Lukupiirien Suomi

Osallistuin lauantaina kollegan ja hyvän ystävän Suvi Aholan väitöstilaisuuteen, jossa hän puolusti Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa Lukupiirien Suomi : Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä 2009. Tilaisuus oli kokemistani väitöksistä ehkä lämminhenkisin ja humoristisin, vaikka vastaväittäjä Ilkka Mäkinen hetkittäin pistikin väittelijän koville. Väittelijä ei silti vähästä hätkähtänyt, vaan myös myönsi puutteensa. Toki väitös sai enemmän kehuja kuin moitteita ja lopuksi vastaväittäjä suositti sen hyväksymistä.

Me kirjallisuuden harrastajat ja etenkin lukupiiriläiset kuuntelimme tarkasti sitä, millaisia olemme: pääosin hyvin kouluttautuneita naisia, jotka lukupiirikokoontumista varten luemme kirjan ajatuksella ja analyyttisesti ja jopa harjoittelemme keskustelunavauksiamme. Me haluamme lukea laatukirjoja, joista osa on tavallisen mukavuusalueemme ulkopuolella. Tyypillinen lukupiirikirja on kuulemma jostain harvinaisesta kielestä käännetty paksu lukuromaani, joka on suomalaisena käännöksenä kelvannut Keltaiseen kirjastoon.

Ihan pelkän kirjan ympärille emme yleensä kuitenkaan kokoonnu, sillä usein tapaamisiin liittyy syömistä, juomista ja yleisluontoista keskustelua. Sosiaalinen kanssakäyminen on jopa niin tärkeää, että osa lukupiireistä on suljettuja yhteisöjä, joihin ei oteta uusia jäseniä kuin kutsumenettelyllä jonkun entisen osallistujan lopetettua. (Viimeinen ominaisuus ei kylläkään päde siihen lahtelaiseen lukupiiriin, johon itse kuulun. Mukaan pääsee, mutta käytännössä porukka on muodostunut viimeisen parin vuoden aikana aika vakioksi.)

Väittelijän ja vastaväittäjän keskustelu antoi hyvän käsityksen väitöksen sisällöstä, olkoonkin, että olisin odottanut Mäkiseltä vähän energisempää otetta. Reilu kaksituntinen sujui kuitenkin pääosin mielenkiintoisissa merkeissä. Yleisön joukosta oli myös mukava bongata kirjailijoita, tutkijoita, toimittajia ja tunnettujakin lukupiirien jäseniä. Helsingin yliopiston pieni juhlasali oli viimeistä istumapaikkaa myöten täysi, osa kuulijoista jäi seisomapaikoille.

Minulla oli onni saada kutsu myös karonkkaan, joka oli niin ikään yksi hauskimmista akateemisista juhlista, joihin olen osallistunut. Paljon älykkäitä ja lämpimiä puheita ja kohtaamisia ja tietenkin hyvää ruokaa ja juomaa.

Ilman muuta aion vielä lukea joko väitöskirjan kokonaan tai Suvin samasta aineistosta kirjoittaman yleistajuisemman teoksen Lukupiirien Suomi, joka ilmestyy huhtikuussa. Väitöskirja on nyt jo verkossa, populaarista teoksesta löytyy lisää tietoa Avaimen kevätesitteen sivulta 11.

Pahoittelen, etten ottanut väitöstilaisuudessa yhtään kuvaa.

Arabikadulta Facebookin kautta tanskalaiseen uutispöytään

Journalisti voi olla yhtä perustellusti optimisti kuin pessimisti nykyisessä mediatilanteessa. Kielteisiin johtopäätöksiin päätyvä näkee levikinlaskut ja mediayritysten heikkenevän talouden, jotka vähentävät työpaikkoja ja lisäävät kiirettä toimituksissa. Kiireessä tehdään virheitä, jolloin journalismin laatu heikkenee.

Optimisti taas näkee kaikki uudet tekniikat, media-alustat ja muuttuvat työtavat suurina inspiraation lähteinä, jotka voivat jopa helpottaa työntekoa. Myös interaktiivinen yleisösuhde on hänestä hieno asia, joka parantaa journalismia ja tuo siihen lisää demokratiaa.

Näin Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö, alusti luentonsa tänä aamuna Århusin 55. toimittajakurssin avauksessa. Silti hän uskalsi pohtia journalismin tulevaisuutta.

Rasmussen listasi kuusi piirrettä ja laajempaakin virtausta, jotka näkyvät juuri nyt tanskalaisessa journalismissa.
1. voimakas temponvaihtelu yhdistettynä mobiliteettiin
2. digitaalinen konvergenssi
3. käyttäjien tuottama sisältö
4. konstruktiivinen journalismi
5. jatkuva seuranta ja päivittäminen
6. fokus tärkeissä aiheissa, joilla on demokratian kannalta merkitystä

Kohdat 4 ja 6 herättivät heti epätietoista ja -uskoista muminaa. Rasmussen oli varautunut selittämään, sillä etenkin 4. kohta on hänen mukaansa vain tanskalainen ilmiö. Hän määritteli konstruktiivisen journalismin jonkinlaisena ongelmanratkaisujournalismina, jossa tiedotusväline aktiivisesti etsii ratkaisua lukijoita koskettavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Yleensä tällaista journalismia harjoitetaan paikallislehdessä tai vastaavassa mediassa, jonka on "helppo" tarttua vaikkapa uuden bussireitin luomiin ongelmiin. Lukijoilta/kuulijoilta pyydetään myös usein ratkaisuja, jotka välitetään julkisuuden kautta päättäjille ja/tai käytännön toteuttajille. Rasmussen huomautti, ettei kaikki konstruktiiviseksi nimetty journalismi ole sitä: esimerkiksi Århusin oma lehti Stiftstidende harrastaa hänen mukaansa positiivista journalismia, jonka tarkoitus on selittää kaikki ongelmat parhain päin.

6. kohta sai ruotsalaisen osallistujamme Dag Franssonin (Göteborgsposten) huudahtamaan, että hän epäilee median keskittyvän nykyään pikemminkin epäolennaisiin kuin tärkeisiin ja olennaisiin uutisiin. Rasmussen myönsi, että tällainen voi olla yleinen kuva, kun seurataan pintajulkisuutta. Hän kuitenkin väitti, että laatumedia, suuret aamulehdet ja (yleis)radio ja -tv, pistävät nykyään paljon panoksia juuri vallan vahtikoiran virkaan. Ja kieltämättä: onhan meilläkin Suomessa nähty viime aikoina tällaista journalismia esimerkiksi vaalirahoituksen ja uskonnollisten yhteisöjen insestin ympärillä. Se on tietysti ikävää, että analyyttistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan laatumedian ja epäolennaisella "katso kuvat" -shokeerauksilla elävän päiväperhojulkisuuden kuilu vain kasvaa.

Silti journalistien kannattaa Rasmussenin mukaan olla (Eric S. Raymondia mukaillen) yhä enemmän torilla ja basaarissa aiemman katedraalin sijasta. Emme ole enää piispoja tai edes alempaa papistoa, joka voisi määräillä kansaa tyhjistä kirkoista. Työssä pitää olla koko ajan yhteydessä kentälle. Hän oli jopa valmis hurraamaan sille, ettei århusilaisessa lehdessä enää ole viiden hengen ulkomaantoimitusta kuten vuonna 1995. Arabikeväänä 2011 yksi ainut editoiva toimittaja deskissä keräsi tiedot ja tunnelmat sadoilta ja tuhansilta kentällä olevilta "reporttereilta" eli käytännössä arabimaissa asuvilta ihmisiltä mm. sosiaalisen median kautta. Kentälle meno ja yhteys lukijoihin siis hoidetaan yhä enemmän journalismin aiempien kilpailijoiden eli vaikkapa Facebookin kautta.

Odotan mielenkiinnolla lisäpohdintaa juuri tästä sosiaalisen median ja journalismin suhteesta - ilman epäluuloisia vastakkainasetteluja tai ylioptimistisia demokratiahypetyksiä.

Olen tänään aloittanut Århus-kurssin, joka on perinteinen täydennyskoulutuskurssi pohjoismaisille journalisteille. Seuraavat kuusi viikkoa käymme läpi kulttuuria, politiikkaa, taloutta, maahanmuuttoa, terrorismia ja monia muita ajattomia ja ajankohtaisia aiheita journalismin näkövinkkelistä.
Raportoin luennoista ja kohtaamisista aina, kun aikaa ja voimia riittää. Pahoittelen huonoa suomen kieltä ja epätarkkoja ilmauksia. Joudun kääntämään ajatukset pääosin tanskasta tai sekakielestä, jota kutsutaan skandinaviskaksi tai blandinaviskaksi.

Kirja-arvio: Kuka vei kulttirunot?

Kanadalainen Carol Shields on niitä kirjailijoita, jonka hienovaraisiin havaintoihin ihmisluonteesta ja käyttäytymisestä ei juuri koskaan pety. Onneksi hänen teoksiaan on suomennettu vielä useita hänen 2003 tapahtuneen kuolemansa jälkeen.

Kaiken keskellä Mary Swann sijoittuu Shieldsin hyvin tuntemaan akateemiseen kirjamaailmaan. Oppimaton maatalon emäntä Mary Swann on luovuttanut kustantajalle pussillisen runojaan ja kuollut jo samana iltana miehensä murhaamana. Parikymmentä vuotta myöhemmin hänen runokokoelmansa on saanut kulttimaineen pienissä piireissä.

Teos koostuu viidestä osasta. Neljä ensimmäistä kertoo Swann-tutkijoista ja hänet tunteneista ihmisistä, jotka valmistautuvat runoilijaa koskevaan symposiumiin. Ihmeen elävästi Shields sukeltaa niin nuoren feministitutkijan, limaisen keski-ikäisen elämäkertakirjoittajan, vanhapiikakirjastonhoitajan kuin eläkkeellä olevan kustantajankin nahkakansien sisään. Jokaisesta lukisi mielellään lisää.

Viides luku on parodia tutkijakokouksesta, jonne aiemmin esitellyt ihmiset päätyvät taistelemaan Swannin perinnöstä ja sen tulkinnasta. Vuoropuheluna etenevä luku jäljittelee kepeätä jännitysfilmiä, jossa lopulta ei ole enää niin väliä, kuka varastaakaan runoilijan jälkeensä jättämää tuotantoa ja muistoesineitä.

Aivan helppo hajanainen päätösluku ei lukijalle ole, mutta Shields oli teosta kirjoittaessaan 1987 jo tarpeeksi taitava selvittääkseen parodiansa kunnialliseen loppuun. Näytelmäähän – tai tässä tapauksessa elokuvaa – tieteentekokin on.

Ina Ruokolainen

Carol Shields

Kaiken keskellä Mary Swann.

Suom. Hanna Tarkka. Otava 2010, 475 s.

Kirja-arvio on julkaistu 21.3.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella arvostelu saatetaan jatkossa julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa.