sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Kirja-arvio: Pienkirjailija kirjoittaa kuten elää

Tänä vuonna olen lukenut kolme kirjaa, joissa suomalainen mieskirjailija kirjoittaa lukijan edessä aukeavaa kirjaa. Kerron tämän siksi, että Kalle Veirron Vilttiketjumies alkaa tiukasta vertailuasetelmasta kirjallisilla markkinoilla.

Päähenkilö, kirjailija Kalle Virtanen, on tuskastunut asemaansa, jota kuvaa hänen oma terminsä: pienkirjailija. Urheiluaiheisiin ja nuortenkirjoihin keskittyneen tekstintekijän saldo on jo 16 teosta, mutta suuri kuuluisuus tv-esiintymisineen ja Finlandia-ehdokkuuksineen puuttuu. Lukijoitakin saisi olla enemmän.

”Eikä yksikään kirjani ole myynyt enää edes tuhatta. Niitä ovat lukeneet pääsiassa alle 15-vuotiaat kirjastokortin haltijat.”

Kantakapakassa, kiekkovuoron jälkeen, pelikaverit keksivät ratkaisuksi markkinoinnin eli kunnon rummutuksen. Yhteisvoimin päätetään, että todellinen julkkis Jone Nikula saa seuraavilla Helsingin kirjamessuilla kunnian haastatella Virtasta päälavalla hänen läpimurtoromaanistaan ja ajankuvastaan Räntämaa.

Romaani on toki vielä kesken, mutta Virtanen uskoo projektiinsa täysillä. Hän on jäänyt virkavapaalle opettajan työstään, kirjoittaa kurinalaisesti liuskatavoitteensa täyteen lähes päivittäin ja odottaa takuuvarmoja apurahoja.

Elämä uravaimon Tarjamaijan ja neljän lapsen kanssakin on hyvin organisoitua, kunnes vaimo lähtee työmatkalle Moskovaan. Omat paineensa luo unelma salibandyn SM-karsinnoista. Pienkirjailija huomaa pian pyörittävänsä systeemiä, jossa tarvittaisiin bestselleristin tuloja ja Finlandia-palkintorumbassa karaistunutta psyykeä.

Kalle Virtanen ei ole Kalle Veirto, mutta kirjailija tuntee aiheensa riittävän hyvin. Hän kertoo, että haaveilun ja kaverillisen ryypiskelyn ohella kirjailijan on hyvä istahtaa koneen ääreen riittävän usein.

Kirjailijan pitää myös suoltaa hakemuksia mitä ihmeellisimpiin suuntiin ja kestää vastauskuorten pettymykset. Lisäksi hän tietää, että markkinointi on kustannusalalla syksyn puheenaihe numero yksi ja suostuu siksi kaikenkarvaisiin kirjamessuvirityksiin.

Pienkirjailijan paini osaamisen, jaksamisen, kehittymisen ja maineenkaipuun välillä voisi olla haudanvakava aihe. Veirto käsittelee sen virtasmaisella huumorilla, omia häpeänpaikkojaan salaamatta. Kun Räntämaa sulaa, Virtanen on sentään kirjoittanut nuortenkirjan ja maailman ensimmäisen taiteilijasählyromaanin.

Erityisen paljon pidän kirjailija Virtasen perhenäkemyksestä. Vaimon kanssa on työehtosopimus ja lapset hoidetaan, jopa kodin siivous kolmen vartin standardin mukaan. Myös sählyporukan muilla jäsenillä perhe ja arki ovat arvossa.

Näillä avuilla kirjailija Veirron Vilttiketjumies pärjää vähintään kelvollisesti tämän ja viime vuoden kirjallisessa seurassa, jossa Petri Tammisen kirjailija esiintyy Mitä onni on -teoksessa ja Kari Hotakaisen alan ammattilainen Ihmisen osassa. Vaikka se Hotakainen nyt onkin taas Finlandia-ehdokkaana.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Vilttiketjumies. 166 s. Karisto, 2009.

Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa

Kirja-arvio: Tarkkailua kaikilla aisteilla

”Lily oli tarkkaillut miestä kolme viikkoa.” Jo ensimmäinen virke kertoo, mikä on oleellista Siri Hustvedtin kolmannessa suomennetussa teoksessa Lumous: tarkkailu, katsominen ja monin tavoin näkeminen.


Yhdeksäntoistavuotias Lily Dahl on jäänyt amerikkalaisen pikkukaupungin kuppilaan tienaamaan rahaa yliopisto-opintoja varten. Kun Lilyn vanhemmat ovat lähteneet hoitamaan Kaliforniaan isän terveyttä, tilalle ovat astuneet baarin henkilökunta ja asiakkaat, poikaystävän virkaa hoiteleva poliisi Hank, näytelmäkerho ja naapuriasunnon iäkäs Mabel.


Kuppilassa kaunis Lily saa tottua monenlaisiin katseisiin. Useimmat sen yksinäisistä miehistä omat omituisine piirteineen harmittomia, mutta lapsuudenystävän Martinin tuijotus muuttuu piinalliseksi. Myös kylän juorukellot seuraavat nuoren naisen tekemisiä.

Tietoisena tarkkailusta Lily ottaa riskin ja viettelee vastapäisen hotellin ikkunasta näkyvän miehen. Hän on kolmikymppinen taidemaalari Edward Shapiro, joka tuo mukanaan New Yorkin, taiteen ja seikkailun.


Mies osoittautuu elävänä yhtä kiihottavaksi kuin ikkunakuvansa: lihan ja hengen yhdistelmäksi, jonka taide ja ajatukset innostavat Lilyä. Hän myös tuntuu arvostavan Lilyn näytelmäharrastusta, joka seurustelun ohessa muuttuu yhä vakavammaksi oman äänen etsinnäksi.


Ed maalaa kaupunkilaisten muotokuvia, joissa on mukana myös tarinaosuus, sarjakuva heidän tärkeistä elämänvaiheistaan. Yllättäen Ed näkee ja tuntee malleistaan paljon enemmän kuin kukaan paikallinen. Hän ottaa selvää myös Mabelin tarinasta, mikä ei ole Lilyltä onnistunut.


Lily etsii ulospääsyä sivustakatsojan ja kohteen roolistaan tekemällä matkoja ränsistyneille tiloille lapsuudenkotinsa lähistöllä. Näkemisen ohella hän haistaa töryn, tuntee kivun naarmuissaan, kuulee ja aavistaa hiiviskelijän. Kaikki aistit ovat käytössä ja välittävät lähes surrealistisen tunnelman, joka huipentuu traagiseen käänteeseen kahvilassa.


Jo 1996 kirjoitettu alkuteos on huomattavasti tiiviimpi kuin aiemmin suomennetut, mutta myöhemmin kirjoitetut Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia. Pintatasoltaan Lumous on jännityskertomuksen sisään naamioitu kasvutarina, jollaisia amerikkalaisiin pikkukaupunkeihin on sijoitettu tuhansia.


Kuitenkin Hustvedt on teosta kirjoittaessaan ollut jo hyvin taitava ja kulttuuriperinteen tunteva kirjailija. Lähes hirviömäiset kaupunkilaiset, tunkkainen hotellin aula ja kaupungin laidalta löytyvä luola voisivat yhtä hyvin olla symbolisia unikuvia kuin Lily Dahlin todella kohtaamia ilmiöitä. Jokaisella meistä on painajaisunemme ja maahan kaivetut luurankomme.


Erityisen vahva Hustvedt on jälleen kerran kuvatessaan taiteen voimaa. Ed löytää oman tyylinsä kuunnellessaan ihmisten tarinoita ja maalatessaan niitä oopperamusiikin pauhussa. Lily kysyy ensimmäisissä näytelmäharjoituksissa, mikä hänen oma äänensä on. Tapahtumien jälkeen hän tietää, että se löytyy.


Ina Ruokolainen


Siri Hustvedt: Lumous. Suomentanut Kristiina Rikman. 263 s. Otava 2009.



Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.


lauantaina, marraskuuta 14, 2009

Tarinan iloisenhaikeat peijaiset

Lisäys (15.11.) alla olevaan tekstiin: Kirjakauppa Tarinan lopettajaiset olivat juuri niin iloiset ja täynnä kulttuuriohjelmaa kuin saattoi toivoa.

Pystykuvassa Lahden kaupunki- kulttuuriseuran palkitsemat henkilöt, jotka siis saivat tunnustuksen kirjallisuuden edistämisestä kaupungissa: (vas.) Anja Kuhalampi, Lasse Kantola, Alli Kantola ja Tuulikki Norrlin sekä poissaolevana Tuija Kakko.

(Alkuperäinen teksti 14.11.:) Kohta on aika lähteä sanomaan hyvästit kahden viime vuoden kantapaikalleni, Kirjakauppa Tarinalle. Ei auttanut, vaikka taustalla oli hienoa kulttuuritahtoa ja aika läheltä katsottuna myös hurjan paljon työtä. Pelkillä kirjojen myynnillä - ketjujen ulkopuolella - ei ilmeisesti todellakaan voi harrastaa kannattavaa liiketoimintaa. Tänään ovet sulkeutuvat kello 15 loppuunmyynnin jälkeen.

Mutta tuhannet kiitokset Tuulikki Norrlinille, jonka kaupassa ja järjestämissä tilaisuuksissa on ollut monta kertaa niin mukavaa, ettei kotiin olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ja siitä, että on tullut tartuttua moneen sellaiseen kirjaan, johon ei ilman suositteluja ja selailuja olisi tutustunut.

Ja vielä onnittelu siitä, että kauppias on yksi Lahden kaupunkikulttuuriseuran tämän vuoden palkittavista, jotka saavat tunnustuksen edistettyään tasokasta keskustelua kirjallisuudesta sekä yhteisöllistä luovaa henkeä Lahdessa.

sunnuntaina, elokuuta 09, 2009

Kirja-arvio: Valeikkunasta näkee toisin

Leena Krohnin Valeikkuna alkaa tarkalla kuvauksella kerrostalon makuuhuoneeseen rakennetusta kelluntatankista ja sen yläpuolelle maalatusta taidokkaasta valeikkunasta. Tekniset ja taiteelliset yksityiskohdat ovat uskottavia.


Kuvailija, kirjan päähenkilö, on entinen filosofian opiskelija, joka on tullut riippuvaiseksi kellumisesta ja aikoo myös hyötyä olotilastaan.


Hän perustaa tankkinsa äärelle vastaanoton mainostamalla ”kelluva filosofi vastaa edullisesti sekä pinnallisiin että perimmäisiin kysymyksiin.”


Alle seitsemässä sivussa lukija on jäänyt koukkuun tarinaan, jota ei oikeastaan vielä ole. Lukijan ajatukset sen sijaan ovat jo hurjassa myllerryksessä samalla kun hän näkee valeikkunan läpi loistavat kuvat.


Ehkä samassa tahdissa kuin filosofin, joka kertoo luopuneensa suorittamisesta ja saaneensa tilalle tankissa kirkastuvia ajatuksia. Onko miehestä kuitenkaan neuvojaksi, kun tankin laidalla alkaa käydä asiakkaita ja muita pistäytyjiä?


Filosofin ajatukset lähtevät keskusteluissa lentoon, mutta avun ja viisauden kysyjät saavat lähteä entistä enemmän ymmällään, ärtyneinä ja hämmentyneinä. Kun tilanne käy hankalaksi, kelluja nukahtaa.


Altaan reunalla tyylikäs myyntiedustaja tarjoaa kuvastoa, jonka tuhansissa ja tuhansissa kuvissa esiintyvät filosofin geenikartan mahdollistamat lapset. Hänen ainoa oikea tyttärensä itkee tuskaisena osaansa Ihmistarhan osana, täynnä implantteja ja sensoreita, jotka tallentavat hänen jokaisen askeleensa maailmassa.


Luku luvulta filosofi joutuu vastakkain sellaisten ilmiöiden kanssa, jotka muistuttavat kovasti lukijaa ympäröivää todellisuutta. Lopulta myös pelätyn Harppi-liigan päällikkö Metamaatti yrittää värvätä filosofin mukaan ihmispuhdistusta toteuttavaan projektiin.


Krohn on päähenkilöään aidompi filosofi, joka nykypäivän ilmiöiden ohella tuntee myös kulttuuriperintömme hyvin. Hänen absurdi maailmansa ei ole välttämättä näkyväistä oudompi. Hän kirjoittaa vakavista asioista näennäisen kevyesti sellaisen tarinankertojan otteella, joka ei koskaan kerro ihan kaikkea.


Loputtomiin filosofi ei tietenkään voin kelluntaansa jatkaa, siitä pitää limainen ja märkä todellisuus huolen. Loppuratkaisu on joko huomattavan synkkä tai vapauttava.


Erinomainen kirja herättämään ajatuksia ihan missä tahansa, vaikkapa lomalla riippukeinussa kelluen!


Ina Ruokolainen



Leena Krohn: Valeikkuna. 156 s. Teos, 2009.


Kirja-arvio on julkaistu 9.8.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009

Hykerryttävää taidetta

Hieman hämmentyneen ylpeänä voin kertoa, että nyt olen päässyt kulttuuriharrastuksissani myös järjestämään taidenäyttelyä. Katsojien onneksi vain taustajoukoissa, sillä Hykerrys-näyttelyn tekijät ovat kaikki kuvataiteen ammattilaisia, jotka suostuivat lähtemään mukaan Hilkka Silvekosken säätiön kutsunäyttelyyn Lahden Sibeliustalolle.

Terhi Kaakinen (kuvassa ylh.), Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä saivat aikaan Puusenpän saliin mielestäni hienon kokonaisuuden, jossa on tarjolla hyviä esimerkkejä nykypäivän maalauksista, videotaiteesta, veistoksista ja installaatioista.

Noin kolmikymppiset tekijät eivät turhaan nimenneet syksyllä edessä olevaa näyttelyä Hykerrykseksi, sillä tekemisestä loistaa taidon näkemyksen lisäksi ilo ja huumori. Avajaisissa myös lapset löysivät taiteesta paljon katsottavaa, koettavaa ja kommentoitavaa, mikä on ehdottomasti hyvä juttu kesänäyttelylle.

Iloinen olen siitäkin, että edustamani säätiön nimikkotaiteilija Hilkka Silvekoski (1913-1972) pääsee uudella tavalla esille Sini Myllärin koostaman videoteoksen kautta. Silvekosken grafiikka on sekä teknisesti osaavaa että aiheidensa puolesta ikuista. Naiset, lapset ja luonto ovat pääosassa monessa teoksessa. 1950- ja 1960-lukujen kuvakieli tuntuu jälleen hyvin raikkaalta ja tätäkin aikaa puhuttelevalta (alin kuva). Näyttelyssä on myös muutama alkuperäinen piirros ja grafiikan vedos.

Näyttelyyn pääsee maksutta 29.7. asti arkisin klo 10-16. Suosittelen tutustumaan myös samassa talossa esillä olevaan Fennia Prize -muotoilunäyttelyyn, joka tuo esiin teollisen muotoilun viime vuosien parhaat tuotteet, suunnittelijat ja valmistajat.

sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009

Kirjailijat Messilän hengessä

Mukkulan kirjailijakokous on nyt sitten Messilän kokous - toki virallisesti edelleen Lahden kansainvälinen kirjailijakokous. Kaikki kunnia legendaarisille vuosille Mukkulan tammien alla, mutta onneksi organisaatiolla oli rohkeus muuttaa paikkaa ennen parin viikon takaista Mukkulan kartanohotellin konkurssia. Ja kuten kuvasta näkyy, aika historiallisesti upeissa maisemissa ollaan nytkin.

"Suuri yleisö" (joka ei koskaan ole ollut kovin suuri) ei vielä tänään paikalle löytänyt, mutta se ei kirjailijoiden keskustelua haitannut. Itse asiassa kuulin muutaman niin hienon ajatuksen tänään, että jo nyt kokouksen voi sanoa onnistuneen. Kuten toinen puheenjohtaja Jarmo Papinniemi summasi, teemasta Toisin sanoen päästiin jo aamupäivän ensimmäisen istunnon aikana niinkin perimmäisiin asioihin kuin lapsiin ja lapsuuteen. Philippe Claudel puhui lapsuuden lukukokemuksistaan (äiti luki lapsi sylissään), Riina Katajavuori kertoi Kerttu ja Hannu -runoistaan perinteisen sadun toisin tulkintana ja Christian Futscher ylisti lasten tapaa tehdä hedelmällisiä virheitä.

Iltapäivällä nautin erityisesti kuunnellessani kanadalaiseen George Elliot Clarken ryöppyävää alustusta kulttuurien sekoittumisesta ja kielen asemasta siinä hullunmyllyssä. Hänen omat juurensa ovat Afrikassa - tosin kahdeksan sukupolven takana - ihonväri musta, asuinpaikka Nowa Scotia ja nimi hyvin brittiläinen. Monesta kulttuurista, kielestä ja maanosasta vauhtia ottanut alustus herätti kohtalaisen vilkasta keskustelua amerikkalaisen kulttuurin ja englannin kielen dominanssista, mikä on tosiasia mutta ei välttämättä pelkästään "pahojen" amerikkalaisten eli USA:n kansalaisten vika. Clarke kun muistutti, että kolonialismia ja pyrkimyksiä siihen on ollut pitkään ja hallitsijat ovat vaihtuneet muinaisista roomalaisista espanjalaisiin ja portugalilaisiin.

Alustusten pitäisi ilmestyä kokouksen sivulle, mutta ainakaan tätä kirjoittaessa niitä ei sieltä vielä löydy. Clarken tapauksessa ylös kirjatusta pohjapaperista ei ole edes paljon iloa, sillä suurimman osan puheesta hän näytti inspiroivan paikalla. Keskustelut jäävät tietenkin myös kokematta, jos ei itse pääse paikalle. Siksi yritän huomennakin osallistua ainakin aamupäivän osuuteen, vaikka se viekin osan työpäivästä. Onneksi upean Riivaus-kirjan tekijä A.S. Byatt esiintyy aamupäivällä, sillä harmikseni Jayne Anne Phillipsin alustus osuus iltapäivään, jolloin minulla on ajat sitten sovittu työ muualla.

Huomenna aamupäivällä alustava Petri Tamminen pääsi hommiin jo tänään, sillä hänen hommakseen annettiin symbolisen tammen istuttaminen Messilän pihaan. Kyse oli tietenkin kielellisestä leikistä, sopivasta sukunimestä. Tapahtumaan sisältyy myös tulevaisuuden uskoa, sillä kirjojen, kirjallisuuden ja kirjailijakokouksen pitäisi kestää hengissä vähintään kolme-neljäkymmentä vuotta sopivan tammenvarjon kasvattamiseksi.

lauantaina, kesäkuuta 13, 2009

Tekijänoikeudet ja fulavtal

Eilen saatiin odotettu välipäätös Markkinaoikeudesta, joka siis kielsi Sanoma Newsiä tarjoamasta kaikki taloudelliset tekijänoikeudet vievää sopimustaan freelancereille. Hommaa tehostetaan 200 000 euron uhkasakolla, joka on kymmenesosa Journalistiliiton vaatimasta. Pieni pettymys ainakin itselleni oli se, ettei markkinaoikeus jo tässä vaiheessa pitänyt epäreiluina myös sopimuksen vastuu- ja maksuaikapykäliä. Erävoitto tämä silti on, kenenkään ei ole pakko allekirjoittaa annettuun takarajaan eli ensi maanantaihin 15.6. mennessä.

Olen kirjoittanut asiasta aiemmin Sanomatalon mielenosoituksen jälkeen sekä vappuna ja viitannut Sanoman vaatimuksiin myös aiemmin joissakin tekijänoikeus-tägillä varustetuissa merkinnöissä.

Freelancejournalistien ruotsalaisen järjestön Frilans Riksin jäsenen Malin Aveniuksen raportti pohjoismaisesta seminaarista Ruotsin Journalisten-lehdessä nosti sekin esiin ennen kaikkea seminaarissa käsitellyt tekijänoikeuskamppailut. Pidän erityisesti ruotsalaisten määritelmästä Sanoman tarjoamalle sopimukselle: fulavtal. Ruma, vastenmielinen, karkea, törkeä ja inhottava sopimushan se, kuten sanakirja antaa mahdollisuudet suomentaa.

maanantaina, kesäkuuta 08, 2009

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos


Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

sunnuntaina, toukokuuta 17, 2009

Kirja-arvio: Saarnaajan kilpajuoksu unohduksen kanssa

Torgny Lingrenin romaani Akvaviitti alkaa kuvauksella samannimisen mausteviinan ostosta. Ostaja, Ivar, kiinnittää huomiota naiseen, jolla on herätysliikkeen nuttura. Sen jälkeen viina vilahtaa teoksessa vain muutaman kerran, sitäkin tärkeämmissä rooleissa.


Viina ja nuttura ovat jäljelle jääneitä yksityiskohtia siitä maailmasta, johon entinen herätysliikkeen pastori Olof Helmersson matkustaa korkeassa 82 vuoden iässä, lähes viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Hänellä on uusi missio, palava halu kertoa ihmisille, ettei Jumalaa oikeasti olekaan.


Paha kyllä, rukoushuone on palanut, saarnatuoli uusiokäytössä mehiläispesänä ja useimmat käännytetytkin jo kuolleita. Seurakunnan edesmenneen johtajan talossa asuvat nyt Ivar ja Asta, joiden luota Olof alkaa tehdä retkiä entisen seurakuntansa pariin kokoontaitettavalla polkupyörällä.


Hän vaaruu ja hoippuu kulkupelillään, kuten Liisa Ryömän erinomainen suomennos kuvailee. Välillä hän äityy käyttämään vanhoja saarnaajan taitojaan tavatessaan vanhoja pelastettuja ja niitä, jotka tuntevat vain hänen maineensa.


”Juuri sinä toit hampaiden harjauksen näille seuduille”, tietää paikallistoimittaja, joka on paljon kiinnostuneempi Kaarle Viidennentoista oletetusta vierailusta seudulle yli sata vuotta aiemmin. Kaarle puolestaan toi seudulle soiden ojituksen, samppanjaa ja akvaviittia ja jätti tarinoiden mukaan lauman lapsia jälkeensä.


Lindgren kuljettaa saarnaajaansa Västerbottenin jäyhän ja omalaatuisen kansan parissa. Sokea Gideon ja ite-taiteilija Torvald tunnistavat Olofin, vaikka komeasta varresta ja pitkistä hiuksista ei ole enää jälkiä. Toiset ovat kuulleet haitarista ja uskomattomista puhujanlahjoista.


Olof kuitenkin huomaa, että harva on altis enää uudelle käännytykselle. Kansa on tottunut ottamaan vastaan Kaarlen ja hänen kaltaisiaan saarnaajia ja elämään samalla omaa elämäänsä.

Edes vääjäämätöntä tappoa saarnaaja ei onnistu estämään, sillä me-hengen ja ulkopuolisuuden voimat törmäävät liian voimakkaasti.


Lopullisen nöyrtymisen paikka Olofilla koettaa kahden naisen, kuolemaa tekevän Gerdan ja entisen seurakuntansa voimanaisen Maritan kanssa. Todellisen uskon ja toisaalta luopuruuden sävyt on harvoin kerrottu näin mehukkaasti unohtamatta asian maallisia puolia.


Torgny Lindgreniä pidetään yhtenä ruotsalaisen kirjallisuuden omaperäisimmistä kirjailijoista. Hänet on palkittu mm. Ruotsin arvostetuimmalla August-kirjallisuuspalkinnolla ja valittu Ruotsin Akatemiaan.


Västerbottenissa syntyneenä Lindgren taatusti tuntee kansansa, jonka tosista ja liioitelluista ominaispiirteistä hän luo aivan oman maailmansa. Aiemmin häneltä on suomennettu samoihin maisemiin sijoittuvat Kimalaisen mettä, Pylssy ja Dorén Raamattu.


Siinä maailmassa puhutaan suuria sanoja ja tehdään pieniä tekoja ymmärtävän huumorin säestyksellä. Ja jos elämä onnistuu joskus yllättämään merkittävillä asioilla kuten kuolemalla, sekin asettuu oikealla asenteella sopiviin mittasuhteisiin.


Kuten jo mainitsin, Liisa Ryömän suomennosta on nautinnollista lukea. Lukijan ei tarvitse tuntea herätysliikkeiden puheenparsia aistiakseen, miten etevästi kieli voi pitää omansa sisällä ja muut ulkona.


Ina Ruokolainen


Torgny Lindgren: Akvaviitti. 229 s. Tammi, 2009.


Kirja-arvio on julkaistu 17.5.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

torstaina, toukokuuta 14, 2009

"Emme allekirjoita!"

Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.

Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.

Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.

Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!

sunnuntaina, toukokuuta 03, 2009

Valokuvatorstai: Naamiaiset

Valokuvatorstai etsii tällä viikolla kuvia aiheesta Naamiaiset.

Vastaukseni haasteeseen on aika ilmeinen, mutta esitellään nyt kuitenkin sukumme hämähäkkimiehet. Veljekset olivat viime jouluna hyvin tohkeissaan uusista puvuistaan asentoja myöten. Ilmeisen uskottavia myös, sillä ainakin yksi pienistä serkuista pelästyi.

Oman perheemme viime joulun naamioleikki löytyy Pro Mustarouskusta, jonne raportoin sen tuoreeltaan.

perjantaina, toukokuuta 01, 2009

Työn päivänä, kohta ilman tekijänoikeuksia?

Työn päivänä on hyvä pohtia sitä, miksi ja mitä työtä tekee. Olen ollut freelancer-toimittaja 15 vuotta ja kuukauden ja joutunut vasta viime kuukausina vakavasti pohtimaan, onko tässä mitään järkeä. Siitäkin huolimatta, että aloitin nämä hommat edellisen ison laman aikana eli 1994 ja tiedän, mitä on työskennellä taloudellisesti ankeissa oloissa. Mutta jos minulta joku silloin osti työtä, se yleensä tapahtui reilun pelin ehdoin.

Viisitoista vuotta sitten mediataloissa vielä hyväksyttiin, että tekijänoikeus on todella TEKIJÄN eli kirjoittajan, kuvaajan, graafikon tai vastaavan luovan työn OMISTAMA oikeus. Mainittu henkilö myy lehtijutuissaan, -kuvissaan, -piirroksissaan jne. juuri ko. oikeutta, mikä siirtyy pääsääntöisesti hänelle takaisin julkaisun jälkeen - siis jos ei ole toisin sovittu. Toisin sopiminen tarkoitti silloin yleensä sitä, että joku maksoi minulle enemmän useammasta julkaisusta ja vieläpä kertoi tarkkaan, mihin aviisiin tekstini oli menossa. Ja silloinkin saatoin ihan huoletta luovuttaa oman juttuni vaikkapa jonkin kansalaisjärjestön käyttöön ilman pelkoa siitä, että iso mediatalo tulisi ja nostaisi oikeusjutun. Minä tiesin, missä hengentuotteeni matkasivat.

Sanoma Newsin avustajilleen tarjoama avustajasopimus on nyt nostanut esiin ilmiön, joka on itse asiassa ollut useimpien mediatalojen tavoitteena jo vuosia. Mm. Helsingin Sanomia kustantavan Sanoman tarjoama avustajasopimus haluaa teoksen kaikki tekijänoikeudet (freelle ei jää oikeutta edes julkaista juttuja esim. omassa blogissaan), sysää hirveän määrän vastuita freelancerille ja vieläpä siirtää maksamisen 21 päivän päähän sisällön julkaisemisesta. Kuvioon kuuluu, että jos nimi ei paperiin ilmesty, työt loppuvat. Rahastahan tässä on kysymys, sillä tällä tavalla mediatalo saa käyttöönsä valtavat määrät sisältöjä, joita se voi sitten kierrättää ilmaiseksi kaikissa nykyään tunnetuissa ja tulevissa konsernin osissa.

Toiveikasta on, että tekijäjärjestöjen suuttumus avustajasopimusta ja suoranaista kiristystä kohtaan on viime päivinä noussut esille jopa Helsingin Sanomien omilla palstoilla ja esim. tänään Ylessä. Lisäksi lukemattomat muuut tiedotusvälineet ja bloggaajat ovat nostaneet asian esille, puhumattakaan tietenkään asiaa seuraavista järjestöistämme.

Keskustelupalstoilla ymmärrys näyttää olevan hyvin paljon meidän yksittäisten tekijöiden kannalta, mikä sekin on jollain lailla uutta tekijänoikeuskysymysten kohdalla. Enemmän olen aiemmin nähnyt lukijoiden kiivailevan sen puolesta, että esim. musiikin ja kirjallisuuden tekijänoikeudet pitäisi vapauttaa, jotta sisältöä olisi mahdollisimman paljon tarjolla ilmaiseksi.

En osaa arvioida, mikä merkitys massojen mielipiteillä on siinä, miten meidän freelancereiden käy isojen mediafirmojen rattaissa. Toivon kuitenkin, että tämä keskustelu saisi ihmiset tajuamaan, miksi jotkut vielä haluavat pitää kiinni juuri tekijän oikeudesta luomiinsa sisältöihin. Jos isot firmat pääsevät muuttamaan kaikki sisällöt pelkiksi rahantekokoneiden osiksi, laadunvarmistus voi hyvinkin unohtua matkalla. Kuinka käy haastateltavien oikeuksien, jos juttu kuvineen yhtäkkiä ilmestyykin ihan eri sävyisessä kehyksessä, kuin mihin hän kuvitteli haastattelun antavansa? Kuka pitää huolta faktojen paikkansapitävyydestä, kun juttua versioidaan eri pituiseksi ja eri näkökulmiin sopivaksi isossa koneistossa? Ja miksi kaiken rahan pitäisi valua vain ja ainoastaan isojen firmojen kassoihin?

Sillä toki, kysymys on rahasta myös tekijän kannalta. Alkuun palatakseni: tässä työssä selviäminen normaalilla työpanoksella on jo nyt hyvin vaikeaa, sillä palkkioita yritetään nipistää jatkuvasti pienemmiksi. Jos tekstini monistuvat jatkossa yhä tehokkaammin kymmeniin eri tarkoituksiin, vähenevät tilaukset joko minulta tai joltain muulta kollegalta.

Vielä on aikaa kirjoittaa adressi ja vielä on myös aikaa antaa Suomen Journalistiliitolle valtakirja neuvottelujen aloittamiseksi Sanoma Newsin kanssa. Toistaiseksi yrityksen edustajat ovat kategorisesti kieltäytyneet neuvotteluista, koska freelancerit ovat yrittäjiä, joiden kanssa kuulemma neuvotellaan vain yksitellen. Katsotaan, kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta neuvottelupöytään päästään.

Liikkeellä on nyt iso joukko tekijänoikeuksien puolesta toimivia yhteisöjä: Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry, Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen tietokirjailijat ry, Suomen Kirjailijaliitto ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry, Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Lehtikuvaajat ry - Finlands Pressfotografer rf, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf, Suomen Ammattivalokuvaajat ry, Valokuvauksen opiskelijat r.y., Sarjakuvantekijät ry, Grafia ry, Kuvittajat ry, Suomen arvostelijain liitto ry.

torstaina, huhtikuuta 16, 2009

Valokuvatorstai: Saapuminen

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on saapuminen.

Pari vuotta sitten viimeksi kävin Viipurissa, jonne olen yleensä saapunut rautatieaseman kautta.

Jos haluaa nähdä saapumisessa oikein paljon symboliikkaa, niin viipurilaisten jälkeläisenä minulla voisi olla kyse kotiinpaluusta. Asemarakennus tosin oli eri isovanhempieni aikaan, sillä Eliel Saarisen 1913 valmistunut hieno asema tuhoutui sodassa elokuussa 1941. Kuvassa näkyvä klassistinen asema rakennettiin 1953.

lauantaina, huhtikuuta 04, 2009

Mediapäivät: mitä jäi mieleen?

Osallistuin monen vuoden tauon jälkeen Mediapäiville, joiden alaotsikkona edelleen näkyy myös tapahtuman entinen nimi, Journalismin päivät. Perjantaina ja lauantaina järjestettyä tapahtumaahan on yritetty avata myös muiden alan ammattilaisten ja toisena päivänä jopa suuren yleisön suuntaan. En ihan hirveää ruuhkaa nähnyt yleisöjonossa, mutta ainakin yhden uuden ilmiön havaitsin: ammattilaiset toivat mukaan perheenjäseniään, myös lapsia. Yhdessä kohdassa tosin ihmettelin moista valintaa. Lauantain iltapäivän ohjelmassa oli espanjalaisen valokuvaajan Pep Bonetin esitys, jossa hän näytti varsin traagisia kuvia mm. Sierra Leonen sisällissodan runtelemista lapsista ja Kuuban kaduille hylätyistä transvestiiteistä. Edessäni aikuisen kanssa istunut alle kymmenvuotias poika alkoi jo toisen kuvasarjan kohdalla liikehtiä levottomasti ja loppuajan hän vietti tuolissaan väärinpäin kääntyneenä. En kannata turhaa sensuuria, mutta nämä kuvasarjat erittäin intensiivisen musiikin kanssa olisi kyllä pitänyt merkitä jonkinlaisella ikärajalla.

Mutta itse asiaan: mitä itselleni jäi mieleen? Pep Bonetin kuvat ilman muuta, tosin osittain juuri ko. sosiaalisen tilanteen vuoksi. Kuvasarjojen pikakelauksessa pääsin myös lähelle sitä tunnetta, mistä mediaa on varoitettu vuosikymmeniä. Kun kuvia tulee liikaa ja liian samasta näkökulmasta, katsoja turtuu. Minun silmissäni äärimmäiset kärsimyksen kuvat (toki ihan muusta näkökulmasta otetut kuin esim. veriset instant-kuvat sotanäyttämöiltä) alkoivat jopa ärsyttää, koska toisaalta valokuvaaja myös kertoi nähneensä kohteissa paljon tavallista elämää ja kauneuttakin. Kauneutta löysin kuvien estetiikasta mutta en juurikaan toivoa (joka on jopa kolmen kuvasarjan nimi - Faith in Chaos) niiden välittämästä todellisuudesta. Käykää itse katsomassa!

Koska en ollut Mediapäivillä töissä sen paremmin järjestäjänä kuin raportoijana, saatoin valita esitykset vain oman kiinnostukseni mukaan. Ensin ajattelin kiertää verkkomedian keskusteluja, mutta aina tilaisuuden tullen huomasinkin valitsevani toisin.

Perjantaiaamun aloitus, Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtajan Raili Mäkisen esitys aikakauslehtien tulevaisuuden näkymistä oli ainakin minulle erittäin silmiä avaava tietopaketti. Esityksessä vilisivät sanat uudesta tehokkuudesta menestystekijöihin, mutta ne oli hyvin perusteltu. Ehkä lohdullisin oli toteama, jonka mukaan lama-ajat vain sparraavat aikakauslehtiä. Niistä haetaan virkistystä ja elämänohjeita moneen asiaan suoraan Maslowin tarvehierarkian oppien mukaisesti lähtien fysiologisista tarpeista ja päätyen itsensä toteuttamiseen. Ruoka, liikunta, terveys, koti, luonto, läheisyys, perhe ja ystävät, harrastukset - kyllähän nämä asiat aikakauslehdissä osataan. Ja jos ei osata, nyt on viime hetki kirkastaa sanomaa! Kysyttäessä Mäkinen vakuutti, että työllisyysnäkymät ovat alalla hyvät, mutta että toimittajia rekrytoidaan varmasti jatkossakin eri aloilta juuri asiantuntemuksen varmistamiseksi.

Mäkinen sivusi myös aikakauslehtien verkkopalveluita, jotka hän laskee lehtien oheistuotteiksi samaan tapaan kuin lukijatilaisuudet. Ne vahvistavat brändiä ja helpottavat vuoropuhelua mutta eivät ole korvaamassa lehteä samaan tapaan kuin sanomalehdille on tapahtumassa. Samasta syystä verkkosivut eivät ole aikakauslehdille myöskään bisnestä. Joitain poikkeuksiakin on: Sanoma Magazinesin Hollannin yhtiön ylläpitämä hakusivu Startpagina on kuulemma maan suosituin.

Nautin myös perjantaina kolmen visuaalisen ammattilaisen taittoshowsta, joka antoi kyllä ihan riittävästi ajattelemisen aihetta myös kirjoittajalle siitä, miten kuvavalinnoilla ja muilla visuaalisilla keinoilla viedään sanomaa eteenpäin. Aina silloin tällöin olen ollut erittäin pettynyt siihen, miltä oma juttuni on näyttänyt, vaikka olen ollut haastattelu- ja kuvaustilanteen jäljiltä varma hyvästä materiaalista. Aika harvoin on käynyt niin, että kuvat ja taitto olisivat olleet "liian hyviä". Useimmiten on myös tekstin etu, että kuvaa voidaan nostaa oikealla tavalla esille.

Ehkä suurin pettymykseni Mediapäivillä oli perjantainen paneeli Kulttuurin kuolemasta Aamulehden Matti Apusen kolumnin pohjalta. Raivostuttavan jankkaavassa tilanteessa ei ollut mitään muuta uutta kuin se, että roisto ei ollutkaan Hesari vaan Aamulehti.

Ammatillisten tapaamisten yksi tärkeistä tavoitteista on tavata paljon sellaisia kollegoja, joita ei ehkä arjessaan tapaa ollenkaan. Olin tähänkin antiin varsin tyytyväinen, vaikka jätinkin lauantain iltahurvittelun väliin ja matkustin junalla kotiin yöksi. Olen myös samaa mieltä kuin se kollega, joka ihmetteli minulle lukuisia kuulemiaan valituksia. Ei koko ohjelma huippua ollut, mutta mukaan tarttui riittävästi ajatuksia ja uutta tietoa. Harva meistä jaksaa tehdä kattavia muistiinpanoja, vielä harvempi uskaltaa tai viitsii kysyä ja keskustella. Jos kahteen päivään osuu pari hyvää esitystä ja x määrä kohtaamisia, saldo on positiivinen.

Sitä voi tietysti pohtia, saiko ammattilainen vastinetta 217 euron maksulle, etenkin kun se ei sisältänyt ruokia tai edes naulakkomaksua. Minä en olisi todennäköisesti mennyt Mediapäiville, jos en olisi saanut Jokesin stipendiä. Ehkä olisin repinyt tuon seminaarimaksun jostain, mutta sen päälle kahden työpäivän menetys on hieman liikaa freelancerille tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa.

torstaina, huhtikuuta 02, 2009

Valokuvatorstai: Mikä tämä on?

Seinällä aika monta esinettä tai sellaisen osaa, josta ihmiset kysyvät: mikä tämä on?

Oikealla vastauksella ei oikeastaan ole väliä, kun taiteilija etsii seinältä inspiraatiota seuraavaan teokseensa.

Kyseessä on valokuvatorstain haaste.

torstaina, maaliskuuta 19, 2009

Valokuvatorstai: Murphyn laki

Valokuvatorstai etsii kuvia Murphyn laki -haasteella.

Kuva on viime marraskuulta, aivan etelän talven alusta. Ajoin maalle tietä, jota olen ajanut tuhansia kertoja. En päässyt ylös mäkeä, jonka olen selvittänyt satoja kertoja kurjemmissa oloissa. Aloin liukua taaksepäin alas ja jymähdin penkkaan. Kun miehen kanssa yritimme kaivaa takapyörää esille, huomasimme sen puhjenneen. Koko loppupäivähän siinä meni, kun kuljimme hinausautolla korjaamon kautta kotiin. Se jokin, mitä sieltä maalta piti hakea, jäi sillä kertaa.

torstaina, maaliskuuta 12, 2009

Vuosikertaa markkinoimassa

Tämä on mainos: olen menossa esittelemään Vuosikerta.fi-palveluamme Lahden kirjamessuille 21.-22.3. eli puolentoista viikon kuluttua lauantaina ja sunnuntaina. Sinänsä mielenkiintoinen kokeilu, että jo ennalta kyllä tiedän minkä tahansa verkkopalvelun häviävän 6-0 hypisteltäville kirjoille ja eläville kirjailijoille. Osastomme pitäisi houkuttaa messuilla vaeltelija kirjoituspöydän ja ruudun ääreen keskittymään puuhaan, joka on yleensä aika yksityistä: kirjoittamaan.

Toisaalta meillä on yhtiökumppanini kanssa kokemusta siitä, että käyttäjät ovat mielissään henkilökohtaisesta opastuksesta, vaikka he aivan hyvin selviäisivätkin tietokoneen ja nettipalveluiden käytöstä. Suurin osa muisteluikäisistä on yli viisikymmenvuotiaita ihmisiä, jotka eivät suorastaan ole syntyneet tietokoneen käyttäjiksi. Toisaalta aika moni heistä (meistä) on jo ehtinyt työelämässä tutustua ainakin johonkin osaan tietotekniikasta ja verkosta. Olisi vanhanaikaista olettaa, etteivät nykyiset eläkeläiset tai muutaman vuoden kuluttua sinne päätyvät pärjäisi netin kanssa - johan he varaavat matkansa ja hoitavat pankkiasiansakin pääasiassa verkossa.

Olemme kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, että palvelumme käyttöliittymä on helppokäyttöinen ja hyvillä ohjeilla varustettu. Osittain olemme onnistuneet, sillä aika moni on ryhtynyt kirjoittamaan Vuosikertaan ihan itsekseen. Toisaalta ahkerimmat kirjoittajat löytyvät joukosta, joka on kokeillut sekä henkilökohtaista sparrausta pilottikurssilla että omassa rauhassaan muistelemista. Henkilökohtaisella kontaktilla on siis yhä merkityksensä. Toivommekin, että Vuosikerta.fi voisi myös luoda jonkinlaisen yhteisön, jossa ennestään tuntemattomat voisivat myös tutustua. Tarinoiden kommentointimahdollisuus on alku tälle.

Messuille valmistautuminen on tietenkin iso ponnistus. Rahaa ja aikaa kuluu. On teetettävä esitteet ja hankittava osaston sisustus. On varmistauduttava siitä, että kone ja nettiyhteys taatusti pelittävät. Onneksi verkostossamme on hyviä yhteistyökumppaneita, vanhoja ja uusia. Ja ainakin minä odotan ihan innostuksella niitä keskusteluja, joita osastollamme ja sen liepeillä toivottavasti syntyy. Saa tulla kysymään ja kokeilemaan. Ehdotuksista ja moitteistakin on apua, kun kehitämme palveluamme eteenpäin.

sunnuntaina, maaliskuuta 01, 2009

Valokuvatorstai: Murtumia

Yhä edelleen suren, ettei tämäkään ovi murtumineen ole enää osa arkista ympäristöäni. Talon purkaminen oli yksi lähimenneisyyteni murtumista.

Valokuvatorstai etsii murtumia.

Lopettamisen sijaan arkistoin ja pohdiskelen menneitä

Olen kokenut Verkkomaisterin kanssa muutamia pikkukriisejä, kun ei ole ollut aikaa, voimia tai ideoita kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin jo painamassa tuhoa-nappulaa, kunnes päätin vielä käydä läpi neljän vuoden tuotokset. Ensin innostuin kuin remontintekijä lukemaan vanhoja sanomalehtiä, mutta sitten iski harmi ja häpeä, sillä en ollut mitenkään aiemmin luokitellut kirjoituksiani. Istuin aika monena iltana lukemassa ja määrittämässä hakusanoja, minkä huomasin todella hankalaksi hommaksi - kunnioitukseni informaatikkoja kohtaan lisääntyi jälleen kerran. Olen toki aiemminkin yrittänyt luokittelua ja arkistointia esim. lehtijuttujeni mapittamisessa.

Nyt blogini reunaa sitten lopultakin koristaa epämääräinen lista sanoja, jotka jollain lailla kuvaavat kirjoitusten sisältöä. Samassa uudistusinnossa menin valitsemaan "uuden" ulkoasun Bloggerin valmisvalikoimista.

Mitä sitten löysin? Aika vaihtelevalla julkaisutahdilla olen kirjoittanut 185 merkintää, ensimmäisen 5.2.2005. Kuvien lukumäärää en laskenut, mutta valokuvat-tagin alla näkyy olevan 43 merkintää. Media ja kirjallisuus johtavat aihelistassa, ja blogi on kallistunut yhä enemmän kulttuuriin päin. Alkuperäisestä verkkojournalismin seuraamisesta luovuin jo pitkän aikaa sitten, sillä se olisi vaatinut ihan toisenlaista kosketuspintaa ilmiöihin myös töiden puolesta. Viimeisen aihetta käsitelleen kolumnin, jonka julkaisin myös Verkkomaisterissa, kirjoitin Journalistiin näköjään syyskuussa 2007, sen jälkeenkin niitä tosin julkaistiin lehdessä ainakin yksi tai kaksi.

Neljä vuottakin on niin pitkä aika, että on oikeasti mielenkiintoista tarkastella omia, jo vieraiksi muuttuneita tai unohtuneita, kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Kävijälaskurin perusteella näen myös, että aika yllättävät merkinnät osuvat säännönmukaisesti muita useammin kiinnostuneiden hakutuloksiin. Kaikkein eniten lukijoita kuitenkin näyttävät keräävän kirja-arviot ja näyttelykatsaukset, mistä tietenkin olen iloinen.

Katson useimpia tekstejäni ja kuviani ulkopuolisin silmin, mistä kokemuksesta myös kirjailijat ja monet muut luovat ammattilaisetkin ovat usein kertoneet. Minä kyllä luen välillä myös vanhoja lehtijuttujani, en itserakkaudesta vaan palauttaakseni mieleeni sen ihan toisenlaisen tekijän niiden takana. Ja onhan niissä joskus ihan asiaakin, satunnaisesti myös kaunista kieltä ja hyviä oivalluksia.

Koska olen elämäkertaihminen, päätin säilyttää tämän journalistis-kirjallisen päiväkirjan vielä elävien kirjoissa. Ehkä joku ulkopuolinenkin nyt paremmin löytää esimerkiksi kirja-arvostelut kaiken tekstimassan seasta.

sunnuntaina, tammikuuta 11, 2009

Kirja-arvio: Viimeinen Némirovsky

Irène Némirovskyn kirjoista tunnutaan kiinnostuvan hänen taustaansa vasten. Ei sitä voi oikein välttääkään, sillä Auschwitzin keskitysleirissä 1942 kuolleen, kiovalaissyntyisen juutalaisen tuotannosta merkittävä osa on julkaistu vasta kuoleman jälkeen. Jo tarina siitä, miten kirjailijan tyttäret onnistuivat pelastamaan ja säilyttämään jo keskitysleirille viedyn äitinsä viimeiset tekstit, on kuin romaani.


Nyt suomeksi saatu Veren polte (Chaleur du sang) julkaistiin hänen pitkäaikaisessa kotimaassaan Ranskassa 2007. Pienoisromaani on kirjoitettu sodanaikaisessa piilopaikassa rinnan 2004 julkaistun sensaation, Ranskalaisen sarjan kanssa.


Käsikirjoitus löytyi Ranskan kirjallisuusarkiston pahvilaatikosta, kun uudelleen julkisuuteen nousseen kirjailijan tuotantoa alettiin tutkia tarkemmin. Oletettavasti kyseessä on viimeinen Némirovsky.


Veren polte ei ole Ranskalaisen sarjan tapaan kuvaus sodasta tai pakolaisuudesta. Se ei myöskään kuvaa aiempien kirjojen (mm. David Golder) rikkaita ja tyhjyyttään kumisevia nousukkaita. Yhteistä on tarkkanäköinen ja armoton käsitys ihmisistä, jotka tekevät mitä tahansa oman itsensä hyväksi ja samalla muista välittämättä.


Teos sijoittuu 1930-ja 1940-luvun taitteeseen, pieneen keskiranskalaiseen kylään, jossa elämä tuntuu rakentuvan järkiavioliittojen ja maanomistuksen varaan. Alku on kuitenkin toiveikas, sillä nuori Colette on juuri kihlautunut miellyttävän Jeanin kanssa. Nuoren parin ihanteena ovat Coletten vanhemmat, Hélène ja Francois, joiden rakkaus kukoistaa vielä lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua.


Romaanin kertoja on Silvio-serkuksi kutsuttu vanhapoika, joka palaa maailmalta takaisin kotikylään maailmalla vietettyjen vuosien jälkeen. Silvio kulkee naapurien luona ja tuntuu tarkkailevan ulkopuolisena kylän jähmettyneen turvallisia suhteita. Samalla hän käy muistoissaan läpi vuosikymmenten takaisia tapahtumia, mm. Hélène-serkkunsa ensimmäistä avioliittoa itseään paljon vanhemman miehen kanssa.


Tapahtumat saavat traagisen käänteen, kun Silvio ensin yllättää Coletten tuskaisessa olotilassa, ja kohta Jean löytyy hukkuneena aivan kotimyllyn läheltä. Tapahtumiin liittyy myös Coletten ystävä, vanhan miehen kanssa avioitunut ottolapsi Brigitte.


Kukaan ei kuitenkaan halua ryhtyä selvittämään tapahtumaa ennen kuin onnettomuudeksi lavastetulle tapolle löytyy silminnäkijä. Sopivaisuussääntöjen takaa alkaa keriytyä esille isoja salaisuuksia. Myös Silvio on jotain ihan muuta kuin ulkopuolinen, harmittomana pidetty setä; häntäkin on riivannut veren polte.


En ihmettele, että Némirovsky on löydetty uudelleen yli kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Häntä juhlittiin Ranskassa jo elinaikanaan tarkkana ihmisten elämänvalheiden kriitikkona. Erityisen ankarasti hän on käsitellyt etäisiä äitejä ja rahaan rakastuneita isiä.


Veren polte on pieni kirja, jota lukiessa ei voi olla ajattelematta elämän suuria asioita. Anna-Maija Viitasen suomennos tavoittaa hienosti pakahduttavan tunnelman.


Ina Ruokolainen


Irène Némirovsky: Veren polte. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 168 s. Gummerus, 2008.


Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 11.1.2009 otsikolla Pieni kirja elämän suurista asioista.