Perhesurman ruumiinavaus

Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä. Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin päähenkilö kulkee koko päivän kohti masentuneen miehensä aseen piippua. Kyse on päivästä, jonka aikana Pauliina vihdoin herää tekemään jotain perheensä mahdottomalle tilanteelle.

Tarinan kertoo vanha luokkakaveri, joka sattumalta osuu paikalle, kun päähenkilön autosta on puhjennut rengas. Äiti on viemässä perheen kaksostyttäriä esikouluun, ehkä elämän viimeiseen normaalin arjen satamaan.

Kertojasta ei aluksi paljasteta edes sukupuolta, mikä korostaa hänen asemaansa kirjailijan moraalisena äänitorvena. Hän varoittaa lukijaa jo ensimmäisillä sivuilla. ”Pitäisi kuitenkin kysyä, voiko tällaisesta asiasta todella kirjoittaa. Luulen, että monen mielestä ei voi. ”

Kyse on oikeista perhesurmista, joista meistä jokainen on lukenut viime vuosina lehdistä. Niitä kertoja vyöryttää päivän tapahtumien väleihin. Yksityiskohtineen, joihin kuuluvat asuinpaikat, vanhempien ja lasten iät ja surmatavat. Välillä nimetkin.

Kertojan ja Pauliinan kohtaaminen aamulla kestää päiväkotikyydin ja kahvittelun ajan. Välissä on 15 vuotta ja jännittynyt tunnelma. Keskustelu kääntyy muun muassa ajankohtaiseen Anneli Auerin oikeudenkäyntiin ja John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jota Pauliina lukee voidakseen hakea ylipistoon lukemaan kirjallisuutta. Klassikkokin päättyy surmaan.

Kertoja ehtii vielä kannustaa Pauliinan näkemään eron mahdollisuutena ja hakemaan apua. Kun entiset luokkatoverit eroavat, tapahtumat alkavat vyöryä.

120-sivuinen romaani pitää otteessaan, vaikkei lukija hetkeäkään usko onnelliseen loppuun. Rakenteensa puolesta teos kestää kertojan yritykset tehdä ruumiinavausta viime vuosien perhesurmille. Kysymyksiä riittää: mitä tapahtui ennen, mikä lopulta laukaisi surmat? Ketkä ajautuvat surmaajiksi?

Loppupuolella kuitenkin kertoja unohtuu ja Pauliina jää yksin. Ehkä se on kirjailijalta tietoinen, symbolinen valinta, mutta minua ratkaisu häiritsee.

Vielä enemmän häiritsee se, mistä kertojakin on varoittanut. Mikseivät fiktiolle riitä oikeat tunteet ja teot, joita ei voi yhdistää mihinkään tiettyyn tapaukseen? Minulle olisivat riittäneet kuvaukset Pauliinan kodin sotkusta ja masentuneen miehen hien hajusta.

Raevaara on palkittu kirjailija, jolta on aiemmin julkaistu romaaneja, novelleja ja tietokirjoja. Lisäksi hän kirjoittaa tiedeartikkeleita ja kolumneja lehtiin.

Kirjailija on kertonut, että vaikea aihe ja tarina suorastaan vyöryivät hänen päälleen. Ehkä aihe oli sittenkin liian vaikea, jotta siitä olisi tullut romaani. Tuli kuitenkin enemmän kuin tuluskukkaro.
Lukemisen jälkeen on hieman helpompi ymmärtää yhtä rikoksista hirvittävintä, omien lasten ja puolison murhaa.

Ina Ruokolainen 

Tiina Raevaara:Laukaisu. Paasilinna 2014, 120 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa. 

 

Lihava nainen ei halua vaieta

Anni Kantto palaa kolmen vuoden jälkeen Helsingistä Tampereelle epäonnistuttuaan kaikessa. Hän on saanut potkut työpaikasta, miesystävä on jättänyt ja taakse on jäänyt myös epäonnistunut terapia.

37-vuotias Anni on iso, todella lihava. Kun nainen raahaa painavia ostoskasseja ylös Armonkallion pakoyksiötä, hän tuntee katseet selässään. Kun hän syö kahvilassa pullaa, hän aistii paheksunnan.

Pekka Hiltusen poleeminen romaani Iso käy Annin henkilökuvan kautta kiinni yhteen etuoikeutetun maailman isoon ongelmaan: läskiin. Kuvaamalla Annin ajatuksia, tekoja ja ympäröivän yhteiskunnan reaktioita kirjailija osoittaa, miten pelkkä lihavuus tekee ihmisestä hylkiön.

Annin lihavuus on ongelma muille ja siksi myös hänelle itselleen. Nainen on sivistynyt, koulutettu ja terve mutta joutuu joka paikassa kohdelluksi ihmisenä, jonka on pakko laihtua. Hän haluaa olla toisinajattelija.

Teoksen kertoja on koko ajan Anni, kirjan lukujen aika ja paikka vuorottelevat.

Helsingin Anni käy todella lihavien painonhallintaryhmässä Lapinlahden sairaalan tiloissa ja tekee kahvilatöitä surkeassa kuppilassa. Hän myös elää lyhyen ja kauniin miessuhteen, joka ei kaadu lihavuuteen vaan siihen, miten huonosti Anni kestää ympäristön reaktiot ulkonäköönsä.

Tampereen Anni yrittää hahmottaa uutta elämää työttömänä, rahattomana ja lyötynä. Ainoa hyväksyvä ihmissuhde alkaa rakentua epätodennäköisen henkilön, vuokraemännän kanssa.

Toisinajattelija-Anni kirjoittaa päässään puheita ja suunnittelee ulostuloja lihavien puolesta. Hän lukee pakkomielteisesti kaiken, mitä lihavuudesta kerrotaan iltapäivälehtien lööpeistä lääketieteellisiin artikkeleihin. Hän masentuu ja suuttuu yhä useammin olettamuksesta, jonka mukaan lihava on aina ongelma yhteiskunnalle.

Psykologisia trillereitä aiemmin kirjoittanut kirjailija on selvästi käynyt läpi merkittävän määrän lihavuudesta kirjoitettuja tekstejä. Osa siitä taipuu kiinnostavaksi fiktioksi, mutta liian paljon sivuille on siirtynyt uuvuttavaa faktaa.

Painonhallintaryhmää Hiltunen kuvaa valtapelinä, jossa terapeutti ja muut ryhmän jäsenet kuitenkin jäävät valjuiksi. Välillä on vaikea uskoa, miksi näin tylsällä miehellä on paljon valtaa ryhmäläisiin, kun panoksena on koko elämää koskevat päätökset kuten lihavuusleikkaus.

Astetta hurjemmin kirjailija kuvaa sosiaaliministeriä ja hänen masinoimaansa lihavuuskampanjaa, joka lopulta saa Annin toimimaan. Avoimessa keskustelutilaisuudessa hän murentaa hieman virallisen lihavuuspropagandan rintamaa.

Uskottavin ja mielenkiintoisin teos on kuitenkin kuvatessaan Annin ja vuokraemännän, Huivirouvan, kohtaamisia. Kumpikin on yksin, kantaa surua ja ulkoista merkkiä, joka eristää heidät muista. Lihavuus ei määritä heidän suhdettaan.

Antisankari-Anni on virkistävä päähenkilö, jonka olisin toivonut irrottelevan vielä vähän rajummin. Lihavien syrjintä on kummallisen hyväksyttyä ja todennäköisesti vielä paljon rajumpaa todellisuudessa kuin Iso-teoksessa. Tällaisenakin kirja herättää pohtimaan, toivottavasti myös omia asenteita.

Ina Ruokolainen

Pekka Hiltunen

Iso                

WSOY, 2013, 419 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa), Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.

 

Luovaa

Vuodenvaihteen pyhien aikana pohdin muutaman kerran luomisen tarvetta ja pakkoa. Osa ystävistä lähti alkuvuodesta mukaan 365-haasteisiin, joissa alun perin kai otetaan kuva joka päivä. Jotkut aikovat kirjoittaa, toiset piirtää. Yksi ystäväni pohtii, miksi se kirjoittaminen onkaan niin vaikeaa, että hän mieluummin kirjoittaa sen esteistä.

Minäkin pohdin, että elvyttäisin nuoruuden piirustusharrastuksen, mutta en ole vielä vuoden neljänteen päivään mennessä ottanut kynää käteeni. Skannasin kuitenkin muutaman vanhan piirustukseni ja maalaukseni, jotka ovat löytyneet äskettäin sekä omista että äitini arkistoista. Kun niitä katselen, ehkä saan kiinni siitä, mitä kuvan tekeminen antaa. Stressiä en kuitenkaan aio asiasta ottaa, sillä myös työni kirjoittana vaatii välillä päiväkausien keskittymistä. Kun sillä työllä pitäisi vielä elääkin.

Viime syksynä olin vahvasti luovuuden äärellä, kun pääsin kirjoittamaan Lahden kaupungille WDC2012-muotoilupääkaupunkivuoteen sisältyvää Muotoilijakuvia-teosta. Haastattelin siihen 25 muotoilijaa, jotka ovat koulutuksensa ja työnsä kautta päässeet ja joutuneet pohtimaan muotoilua ja tietysti myös luovuutta monelta kantilta. Haastattelut olivat hyvin inspiroivia tilaisuuksia, joiden hengen toivon edes jotenkin näkyvän teoksen sivuilla.

Kaupungin lahjakirjaksi tehdystä teoksesta ei näy olevan uutista missään, mutta se julkistettiin 19.12. ja näyttää hyvältä. Markus Henttosen ottamat valokuvat sentään näkyvät hänen sivullaan. Kannattaa liu'uttaa nettisivua sivusuunnassa, jolloin saa näkyviin kaikki 25 muotoilijakuvaa. Lisäksi kirjassa on joitain kuvia muotoilijoiden työhuoneilta. Kollegani Pekka Laakso on kirjoittanut kirjaan kolme ansiokasta artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta teollisesta muotoilusta, muotoilun koulutuksesta ja Lahdesta muotoilukaupunkina.


Luovaan ajatteluun kannustaa toki myös lukeminen, jota harrastinkin lähes urakoimalla vuoden lopussa. Lukemani kirjat löytyvät edelleen erilliseltä lukupäiväkirjasivulta. En ole sinne merkinnyt mitään arvioita kirjoista. Loppuvuoden suurimpia elämyksiä olivat Ulla-Lena Lundbergin Is ja Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan.

Viime vuoden alussa aloin pohtia elämänhallintaa Pro Mustarousku -blogissani. Se kannatti, sain liikkeelle muutaman tärkeän projektin sekä henkilökohtaisessä että työelämässäni. Katsotaan, mihin luovaa-ajattelu johtaa.

Vielä kahdeksan iltaa aikaa lukea

Ulysses-urakkani on kestänyt nyt jo yli kuukauden ja olen noin sivulla 400. Nautin tekstistä edelleen, mutta kesäohjelmani taitaa olla liian täysi. Pääsen kirjan ääreen yleensä vasta illalla sängyssä, jolloin olen liian väsynyt lukemaan kokonaista lukua. Pätkissä intensiteetti katoaa.

Jatkan kuitenkin niin pitkään, kuin laina-aikaa riittää. Sain Ulysseksen uuden käännöksen lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta ruhtinaallisella kuuden viikon laina-ajalla. Kirja on palautettava 10.8., sillä jonossa on jo muitakin.

Kirjan kääntäjä Leevi Lehto sanoi jossain haastattelussa, että teosta voi myös vain selailla ja maistella sieltä täältä. Olen huomannut tekeväni juuri niin, vaikka periaatteessa luenkin tekstiä alusta loppuun. Jos olen nukahtanut edellisenä iltana kesken sanan, seuraavana päivänä aloituskohta voi tuntua ihan tuntemattomalta. En kuitenkaan palaa takaisin. Uusia kielellisiä ja kulttuurisia seikkailuja riittää myös edessä päin. Pidän myös edelleen alaviitteistä, vaikka luenkin niistä yhä harvemman.

Kesä täynnä töitä - ja liikuntaa

Selkää kolottaa, hiirikäden olkapää on jumissa. Tiedossa kesä, johon ei todennäköisesti mahdu yhtään lomapäivää, ainakaan keskellä viikkoa. Olen onnellinen, jos edes muutama viikonloppu kuluu muualla kuin koneen ääressä. Mutta olen onnellinen myös siitä, että saan kirjoittaa ison määrän haastavia tekstejä, joiden deadline-päivät osuvat välille juhannuksen aatonaatto - 14.9.

Miksi tällainen tilanne, kun suurin osa suomalaisista suunnittelee lomapäiviään? Siksi, että freelancerin on tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Alkuvuodesta minulla oli niukasti toimeksiantoja, joten oli ryhdyttävä tosissaan pohtimaan tulevaisuutta tässä ammatissa. Olin hetkittäin lamaantunut ja erittäin vihainen mediataloille, jotka tarjoavat freelancereille toinen toistaan epäreilumpia sopimuksia. Oma valinta tietysti, kun en allekirjoittanut Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin sopimuksia, mikä merkitsi aikamoista lovea omaan toimeentuloon. Mutta sitten sisuunnuin.

Tein muutamia mentaalisia ja fyysisiä harjoituksia, joista joistakin olen raportoinut Pro Mustarousku -blogissani tunnisteella muutos. Hain paria työpaikkaa ja jäin viimeisellä kierroksella ulkopuolelle. Jaoin kokemuksia läheisten kollegojen kanssa. Suostuin ehdolle Suomen Freelance-journalistien hallitukseen ja tulin valituksi. Pääsin pohjoismaiseen seminaariin kuuntelemaan sekä synkkiä ennustuksia että selviytymistarinoita freelancerin elämästä.

Aloitin myös jonkinlaisen uuden liikunta-ajattelun. Kokeilin juoksemista, muistin rynnätä kuntosalille joka välissä. Ryhdyin kotiseutupyöräilemään, jotta saisin kerättyä kilometrejä ennen syksyllä odottavaa pyörälomaa. Yritin muistaa jumpata kättä ja käydä kyykyssä aina, kun kirjoittajan oireet kävivät hankaliksi. Autokin hajosi sopivasti, joten nyt hoidan kaikki alle 10 kilometrin asioimiset pyörällä.

Ja kas, loppukeväästä alkoivat yksittäiset jutut mennä kaupaksi sinne ja tänne. Viime viikolla sain yhden ison tilauksen, eilen toisen. Oma sinnikkyys alkoi kantaa hedelmää, ja rehellisyyden nimissä myös lehtitalojen kesälomat alkoivat vaikuttaa. Jonkun täytyy tehdä hommia myös loma-aikaan.

Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt on ihan pakko tehdä koneelle exel-taulukko, johon merkitsen kaikki haastattelut ja deadlinet. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kesä on nyt täyteen buukattu.

Hyvässä työtilanteessa aion pitää kiinni kahdesta tärkeästä asiasta: liikunnasta ja kohtuudesta. Lähden ulos luontoon ja liikkumaan aina, kun siihen on tilaisuus, muistan jumpata ja venytellä. Nukun päiväunet, jos en muuten jaksa.

Kohtuus on vaikeampi asia, sillä se vaatii välillä silmien sulkemista kotitöiltä ja perheenjäsenten vaatimuksilta. Yhtä hankalaa on sanoa ei asiakkaille siinä vaiheessa, kun exel-taulukko näyttää täydeltä. Se pitää vain tehdä, jos haluan pitää huolta työn laadusta ja omasta kunnostani.

Syksyllä, parhaaseen sienestysaikaan, häämöttää minun lomani. Sitä ennen pitää vielä varmistaa, että töitä on odottamassa myös sen jälkeen. Nyt töihin siitä!

Kirja-arvio: Käytännön ihminen pohdiskelee

Sinikka Nopolan kokoelma Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia sisältää neljäkymmentä kirjoitusta, jotka on aiemmin kuultu radiossa. Se on sekä vahvuus että heikkous.

Kun luen tarinoita tai oikeammin ajatelmia tai pohdiskeluja, kuulen Erja Manton äänen. Hän tulkitsee tekstiä juuri sillä tavalla monotonisesti, joka sopii Nopolan teksteihin. Huumori nousee vakavuudesta, oivallukset triviaaleista huomioista.

Radio annostelee tekstejä yhden päivässä, lukija haluaa edetä nopeammin. Puolivälissä moni miete on unohtunut.

Palaan siis takaisin. Melkein-maan Grace Kelly -jutussa kirjoittaja irvailee tavallaan tehdä asioita melkein. Hän on asunut melkein Pyynikillä ja on melkein kansalaisaktivisti, uimakandidaatti ja kasvissyöjä. 

Käytännön ihminen asukkaana on suomalainen omistusasuja, jonka pitää olla aina kotona ja käyttää jokaista huonetta, koska asunto on kallis. Sama käytännön ihminen lajittelee ja kierrättää, kunnes lukee näyttelijästä, joka ei voi syödä mitään, jolla on kasvot. Kuha lentää energiajätteeseen muovipussiin solmittuna. 

Hellyttävin käytännön ihminen on hautajaisissa, johon hän menee huolimattomasti lyhennetyissä housuissa ja vaanii oikeaa hetkeä käydä laskemassa kukkansa.

Eniten minua kosketti Alku, keskikohta ja loppu, jossa Nopola pohtii ihmisten viehtymystä ajallisen sijaintinsa määrittelyyn, esimerkiksi neljästoista heinäkuuta: ”Nythän on tarkkaan ottaen vielä keskikesän alkupuoli, ei tässä mitään”. Saman jutun lopussa kirjoittaja ihmettelee, miksi hänen päivänsä, viikkonsa ja vuotensa eivät valmistu, jotta edes yhtenä päivänä hänellä olisi siisti pöytä ja luetut kirjapinkat.

Nopola uskaltaa kirjoittaa minä-muodossa tavallisia ajatuksia, myös noloja ja tyhmiä. Hänellä on aikaa ja halua eläytyä arkeen vinosta näkökulmasta, vaikkapa pohtimalla esineiden sielunelämää. Samanlainen arkipäivän anarkismi on voimissaan Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoissa.

Kaikki tekstit eivät vie ensi oivallusta pidemmälle. Suosittelen kirjaa työmatkabussiin tai -junaan: kun jutun lopussa nostaa katseensa kirjasta, lähipenkkien käytännön ihmiset näyttävät erilaisilta.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Sinikka Nopola

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

WSOY 2012, 140 s.

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.

Spontaani konserttivierailu

Olen aika huono käymään konserteissa, etenkin jos asiaa pitää suunnitella ennalta. Viime aikoina myös teatterilippujen varaminen ja elokuvissa käynti on tuntunut hankalalta.

Eilen satuin kuuntelemaan radiota juuri oikeaan aikaan aamulla, kun Sinfonia Lahden intendentti Tuomas Kinberg kertoi tulevan illan konsertista Sibeliustalossa. Tarjolla olisi Dmitri Šostakovitšin 7. sinfonia eli Leningrad-sinfonia, jonka säveltäjä kirjoitti osittain piiritetyssä Leningradissa. Lavalle nousisi sata soittajaa ja johtajana Okko Kamu. Intendentti uskoi, ettei moinen mahdollisuus kovin pian tulisi eteen; hänkään ei ollut koskaan ennen kuullut seitsemättä sinfoniaa konsertissa.

Päättelin, että lippuja täytyy olla vielä jäljellä ja innostuin niin, että yritin saada muutamaa ystävääkin mukaan. Onneksi tajusin, että eihän konserttivierailu ole muista kiinni vaan ihan omasta halusta. Ajoin päivällä lippuluukulle, josta minulle löytyi hyvä paikka permannolta, kuudennelta riviltä. Kaikkein eniten ällistyin, kun kuulin lipun hinnan: 18,50 euroa! 

Eiväthän normaalit sinfoniakonserttiliput hirveitä maksa, mutta alle kaksikymppiä! Siinä on tietenkin yhteiskunnan subventaatiota mukana. Eilen olin onnellinen tuosta tuesta, sillä tilillä tai kukkarossa ei olisi ollut rahaa yli kolmenkympin sijoitukseen. Toivon ja uskon, että kuulijoissa oli muitakin kaltaisiani.

Ennen väliaikaa saimme kuulla ensin Franz Lisztin ja Marcel Duprén urkuteos Ad nos, ad salutarem undam, jonka solistina soitti viisikymppinen ranskalainen urkutaiteilija Olivier Latry. Sibeliustalossahan on huipputason urut, joita saimme kuulla taitavan soittajan tulkitsemana ja ison orkesterin kanssa. Jo tuo esitys oli hieno ja keräsi pitkät aplodit asiantuntevammalta yleisöltä.

Ja sitten itse Leningrad-sinfonia: sen neljäsataa marssitahtia alussa luovat todellakin hypnoottisen jännitteen. Ei voi erehtyä musiikin mahdollisuudesta kuvata sotaa, kärsimystä ja sortoa. Marssijakson jälkeen heittäydyin mukaan aivan täysillä kuuntelemaan niin täysillä pauhaavaa kuin hiljaisissa osissa hivelevääkin musiikkia. Lumouduin myös katselemaan muusikkoja, joiden keskittyneet ilmeet ja eleet säilyivät, vaikka yli tunnin kestävä sinfonia vei heistä monet varmasti äärirajoille jaksamisen kanssa. Moni pyyhki hikeä. Olin näkevinäni, että myös osa soittajista liikuttui.

En ole vähääkään musiikin tuntija, mutta sen verran olen käynyt sinfoniakonserteissa, että tunnistin ainutlaatuisen kokemuksen. Yleisö - minä mukana - hakkasi käsiään ja kutsui kapellimestarin takaisin ainakin kolme kertaa.

Nyt yritän muistaa sen, että vähän useamminkin voisi lippuluukulle mennä. Kaikki konsertit eivät ole ainutlaatuisia, mutta klassinen musiikki tekee hyvää, etenkin kun oman kaupungin orkesteri osaa sitä soittaa.

Muille mattimyöhäisille tiedoksi: konsertti uusitaan tänä iltana. Käykää kysymässä lippuja. Takaan, että kannattaa!

Pohdintaa aamukahvilehdestä

Olen Pro Mustarousku -blogissani alkanut listata pieniä arjen muutoksia. Tämän aamuinen merkintä aamukahvipöytälehdestä koskee mediaa ja olisi siksi tämän blogin aineistoa. Haluan kuitenkin pitää muutos-merkinnät vain yhdessä paikassa, joten tässä linkki merkintään.

Hidasta lukemista

Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.

Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.

Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.

Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.

Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.

Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.

Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.  

Unohdus ja sen selitys

Sain tänään kahdelta suunnalta muistutuksen, että olin unohtanut luettujen kirjojen listauksestani Juha Itkosen teoksen Seitsemäntoista. Ensin ruotsinsuomalainen kollega kiitti pokkaria, jonka annoin hänelle syksyllä yhteisellä Tanskan kurssillamme. Ja sitten satuin vilkaisemaan ystäväni blogiin Neljännen kerroksen kirjoituksia, jossa hän niin ikään kertoo unohtaneensa listata kirjan omiin luettuihinsa.

Mikä ihme saa kaksi kirjallisuuden ystävää unohtamaan ihan kelpo kirjan? Ystäväni selitystä en vielä tiedä, mutta minua häiritsi ainakin teoksen jako kahteen täysin erilliseen osaan, joista ei sitten syntynytkään siitä suurta oivallusta.

Parhaimmillaan Itkonen on kuvannut päähenkilöidensä hyvin häilyviä identiteettejä niin mestarillisesti, että se jossain kohtaa piilevä iso yllätys onkin sitten täysin luonnollinen. Mutta tällä kertaa näiden ihmisten irralliset ajatukset, teot ja toiveet eivät vain jotenkin tarttuneet edes lähimuistiini. Ja kuitenkin: kun sain nämä muistutukset, pystyin palauttamaan heti mieleeni muutaman hyvinkin vaikuttavan kohdan romaanissa.

Hmm. Olen vähän ymmälläni. Tai sitten vain pitää hyväksyä, että paljon lukevalta menee myös runsaasti ohi.

Joskus ei vain ehdi lukea

Pari viikkoa sitten jouduin menemään lukupiiriin ensimmäisen kerran niin, etten ollut lukenut teosta. Käsittelyssä oli Viktor Pelevinin teos Hyönteiselämää, joka on ilmeisen absurdi ja kokeellinen kuvaus venäläisestä elämästä. Ainakin muiden lukupiiriläisten esiin nostamat kohdat kuulostivat niin mielenkiintoisilta, että yritän paneutua kirjaan lähiaikoina. Sitä vartenhan lukupiirit kokoontuvat, että jäsenet lukisivat teoksia, joita eivät itse ehkä ollenkaan valitsisi. Tämä Pelevin on ehdottomasti sellainen.

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi sovittiin väljästi jokin venäläinen klassikko, aikaa lukemiseen on elokuun loppupuolelle asti. En ole vielä päättänyt omaa klassikkoani, mutta yritän kyllä ottaa jonkin sellaisen, jota en ole lukenut. Tosin melkein neljäkymmentä vuotta sitten nuorena luetut Tolstoin tiiliskivetkin voisivat tuntua ihan uusilta.

Jotain olen sentään ehtinyt lukea illalla sängyssä. ESS:n verkkolukupiiriä varten luin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Teos on aivan ihastuttava ja kirjoitin siitä pienen kommentin verkkolukupiiriin, joten ei tässä sen enempää.

Äitini kirjahyllystä poimin mukaani Tuula-Liina Variksen, yhden suomalaisen lempikirjailijani, novellikokoelman Toshiro Mifunen tiikeri. Jostain syystä tämä kokoelma on jäänyt minulta lukematta aiemmin, vaikka se ilmestyi jo 2005. Kirjan tarinoista ja teemoista oli noussut esiin jo aiemmissa Variksen kirjoissa, mielestäni paremmin. Novellit isän, äidin ja alkoholisti-sekakäyttäjäystävän kuolemista kuvaavat asiaa ja tunteita kuitenkin sen verran vakuuttavalla kokemuksella, että kirjan lukeminen kannattaa.

Olen lukenut myös yhden elämänhallintakirjan, joka tuli vähän kuin vahingossa työpostin mukana. Ruotsalaisten Martin Ingvarin ja Gunilla Eldhin Älykäs painonhallinta on jonkinlainen kooste siitä keskustelusta, jossa syitä lihomiseen etsitään ihmisen aivoista, siis lähinnä addiktioista esimerkiksi sokeriin ja muuhun lihottavaan ruokaan. Kirja antaa kyllä vakuuttavia ja selkeitä argumentteja mahdollisen elämänmuutoksen pohjaksi, mutta ainakin kansikuva avocadoineen ja tomaatteineen hämää. Opuksessa ei ole reseptejä eikä edes mitään listoja siitä, mitkä ruoka-aineet olisivat niitä oikeita. Ymmärrän logiikan, jonka mukaan ihmisen pitää itse ajatella ja etsiä itselleen sopivat tavat toteuttaa tätä "aivodieettiä". Silti uskon, että moni lukija olisi halunnut vähän konkreettisempia esimerkkejä onnistuneen laihduttajan mielikuvaharjoittelusta, liikuntatavoista ja ruokaohjelmasta. Sekin pikkuisen rassaa, että ne kaikki vähät esimerkit ovat ruotsalaisia. Ehkä kirjalla halutaan pedata töitä elämäntapavalmentajille, joilla on tarjota porkkanan lisäksi muitakin paremman elämän eväitä.