin pääasia on toki kertoa herkkutattisadosta tai ennemminkin sen odotuksista. ESS näkyy palaavan asiaan säännöllisesti aina näin heinäkuun puolivälissä ja samalla antavan Dalla Vallelle mahdollisuuden markkinoida herkkutattibisnestään ja sienipakastamonsa toimintaa. Ihan ymmärrettävää toki Sysmän seudun sienestäjien kannalta, ovathan sienestys ja marjastus sentään vielä jonkinlaisia maaseudun lisäelinkeinoja, vaikka taantumassa taitavat ollakin.

Minua herkkutattisato kiinnostaa aktiivisienestejänä, jolle mikään kilohinta ei ole riittävä, jotta malttaisin luopua aarteistani. Seuraan sienisadon kehitystä blogissani Pro Mustarousku.

keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2005

Lahden markkinat - Suomen paras kesätapahtuma?

Lahden kauppatori ja etenkin kuukauden ensimmäisen keskiviikon markkinat ovat hyvä syy pysyä kaupungissa helteisenä kesäpäivänä. Normaaleina arki- tai lomapäivinä haen ikkunani alta kauppiailta lähinnä päivän vihannekset ja/tai marjat, minkä lisäksi joskus pysähdyn kahvilla.

Mutta markkinapäivinä torilla ja lähikorttelien kojuissa saa kulumaan aikaa hyvinkin tuntikausia, jos ostosten lomassa vielä päättää hoitaa lounastelun muikkukojussa, lettuteltassa, torikahviloissa, jäätelökioskin liepeillä tai piirakkamyyjien tuotteita kävellessä mutustellen. Tänään en pysähtynyt syömään, mukaan tarttui maustesekoituksia, peltiämpäri, mansikoita ja herneitä. Pelkkään torin, Lanunaukion ja Aleksin varren kojujen katsastamiseen meni pari tuntia.

Markkinat ovat siis suurtapaus, joka edelleen kerää niin myyjiä kuin ostajiakin maakuntia myöten. Kovin voimaperäisesti Lahden Matkailu ei keidasta kuitenkaan osaa mainostaa, ja erityisen surkean arvosanan voisi antaa Lahden 100-vuotissivustolle , jossa kaupungin syntyyn erityisen voimakkaasti vaikuttanutta kauppatoria ei mainita ollenkaan. Toki kaupungin erilaisilta sivuilta 1600-luvulla alkanutta torikaupan historiaakin löytyy, mm. täältä.

Kun selailin Googlen noin 6 000 osuman alkupäätä, huomasin, että kaupunkilehti Uusi Lahti peräänkuuluttaa tänään pääkirjoituksessaan Lahteen valtakunnallista kesätapahtumaa, jonka sieluksi lehti ehdottaa Suomen parhaita markkinoita. Ei ihme, sillä toimituksella on yhtä hyvä näköalapaikka kuin minulla - kirjoittelemme tarinoitamme parin talon päässä toisistamme Vapaudenkadun varrella, suoraan torin yläpuolella.

sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005

Mukkula - liian kaukana Helsingistä?

Huomenna maanantaina ajattelin käväistä kurkistamassa Lahden Kansainvälistä kirjailijakokousta Mukkulassa. En ole töissä enkä akkreditoitunut, mutta kokoushan on avoin kaikille kansalaisille. Kirjailijoiden ohella on mukava seurailla touhukkaita kulttuurikollegoja, joista jokainen tietysti haluaisi napata muiden nenän edestä uuden Salman Rushdien tai Jayne Alle Phillipsin nurmikolta kuulujen tammien alta. Hehän olivat Mukkulassa 1983, minkä voi lukea mm. Hesarin tämänpäiväisestä Pentti Holapan arviosta, jossa hän käsittelee Hesarin Jukka Petäjän kirjoittamaa historiikkia kokouksesta(s. C2 - en viitsi laittaa linkkiä, koska en osta verkkolehden lukuoikeutta paperilehden lisäksi).

Helsingin Sanomathan teki muutama vuosi sitten (valitettavasti en muista tarkkaan vuotta) ratkaisevan siirron ja nappasi Suomeen saapuvat kirjailijat ensimmäiseksi Mediatorilleen. Se myös muutti valtalehden Mukkula-uutisointia etupainotteiseksi ja Helsinki-keskeiseksi. Tänäkin vuonna ensimmäinen juttu Mukkulaan saapuvasta kirjailijasta oli jo eilisessä Hesarin kulttuurissa (s. C1), tosin nyt kirjailija Pauls Bankovskis oli käyty tapaamassa ennalta Riiassa asti. Tänään oli sitten vuorossa Mediatori-juttu - se taas ymmärrettävästi Holapan Petäjä-kirjan arvion alla (s. C2).

Kiinnostaisi tietää, millä diilillä Eino Leinon -seura aikanaan suostui lisäämään ohjelmaan Mediatori-kiemuran - vai tarvinneeko tuota edes arvailla. Varmasti hommalle löytyy perusteluja, sillä tokihan Helsingin keskustaan saadaan täysi tupa kiinnostuneita kuuntelemaan ulkomaisia vieraita. Mutta täyttä on aina myös kokouksen Lahden osuuteen kuuluvassa kansainvälisessä runoillassa, joka on vuorossa huomenillalla Sibeliustalossa.

Veikkaanpa, että tänäkin vuonna itse varsinaiset Mukkula-jutut kuitataan Hesarissa paljon pienemmin kuin viikonlopun numeroissa. Ketäpä kiinnostaisi puheet jossain Lahdessa, joka on yli 100 kilometrin päässä Helsingistä? Eikä tilaakaan tietenkään ole arjen lehdissä samalla tavalla kuin pyhänä.

Onneksi saamme Lahteen sentään tärkeät toimittajat. Onhan Vesijärven rannalla, niiden kuuluisin tammien alla ja keskiyön jalkapallo-ottelussa, sentään ainutlaatuinen tunnelma. Sitä ei ole vielä saatu siirretyksi Töölönlahden rantaan.

torstaina, kesäkuuta 16, 2005

Bloggarin paineita ennen kesälomaa

Viime päivinä useissa blogeissa (Sedis blog, Kari Haakana, Media=blogi, Tuhatsanaa.net jne.)vellonut keskustelu yritti kehittää bloggaajille yleispäteviä ohjeita ja osittain kiistää niitä.

Kävin mm. Tuijalle kommentoimassa sitä, etten bloggarina halua noudattaa samoja sääntöjä kuin ammatissani journalistina, koska mielestäni tämä kirjoittelu on harrastusta, ei työtä.

Ei niin, että haluaisin hirveästi valehdella, johtaa harhaan tai etenkään rikkoa mitään lakeja. Haluanpahan vain ottaa tämä blogikirjoittelun iisimmin kuin päivätyöt. Ja kaiken lisäksi luotan siihen, että harvat lukijani myös sen ymmärtävät. Samasta asiasta kirjoittaa tyhjentävästi Yhden kakkupalan mies: 1. Minä kirjoitan lain puitteissa. 2. Pyrin olemaan Hyvä Jätkä (paitsi kun pitää olla Paha Jätkä) 3. Joka lukee, lukee omalla vastuullaan.

Esimerkiksi nyt on niin paljon työkiireitä, että on pakko rikkoa "sääntöjä" asioiden seuraamisesta ja tavoitettavissa olosta. Tekeillä olevat artikkelit ovat puhtaasti lehtijournalismia, joten tuskin keksin niiden reunoiltakaan mitään täällä kommentoitavaa. Tai mistä sen tietää? Lupauksia en anna siitä, milloin seuraavan kerran täällä esiinnyn tai muiden blogeja vakoilen. Kesälomalle yritän heinäkuun alusta.

sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

Söderman ja journalistit

Jacob Söderman oli varsin avomielinen kommentoidessaan pohjoismaisille vapaille journalisteille eroilmoitustaan Julkisen sanan neuvoston puheejohtajan paikalta. Tärkeimmät syythän on jo ehditty mediasta lukea, mutta palataan asiaan vielä hetkeksi. Söderman esiintyi sunnuntaina freelancereille Helsingin Vuosaaressa.

Päätekijäksi Söderman mainitsi edelleen uudet Journalistin ohjeet, jotka astuivat voimaan vuoden alussa. Ne eivät välttämättä ole Södermanin mukaan huonot, mutta eivät tietyssä yleisluontoisuudessan enää tarkitse juristia niitä tulkitsemaan. Uusimisprosessin tarkoitushan oli luoda tiukkojen toimintaohjeiden tilalle eettinen koodisto, johon tuomioistuimet eivät enää pääsisi vetoamaan käsitellessään medialle kiukustuneiden kansalaisten vahingonkorvausvaateita. Silti Söderman olisi mielellään pitänyt ohjeiden johdannossa mm. ajatukset ihmiselämän, luonnon ja ympäristön kunnioituksesta sekä ponnistelusta kohti moniarvoista ja oleellisiin asioihin keskittyvää journalismia. Sana totuudenmukainen sentään pysyi mukana.

Vanhojen ohjeiden aikana puheenjohtajana aloittaneelle Södermanille oli kuulemma tullut täytenä yllätyksenä, että journalistin ohjeita ylipäänsä oltiin uusimassa. Lisäksi hän ironiseen tapaansa totesi, että ymmärsi kyllä vihjeen, kun Journalistiliitto ilmoitti, ettei puheenjohtajan välttämättä enää tarvitse olla lakimies.

Kysyin Södermanilta, onko hän pettynyt Journalistiliittoon. Vastaus oli ei, sillä JSN:n journalistijäsenet ovat olleet hänelle "positiivinen yllätys", kokouksiin tullessaan hyvin valmistautuneita ja asiantuntevia. Hän kiitteli myös systeemiä, jonka mukaan jäsenten pitää edustaa eri välineitä ja maakuntia, ja jäsenenä voi toimia vain kaksi kautta.

Vastaus ei mielestäni täysin vapauttanut liittoa kritiikiltä. Onhan se noloa, jos tieto uudistushankkeista ei ole kulkenut JSN:n puheenjohtajalle asti! Etenkin kun liiton sisällä ohjeita kyllä käsiteltiin niin valiokunnissa kuin valtuustossakin. Tosin valtuustossa loppuvaiheessa sillä evästyksellä, ettei nyt pidä enää mennä muuttamaan mitään, koska kustantajapuoli on jo muotoilut hyväksynyt. Etenkin muutamat nuoret valtuutetut ja opiskelijaedustajat olivat kovin huolissaan ohjeiden ylimalkaisesta hengestä.

Puhuessaan sananvapauden rajoista Söderman ei monien muiden päättäjien tapaan pitänyt uutta mediaa ja internetiä erityisenä epäeettisyyden pesänä. Sen sijaan hän totesi, että koko mediakentän seuraaminen eettiseltä kannalta alkaa olla työläs ja jopa mahdoton tehtävä, varsinkin kun päätökset haluttaisiin yhä nopeammin. Siksi hän ehdottaakin, että JSN:n puheenjohtajaksi etsittäisiin "eläkkeellä oleva kunnioitettu henkilö", jolla olisi kokemusta mahdollisimman monenlaisista tehtävistä median sisällä. Nimiä ei ollut tarjolla, mutta Söderman arveli esimerkiksi kirjankustantamisen puolelta löytyvän tällaisia arvostettuja ihmisiä.

torstaina, kesäkuuta 09, 2005

Journalismin pohdintaa ilman nettiä

Edessä on kolmen päivän tehosekoitus journalismia, pohjoismaisia suhteita ja etenkin kielten sekamelskaa. Freelancejournalistien pohjoismainen seminaari järjestetään huomisesta lähtien Suomessa ja Helsingissä Unitas-kongressikeskuksessa. Vuoro kiertää neljän vuoden syklissä Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan välillä.

Järjestävälle yhdistykselle seminaarin järjestäminen on aina lähes epäinhimillinen ponnistus. Saimme mm. huomata, ettei seminaaria kannattaisi järjestää samana viikonloppuna kuin demarit pitävät puoluekokousta, sillä yllättävän moni kiinnostava puhuja on joko demari tai ammatillisistä syistä menossa paikalle. Sopivasti juuri seminaarimme alla Julkisen sanan neuvoston johtajanpaikalta erosta ilmoittanut Jacob Söderman (HS-uutinen €) sentään ehtii paikalle puhumaan aiheesta Rättsmyndigheterna och det fria ordet.

Ja harmi, että tsunami-raportti (HS-uutinen €) tulee julki vasta ensi viikolla, sillä ennen julkistamista journalistien toimia selvittänyt professori Ullamaija Kivikuru ei voinut tulla paikalle.

Päävastuun seminaarista on tällä kertaa kantanut Journalistiliiton Freelancer-osasto(joulukuun alusta yhdistys), mukana on ollut myös sähköpuolen edustajia RTTL:n freelancereista eli FAO:sta. Erityiskiitos Annalle, Free-osaston sihteerille!

Kolmen päivän kieli- ja kulttuurikylpy on aina mielenkiintoinen mutta myös rasittava kokemus. Muissa pohjoismaissa homma otetaan hyvin käytännönläheisesti; jokainen järjestää ohjelman pääosin omalla kielellään, mikä on kyllä ottanut lievästi päähän mm. parissa Tanskassa järjestetyssä seminaarissa. Meidän suomalaisten on aina ajateltava kieliasiaa vähintään kolmesta näkökulmasta. Jos käytämme vain ruotsia, paikalta karsiutuu iso osa äidinkieleltään suomalaisista, ja esiintyjät valitaan lähinnän suomenruotsalaisista. Jos painotamme englantia, rikomme pohjoismaisen tradition ja hermostutamme muut pohjoismaiset edustajat. Ja jos tekisimme niin kuin muutkin eli järjestäisimme seminaarin omalla kielellämme - siis suurimmaksi osaksi suomeksi ja pieni osa suomenruotsiksi, ehkä jotain jopa saameksi - tänne ei tulisi ketään.

Seminaarin ohjelmassa ei muuten ole käytännössä mitään verkkojournalismiin liittyvää. Se ei ole mikään julistus suuntaan tai toiseen, mutta käytännössähän moni freelancer ei vielä tienaa verkkojournalismista elantoaan. On aiheita toki käsiteltykin, käsittääkseni viime vuonna norjalaiset puhuivat blogeista. En silloin ollut valitettavasti paikalla.

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005

Asiantuntijuus on vaikea laji

...huomasin, kun tänään jouduin tv-kameran eteen. Radion Hämeen
tietotekniikasta ja verkkoviestinnästä innostunut toimittaja Kari Mustonen tekee juttua tämän illansuun (17.50)alueellisiin Hämeen uutisiin blogeista.

Odotan mielenkiinnolla, mikä on kokonaisuus ja mikä siinä minun siivuni, sillä tiedän toimittajan hallitsevan ilmiön varsin hyvin ilman "asiantuntijoitakin". Mutta (suomalaisen) journalismin ongelmahan on asiantuntijalähtöisyys, aina on löydettävä joku muu sanomaan ääneen asia, jonka toimittaja - ja monesti yleisökin - jo valmiiksi tietää.

Ai miksi kameran edessä esiintyminen oli vaikeaa? Kirjoittavana toimittajana hahmotan asioita tekstin enkä suinkaan puheen tai esiintymisen kautta. Välineellä on merkitystä. Ja olikohan tukka hyvin?

keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2005

Mobiili nuorisokulttuuri

Lasten ja nuorten mediakulttuurin lehti Peili(netissä vain lehtien sisällysluettelot) kolahti eilen luukusta. Kiireisen selailun jäljiltä tarttui heti silmään Sonja Kankaan artikkeli Mobiilipelit koulivat nörttikulttuuria salonkikelpoiseksi. Kangas nimittäin väittää, ettei mobiiliaddiktiota pidetä nuorten keskuudessa ollenkaan samalla lailla leimaavana kuin nörtteilynä pidettyä tietokoneaddiktiota.

"Nuorten suhdetta uusiin viestintävälineisiin on kuvattu kommunikaatioakrobatiaksi... Koska akrobatia ei synny itsestään, perustuu nuorten taitavuus rutiiniin, joka taas pohjatuuu toistoon eli harjoitteluun. Harjoittelu pohjaa haluun hyödyntää uutta välinettä arjen viihteellistämiseksi. Kommunikaatioakrobatia sisältää ajatuksen vapaaehtoisesta addiktiosta", Kangas kirjoittaa.
Todistusketjuun kuuluu mm. ajatus siitä, ettei ilman kännykkää voi elää, mutta silti kaiken aikaa tavoitettavissa olemista ei pidetä samanlaisena luuserihommana kuin netti- tai tietokoneriippuvuutta.

Kahden aikuistuvan tyttären äitinä olen tietenkin huomannut, että kännykkä on aivan toisella tavalla henkilökohtainen minän jatke kuin tietokone nettiyhteyksineen. Tavoitettavissa olo selvästi myös rasittaa nuoria - jo vessaan meno tuntuu joskus olevan mahdotonta, kun koko ajan piippaa. Inhoittavimpia ovat kaverit, joilla on (vanhempien asettama) saldorajoitus ja jotka vielä vastaavat satunnaisesti puhelimeen. Näissä suhteissa riippuvuussuhde on yksisuuntainen, kun maksajan on vieläpä oltava itsensä aina tavoitettavissa. Toisaalta tässä on kyse ihan normaalista sosiaalisesta pelistä, ei Kankaan tarkoittamista mobiilipelaamisen eri muodoista.

Vähän silti ihmettelen ajatusta siitä, että väline tässä merkkaisi rajaa nörttiluusereiden ja normaalisaddiktoineiden välille. Tietokone nettiyhteyksineen, mesettelyineen ja irkkailuineen alkaa sekin olla jokapäiväinen seuralainen lähes kaikille. Täytyypä lukea artikkeli tarkkaan ja ottaa selvää, mikä loppujen lopuksi tekee mobiilista katu-uskottavampaa.

maanantaina, toukokuuta 30, 2005

Korvasienessä!

Sienikausi alkoi, mikä jättää jatkossa huomattavasti vähemmän aikaa muille harrastuksilleni. Korvasienireissustani kerron uudessa blogissani Pro Mustarousku, johon tästä lähtien kirjaan luontoelämykseni.

lauantaina, toukokuuta 28, 2005

Laajaa kaistaa I

Journalistiliiton Laajakaistaseminaari perjantaina ja lauantaina Lahdessa marssitti kerralla ja ennakkoluulottomasti areenalle kirjavan joukon verkon vaikuttajia. Journalistien rinnalla tarjolla oli esimerkiksi netAnttila.comin Mika Leiposen menestyspuhetta digitaalisen musiikin myynnistä.

Irti paperista -osuuden aloittanut Kalevan toimituspäällikkö Juha Tolonen onnistui vakuuttamaan kuulijat siitä, että ehkä sanomalehden verkkoversio sittenkin voisi tuottaa myös rahaa. Yksi Kaleva.plussan palveluista on High Tech Forum, jossa alueen yrityselämä pääsee esittämään palveluitaan ja innovaatioitaan lehden verkkosivulla maksua vastaan. Toki asiakaskin pääsee maksamaan, jos välttämättä haluaa näköislehden - Kalevassakaan maksullisen verkkolehden tilaajaluvuilla ei päästä juhlimaan. Tolosen sanoma oli se, mikä monella muullakin: "nähtäväksi jää, mistä yleisö haluaa maksaa". Iduillaan ovat kuitenkin ajatukset mm. suositun Kiekko-Kalevan aineiston kaupallistamisesta.

Lehden radion ja television sisaruskateudesta kertoi mm. Etelä-Suomen Sanomien tuoreen online-toimitustiimin vetäjä Petri Koivisto, joka on yrittänyt saada lehden puhumaan eli sanomalehtitoimittajat tuottamaan online-uutisia konserniin kuuluvaan Radio 99:iin ja verkkolehti Netlariin. Muutos ei ole ollut helppo: edelleen saman konsernin välineet vääntävät kättä skuuppien julkaisusta. Eikä tässäkään ESS ole mikään yksittäistapaus, vaan ymmärtävää hyrinää kuului salista moneen kertaan.

Omia silmiäni avasi ehkä eniten Aller-julkaisujen new media coordinatorin Jarno Alastalon alustus, jossa hän kertoi Seiskan verkkosivujen hillittömästä hittituotteesta Seiska-TV:stä. Tarkoittaa kerran viikossa ilmestyviä kotivideotasoisia pätkiä, jossa lehden toimittajat haastattelevat kuumaa julkkista jostain akuutista aiheesta. Rosoisuus on kuulemma harkittua ja miellyttää peräti 50-60 000 katsojaa viikossa. "Homma kuuluu Seiskan kuvalliseen imagoon, palaute on ollut hyvää. Kukaan muu ei tee tätä Suomessa", Alastalo kertoi. Ja vaikka filminpätkien ensisijainen tavoite onkin tukea Seiskan yleistä imagoa, tulee niistä joskus rahaakin, kun elokuvafirmat maksavat alkuun trailerin.

Kahden päivän seminaarissa oli 18 alustajaa (olin siellä minäkin), joten annin sulattelu on vielä kesken. Sirpalemaisesta ohjelmasta huolimatta pääosa noin viisikymmenpäisestä joukosta vaikutti tyytyväiseltä Journalistiliiton ensimmäiseen yritykseen solmia yhteen joitan verkon päitä. Raportti saattaa saada jatkoa. Mutta huomenna aion mennä korvasienimetsään...

torstaina, toukokuuta 26, 2005

Uhkaako verkko jo aikakauslehtiäkin?

Ainakaan suomalaisilla lehtimarkkinoilla ei näytä siltä, että aikakauslehtien tarvitsisi pohtia asemaansa verkon aikakaudella. Mutta mitä lehtihyllyissä sitten tarjotaan ja niistä todennäköisesti myös ostetaan: sisustus-, puutarha-, hää-, perhe-, matka-, kunto- ja lifestyle-lehtiä. Yleisaikakauslehdillä on vaikeampaa.

Amerikkalainen Online Journalism Review on tarttunut aiheeseen Mark Glaserin artikkelissa Future of magazines: Net could empower readers ilmiöön haastattelemalla muutamia verkon ja aikakauslehdistön asiantuntijoita.

Useimmat haastatelluista uskovat edelleen aikakauslehden vahvuuksiin: hyvään paperiin ja mahdollisuuteen mennä kylpyyn tai kaivautua sohvannurkkaan julkaisun kanssa. Ihan päätä pensaaseen ei silti piiloteta. Mm. Magazine Publishers of Americaa edustava Nina Link seuraa tarkasti ilmoitusdollareiden tietä milloin verkkoon, milloin aikakauslehtiin: "Our magazines have some wonderful content-rich Web sites that serve as powerful brand extensions of the core product and advertisers have taken notice. Already, we estimate that these sites generate hundreds of millions of advertising dollars a year. We see the online world as a bright opportunity rather than a dark threat."

Osa amerikkalaisista aikakauslehdistä, mm. Newsweek, tarjoaa verkossa paljon sellaista sisältöä, jota ei painetusta lehdestä löydy. Uutisten nopea vaihtuvuus ei näytä olevan yhtä tärkeää kuin sanomalehtien verkkosivuilla, mutta muuten syyt verkossa oloon ovat samat. Maineikkailla blogikolumnisteilla, podcasting-mahdollisuuksilla ja verkkoreportaaseilla halutaan luoda yhteisö, joka sitoo lukijat lehteensä.

perjantaina, toukokuuta 20, 2005

Kylässä Googlella

Toimittaja Kim Peterson kertoo tänään lennokkaassa artikkelissaan The Seattle Timesin Business & Technology -verkkolehdessä kyläreissustaan Googlen päämajaan. Firman kaikkien aikojen ensimmäiseen toimittajatapaamiseen oli kutsuttu sata toimittajaa, jotka saivat liikkua vain rajatulla alueella jättiyrityksen kahvilassa. Isäntäyrityksen varsinaiset työläiset oli päästetty katsomaan viimeistä Tähtien sota -elokuvaa, joten vierailun anti koostui johdon valmistelluista esityksistä ja hyvästä tarjoilusta. Olihan siellä myös uutisenpoikanen: Googlen sivulle tulee persoonallisesti uutispalvelu. Ei ihan uusi palvelu sekään, mutta toki merkittävä yhdistettynä firman asemaan mediamarkkinoilla.

Vapaat ja tekijänoikeus

Tekijänoikeudet kummittelevat myös Aamulehden kautta Alma Median ja sen avustajien suhteissa.

"Eräs paikalla ollut freelancer sanoi kuitenkin suurimman vääryyden olevan siinä, että työt loppuvat toisen lehden freelancereilta ja jatkossa myös työsuhteisten työ vähenee. Jos Aamulehti välittää kerran julkaistun jutun Kainuun Sanomiin, menettää kainuulainen free työmahdollisuuden", referoi Suomen Journalistiliiton lakimies Petri Savolainen Aamulehden avustajatilaisuuden keskustelua freelancereiden Freet.fi-sivulla

Tekijänoikeuksilla työpaikkoja - onko tämä kaupankäyntiä?

Eilisen koulutuspäivän vuoksi vasta tänään sattui silmään Mediaviikon artikkeli Tekijänoikeuksien siirto varmistaa viestintäyritysten työpaikat, jossa Sanoma WSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen sanoo asiasta suunnilleen juuri tuon verran. Olisipa taas kerran mennyt maitokahvi kurkkuun, jos tämäntyylinen puhe ei olisi niin tuttua.

Aina vain ihmettelen media-alan työnantajan logiikkaa tässä asiassa. Miten ihmeessä se lisää työpaikkoja tai varmistaa vanhoja, jos samaa materiaalia voidaan käyttää yhä uudestaan eri välineissä? No, ehkäpä joku käsittelyporras aina tarvitaan, kun digitaalisesta muodosta huolimatta samat sisällöt eivät sellaisenaan suostu taipumaan ihan kaikkeen kirjasta kännykkään. Toki huomasin puheessa taikasanan kilpailukyky. Onko sen tarkoitus kertoa, että meidän toimittajien nyt pitää vihdoinkin ottaa vakava puhe tosissaan. Ja jos ei oteta, niin mitä sitten? Siinä olisi jutuntekijälläkin ollut jatkokysymyksen paikka, mutta eihän puhetta tästä näkökulmasta ollutkaan referoitu.

SanomaWSOY vaatii jo avustajiltaan niin laajat oikeudet, ettei freelancer kaupan jälkeen enää itsekään saa käyttää juttuaan, kuviaan tai muuta teostaan kuin epäkaupallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä. Mitenkähän tämä käytäntö edistää puolestaan tietoyhteiskuntaa, mikä oli Syrjäsen toinen pointti tuossa referoidussa puheessa? Onko se parempi, että mediayritys valvoo artikkelin tai kuvan kulkua ja samalla siihen liittyviä rahavirtoja kuin että vapaa kirjoittaja siirtäisi tekstin vaikkapa blogiinsa julkaisun jälkeen? Tai - hui! - syndikoisi itse materiaaliaan.

Ja jälleen: missä se lisää viestintäalan työpaikkoja, että SanomaWSOY omistaa kaikki freelancereiden journalistiset tai taiteelliset teokset, joita se sitten voi kierrättää. Siellä mediatehtaan käsittelyportaassako? En tajua.

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2005

Miten mobiili sopii journalismiin?

Mistä puhutaan, kun puhutaan mobiileista sovelluksista journalismin yhteydessä? Mitään uuttahan ne eivät oikeasti ole: ainahan lehden on voinut ottaa mukaan bussiin, metroon, junaan ja työpaikalle. Ilmaiset kaupunkilehdet ovat levittäneet myös Suomeen yhä enemmän sitä ideaa, että luettava napataan mukaan matkalla ja myös hylätään sinne.

Kun tv:t ja radiot muuttuivat mobiileiksi, niiden eteen liitettiin etuliite matka-. Uutiset tulivat niissäkin perässä, vaikka epäilenkin ihmisten jo ensimmäisten matkaradioiden aikaan olleen enemmän kiinnostuneita musiikista kuin varsinaisesta sananjulistuksesta, oli sitten kyse journalismista tai hengellisemmästä versiosta.

Tuntematta mobiili-sanan käytön historiaa sen paremmin etymologiselta kuin tekniseltä kannalta liitän sen ensiksi matkapuhelimiin, kännyköihin. Kun insinöörit alkoivat kehittää yhä uusia sovelluksia, tutuiksi tulivat erilaiset numero- ja kirjainyhdistelmät. Näitä asioita – myös sisällön puolesta – valottaa ansiokkaasti Mobiili- ja PDA –blogi.

Olen siinä mielessä digitaalisen kuilun väärällä puolella, etten ole esimerkiksi työn puolesta päässyt tutustumaan kunnolla hienoimpiin puhelimiin, kommunikaattoreihin ja muihin elämälle välttämättömiin monitoimikoneisiin. Ainahan kokouksissa joku näprää jotain hypetyslaitetta, mutta todellisiksi suuren yleisön ratkaisuiksi kai ovat sittenkin yltäneet vasta tekstiviestit ja kännykkäkuvat. Tekstiviestiuutisiin aloin uskoa silloin, kun kesken kokouksen kuulin Mikael Jungnerin nimityksestä YLE:n johtoon. Tosin sen jälkeen en ole tarvinnut esimerkiksi jääkiekkotuloksia tai valuuttakursseja.

Oma nuorisokin on vielä pärjännyt ilman kamerakännyköitä, jotka toki on ehditty valjastaa myös journalismin käyttöön vaikkapa julkkisten jahtaamisessa ja esimerkiksi tapaninpäivän hyökyaallon kuvien välittämisessä. Christian Lindholm näyttää, miten hienoa jälkeä tätäkin kautta voi syntyä – tosin kummoista journalistista tarinaahan näistä kuvista ei synny.

Pääsisinköhän vihdoin asiaan? Väitän, että tällä nykyisen mobiilin viestinnän alalla eletään vielä täysin laitekehittelyn ehdoilla. Jos ja kun korkeasti koulutetut tietotekniikkainsinöörit pohtivat sisältöjä, journalismi on jossain hyvin kaukana kärjestä musiikin, pelien ja muiden bisnessovellusten takana. Tämän vahvistavat myös ne lukuisat verkkoviestinnän, uuden median ja nykyjournalismin tutkimukset ja raportit, joita olen lukenut. Kysymys on yksinkertaisesti rahasta: mediatalot eivät satsaa rahaa kehitystyöhön, joka ei heti tuo jotain taloudellisia voittoja. Tuskinpa ne aikanaan ovat paperikoneitakaan itse kehittäneet.

Esimerkiksi Liikenneministeriön 2003 (teknisesti iäisyys sitten!) julkaisema Aikakauslehdet ja uusi teknologia –raportti toteaa sivulla 43 ensiksi, ettei mobiilipalvelujen tuottaminen ole toistaiseksi ollut sisällön tuottajille kovin tuottoisaa. Toiseksi se muistuttaa, että sisältö on syytä kehittää jakelukanavan erityisvaatimukset huomioon ottaen. Raportin mukaan päätelaitteiden näyttöjen koko, värillisyys ja kuva-alkioiden määrä vaihtelevat.

Tekniikka on varmasti kehittynyt raportin jälkeen huimasti, vaan enpä silti näe mediatalojen tarjonnassa kovin kunnianhimoisia yrityksiä mobiilin viestinnän suuntaan. Tavallisia ovat tekstiviestikilpailut ja –kyselyt, ja kamerakännykällä saa toki lähettää mielenkiintoisia kuvia toimituksen käyttöön. Tero Lehto mainostaa työnantajansa Tietokone-lehden maksullista mobiilipalvelua, jossa journalistista sisältöä ovat mm. uutiset ja viikon kysymys. Kritiikkiä palvelu ei blogikeskustelussa suinkaan saa kahden euron kuukausimaksusta tai tarjolla olevasta sisällöstä, vaan siitä, ettei se toimi kuin suurimpien operaattoreiden liittymissä.

Oscar Westlund kehottaa Göteborgin yliopiston opinnäytetyössään Betala för nyheter på internet? mediataloja kehittämään räätälöityjä ratkaisuja, joissa mobiililaitteet toimivat yhteistyössä verkon kanssa. Näitä ovat mm. uutiskirjeet ja otsikkokoosteet, pörssinoteeraukset ja säätiedotukset. Kovin monia sovelluksia hänkään ei ole löytänyt tarkasteltuaan pääasiassa USA:n ja Ruotsin mediayrityksiä.

Sopivatko kaiken kansan mobiililaitteet sittenkin paremmin viihteeseen tai rajattuihin asiakaspalveluratkaisuihin Lahden hammashoidon peruutuspaikkapalvelun tapaan? Riittävätkö edelläkävijät vakuuttamaan mediatalot siitä, että mobiilia varten kannattaa luoda omaa journalistista sisältöä?

sunnuntaina, toukokuuta 15, 2005

Tulostimen armoilla

Pari viikkoa sitten tulostimeni lakkasi printtaamasta väriä, vaikka kasetissa selvästi oli sisältöä. Kiireessä ratkaisu oli tulostaa mustalla. Yleensä unohdin muuttaa asetukset, minkä ansiosta esimerkiksi luentojen valmistelussa tuikitärkeissä artikkeleissa on linkkien kokoisia aukkoja.

Eilen tietokoneeni ilmoitti, että yksi usb-laite eli siis tulostin on vikatilassa. Uusi asennus auttoi, mutta vain hetkeksi. Kun tänä aamuna avasin masiinan, punainen rasti loisti taas kuvakkeen päällä.

Kai se on uskottava, että alusta asti temppuillut Lexmark X73 on todella niin kurja, että kolmen vuoden käytössä se on päättänyt päivänsä. Tietokonefirman asentajan puhelinalanyysi perjantaina oli, että laitteesta on hajonnut värinlukija (tai jotain sinne päin...)Tuosta vikatilasta en ole viikonlopun takia päässyt kysymään mitään.

Mutta oli miten oli, tällaista riesaa en halua korjauttaa, etenkin kun kasetitkin ovat suolaisen hintaisia. Laitteen mainostetut skanneri- ja kopiointiominaisuudet ovat olleet myös niin luokattoman kurjia ja hitaita, että melkein mikä tahansa rakkine on varmaan parempi. Vain normaaleista tekstinkäsittelydokumenteista kone on selvinnyt jotenkuten kunnialla.

Joku siis saa minusta printteriasiakkaan, etenkin kun ensi viikolla odottaa luentopäivä, jota varten pitäisi saada tekstiä paperille. Kun vain joku ammattilainen onnistuisi myös asennuksessa kerralla. Viimeksi taisi mennä kolme kuukautta saada koko laitepaketti toimimaan yhtäaikaa.

Ai miksi tulostan enkä lue ruudulta? Luen usein vieraskielisiä, tieteellisiä tekstejä, joiden sivumäärät voivat olla kymmeniä. Silmieni lisäksi säälin selkääni. Paperipinkan kanssa voi mennä keittiönpöydän ääreen, sängylle tyynypinoon nojailemaan tai nojatuoliin. Luentoja varten valmistelen toki diaesitykset, mutta nekin tarvitsevat usein tuekseen ihan normaalia tekstiä paperilla.

lauantaina, toukokuuta 14, 2005

Schilleriä saksaksi ja suomeksi

Friedrich Schillerin 200. kuolinpäivä 9.5. tuli ja meni, mutta toki saksan ryhmässämme huomenna, sunnuntaina, muistetaan Goethen rinnalla saksalaisen kirjallisuuden toista suurta kirjailijaa. Läksynämme on Volker Hagen huomattavan vaikea artikkeli Denker, Dichter, Dramatiker - Streiter für die Freiheit.
Ilman MOT-verkkosanakirjaa olisin jo antanut periksi moneen kertaan, vaikka hyvät perinteiset sanakirjat omistankin. Kun saksalaisittain perusteellinen ja korkekirjallista sanastoa viljelevä artikkeli vaatii toistasataa hakua, on jo huomattavasti nopeampi näpyttää kuin lehteillä.

Mutta vielä Schilleristä. Mainittu saksalainen artikkeli halusi hieman raaputtaa hänen suurmieskuvaansa ja kertoa enemmän ihmisestä. Yksi hauska - ja suomenkielinen - näkemys on lääketieteen historiaa tutkineen Arno Forsiuksen tuoreehko artikkeli Friedrich von Schiller (1759-1805) - sotilaslääkäristä kirjailijaksi. Nimensä mukaisesti juttu keskittyy herran ensimmäiseen siviiliammattiin. Ja kyllä Forsiuskin raaputtaa suurmiehen gloriaa torumalla häntä esimerkiksi pitkäaikaisen rakastettunsa Charlotte von Kalbin hylkäämisestä.

Lisää Schilleriä saksankielentaitoisille: Schiller-Nationalmuseum.

torstaina, toukokuuta 12, 2005

italiaa ja Italiaa

Syksystä lähtien olen mieheni Tuomaksen kanssa yrittänyt näin torstai-iltaisin ottaa haltuun Koulutuskeskus Salpauksessa italian kieltä opettajamme Hannes Hellin johdolla. Nimestään huolimatta herra on pesunkestävä italialainen, mutta pohjoisessa syntyneenä hallitsee täydellisesti myös saksan kielen.

Tänä iltana olisi kiinnostanut vilkaista YLE:n uutuutta Talo Italiassa, tosi-tv-sarjaa, jossa porukka kilpailee kielen oppimisessa. Mutta koska mainittu Tuomas on italialaiseen tapaan pyöräilyhullu, katsoo hän tällä hetkellä nauhalta Giro d'Italiaa, siis Italian ympäriajoa, jota hän ei pitkän työpäivänsä takia ehtinyt katsoa suorana Eurosportilta .

Katkeraksi en aio ruveta, sillä en ihan oikeasti usko ohjelman palvelevan totista tai edes iloista, mutta tuloksiin tähtäävää, kielenopiskelua. On vaikea ymmärtää, miksi tällaisessakin asiassa pitää oikeasti kilpailla - eikö kielenopiskelun nimen omaan pitäisi olla jokaisen oman oppimistahdin mukaan etenevää puuhaa? Miten tuloksia ylipäänsä voi mitata ilman koulusta tuttua pisteytystä, jossa ei suinkaan mitata oikeaa kykyä selviytyä vieraalla kielellä?

Mutta koska en tällä viikolla pääse ko. ohjelman pariin, jätän kritiikin vielä sikseen eli ensi viikkoon. Paitsi että kahden viikon loma italialaisessa talossa on kyllä ihan liian pieni palkinto. Tarjolla pitäisi olla vähintään kokonainen kesäloma tai sitten kunnon intensiivikurssi sellaisessa osassa Italiaa, jossa ruokalistoja ei tuoda turistin näköisille heti kysymättä englanniksi tai saksaksi.

Viime syksyn Calabrian loma oli juuri siksi hyvä, että siellä piti pinnistellä pienenkin sanavaraston ja kielioppiosaamisen kanssa. Loman jälkeen osui silmään kielikoululinkki jos toinenkin, joista johonkin toivottavasti voin joskus tarttua. Venetsia tai Rooma ovat ihania turistikohteita, mutta siinä mielessä turhauttavia, että palvelua saa muillakin kielillä.

Kiiltomatoa jälleen

Onneksi Kirsi eli Täti viidakon reunalla vinkkasi, että Kiiltomadossa on viimeisen vierailuni jälkeen ilmestynyt arvio hänen toimittamastaan kirjasta Lumpeenkukka ja Naoris. Kirjan päähenkilö on suomalainen siirtolainen Aira Bukkos, jonka välillä raastavaakin elämää päiväkirjoista koostettu elämäkerta seuraa 1950-luvun Suomesta lähes nykypäivän Australiaan. Onneksi siksi, että olin juuri tsekannut Kiiltomadon ja luultavasti olisin eksynyt sinne seuraavan kerran ehkä vasta viikkojen päästä. Ja silloin taas arvostelu olisi voinut painua näkymättömiin.

maanantaina, toukokuuta 09, 2005

Uutiskirje muistuttaa

Sain tänään uutiskirjeen tai pikemminkin arvosteluista muistuttavan viestin Kiiltomadon toimitukselta ja samalla hyvän syyn livahtaa kirjallisuusarvostelujen pariin omien tylsien kirjoitushommien keskeltä. Kiinnostavalta vaikuttaa etenkin Nelson Algrenin Kultainen käsi -kirjan arvio, jonka on kirjoittanut Reijo Virtanen. Tsekkaan aina myös pääkirjoitukset, jotka ottaavat välillä tiukastikin kantaa kirjallisuuteen, sen arviointiin valtamediassa, taidehallintoon tai joihinkin muihin marginaalikirjallisuutta sortaviin koneistoihin.

Mistään henkilökohtaisesta postistahan ei ole kysymys, vaan verkon kohdistetusta ja räätälöidystä viestinnästä, johon olen itse suostunut.

Aloitin uutiskirjeiden tilaamisen joskus pari vuotta sitten kesäkuumilla, kun työt tympivät, eikä kukaan järkevä ihminen lähettänyt minulle mitään oikeita sähköpostiviestejä (ja niiksi en lue kiertäviä vitsiviestejä, joita inhoan). Nykyisin tsekkaan läpi noin kymmenen viestiä päivässä, joten homma on toki välillä rasitteeksikin. Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi verkkoviestinnästä pysyy kohtalaisen hyvin perillä, kun vilkuilee läpi tietyt alan uutislitaniat päivittäin jossain välissä. Ja voihan viestit ohjata osoitteen perusteella erilliseen kansioon, josta ne voi tsekata kun ehtii. Minulla useimmat päivittäiset uutiskirjeet menevät suoraan poistettuihin, jonka sisällön siirrän roskakoriin aina illalla.

tiistaina, toukokuuta 03, 2005

Lahti verkkoviestinnän kärjessä

Kotikaupunkini Lahti on viime päivinä paistatellut uutisissa verkko- ja mobiiliviestinnän palveluillaan ja innovaatioillaan. Eilen kaupunginvaltuusto teki päätöksen langattoman verkon tarjoamisesta kaupunkilaisille wlan-tekniikan avulla. Etelä-Suomen Sanomat uutisoi tänään, että verkko kiinnostaa myös naapurikuntia ja että langaton verkko herätti heti kyselyiden tulvan, johon kaupunki vastasi tiedotussivullaan.

Mobiilipuolella kaupunki puolestaan on päässyt MobileMondayn Peer Awardin loppukilpailuun tekstiviestipalvelulla, jonka avulla terveyskeskus pystyy jakamaan hammashoidon peruutusaikoja asiakkaille tekstiviestien avulla.

2014 journalismia - mikä on EPIC

Hillittömän hauska tulevaisuudennäkymä Tähtien sota -tunnelmassa: Museum of Media History Kahdeksan minuutin flash-esitys, joka kertoo kaiken verkkojournalismin, hakukoneiden ja uutisten räätälöinnistä seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Mutta mitä tekee The New York Times 2014? Ja mikä on EPIC?

maanantaina, toukokuuta 02, 2005

Verkkomaisteri aloittaa bloggauksen

Kerään blogiini havaintojani verkkojournalismista. Ja käy niin kuin usein ennenkin: tekniikka on vaikeaa! Ensimmäinen haaste on saada tämän amerikkalaisen julkaisujärjestelmän kello vastaamaan suomalaista pituuspiiriä. Ja onnistuihan se, kun hetken maltoin tutkia asetuksia. Mutta miten muutan kaiken tekstin sivulla suomenkieliseksi?