Ars Fennica -voittajien haastattelu

Kuvataiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen voittivat viime viikolla arvostetun Ars Fennica -palkinnon. Minulla oli ilo haastatella heitä vuodenvaihteessa, jolloin he olivat palkintoehdokkaina.

Vaikutuin etenkin pariskunnan ajatuksista, joilla he perustelevat kulttuurin merkitystä ihan kenen tahansa elämässä. Tellervo koki bändielämää ja yhteisiä projekteja nuorena Helsingissä, Oliver puolestaan teki kulttuurilehteä samaan aikaan sosialistisessa DDR:ssä. Myöhemmin heidät on opittu tuntemaan mm. suosittujen Valituskuorojen tekijöinä.

Artikkeli ilmestyi Lapsen Maailma -lehdessä 3/2014 vajaa kuukausi sitten. Nyt haastattelun pääsee lukemaan myös täältä.

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Mediapäivät: mitä jäi mieleen?

Osallistuin monen vuoden tauon jälkeen Mediapäiville, joiden alaotsikkona edelleen näkyy myös tapahtuman entinen nimi, Journalismin päivät. Perjantaina ja lauantaina järjestettyä tapahtumaahan on yritetty avata myös muiden alan ammattilaisten ja toisena päivänä jopa suuren yleisön suuntaan. En ihan hirveää ruuhkaa nähnyt yleisöjonossa, mutta ainakin yhden uuden ilmiön havaitsin: ammattilaiset toivat mukaan perheenjäseniään, myös lapsia. Yhdessä kohdassa tosin ihmettelin moista valintaa. Lauantain iltapäivän ohjelmassa oli espanjalaisen valokuvaajan Pep Bonetin esitys, jossa hän näytti varsin traagisia kuvia mm. Sierra Leonen sisällissodan runtelemista lapsista ja Kuuban kaduille hylätyistä transvestiiteistä. Edessäni aikuisen kanssa istunut alle kymmenvuotias poika alkoi jo toisen kuvasarjan kohdalla liikehtiä levottomasti ja loppuajan hän vietti tuolissaan väärinpäin kääntyneenä. En kannata turhaa sensuuria, mutta nämä kuvasarjat erittäin intensiivisen musiikin kanssa olisi kyllä pitänyt merkitä jonkinlaisella ikärajalla.

Mutta itse asiaan: mitä itselleni jäi mieleen? Pep Bonetin kuvat ilman muuta, tosin osittain juuri ko. sosiaalisen tilanteen vuoksi. Kuvasarjojen pikakelauksessa pääsin myös lähelle sitä tunnetta, mistä mediaa on varoitettu vuosikymmeniä. Kun kuvia tulee liikaa ja liian samasta näkökulmasta, katsoja turtuu. Minun silmissäni äärimmäiset kärsimyksen kuvat (toki ihan muusta näkökulmasta otetut kuin esim. veriset instant-kuvat sotanäyttämöiltä) alkoivat jopa ärsyttää, koska toisaalta valokuvaaja myös kertoi nähneensä kohteissa paljon tavallista elämää ja kauneuttakin. Kauneutta löysin kuvien estetiikasta mutta en juurikaan toivoa (joka on jopa kolmen kuvasarjan nimi - Faith in Chaos) niiden välittämästä todellisuudesta. Käykää itse katsomassa!

Koska en ollut Mediapäivillä töissä sen paremmin järjestäjänä kuin raportoijana, saatoin valita esitykset vain oman kiinnostukseni mukaan. Ensin ajattelin kiertää verkkomedian keskusteluja, mutta aina tilaisuuden tullen huomasinkin valitsevani toisin.

Perjantaiaamun aloitus, Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtajan Raili Mäkisen esitys aikakauslehtien tulevaisuuden näkymistä oli ainakin minulle erittäin silmiä avaava tietopaketti. Esityksessä vilisivät sanat uudesta tehokkuudesta menestystekijöihin, mutta ne oli hyvin perusteltu. Ehkä lohdullisin oli toteama, jonka mukaan lama-ajat vain sparraavat aikakauslehtiä. Niistä haetaan virkistystä ja elämänohjeita moneen asiaan suoraan Maslowin tarvehierarkian oppien mukaisesti lähtien fysiologisista tarpeista ja päätyen itsensä toteuttamiseen. Ruoka, liikunta, terveys, koti, luonto, läheisyys, perhe ja ystävät, harrastukset - kyllähän nämä asiat aikakauslehdissä osataan. Ja jos ei osata, nyt on viime hetki kirkastaa sanomaa! Kysyttäessä Mäkinen vakuutti, että työllisyysnäkymät ovat alalla hyvät, mutta että toimittajia rekrytoidaan varmasti jatkossakin eri aloilta juuri asiantuntemuksen varmistamiseksi.

Mäkinen sivusi myös aikakauslehtien verkkopalveluita, jotka hän laskee lehtien oheistuotteiksi samaan tapaan kuin lukijatilaisuudet. Ne vahvistavat brändiä ja helpottavat vuoropuhelua mutta eivät ole korvaamassa lehteä samaan tapaan kuin sanomalehdille on tapahtumassa. Samasta syystä verkkosivut eivät ole aikakauslehdille myöskään bisnestä. Joitain poikkeuksiakin on: Sanoma Magazinesin Hollannin yhtiön ylläpitämä hakusivu Startpagina on kuulemma maan suosituin.

Nautin myös perjantaina kolmen visuaalisen ammattilaisen taittoshowsta, joka antoi kyllä ihan riittävästi ajattelemisen aihetta myös kirjoittajalle siitä, miten kuvavalinnoilla ja muilla visuaalisilla keinoilla viedään sanomaa eteenpäin. Aina silloin tällöin olen ollut erittäin pettynyt siihen, miltä oma juttuni on näyttänyt, vaikka olen ollut haastattelu- ja kuvaustilanteen jäljiltä varma hyvästä materiaalista. Aika harvoin on käynyt niin, että kuvat ja taitto olisivat olleet "liian hyviä". Useimmiten on myös tekstin etu, että kuvaa voidaan nostaa oikealla tavalla esille.

Ehkä suurin pettymykseni Mediapäivillä oli perjantainen paneeli Kulttuurin kuolemasta Aamulehden Matti Apusen kolumnin pohjalta. Raivostuttavan jankkaavassa tilanteessa ei ollut mitään muuta uutta kuin se, että roisto ei ollutkaan Hesari vaan Aamulehti.

Ammatillisten tapaamisten yksi tärkeistä tavoitteista on tavata paljon sellaisia kollegoja, joita ei ehkä arjessaan tapaa ollenkaan. Olin tähänkin antiin varsin tyytyväinen, vaikka jätinkin lauantain iltahurvittelun väliin ja matkustin junalla kotiin yöksi. Olen myös samaa mieltä kuin se kollega, joka ihmetteli minulle lukuisia kuulemiaan valituksia. Ei koko ohjelma huippua ollut, mutta mukaan tarttui riittävästi ajatuksia ja uutta tietoa. Harva meistä jaksaa tehdä kattavia muistiinpanoja, vielä harvempi uskaltaa tai viitsii kysyä ja keskustella. Jos kahteen päivään osuu pari hyvää esitystä ja x määrä kohtaamisia, saldo on positiivinen.

Sitä voi tietysti pohtia, saiko ammattilainen vastinetta 217 euron maksulle, etenkin kun se ei sisältänyt ruokia tai edes naulakkomaksua. Minä en olisi todennäköisesti mennyt Mediapäiville, jos en olisi saanut Jokesin stipendiä. Ehkä olisin repinyt tuon seminaarimaksun jostain, mutta sen päälle kahden työpäivän menetys on hieman liikaa freelancerille tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa.