Kultarinta on elämys

Olen lukenut tämän syksyn kirjapalkintoehdokkaista ainakin kaksi, Sirpa Kähkösen Graniittimiehen ja Anni Kytömäen Kultarinnan. Molemmat ovat hienoja kirjoja, minulle varsin tasavertaisia elämyksiä. Kähkönen on toki kokeneempi ja siinä mielessä ehkä osaavampi kirjoittaja, mutta Kytömäen esikoinenkin on aivan huimaa tekstiä.

Onneksi en ole joutunut päättämään näiden kahden kirjan paremmuusjärjestyksestä arvostelijana tai kirjallisuuskilpailun tuomarina. Kähkönen tuntee historian niin hyvin, että hän saa sen puhallettua siitä kaiken paperin maun ja vietyä lukijansa lähelle mitä raastavimpia ihmiselämiä. Myös Kytömäki ammentaa historiasta mutta on vielä vahvempi kuvatessaan ihmistä luonnon äärellä ja joskus keskelläkin, joko turvassa tai suunnattoman hämillään.

Ja vaikka kirjailijan persoonalla ei pitäisikään olla lukijalle merkitystä, olen työtapaamisten yhteydessä havainnut molemmat ihastuttaviksi ihmisiksi.

Anni Kytömäkeä pääsin tapaamaan alkusyksystä Ylöjärvellä hänen lapsuusmaisemissaan. Yhteinen metsäretki ja keskustelu sienistä olivat osa yhtä urani antoisimmista haastattelutilanteista. Olin tietenkin jo siinä vaiheessa lukenut Kultarinnan, jonka pohjalta ja ulkopuoleltakin löysimme paljon puhuttavaa.

Kirjoittamani haastattelu julkaistiin reilu viikko sitten ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehden joulukuun numerossa ja eilen myös verkossa. Toivon, että mahdollisimman moni tutustuisi inspiroivaan kirjaan, jonka kirjoittajalta ainakin minä odotan myös tulevaisuudessa paljon.

Kytömäki aloittaa Lapsen Maailman kolumnistina tammikuussa, joten kannattaa palata lehden nettisivuille uudestaankin. Kaikki kolumnit julkaistaan verkossa aina heti lehden ilmestymispäivänä.

Murhenäytelmä ja rakkauskertomus

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä on vähintään hämmentävä lukukokemus. Ei siksi, että kirjailija on tällä kertaa tarttunut tositapahtumiin, joista kuuli ensi kertaa jo lapsena. Hämmentävää on Phillipsille poikkeuksellinen sokerisuus.

1930-luvun laman keskellä leskiä surmaava huijari tappaa Asta Eicherin ja tämän kolme lasta Quiet Dellissä, joka on myös kirjan alkukielinen nimi. Aihe sopii hyvin kirjailijalle, joka tunnetaan sysimustasta ihmiskuvastaan ja tikarinterävästä yhteiskuntakritiikistään myös fiktiivisissä teoksissaan. 

Kaikki Phillipsin seitsemän kirjaa on nyt suomennettu, kääntäjänä jälleen huipputaitava Kersti Juva. Phillips on myös vieraillut Suomessa, kaksi kertaa Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessakin herättämässä keskustelua.

584-sivuinen romaani alkaa komeasti, perheen viimeisestä yhteisestä joulusta. Eichereiden pitkäaikainen vuokralainen näkee perheen taloudellisen ahdingon ja kosii ihailemaansa Astaa.

Hän on kuitenkin myöhässä, samoin perheen rahatilanteesta huolestunut pankinjohtaja. 

Asta on jo langennut Cornelius Piersonin hurmaaviin kirjeisiin ja suunnittelee salaa yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa. Kun mies kesäkuussa 1931 hakee ensin äidin ja viikon kuluttua lapset, kukaan ei ehdi havaita pieniä varoitusmerkkejä.

Surmatyön paljastuttua kirjan päähenkilöksi nousee nuori toimittaja Emily Thornhill. Itsenäinen ja rohkea nainen on virkistävä hahmo keskellä vanhoillisiin sukupuoli-, rotu- ja luokkarajoihin jymähtänyttä yhteiskuntaa.

Valokuvaajakollegansa Ericin kanssa Emily seuraa poliisitutkimuksia ja oikeudenkäyntiä tavoilla, joita journalisti voi vain kadehtia. Kaksikko kaivaa esiin todisteita ja puolustaa oikeutta, kun väkijoukko haluaa lynkata hirviöksi osoittautuvan Piersonin.

Emily rakastuu pankinjohtajaan ja jaksaa kaiken kauheuden keskellä valita oikeudenmukaisuuden ja rakkauden vihan ja välinpitämättömyyden sijasta. Hän aistii Eicherin perheen nuorimman, Annabelin, tuntemukset jostain kuoleman toiselta puolelta. Toinen mykkä todistaja on Piersonin lähes hengiltä potkima Eichereiden koira, jonka Emily adoptoi. 

Vain yhdessä kohtaa Emily – tai kirjailija – ei tunnu epäröivän: naisia kylmäverisesti surmannut Pierson on hirttotuomionsa ansainnut. 

Romaani on milloin koukuttava jännityskirja, milloin maagisen reunoilla keikkuva rakkauskertomus. Lukiessani nautin mielessä pyörivistä sanoista ja kuvista, jopa kauhusta ja kalmanlemusta. 

Pidän silti paljon enemmän armottomasta Phillipsistä, joka ei olisi kuorruttanut tarinaa sokerirakkaudella antaakseen oikeutta uhreille.

Ina Ruokolainen

Jayne Anne Phillips

Murhenäytelmä

Suom. Kersti Juva. Tammi 2014, 584 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.9.2014.

Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella

Lia Gasbarran kanssa kirjoittamani ja Reilika Landénin kuvaama sieniruokakirja Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella on ilmestynyt. Kirjojen pitäisi olla kaupoissa muutaman päivän sisällä.

Lisää kirjasta kerron sienestys- ja ulkoilublogissani Pro Mustarouskussa. Se on jo nyt sovittu, että Lia ja minä esiinnymme syksyllä Helsingin kirjamessuilla kertomassa kirjasta.

Sukuvihaa geenipellon reunalla

Biologian tohtori Maana Santanen tutkii jälleen sekä geenimuunneltuja kasveja että murhaa.  

Tuula Mai Salmelan neljäs rikosromaani, Lampi, vie päähenkilön tutkimusryhmineen kesänviettoon kantahämäläiseen pikkukylään, jossa maatalous ja ympäristöaktivismi ovat jo valmiiksi sotajalalla. 

Lähtökohta tarinalle on muutenkin herkullinen: amerikanrautaa ajava Santanen ottaa kyytiin joukon nuoria liftareita, leirilleen matkaavia Planeetan ystäviä. Biologi on menossa perustamaan perunan koeviljelmää, nuoret mitä ilmeisimmin vastustamaan sitä.

Biologi ja työryhmä asettuvat taloksi tilan vanhaan päärakennukseen, aktivistit läheiselle majalle. Santasen tutkimusryhmän vuokraisäntä on maanviljelijä ja yhden leiriläisen veli. 

Ensin Maana aistii epämääräistä liikettä vanhassa talossa ja sen ympärillä. Pian majan omistaja, aktivisti Ville, löytyy ammuttuna metsälammen rannasta. 

Surmatyötä alkavat tutkia sekä paikallinen poliisi että Maanan vanha tuttu, rikoskomisario Sarkiomaa. Hän tuntuu epäilevän, että tutkimusryhmän perunapelto ja huhut geenimuuntelusta voisivat olla avain surmaan. Onhan Santasen perulainen tutkijakollega murhattu aiemmin juuri geenimuunteluun liittyvän kansainvälisen valtapelin vuoksi.

Maana, edellisistä kirjoista tutut teknikot sekä paras ystävä Eve puolestaan tarkkailevat tulehtuneita ihmissuhteita, joita tilalla ja kylässä tuntuu riittävän. Tuttuun tapaan päähenkilö ajautuu myös romanssiin, jonka sivujuonteena hän huomaa jotain murhan ratkaisun kannalta oleellista.

Tuula Mai Salmela sai dekkarisarjalleen hyvän alun kymmenen vuotta sitten, kun esikoisteos Katajanokka kello kymmenen oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toisen teoksen, Syvyyden avaimet, tapahtumat oli nekin sijoitettu kirjailijan silloiseen kotikaupunkiin Helsinkiin. 2007 ilmestynyt Uhrihärkä vei jo osittain Espanjaan.

Salmelan kirjat ovat saaneet kiitosta miljöökuvauksestaan, monialaisesta asiantuntemuksestaan ja omaperäisestä päähenkilöstään. Maana Santanen onkin kiinnostava hahmo: nuorehko, etevä tutkija ja yksinäisyyttä poteva leski, jolla on selvästi kyky yhdistää syyt ja seuraukset. 

Lampi vie sekä kirjailijan että päähenkilön ympäristöön, josta heidän tuntuu olevan vaikea saada otetta. Maana on jotenkin ponneton, vaikka hän on aiemman aivojumpan lisäksi alkanut harrastaa punttien nostelua. 

Maalaiskylästä löytyy kyllä paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja yksityiskohtia, mutta liian moni hyppäys jää irralliseksi. Toki rikosromaanissa pitää antaa myös vääriä vihjeitä, jotta ratkaisu ei olisi liian ilmeinen. 

Kolmannen ja neljännen dekkarin välissä kirjailija on vaihtanut kotipaikan Helsingistä Lahteen ja kustantajan Tammesta ntamoksi. Kustantamolle Lampi on aluevaltaus, sen historian ensimmäinen rikosromaani.

Ina Ruokolainen

Tuula Mai Salmela

Lampi

ntamo 2014, 266 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.6.2014

 

Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla

Kirjoittamani Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla julkaistaan virallisesti ensi lauantaina, 17.5. Lahden kevätpyöräilyn yhteydessä Launeen perhepuiston rastilla. Olen paikalla 10-11.30 kertomassa kirjan synnystä.

Pyöräilyopas sisältää 17 reittikuvausta 14-100 kilometrin lenkeistä ja vinkkiosion, jossa kerron pyöräilyn peruasioista.

Opasta saa ensi viikosta lähtien kaupungin infopisteestä kauppakeskus Triosta. Teos on maksuton. Kirjan ovat rahoittaneet Lahden kaupunki ja seudullinen matkailun ja asumisen markkinointiyhtiö Lahti Region.

Kustantajien lisäksi kiitän valokuvaaja Reilika Landénia ja graafista suunnittelijaa Jalo Toiviota hyvästä yhteistyöstä. Pari päivää sitten käsiini saama opas on ulkoasultaan todella kaunis ja selkeä. Toivon tietysti, että kirjallinen sisältö eli reittikuvaukset ja muut vinkit ovat lukijoiden mielestä hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut lisää ajamistani pyörälenkeistä toisessa blogissani Pro Mustarousku. Jutut löytyvät tunnisteilla pyöräily ja kotiseutu.

Karhunpesän vaietut kohtalot ja vaikea sovinto

Veikkaan, että moni muukin yllättyy Venla Hiidensalon tuoreen romaanin ääressä. Karhunpesä on jotain aivan muuta kuin pari vuotta sitten ilmestynyt Mediahuora, jossa kirjailija nosti esille muutoksessa olevan median nurjimpia puolia.

Kiihkeästi nykyhetkessä eläneen esikoiskirjan jälkeen lukija saa eteensä 480-sivuisen sukutarinan, jossa on tilaa käsitellä suuria teemoja sadan vuoden ajalta. Ja kyllä, kirjailija selviää tästä pääosin hienosti.

Kuolema on Karhunpesässä läsnä heti ensi sivuilta lähtien. Maailman kriisikohteissa kiertävä nuori valokuvaaja Matalena tulee Suomeen äitinsä kutsusta. Isänäidin, Alman, loppu on lähellä.

Sairaalassa Alma pyytää etsimään 1918 sisällissodan jälkeen kadonneen isänsä. Kukaan ei tiedä, mitä punaisten joukossa Venäjälle paenneelle Voitolle on tapahtunut.

Alman mökistä Matalena löytää sanomalehtiartikkelin ja siitä tiedon alan tutkijasta, jolle lähettää sähköpostia. Ilmari vastaa nopeasti ja kysyy Matalenalta, miksi tämä etsii tietoja, joista kiinnostuvat useimmin vanhat miehet.

Kirjan toinen tärkeä teema on vaikeneminen. Myöskään isotäti Olgan kohtaloa eivät aikaisemmat sukupolvet ole uskaltaneet selvittää tai edes puhua siitä.

Olgan vaiheet syrjäisellä saarella antavat nimen koko kirjalle. Metsässä viihtyvä nuori nainen on naitettu väkisin vanhalle kalastajalle. Hylätystä karhunpesästä hän löytää turvapaikan itselleen ja kielletylle rakkaudelleen, mutta sisällissodan melskeissä sekään ei pelasta.

Kolmas teema on sovinto menneisyyden kanssa. Matalena ei pysty jatkamaan eteenpäin omassa elämässään ennen kuin edes osa salaisuuksista selviää. Hän on paennut ulkomaille väkivaltaista miestään ja yhtä paljon omaa juurettomuuttaan.

Matka kohti sovitusta vaatii naista käymään läpi suhteensa elävään äitiinsä, autokolarissa kuolleeseen isäänsä ja näiden kummankin vanhempiin ja isovanhempiin.

Henkilöitä on paljon ja heistä tärkeimmille on omistettu kokonainen teoksen osa.  Useista olisi saanut oman kirjansa, mutta kirjailija ei ole siihen tyytynyt.

Vasta sukupolvien ketju voi näyttää, miten vahvasti sota ja viha vaikuttavat ihmisten elämään vielä sadankin vuoden kuluttua.

Olgan sisko Senja valitsee sisällissodan melskeissä voittajien puolen, rikastuu aineellisesti, mutta ei kestä henkistä painetta. Hänen miniänsä Aleksandra, Matalenan toinen isoäiti, joutuu lapsena lähtemään Pietarista Suomeen.

Matalenan isä on tutkiva journalisti, joka muuttuu ihannekuvaksi myös leskelleen, vaikka avioliitto oli onnettomuuden alla jo vaikeuksissa.

Parhaiten Hiidensalo onnistuu kuvatessaan edellisiä polvia nuorina, kun heillä on vielä voimia, idealismia ja rakkautta. Myös Matalena kuuluu näihin nuoriin ja rohkeisiin, mutta silti kohtaamiset nykypäivässä ovat teoksen heikointa antia.

Tapahtumapaikoilla ja niiden hengellä on suuri merkitys. Lukijan mieleen jäävät vahvasti kuvat metsäsaarelta keskeltä Suomea ja venäläiseltä leiriltä, jossa inhimillisyys katoaa nälän lisääntyessä.

Uudet kirjailijasukupolvet ovat viime vuosina löytäneet tuoreita näkökulmia Suomen rankkoihin sotiin viime vuosisadalla. Hiidensalon teoksen lähtökohta oli oman suvun tarina. Hienosti siitä kasvoi romaani, jolla on merkitystä monen muunkinlaisen suvun jäsenille.

Ina Ruokolainen

Venla Hiidensalo

Karhunpesä

Otava 2014, 480 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 12.3.2014

Perhesurman ruumiinavaus

Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä. Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin päähenkilö kulkee koko päivän kohti masentuneen miehensä aseen piippua. Kyse on päivästä, jonka aikana Pauliina vihdoin herää tekemään jotain perheensä mahdottomalle tilanteelle.

Tarinan kertoo vanha luokkakaveri, joka sattumalta osuu paikalle, kun päähenkilön autosta on puhjennut rengas. Äiti on viemässä perheen kaksostyttäriä esikouluun, ehkä elämän viimeiseen normaalin arjen satamaan.

Kertojasta ei aluksi paljasteta edes sukupuolta, mikä korostaa hänen asemaansa kirjailijan moraalisena äänitorvena. Hän varoittaa lukijaa jo ensimmäisillä sivuilla. ”Pitäisi kuitenkin kysyä, voiko tällaisesta asiasta todella kirjoittaa. Luulen, että monen mielestä ei voi. ”

Kyse on oikeista perhesurmista, joista meistä jokainen on lukenut viime vuosina lehdistä. Niitä kertoja vyöryttää päivän tapahtumien väleihin. Yksityiskohtineen, joihin kuuluvat asuinpaikat, vanhempien ja lasten iät ja surmatavat. Välillä nimetkin.

Kertojan ja Pauliinan kohtaaminen aamulla kestää päiväkotikyydin ja kahvittelun ajan. Välissä on 15 vuotta ja jännittynyt tunnelma. Keskustelu kääntyy muun muassa ajankohtaiseen Anneli Auerin oikeudenkäyntiin ja John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jota Pauliina lukee voidakseen hakea ylipistoon lukemaan kirjallisuutta. Klassikkokin päättyy surmaan.

Kertoja ehtii vielä kannustaa Pauliinan näkemään eron mahdollisuutena ja hakemaan apua. Kun entiset luokkatoverit eroavat, tapahtumat alkavat vyöryä.

120-sivuinen romaani pitää otteessaan, vaikkei lukija hetkeäkään usko onnelliseen loppuun. Rakenteensa puolesta teos kestää kertojan yritykset tehdä ruumiinavausta viime vuosien perhesurmille. Kysymyksiä riittää: mitä tapahtui ennen, mikä lopulta laukaisi surmat? Ketkä ajautuvat surmaajiksi?

Loppupuolella kuitenkin kertoja unohtuu ja Pauliina jää yksin. Ehkä se on kirjailijalta tietoinen, symbolinen valinta, mutta minua ratkaisu häiritsee.

Vielä enemmän häiritsee se, mistä kertojakin on varoittanut. Mikseivät fiktiolle riitä oikeat tunteet ja teot, joita ei voi yhdistää mihinkään tiettyyn tapaukseen? Minulle olisivat riittäneet kuvaukset Pauliinan kodin sotkusta ja masentuneen miehen hien hajusta.

Raevaara on palkittu kirjailija, jolta on aiemmin julkaistu romaaneja, novelleja ja tietokirjoja. Lisäksi hän kirjoittaa tiedeartikkeleita ja kolumneja lehtiin.

Kirjailija on kertonut, että vaikea aihe ja tarina suorastaan vyöryivät hänen päälleen. Ehkä aihe oli sittenkin liian vaikea, jotta siitä olisi tullut romaani. Tuli kuitenkin enemmän kuin tuluskukkaro.
Lukemisen jälkeen on hieman helpompi ymmärtää yhtä rikoksista hirvittävintä, omien lasten ja puolison murhaa.

Ina Ruokolainen 

Tiina Raevaara:Laukaisu. Paasilinna 2014, 120 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa. 

 

Vieraana omassa elämässä

Zinaida Lindén kuvaa tuotannossaan ihmisiä, jotka on revitty juuriltaan. Oman elämän tutkimusaineistoa ainakin riittää, sillä kirjailija on syntynyt jo hävinneen Neuvostoliiton Leningradissa ja elää suomenruotsalaista elämää aviomiestä ja kirjoituskieltä myöten.

Hän on asunut myös Japanissa, mikä näkyi vahvasti mm. Runeberg-palkitussa Ennen maanjäristystä -romaanissa (2005).

Venäläisyys ja suomenruotsalaisuus ovat molemmat kansallisia ja kielellisiä identiteettejä, joita yhä useamman ”suomalaisen” tai ”kantaväestöön” kuuluvan on vaikea sulattaa. Ei siis ihme, ettei vierauden kuvaus jätä emigranttikirjailijaa rauhaan. Siinä on myös yksi hyvä syy lukea tämä teos.

Monta maata sitten -romaanin päähenkilö, Galina, on elänyt liikkuvaa elämää diplomaattimiehensä, Igorin, työn vuoksi, mutta on nyt juuttunut tämän kanssa konsulaattiin Turkuun. ”Asun kaikkialla enkä missään. En muista nykyistä postiosoitettani. En koskaan muista, missä kohtaa katkaisija on. Olen muuttanut vähintään kolmekymmentä kertaa.”

Lindénmäisesti Galina alkaa keriä tarinaansa auki minämuodossa. Aluksi lukijalle riittää tieto siitä, että Galina on diplomaatin puoliso ja siksi ulkopuolinen. Se on ehkä myös kertojan lähtökohta, josta hän alkaa esittää lisää miksi-kysymyksiä.

Galina palaa lapsuuteensa työlleen omistautuneiden patologi-isän ja kustannustoimittajaäidin ainoana lapsena. Tytär kyllä ihailee isäänsä mutta ei saa vastakaikua juuri koskaan, erityisesti kun valitsee opiskelualaksi taidehistorian lääketieteen sijasta. 

Armottoman tarkasti Lindén kuvaa vanhempia, joilla ei neuvostokilpailuyhteiskunnassa ole aikaa muille kuin toisilleen, työlleen ja koneistolle, jota pitää halveksiessakin palvella. Isoäitikään ei ole mikään satujen lämmin babushka.

Seuraava tärkeä ihminen on avioerolapsi Roman, jolla on juutalais-aristokraattiset juuret. Balettitanssija-Romanista tulee Galinan ensimmäinen rakkaus. Hän myös palaa aikuisen vaimon ja äidin elämään siinä vaiheessa, kun tämä alkaa pohtia syvemmin irrallisuutensa syitä.  

Galinan puoliso, Igor, jää teoksessa pitkään taustalle. Hän kyllä ”pelastaa” nuoren naisen tämän vanhempien kuoleman jälkeen, minkä kirjailija kuvaa erityislaatuisella tavalla kauniisti. 

Kirjailija pitää muissakin teoksissaan puolisoa ja lapsia usein perusturvana, joiden erityislaatua ei erikseen pohdita. Teoksen loppupuolella selviää, miksi arjen rakkaus voi olla hyvä valinta.

Kun Galina on käynyt läpi elämänsä tärkeät ihmiset ja tapahtumat, on aika palata takaisin vanhempien kohtaloon. Nykypäivän Pietarista hän löytää vastauksia kysymyksiin, joita ei ole koskaan ymmärtänyt edes esittää.

Kirjailijan kirkkaita havaintoja ja arkisia elämyksiä on ilo lukea, kiitos myös suomentaja Jaana Nikulan. Silti Lindénin tyyli juoksuttaa minämuotoista kerrontaa sivu sivulta ja luku luvulta saa lukijan välillä huokaamaan raskaasti. 

Jos tekstin imuun pääsee, ratkaisu avaa päähenkilön tapaa selvitellä elämänsä sotkussa olevia keriä omassa tahdissaan. Aivan teoksen lopussa on luvassa vielä palkitseva käänne.

Ina Ruokolainen

Zinaida Lindén

Monta maata sitten

Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2013, 280 s.  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalainen-lehdessä 30.10.

Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.

Onnea Eleanor Catton!

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on voittanut Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana, 28-vuotiaana. Teos on tietenkin tärkeämpi kuin kirjailijan ikä, se on vielä suomentamaton Luminaries. Kultakuumeen ajoista kertova murhamysteeri ilmestyy suomeksi vuoden kuluttua syksyllä, kertoo Siltala-kustantamo Facebook-sivullaan.

Olen lukenut Cattonin Harjoitukset pariin kertaan, ensin Messilän kirjailijakokouksen 2011 innostamana ja viime talvena lukupiiriämme varten. Aiemmassa blogimerkinnässäni kirjasta pieni luonnehdinta.

Onnea Alice Munro!

Kanadalainen novellisti Alice Munro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin. Uskon, että kanssani onnittelee laaja (nais)lukijajoukko, joka ihailee Munron tarkkanäköisiä tarinoita aivan tavallisesta elämästä.

Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.

Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.

Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja

Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.

Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.

Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.

Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.

Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.

Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.

Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.

Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.

Lihava nainen ei halua vaieta

Anni Kantto palaa kolmen vuoden jälkeen Helsingistä Tampereelle epäonnistuttuaan kaikessa. Hän on saanut potkut työpaikasta, miesystävä on jättänyt ja taakse on jäänyt myös epäonnistunut terapia.

37-vuotias Anni on iso, todella lihava. Kun nainen raahaa painavia ostoskasseja ylös Armonkallion pakoyksiötä, hän tuntee katseet selässään. Kun hän syö kahvilassa pullaa, hän aistii paheksunnan.

Pekka Hiltusen poleeminen romaani Iso käy Annin henkilökuvan kautta kiinni yhteen etuoikeutetun maailman isoon ongelmaan: läskiin. Kuvaamalla Annin ajatuksia, tekoja ja ympäröivän yhteiskunnan reaktioita kirjailija osoittaa, miten pelkkä lihavuus tekee ihmisestä hylkiön.

Annin lihavuus on ongelma muille ja siksi myös hänelle itselleen. Nainen on sivistynyt, koulutettu ja terve mutta joutuu joka paikassa kohdelluksi ihmisenä, jonka on pakko laihtua. Hän haluaa olla toisinajattelija.

Teoksen kertoja on koko ajan Anni, kirjan lukujen aika ja paikka vuorottelevat.

Helsingin Anni käy todella lihavien painonhallintaryhmässä Lapinlahden sairaalan tiloissa ja tekee kahvilatöitä surkeassa kuppilassa. Hän myös elää lyhyen ja kauniin miessuhteen, joka ei kaadu lihavuuteen vaan siihen, miten huonosti Anni kestää ympäristön reaktiot ulkonäköönsä.

Tampereen Anni yrittää hahmottaa uutta elämää työttömänä, rahattomana ja lyötynä. Ainoa hyväksyvä ihmissuhde alkaa rakentua epätodennäköisen henkilön, vuokraemännän kanssa.

Toisinajattelija-Anni kirjoittaa päässään puheita ja suunnittelee ulostuloja lihavien puolesta. Hän lukee pakkomielteisesti kaiken, mitä lihavuudesta kerrotaan iltapäivälehtien lööpeistä lääketieteellisiin artikkeleihin. Hän masentuu ja suuttuu yhä useammin olettamuksesta, jonka mukaan lihava on aina ongelma yhteiskunnalle.

Psykologisia trillereitä aiemmin kirjoittanut kirjailija on selvästi käynyt läpi merkittävän määrän lihavuudesta kirjoitettuja tekstejä. Osa siitä taipuu kiinnostavaksi fiktioksi, mutta liian paljon sivuille on siirtynyt uuvuttavaa faktaa.

Painonhallintaryhmää Hiltunen kuvaa valtapelinä, jossa terapeutti ja muut ryhmän jäsenet kuitenkin jäävät valjuiksi. Välillä on vaikea uskoa, miksi näin tylsällä miehellä on paljon valtaa ryhmäläisiin, kun panoksena on koko elämää koskevat päätökset kuten lihavuusleikkaus.

Astetta hurjemmin kirjailija kuvaa sosiaaliministeriä ja hänen masinoimaansa lihavuuskampanjaa, joka lopulta saa Annin toimimaan. Avoimessa keskustelutilaisuudessa hän murentaa hieman virallisen lihavuuspropagandan rintamaa.

Uskottavin ja mielenkiintoisin teos on kuitenkin kuvatessaan Annin ja vuokraemännän, Huivirouvan, kohtaamisia. Kumpikin on yksin, kantaa surua ja ulkoista merkkiä, joka eristää heidät muista. Lihavuus ei määritä heidän suhdettaan.

Antisankari-Anni on virkistävä päähenkilö, jonka olisin toivonut irrottelevan vielä vähän rajummin. Lihavien syrjintä on kummallisen hyväksyttyä ja todennäköisesti vielä paljon rajumpaa todellisuudessa kuin Iso-teoksessa. Tällaisenakin kirja herättää pohtimaan, toivottavasti myös omia asenteita.

Ina Ruokolainen

Pekka Hiltunen

Iso                

WSOY, 2013, 419 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa), Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.

 

Kirjailijakokouksen alustukset

Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen alustukset ovat nyt myös netissä luettavissa. Osa esseistä toimii ihan sellaisenaan, joten suosittelen. Esimerkiksi Davide Enian lukijaa huijaava kertomus isosisänsä tanssista karkuun teloittajia on suorastaan valloitava.

Sain muuten Lahden kaupunginkirjastosta Enian kirjan Maan päällä lainaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen ihailen miehen kirjailijankykyjä ja huokailen hänen kuvaamansa Sisilian ihmiskuvaa. Sehän on ihan varmasti tarkoituskin...

Kieli, kansallisuus ja identiteetti

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Messilässä on nyt ohi. Ja hyvin loppuikin, sillä jo aika väsähtäneiden kirjailijoiden viimeinen paneeli oli hauska, kiihkeä, välillä vähän turhautunutkin.  Aurinkoinen sää herätti jopa anarkistisiin tekoihin: Per Ole Persson komensi osallistujat avaamaan teltan seinän auki auringolle.

Seurasin ajatuksia Twitter-tililläni (InaFrancisca), jossa merkitsin ne #kirjailijakokous-tunnuksella. Muutama muukin paikalla ollut twiittasi samalla hashtagilla.

Pääsin kuuntelemaan alustuksia kolmena päivänä iltapäivisin ja lisäksi ehdin eilisiltaiseen runoiltaan. Sibeliustalolla oli yllättävän väheä siihen nähden, miten innostava tapahtuma se on: yhdistelmä käsittämättömien kielten surinaa, antaumuksellisia, rohkeita ja pelokkaita esiintyjiä ja tietenkin suurta lahjakkuutta. Runoista oli jälleen kerran tehty vihko, johon runot on suomennettu ja painettu usein myös alkukielellä ja englanniksi.

Kielet, kansallisuudet ja identiteetit olivat hyvin vahvasti esillä Murtuvat muurit -otsikon alla, hieman eri tulokulmasta kuin usein aiemmin. Ulkomaisista vieraista moni oli pakolainen, vaihtanut kieltä tai kuului vähemmistöön. Paikalla ei ollut yhtään englannin kielellä kirjoittavaa kirjailijaa - toki englantia käytettiin paljonkin keskustelussa. Olipa ihana kuunnella italiaa, galiciaa, espanjaa, ranskaa, venäjää ja ties mitä kieliä! Näistä osaan vain italiaa, lopusta sain selvää tulkkien hienon työn ansiosta. Tulkit saivat ansaitut aplodit kokouksen lopuksi.

Kirjailijakokouksesta bloggasi säännöllisesti mm. pitkän linjan toimittaja Kari Naskinen. Osallistujista ainakin Heikki Aittokoski heitti oman alustuksensa heti verkkoon. Kirjailijan blogissa on muitakin kokousta koskevia tekstejä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kirjailijakokouksen omaa sivua ja sen blogia.

Kirjailijat, muurit ja minä

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous aloitti keskustelut eilen Hollolan Messilässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Lahden keskustasta. Tänä vuonna teema on Murtuvat muurit, joka jälleen kerran on tarpeeksi monimielinen ja kuitenkin tarkka saadakseen kirjailijat pohtimaan muureja sekä kirjoittamisessaan että yhteiskunnissa ympärillään. Messilässä onkin läsnä sekä pakolaiskirjailijoita että ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet teoksensa marginaalissa.

Pääsin mukaan aamulla alkaneeseen kokoukseen vasta iltapäivällä, jonne vei kätevästi ilmaisbussi. Olinkin sitten ainoa matkustaja siinä kuljetuksessa. No, illalla keskustelujen päätyttä meitä oli jo kymmenkunta.

Iltapäivän keskustelussa esiintyivät algerialainen Farid Benyoucef, suomalainen Johanna Venho ja Unkarin transsilvanialainen Anna T. Szabó. Benyoucefin lukema katkelma hänen saarrettuun Palestiinaan sijoittuvasta kirjastaan oli hyvin koskettava, ehkä jopa hieman naiivi: siinä pieni lintu lopulta ylitti vankilankin muurit viemällä viestejä - jopa spermaa - vangitulta mieheltä vaimolleen.

Mutta ajatus naiiviudesta karisi saman tien, kun kirjailija alkoi kertoa algerialaisten kokemasta apartheid-politiikasta Ranskan hallintovuosina ja pitkästä sisällissodasta 1990-2000-luvuilla. Selvisi sekin, ettei B. lataa kovin paljon toivoa arabikevään kaltaisille vallankumouksille, sillä aina on valtaan päässyt vallankumouksen voittaja alkanut sortaa toisia uskonnon ja politiikan keinoin. Algeriassa on voimassa sharia-laki, joka ei esimerkiksi anna juurikaan oikeuksia naisille.

Johanna Venhon esityksen muurit olivat kirjailijan sisällä. Niistä Venho oli pyrkinyt irti kirjoittamalla Jaana Seppäsen kanssa dialogiin perustuvan teoksen Revitään rikki se rakkaus. Eniten minua viehätti Venhon pohdinta siitä, miten kirjailija joutuu usein pyörimään oman napansa ja ajatustensa ympärillä: "Mutta miksi kaipasin dialogia? Mikä minua oli alkanut kirjoittamisessa väsyttää? Minä. Minä. Minä maailmassa. Synkkä yksinpuhelu. Minun lävitseni nähty historia ja yhteiskunta...."

Keskustelin Venhon ajatuksista teltan ulkopuolella hetken kirjailija Eeva-Kaarina Arosen kanssa, joka entisenä toimittajana ymmärsi toimittajan ammatin yhden edun verrattuna osaan kirjailijoista: dialogia on aina käytävä vähintään lehden sisällä, nykyään myös lukijoiden kanssa.

Anna T. Szabón alustuksen aikaan oli jo pakko puikahtaa hakemaan kahvia, joten osa siitä meni ohi. Sen sijaan keskustelussa kiinnitin huomiota siihen, miten kirjailija selvästi harmistui toiselle puheenjohtajalle Joni Pyysalolle, joka kysyi häneltä suhdetta itäblokin ja Neuvostoliiton aikaan.

Alustuksessaan (jonka sain kirjallisena lehdistötilasta) kirjailija oli toki aloittanut kokemuksistaan Itä-Euroopan muurientakaisesta elämästä. Tärkeintä siinä hänelle oli kuitenkin transsilvanialaisuus, jota hän oli kokenut 15-vuotiaaksi asti ensin romanialaisena, sittemmin unkarilaisena. Pienen marginaalikansan jäsenenä hän oli joutunut kokemaan väheksyntää ja muukalaisuutta. "Tätä arvokasta läksyä en koskaan unohda, opin katselemaan maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta, mikä kirjailijalle on hyvin hyödyllistä."

Tänään pääsen Messilään taas vasta iltapäivällä, vaikka alun perin oli tarkoitus istua koko päivä teltassa. Menetän siis ainakin kovasti kohutun italialaisen Davide Enian esityksen, mutta yritän korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Maan päällä, kunhan saan sen kirjaston varausjonosta. Illalla on kansainvälinen runoilta Sibeliustalossa, sinne on ehdottomasti mentävä.

Ja vuoret kaikuivat

Kirjailija Khaled Hosseini on kuvannut lapsuutensa kotimaata Afganistania tavalla, joka tuntuu kiinnostavan länsimaisia lukijoita. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat kestosuosikkeja myös Suomessa niin kouluissa, blogeissa kuin lukupiireissäkin.  

Ensimmäisessä romaanissa teoksen kokija on mieheksi kasvava poika, toinen kuvaa naisen asemaa vahvojen henkilötarinoiden kautta. Kirjojen Afganistan on väkivaltainen ja epätasa-arvoinen, mutta niissä muistetaan myös maan vuosituhantisen kulttuurin kauniit puolet.  

Ja vuoret kaikuivat -teoksessa Afganistan ja etenkin sen pääkaupunki Kabul on enää vain yksi tapahtumaympäristöistä. Teos koostuu toisiinsa liittyvistä tarinoista, joista osa saattaa kummuta 15-vuotiaana Afganistanin jättäneen Hosseinin taustasta. Sillä erotuksella, että diplomaatin lapsi pääsi pakoon poliittista sekasortoa Yhdysvaltoihin perheensä kanssa.

Romaanin päähenkilöistä suurin osa revitään irti juuriltaan yksin, ilman perhettä tai aina edes muistoa taustoistaan. Joku pääsee länteen tai parempaan asemaan kotimaassaan, toinen tuhoutuu.

On myös heitä, jotka matkustavat toiseen suuntaan ja löytävät avustustyöstä Kabulissa tarkoituksen elämälleen. Lähtijät ovat rohkeita ja pelkureita, pettureita ja hyväntekijöitä, mutta jokaisella on aukko elämässään. Väkivalta ei näissä tarinoissa vyöry päälle enempää kuin muut yksilön, perheen tai yhteiskunnan kipukohdat.

Teos lähtee liikkeelle tarinasta, jota isä kertoo pienelle tyttärelleen, Parille, ja tämän isoveljelle, Abdullahille. Tarinassa isä joutuu antamaan yhden lapsistaan pois säästääkseen koko kylän vaaralliselta hirviöltä.

Seuraavana aamuna isä, Pari ja Abdullah lähtevät kävellen vuoristokylästä Kabuliin, jossa veli tajuaa joutuvansa luopumaan rakkaasta pikkusiskostaan. Rutiköyhän maalaisperheen tytöstä tulee hyvinvoivan pariskunnan lapsi suureen kaupunkitaloon.

Pisimpään seurataan talon isännän, herra Wahdatin, ja palvelijan, Nabin, suhdetta. Nabi on vastuussa pienen Parin elämän ensimmäisestä isosta käännekohdasta ja yrittää paikata asiaa hoitamalla ensin halvaantunutta isäntäänsä ja myöhemmin antamalla perimänsä talon kansainvälisen avustusjärjestön käyttöön.

Monet kirjan kauneimmista kohtauksista tapahtuvat talossa, joka kukoistaa ja rapistuu asukkaidensa mukana ja lopulta luovuttaa salaisuuksiaan myös ulkopuolisille. Lähes elävänä se on selvä vastakohta uusrikkaan huumekauppiaan luksushuvilalle, jossa miehen lapsi ja vaimo ovat käytännössä vankeina.

Hosseini kuvaa vahvasti etenkin vanhan sivistyneistön elämää ja elinympäristöä, jonka piiristä hänkin on lähtöisin. Ilmaisu laimenee, kun henkilöt muuttavat Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, vaikka kirjailija itse on elänyt suurimman osan elämästään USA:ssa.

Selvästi kirjailija on kuitenkin jo matkalla pois Afganistanista, jonka kuvaamiseen hän kertoo jo hieman väsyneensä kahden edellisen kirjansa aikana. Se näkyy.

Parasta kirjassa ovat monet syvästi inhimilliset romaanihenkilöt, joista moni paikkaa tyhjyyttään hoitamalla muita. Lukemattomine sivuhenkilöineen ja -juonineen romaani muistuttaa ajoittain itämaista satukokoelmaa, jossa aina uudet vastoinkäymiset ja ihmeet odottavat seuraavan vuoren takana. Kieli tukee kauniisti melankolisia tarinoita, mistä kiitos myös suomentaja Katariina Kailalle.

Välillä kirjailijalla tuntuu olevan kova kiire tiivistää vuosikymmenten tapahtumat luetteloksi, jotta tarinassa päästään taas eteenpäin. Yllättäen teos loppuu lähes onnellisesti.

Ina Ruokolainen

Khaled Hosseini

Ja vuoret kaikuivat

Suom. Katariina Kaila

Otava 2013, 411 s.

 

Kirja-arvio on julkaistu 9.6. Savon Sanomissa ja 10.6. Keskisuomalaisessa.

Kansatiedettä ja rakkautta

Paula Havasteen Yhden toivon tie -teoksen jälkeen oli helppo ennustaa, että itsenäisistä osista koostuvan sarjan kolmas kirja käsittelee jälleenrakennuksen aikaa. Kolme käskyä todellakin tarttuu teemaan, mutta eri näkökulmasta kuin odotin.

Sota-ajasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Pääosassa on kahdessa edellisessä kirjassa pääosissa olleen Annan tytär Raija, ei siis edellisen teoksen Oili-sisar, jonka paraneminen Lapin sodan traumoista tuntui jäävän kesken. 

Helsinkiläinen Raija lähtee osana kansatieteen opintojaan kesäksi harjoittelijaksi Rovaniemelle, johon ollaan perustamassa kotiseutumuseota. Matka on nuoren naisen ensimmäinen ja ilmeisen tarpeellinen irrottautuminen perheestä. 

Isän ja äidin ristiriidat, tädin salaisuus, nuoremman sisaren oireilu ja pikkuveljien erilainen kohtelu kotona käyvät moneen kertaan Raijan mielessä.

Rovaniemellä on vastassa alkeellinen telttamajoitus, työtä valvova dosentti ja joukko opiskelijoita. Työtä historiallisten esineiden ja museoalueen kanssa riittää kuutena päivänä viikossa, mutta Raija hyppää partiotytön tarmolla ja vapauden riemulla kaikkeen uuteen.

Poltettu ja uudelleen rakenteilla oleva Rovaniemi monine kansankerroksineen on herkullinen ympäristö, jonka Havaste tuntee ilmeisen hyvin. Kiinnostavaa on myös lukea, miten kansatieteilijät, tulevat museoalan ammattilaiset, rakentavat Suomi-identiteettiä sotien jälkeen.

Kirjailija on paneutunut ajan tapoihin ja sanontoihin vanhoja linnunnimiä myöten. Tämä kulttuurin- ja ajankuvaus onkin kirjan parasta antia.

Kirjasarjan tärkeä elinneste, rakkaus, sen sijaan jää aiempiakin osia laimeammaksi. Suopursu kukkii -iskelmällä mustalaismies Rainer pääsee Raijan sydämeen ja telttaan asti, mutta kulttuurit ylittävälle ihastukselle ei juuri löydy ymmärtäjiä eikä tulevaisuutta. 

Havaste kasvattaa kirjasarjassaan joukon itsenäisiä, koulutettuja ja sivistyneitä naisia, mistä kiitos. Oikeilta ihmisiltä hahmot tuntuvat useimmiten suhteessaan työhönsä. Liian usein kirjailija panee henkilönsä selittämään elämäänsä, ihmissuhteita ja samalla koko tarinaa puhki.

Ina Ruokolainen

 

Paula Havaste

Kolme käskyä

Gummerus 2013, 374 s.

Arvostelu on julkaistu 22.4. Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). 

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta tarjolla

Tämä on mainos: olen suunnitellut Päijät-Hämeen kesäyliopistolle jälleen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen, joka järjestetään 21.-22.5. Lahdessa. Koulutus sopii kaikille meille, joita kiinnostaa tietää, mitä lapset ja nuoret lukevat - ja miksi eivät ehkä enää lue.

Kurssilla esiintymässä mm. kirjallisuuden kovat nimet Vilja-Tuulia Huotarinen ja Aleksi Delikouras.

LUETUT, PIDETYT JA PALKITUT

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus

Aika 21. – 22.5.2013 tiistai klo 10.00 – 17.00, keskiviikko klo 9.00 – 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen                                                 
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.                                        

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 21.5.2013
10.00 – 10.15                   Kurssin avaus
10.15 – 11.00                   Hyvä kirja – palkittu kirja. Kokemuksia Topelius- ja Lydecken-palkintoraatien työstä, Kriitikko Marja Welin
11.00 – 11.15                   Tauko
11.15 – 12.30                   Marja Welin, jatkuu
12.30 – 13.30                   Lounastauko
13.30 – 14.30                   Rohkeaa? Myönteinen asenne seksuaalisuuteen nuortenkirjoissa,  kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen
14.30 – 15.00                   Kahvitauko
15.00 – 16.30                   Vilja-Tuulia Huotarinen, jatkuu
16.30 – 17.00                   Yhteenveto

Keskiviikko 22.5.2013
 9.00 – 9.15 Päivän avaus
 9.15 – 10.30                     Nörtti: miten kirja jatkaa elämäänsä facebookissa/inter -netissä/youtubessa, kirjailija Aleksi Delikouras
10.30 – 10.45                   Tauko
10.45 – 12.00                   Aleksi Delikouras, jatkuu
12.00 – 13.00                   Lounastauko
13.00 – 14.00                   Pitävätkö kaikki lapset tarinoista? Kokemuksia sanataideopettajan ja lastenlehden toimittajan näkökulmasta. Lastenkirjallisuuslehti Vinskin toimittaja, vastaava sanataideopettaja Tuutikki Tolonen
14.00 – 14.30                   Kahvitauko
14.30 – 15.30                   Tuutikki Tolonen, jatkuu
15.30 – 16.00                   Yhteenveto

Maksu 185 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 3.5.2013 mennessä. Ilmoittautumisajan jälkeen voi tiedustella vapaita opiskelupaikkoja kesäyliopiston toimistosta.

Huomatkaa, että ilmoittautuminen pitää tehdä Päijät-Hämeen kesäyliopistoon suoraan. Lisätiedot löytyvät täältä. 

TERVETULOA!

Lukupiirien Suomi

Osallistuin lauantaina kollegan ja hyvän ystävän Suvi Aholan väitöstilaisuuteen, jossa hän puolusti Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa Lukupiirien Suomi : Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä 2009. Tilaisuus oli kokemistani väitöksistä ehkä lämminhenkisin ja humoristisin, vaikka vastaväittäjä Ilkka Mäkinen hetkittäin pistikin väittelijän koville. Väittelijä ei silti vähästä hätkähtänyt, vaan myös myönsi puutteensa. Toki väitös sai enemmän kehuja kuin moitteita ja lopuksi vastaväittäjä suositti sen hyväksymistä.

Me kirjallisuuden harrastajat ja etenkin lukupiiriläiset kuuntelimme tarkasti sitä, millaisia olemme: pääosin hyvin kouluttautuneita naisia, jotka lukupiirikokoontumista varten luemme kirjan ajatuksella ja analyyttisesti ja jopa harjoittelemme keskustelunavauksiamme. Me haluamme lukea laatukirjoja, joista osa on tavallisen mukavuusalueemme ulkopuolella. Tyypillinen lukupiirikirja on kuulemma jostain harvinaisesta kielestä käännetty paksu lukuromaani, joka on suomalaisena käännöksenä kelvannut Keltaiseen kirjastoon.

Ihan pelkän kirjan ympärille emme yleensä kuitenkaan kokoonnu, sillä usein tapaamisiin liittyy syömistä, juomista ja yleisluontoista keskustelua. Sosiaalinen kanssakäyminen on jopa niin tärkeää, että osa lukupiireistä on suljettuja yhteisöjä, joihin ei oteta uusia jäseniä kuin kutsumenettelyllä jonkun entisen osallistujan lopetettua. (Viimeinen ominaisuus ei kylläkään päde siihen lahtelaiseen lukupiiriin, johon itse kuulun. Mukaan pääsee, mutta käytännössä porukka on muodostunut viimeisen parin vuoden aikana aika vakioksi.)

Väittelijän ja vastaväittäjän keskustelu antoi hyvän käsityksen väitöksen sisällöstä, olkoonkin, että olisin odottanut Mäkiseltä vähän energisempää otetta. Reilu kaksituntinen sujui kuitenkin pääosin mielenkiintoisissa merkeissä. Yleisön joukosta oli myös mukava bongata kirjailijoita, tutkijoita, toimittajia ja tunnettujakin lukupiirien jäseniä. Helsingin yliopiston pieni juhlasali oli viimeistä istumapaikkaa myöten täysi, osa kuulijoista jäi seisomapaikoille.

Minulla oli onni saada kutsu myös karonkkaan, joka oli niin ikään yksi hauskimmista akateemisista juhlista, joihin olen osallistunut. Paljon älykkäitä ja lämpimiä puheita ja kohtaamisia ja tietenkin hyvää ruokaa ja juomaa.

Ilman muuta aion vielä lukea joko väitöskirjan kokonaan tai Suvin samasta aineistosta kirjoittaman yleistajuisemman teoksen Lukupiirien Suomi, joka ilmestyy huhtikuussa. Väitöskirja on nyt jo verkossa, populaarista teoksesta löytyy lisää tietoa Avaimen kevätesitteen sivulta 11.

Pahoittelen, etten ottanut väitöstilaisuudessa yhtään kuvaa.