Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta tarjolla

Tämä on mainos: olen suunnitellut Päijät-Hämeen kesäyliopistolle jälleen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen, joka järjestetään 21.-22.5. Lahdessa. Koulutus sopii kaikille meille, joita kiinnostaa tietää, mitä lapset ja nuoret lukevat - ja miksi eivät ehkä enää lue.

Kurssilla esiintymässä mm. kirjallisuuden kovat nimet Vilja-Tuulia Huotarinen ja Aleksi Delikouras.

LUETUT, PIDETYT JA PALKITUT

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus

Aika 21. – 22.5.2013 tiistai klo 10.00 – 17.00, keskiviikko klo 9.00 – 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen                                                 
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.                                        

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 21.5.2013
10.00 – 10.15                   Kurssin avaus
10.15 – 11.00                   Hyvä kirja – palkittu kirja. Kokemuksia Topelius- ja Lydecken-palkintoraatien työstä, Kriitikko Marja Welin
11.00 – 11.15                   Tauko
11.15 – 12.30                   Marja Welin, jatkuu
12.30 – 13.30                   Lounastauko
13.30 – 14.30                   Rohkeaa? Myönteinen asenne seksuaalisuuteen nuortenkirjoissa,  kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen
14.30 – 15.00                   Kahvitauko
15.00 – 16.30                   Vilja-Tuulia Huotarinen, jatkuu
16.30 – 17.00                   Yhteenveto

Keskiviikko 22.5.2013
 9.00 – 9.15 Päivän avaus
 9.15 – 10.30                     Nörtti: miten kirja jatkaa elämäänsä facebookissa/inter -netissä/youtubessa, kirjailija Aleksi Delikouras
10.30 – 10.45                   Tauko
10.45 – 12.00                   Aleksi Delikouras, jatkuu
12.00 – 13.00                   Lounastauko
13.00 – 14.00                   Pitävätkö kaikki lapset tarinoista? Kokemuksia sanataideopettajan ja lastenlehden toimittajan näkökulmasta. Lastenkirjallisuuslehti Vinskin toimittaja, vastaava sanataideopettaja Tuutikki Tolonen
14.00 – 14.30                   Kahvitauko
14.30 – 15.30                   Tuutikki Tolonen, jatkuu
15.30 – 16.00                   Yhteenveto

Maksu 185 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 3.5.2013 mennessä. Ilmoittautumisajan jälkeen voi tiedustella vapaita opiskelupaikkoja kesäyliopiston toimistosta.

Huomatkaa, että ilmoittautuminen pitää tehdä Päijät-Hämeen kesäyliopistoon suoraan. Lisätiedot löytyvät täältä. 

TERVETULOA!

Mahdollisuus lukea nuortenkirjoja

Aika moni meistä lukee lastenkirjoja, kun omat lapset ovat pieniä. Paljon harvempi enää tutustuu nuortenkirjoihin, vaikka ehkä toivookin omien lasten niitä lukevan. Harry Potter -ilmiö on harvinainen. Sääli, sillä nuortenkirjoissa käsitellään monia sellaisia teemoja, joiden kanssa aikuisetkin kipuilevat koko ajan: perhettä, rakkautta, erilaisuutta, kiusaamista, oman tiensä löytämistä ja vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä.

Omat lapseni ovat jo reippaasti yli kaksikymppisiä, mutta luen edelleen mielelläni hyviä nuortenkirjoja sekä työn puolesta että ihan omaksi ilokseni. Ensi viikolla pääsen jälleen kerran vetämään Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, minkä varjolla olen innolla uponnut Terhi Rannelan, Anneli Kannon ja Sari Peltoniemen viimeaikaiseen tuotantoon.

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon on varsin hurja fantasiakirja, josa pelottavat pohjoisen henget alkavat ahdistaa puoliksi kolttasaamelaista päähenkilöä, Jounia. Lukiessa pystyin hyvin palauttamaan mieleen ne pelot, joita minulla oli kaikkea selittämätöntä kohtaan Jounin ikäisenä yläkoululaisena. Aikuisena uskon löytäneeni toisen tason, kertomuksen Jounin kasvusta omien päänsisäisten pelkojensa voittajaksi.

Luin myös Peltoniemen viehättävän kirjan Kissataksi. Siinä pikkupoika oppii kissojen kielen käydessään tapaamassa vanhaa naista, jolla on vain kissat seuranaan.

Terhi Rannelan kirjojen päähenkilöt ovat räväköitä lähes aikuisia, joilla on seurustelu- ja seksielämää ja vahvoja mielipiteitä omasta elämästään ja jo vähän ympäröivästä yhteiskunnastakin. Scarlettin puvussa on pinnalta katsoen vaaleanpunainen kertomus Viivistä, joka pitää suosittua muotiblogia ja valmistautuu vanhojen tansseihin suunnittelemalla maailman ihaninta Tuulen viemää -pukua. Kesästä kevääseen tapahtuu kuitenkin paljon sekä Viivin rakkauselämässä että hänen ympärillään puutaloalueella, jota uhkaa purkaminen. Kesken on vielä kirjailijan teos Jäämeri, jäähyväiset ja minä.

Anneli Kanto sai viime vuonna Anni Polva -palkinnon Futistyttö-sarjaan kuuluvasta Huippuvalmentaja-kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea pöydälläni odottavia sarjan kirjoja, mutta otan yhden mukaan jo tämän päivän työmatkalle Helsinkiin. Sen sijaan luin jo viime vuoden puolella Kannon ja Rannelan yhdessä kirjoittaman elämyksellisen Tähystäjäneito-kirjan, josta kirjoitin aiemmin.

Fantasiaa ja tyttötarinoita

Tämä on mainos! Suosittelen hakemaan kahden päivän lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutukseen, joka järjestetään 8.-9.toukokuuta Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kokemusteni perusteella paikalle saadut kirjailijat, tutkijat ja muut lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntijat ovat aina sekä innostavaa että tunnollista porukkaa. Tiedossa tietoa, keskustelua ja hyvää huumoria, tällä kertaa vahvojen tyttökuvien ja fantasian näkökulmasta. Suosittelen!

Ohjelma alla, tarkemmat ilmoittautumisohjeet myös Päijät-Hämeen kesäyliopiston nettisivulla. Ilmoittautumisaikaa tämän viikon, mutta paikkoja voi kysellä vielä ensi viikolla.

FANTASIAA JA TYTTÖTARINOITA NETTINATIIVEILLE JA SIVUJEN SELAAJILLE

Aika 8. – 9.5.2012 tiistai klo 10.00-17.00, keskiviikko klo 9.00- 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen ja FT, tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 8.5.2012
10.00 – 10.15 Kurssin avaus
10.15 – 12.30 Kirjan paikka nettinatiivien mediamaailmassa. Voittaako pelien lumo ja fanifiktion viehätys perinteisen kirjan? FT, erikoistutkija Annikka Suoninen
12.30 – 13.30 Lounastauko
13.30 – 14.30 Verkot vesiin – lukija esiin! Mihin kirjailijablogeja ja -nettisivuja tarvitaan? Kirjailijat Anneli Kanto & Terhi Rannela
14.30 – 15.00 Kahvitauko
15.00 – 16.30 Kanto & Rannela jatkuu
16.30 – 17.00 Yhteenveto
Keskiviikko 9.5.2012
9.00 – 9.15 Päivän avaus
9.15 – 12.00 Velhoista vampyyreihin: lasten ja nuorten fantasiakirjallisuus 2000-luvulla, Kirjastonhoitaja, YM Tuija Mäki
12.00 -13.00 Lounastauko
13.00 – 14.00 Fantasian monet kodit, Kirjailija Sari Peltoniemi
14.00 – 14.30 Kahvitauko
14.30 – 15.30 Sari Peltoniemi jatkuu
15.30 – 16.00 Yhteenveto

Maksu 175 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 20.4.2012 mennessä suoraan kesäyliopistoon.

Lastenkirjat ja kritiikki

Suomessa julkaistaan vuosittain satoja lastenkirjoja, mutta kritiikkejä kirjoitetaan vain joistain harvoista. Eikä kritiikin taso ole hääppöinen: tilaa on liian vähän, ja harva kriitikko on erikseen kouluttautunut ymmärtämään esimerkiksi kuvan merkitystä tarinalle. Tämä viesti tuli hyvin selväksi viime viikolla, kun vedin kaksipäiväisen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kurssille osallistui 49 lastenkirjoista kiinnostunutta ihmistä, pääosa heistä kirjastoammattilaisia, mutta mukaan mahtui myös mm. pari opettajaa, kustantaja, kääntäjä ja kuvataiteilija.

Parempaa kritiikkiä toivoivat niin tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kuin kirjailijat Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Timo Parvela. Heikkilä-Halttunen on itse kriitikko ja kirjoittaa mm. Helsingin Sanomiin ja Lastenkirjainstituutin Onnimanniin, mutta ei hänkään pysty puolentoista tuhannen merkin arvioissa sanomaan kuin murto-osan havainnoistaan. Osittain tästä syystä hän on perustanut Lastenkirjahylly-blogin, jossa hän käy läpi paneutuvasti sekä uutuuskirjoja että klassikkoja.

Tatu ja Patu -kirjoistaan tunnetut Havukainen ja Toivonen olivat kyllästyneitä siihen, ettei juuri kukaan kriitikko ole löytänyt heidän kirjoistaan sitä perusasiaa, että teksti ja kuvat kantavat kumpikin tarinaa omilla keinoillaan, ja useimmat asiat kerrotaan vain joko kuvissa tai teksteissä. Graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneet tekijät ovat halunneet noudattaa samaa periaatetta myös kuvittaessaan muiden teoksia, vaikkapa Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä. Muun muassa monet kuvituksen vitseistä ovat kuulemma nimen omaan Havukainen-Toivonen-tuotantoa, eivät siis Nopoloiden tekstistä lähteviä. Tämä menetelmä toimii silloin, kun kirjailijat ja kuvittajat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa huumoria ja ammattitaitoa.

Timo Parvela taas ihmetteli, miksei yksikään kriitikko kohtele lasten- tai nuortenkirjailijaa sillä tavalla oikeana kirjailijana, että esimerkiksi nostaisi tämän tuotannosta jonkin merkkiteoksen yleiseen keskusteluun "aikuisten" romaanien rinnalle. Parvela itse pitää Sammon vartijat -trilogiaansa (Tuliterä, Tiera ja Louhi) uransa pääteoksena, mutta sitä ei hyvistä arvosteluista huolimatta ole kuitenkaan nostettu "oikeiden" kirjojen tapaan esille. Vaikka Parvelan Ella-kirjat kuluvat yhä uusien lapsisukupolvien käsissä ja Maukka ja Väykkä -teoksissa nähdään jo klassikon aineksia, niistäkin puhutaan lähinnä hauskoina lastenkirjoina, ei osana kirjallisuutta.

Minulla oli etuoikeus lukea ennen kurssia vino pino sekä Havukainen-Toivonen-työparin että Parvelan teoksia - osa niistä ennalta tuttuja, osa ihan uusia tuttavuuksia. Tatuista ja Patuista ihastuin etenkin Tatu ja Patu Helsingissä -kuvakirjaan, joka toimii jopa elämyksellisenä matkaoppaana. Tatun ja Patun Suomi on tietenkin jo käsite, onhan se palkittu myös Finlandia Juniorilla.

Parvelalta ehdin lukea aika monta Ella-kirjaa, joissa on paljon koulumaailmaan ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin liittyvää viisautta - ja tietenkin sitä huumoria, joka pisti minut aika monta kertaa häiritsemään hihityksellä jo nukahtanutta puolisoa illalla sängyssä. Lisäksi pääsin nyt lukemaan kerralla Parvelan ja Virpi Talvitien lastenromaani-trilogian Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä, joista ensimmäinen on palkittu Finlandia Juniorilla. Vaikka kokonaisuus on kunnianhimoinen, minua juuri nämä kolme kirjaa eivät saa lämpenemään.

Maukoista ja Väyköistä kirjoitinkin jo pienen merkinnän maaliskuussa; niistä pidän taas aivan valtavasti. Valitettavasti ennakkopakettiini ei kuulunut yhtään Sammon vartijat -trilogian osaa, joten se puute on yritettävä korjata pikaisesti.

Muistamisesta, kääntämisestä ja taas muistamisesta

Viime viikkoina olen tiiviin työrupeaman ohessa lukenut ihan kiitettävän määrän kirjoja - jopa niin, että osa on jo melkein ehtinyt unohtua. Kertoo varmaan sekä kirjasta että lukijasta: todellinen mestariteos ei unohdu, mutta hyväkin voi mennä hieman hukkaan, jos lukeminen on vain suorittamista kaiken muun ohessa tai väsynyttyä ajanvietettä sängyssä nukkumattia odottaessa. Alla mietteitä kolmesta tärkeimmästä, joiden ajatukset jäivät pyörimään mielessä.

Imbi Paju: Torjutut muistot. Kirja on erittäin rankka ja vaikuttava kuvaus Neuvosto-Viron miehitysajasta, jonka pahuuksista en kerta kaikkiaan pystynyt ottamaan vastaan ihan kaikkea. Kirjoitin kirjan pohjalta mietteitäni muistelemisen tarpeesta Vuosikerta.fi-elämäkertapalveluun.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja posityyhtynen. Harry Pottereiden (ja ties kuinka monen muun kirjan) suomentaja kirjoitti yli kymmenen vuotta kestäneen urakkansa jälkeen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiset olivat hänelle kirjojen suomentamisesta lähettäneet. Ammatin perustietojen lisäksi hän tarjoaa erikoisherkkuja eli tietoa siitä, miten tietyt nimet ja ilmaukset ovat saaneet suomenkielisen asunsa.

Olin aiemmin selaillut kirjaa, nyt innostuin ostamaan ja lukemaan sen, koska kustantaja (Tammi) kuulemma suunnittelee kirjan makuloimista eli tuhoamista sen vähäisen myynnin takia. Vaikka teos ei ehkä olekaan ihan tiedettä tai kieleltään tyypillinen oppikirja, pitäisi se luettaa kaikilla niillä, jotka eivät koskaan ole edes kiinnittäneet huomiota kääntäjien työhön. Ihan hirveän vastuullista ja vaativaa hommaa, jossa pitää osata kiel(t)en lisäksi paljon muutakin!

Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Ei ihme, että kanadalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Pulitzer-palkinnon!

Kanadalaisesta kivityöntekijöiden yhteisöstä alkava saaga käsittää monta sukupolvea naisia, keskiössä Daisy Goodwill Flett. Teoksessa on niin monta koskettavaa persoonaa ja ihmiskohtaloa, että lukija jaksaa kaikki rönsyt ja siirtymät sekä ajassa että Amerikan mantereen sisällä, hieman Euroopassakin. Erityisesti pidän Shieldsin kirjoissa siitä, etteivät hänen henkilönsä välttämättä koskaan ole poikkeusyksilöitä - heitäkin Kivipäiväkirjoihin mahtuu - vaan ihan tavallisen tylsiä kansalaisia, joiden rakkaudet, perhe-elämä tai työuransa ei jonkun muun kertomana kiinnostaisi oikein ketään. Ja sittenkin, suurin osa meistä keskinkertaisista ihmisistä haluaa lukea juuri kaltaisistaan, epätäydellisistä ja mukiinmenevistä persoonista.

Keskeistä Kivipäiväkirjoissakin on muistaminen. Daisyn äiti on löytölapsi, joka ei saa nauttia pitkään perheestä, sillä hän kuolee synnyttäessään tytärtään. Isäänsä Daisy tutustuu vasta teini-iässä, kun kasvattiäitinä toiminut entinen naapuri kuolee. Mitä vanhemmaksi Daisy tulee, sitä enemmän hän kaipaa tietoja taustastaan ja alkaa siksi lopulta kerätä tietoja jopa kadonneen appensa juurista. Yksinäisyys ja juurettomuus toistuvat teoksessa monta kertaa, ja toisaalta sitä pidetään luonnollisena asiana, joka koskettaa myös biologissa perheissään kasvaneita. Jos joku ei ole aiemmin tutustunut Shieldsin kirjoihin, kannattaa aloittaa matka Kivipäiväkirjoista.

Aikuista elokuvaa, viisaita kirjoja

Kävin hyvässä seurassa katsomassa elokuvan Vuosi elämästä. Siinä oli paljon hyvää (ja seuralaiseni piti elokuvasta aivan valtavasti), mutta se jokin puuttui. Näyttelijät ovat sekä hyviä että uskottavan oloisia; on suorastaan ihastuttavaa katsoa eurooppalaista elokuvaa, jossa kenenkään ei tarvitse olla Hollywood-mitoissa.

Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.

En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.

-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.

Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.

---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.

Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.

Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.

-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.

Tatun ja Patun ja Ellan ystäville

Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.

Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.

Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.

Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.

Veirron kirjoissa ei saarnata

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Nuortenkirjoja (myös) pojille

Taustaksi työtehtävälle pääsin lukemaan kaksi tänä vuonna ilmestynyttä Kalle Veirron nuortenkirjaa, Pelibunkkerin pojat ja Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas. En tee kirjoista arviota, mutta voin kyllä suositella molempia.

Henkka ja Kivimutka -sarja on jo vanha tuttu monille alakoululaisille, ja nytkin tarinassa on hyviä tyyppejä ja hauskoja käänteitä, kun päähenkilöt järjestävät aika omaperäistä seitsenottelua kaveripiirissään. Kätketyn lippaan huikea palkinto kuitenkin häviää, joten selviteltävää riittää.

Pelibunkkerin pojat sen sijaan on ihan itsenäinen teos ja suunnattu vähän vanhemmille: kohderyhmä on jossain ala- ja yläkoulun rajamailla, siis siinä 12-14 vuoden paikkeilla. Aihe on erittäin ajankohtainen, tietokonepelit ja nuorten ajankäyttö. Mutta kuten yleensä, Veirto on hurtin huumorin keinoin lasten ja nuorten puolella, kun vanhempien kanssa tulee kahnauksia säännöistä. Sillä tavalla fiksusti, että ne säännöt ja opetuksetkin sieltä voi löytää, ettei kenenkään tiukkapipon aikuisen mieleen tulisi kieltää sentään kirjojen lukemista (kuten tietokoneen, verkon ja pelien kanssa usein käy).

Kalle Veirron nuortenkirjat sopivat erittäin hyvin pojille, joiden lukuharrastuksesta ollaan jatkuvasti huolissaan. Niissä pelataan, urheillaan ja sanaillaan sen verran sujuvasti, ettei aika käy pitkäksi. Kirjoissa on aina myös vahvoja tyttöhenkilöitä, joten kyllä tällainen kahden nuoren naisen äiti ja entinen tyttökin niitä ihan mielikseen lukee.

Kommentti 9.2.: lahtelaisen kriitikon Marja Welinin kirja-arvio Pelibunkkerin pojista löytyy Keskisuomalaisen kulttuurisivulta.

Onnea Rosvoloille!

Siri Kolun kirjoittama ja Tuuli Juuselan kuvittama Me Rosvolat voitti tänään Finlandia Juniorin. Onnea vaan! Ihastuin itse kovasti kirjaan ja kirjoittajaan, kun pääsin haastattelemaan häntä viime kesänä Päijät-Hämeen kesäyliopiston perinteisessä lasten- ja nuortenkirjakoulutuksessa.

Alla vielä pätkä, jonka inspiroiduin kirjoittamaan teoksesta Kotilieden viime kesän lastenkirjavinkkeihin. Ehdottomasti edelleen suosittelen kirjaa henkilölle, joka etsii vaikkapa joululahjaa 8-12-vuotiaalle. Nuoremmillekin seikkailua voi lukea.

Hulvattomat Rosvolat

Kukapa lapsi ei joskus kaipaisi toiseen perheeseen? Viljan toive toteutuu rysäyksessä, kun maantierosvoperhe Rosvolat kaappaa hänet mukaansa. Eikä Vilja yhtään kaipaa kännykkään aina puhuvia vanhempiaan tai riitelevää siskoaan. Ainakaan heti.

Siri Kolun luomat Rosvolat tekevät karmivia rikoksia kuten tyhjentävät kioskeja karkeista. Muutaman kerran vilahtaa rosvotyttö Helen heittämä veitsi, muuten puuha on varsin rauhanomaista. Kirjan anarkistisuus onkin valloittavan muumihenkistä.

Kesän lopussa Vilja pääsee takaisin kotiin, mutta sitä ennen sekä rosvoperhe että hän ovat muuttuneet. Jälkikirjoitus lupailee ilahduttavasti jatko-osaa. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva.

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava 2010. 223. s.

Kirja-arvio: Pyörän selässä kiusaajia karkuun

Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen Kari Levola on herättänyt henkiin Leevin, joka on aiemmin seikkaillut serkkunsa Artun kanssa kolmessa Vihreä varis –sarjan helppolukuisessa kirjassa. Maalaispoika Leevi on muuttanut perheineen kaupunkiin ja joutunut siellä isoon alakouluun – ja saman tien kiusatuksi.

Koulumatkalla Leevi pakenee pyörällä kiusaajiaan ja tulee vahingossa pelastaneeksi kovaa polkevan maahanmuuttajatytön Leonoran sakin kynsistä. Matka on yllättäen sama, sillä Leevin mummola ja Leonoran koti isoisineen ovat rivitalonaapureita.

Lasten välille syntyy ystävyys, joka etenee pienten ja vähän isompien tapahtumien tahdissa. Lapset pinnaavat koulusta kiusaajien pelossa, Leevin mummo vie heidät retkelle ja lopulta kiusaaminen kärjistyy koulun katolle. Leevi ja Leonora osoittavat rohkeutta uhmatessaan kiusaajien lisäksi aikuisia, jotka eivät näe asioiden todellista tilaa.

Kuin ohimennen kirja kuvaa kiusaamisen ohella kahta isoa asiaa: maahanmuuttajaperhen elämää ja isovanhempien merkitystä lapsille niin tavallisina kuin itkuisinakin iltapäivinä. Liekö kirjailija samalla ottanut kantaa ajankohtaiseen mummokeskusteluun?

Kertooko kirjailijasta vai lukijoista, että Leevi ja Leonora -teoksessa on vain puolet aiempien osien sivumäärästä? Paikallisväriä sivuille mahtuu paljon vähemmän kuin maalaismaisemaan ja meren äärelle sijoittuvissa Kirjolohikäärmeessä, Eskimosyksyssä ja Lammaspimeässä. Se tuskin haittaa tiivistä seikkailua etsiviä lukijoita.

Kuvitus ja kansi ovat myös uudistuneet, nykyisen vauhdikkaan ilmeen takana on Väinö Heinonen.

Ina Ruokolainen

Kari Levola

Leevi ja Leonora

Tammi 2010, 110 s.

Kirja-arvio on julkaistu 24.5.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista jatkossa myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Kirjajuttu: Fedja-sedän isästä tuli suomalaisten Eetu

1970-luvun lopulla ei Suomessa tainnut olla montakaan lasta, joka ei olisi kuullut repliikkiä ”Täällä posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen!”. Posteljoonin epätoivoinen keskustelu oven läpi naakan kanssa oli yksi niistä Fedja-setä, kissa ja koira kirjan kohokohdista, joita toisteltiin kodeissa, päiväkodeissa ja Tarmo Mannin lukemana radiossa.
1976 suomeksi julkaistusta kirjasta tuli muutamassa vuodessa hitti, joka pitää pintansa yhä uusien sukupolvien lukusuosikkina ja teattereiden sovituksena.
Kirja sai myös jatko-osia, joissa kuusivuotias Fedja-setä (poika) jatkaa jokseenkin anarkistista asumistaan yhdessä koiransa Mustin ja kissa Matroskinin kanssa ja törmää yhä kummallisempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin aikuisten luomassa maailmassa. Lisäksi Uspenski tunnetaan mm. Krokotiili Genasta ja Takuumiehistä.

Valtion epäsuosiossa

Mutta itse kirjailija Eduard Uspenskista täällä ei täällä vielä 1970-luvulla tiedetty paljonkaan. Miksi ei, se selviää Hannu Mäkelän juuri ilmestyneestä Eetu-kirjailijamuotokuvasta.
– Muut sen ajan neuvostoliittolaiset lastenkirjat olivat niin opettavaisia, ettei edes kukaan opettaja olisi niitä lukenut. Mutta Uspenski ei suostunut kirjoittamaan Leninistä, vallankumouksesta tai isänmaallisuudesta. Hänellä oli harvinaista huumoria ja satiiria, johon sensuuri tarttui, Mäkelä kertoo.
Näennäisesti vaarattomia lastenkirjoja kirjoittanut Uspenski ei ollut sen paremmin Neuvostoliiton valtion kuin kirjailijaliitonkaan suosikki, minkä vuoksi hänen kirjojaan ei julkaistu yli kymmeneen vuoteen. Hän ei myöskään ollut sopiva henkilö esiintymään kirjailijoiden tilaisuuksissa, etenkään ulkomaalaisille.
Epäsuosioon riitti, että teksteistä ja kirjailijan käytöksestä paistoi liian hyvin läpi se, mitä mieltä hän oli kahlitsevasta systeemistä. Kaikkein tärkeintä kirjailijalle kun oli tulla toimeen lasten kanssa huumorin keinoilla.
– Aloin ensin kirjoittaa aikuisille, mutta en ollut tarpeeksi viisas opettamaan ketään. Lapset olivat helpompia, ymmärsin heitä ja he minua. Kun minua ei julkaistu, esiinnyin paljon kouluissa ja opin, mikä lapsia nauratti.
70-vuotias kirjailija kertoi elämästään Helsingissä viime viikolla, jolloin julkaistiin Mäkelän Eetu-muotokuvan lisäksi suomennos Uspenskin kirjasta Fedja-setä ja kummitus.

Suomen-suhteet pelastivat

Uspenski ja Mäkelä ovat olleet ystäviä 32 vuotta. Oli monen sattuman summaa, että Mäkelä silloisena kustannustalo Otavan edustajana sai käsiinsä Neuvostoliitosta ensimmäisen Fedja-setä-kirjan ja sittemmin myös kirjailijan.
Jälkimmäiseen tosin tarvittiin myös hartiavoimin töitä ja suhteita. Ensimmäisen kerran elämässään Uspenski pääsi Suomeen ja ylipäätään ulkomaille 1977, lähes 40-vuotiaana. Vuosien mittaan hänestä tuli suomalaisten rakastama Eetu.
Suhteet Suomeen olivat tärkeitä kirjailijalle monessa mielessä. Kun kirjoja ei kotimaassa julkaistu, Suomen käännöksistä tuli edes ropoja. Kirjailija uskoo olleensa epäsuosion aikana myös oikeassa vaarassa.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa.
Fedja-setiä ja muita Uspenskin kirjoja on käännetty jo lukuisille kielille, ja Jeltsinin ajoista lähtien kirjailija on taas ollut suosiossa kotimaassaankin. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen kirjailijan ykköslukijoita Venäjän ulkopuolella.
– Huumori on oma valtakuntansa, mutta joka maassa on vielä omansa. Suomalaisten kanssa olemme aika läheisiä ja samankaltaisia ihmisiä, vaikka kielimuuri joskus sotkee. Suomalaiset tosin juovat vähän vähemmän, Uspenski naureskelee.
Vaikka Eduard Uspenski on tällä hetkellä Venäjän rakastetuin lastenkirjailija, hänestä ei kotimaassa ole edelleenkään kirjoitettu yhtään tieteellistä artikkelia tai elämäkertaa. Mäkelällä on arvaus syistä:
– Eetua kadehditaan liikaa. Lisäksi sananvapaus on taas kiristynyt Putinin ajoista lähtien.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 21.9.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.

Tekstin kirjoittamisen jälkeen olen lukenut loppuun Fedja-setä ja kummitus -teoksen sekä puoleen väliin Mäkelän Eetu-henkilökuvan.
Ensimmäinen Fedja-setä on edelleen paras ja klassikko, mutta tämänkertaisessa on taas enemmän virtaa kuin esim. Fedja-setä ja täti Tamara -kirjassa. Kunhan pääsen lukemaan tekstin oikeille kuuntelijoille, sieltä varmaan nousevat myös ne repliikit, jotka jäävät elämään.
Eetu-kirja kertoo vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin kohteestaan. Se on paikoitellen jaaritteleva, mutta ehkä juuri sellaisena kuvaa hyvin Mäkelän ja Uspenskin ystävyyden luonnetta. Sekä tyylin että kirjasta luettujen sattumusten kautta on helppo uskoa, että joskus ystävyydessä on kestämistä.
Ja siitä olen tietenkin onnellinen, että minulla on Uspenskin omistuskirjoitus edes yhdessä hänen kirjoittamistaan teoksista. En tosin osaa sitä lukea enkä muistanut kysyä, mitä lyhyt venäjänkielinen teksti tarkoittaa.

Lastenkirjallisuuden ja runouden ääressä

Olen niitä lukijoita, joilla on usein vähintään kaksi kirjaa kesken. Nyt niitä on ainakin viisi, kun luen sekä yksityisesti että töiden puolesta. Viimeinen Harry Potter on ensimmäistä kertaa yksityistä osastoa, aiemmin olen arvostellut kakkosta lukuunottamatta jokaisen. On ihan mukava lukea tarinaa nyt omassa rauhassa, sillä aiemmin on aina pitänyt tehdä samalla muistiinpanoja ja edetä hommassa tosi rivakasti. Parinsadan sivun jäljiltä en ole niin koukuttunut, että kuitenkaan olisi pakko varastaa lukuaikaa töiltä. Urakka jatkuu illalla sängyssä (tai aikaisintaan iltapäiväkahvikupin ääressä). Mutta Lahden Kirjamessuille ensi viikonvaihteessa aion kumminkin mennä kuuntelemaan Jaana Kapari-Jattaa hänen suomennoksistaan.

Tällä aasinsillalla voinkin antaa kaksi lukuvinkkiä toisessa roolissa, messujen haastattelijana. Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka on monien runokirjojen tapaan ohut mutta todella tiivistä luettavaa. 62 sivua naiseudesta eivät tyhjentyneet vielä parilla lukemisella, joten todella odotan kirjailijan tapaamista sunnuntaina klo 11.
Ihan toisenlaiseen tunnelmaan pääsin Nopoloiden Risto Räppääjän kaverikirjan kautta. Hihittelin testien ja ystäväkirjan kysymysten parissa mielessäni sisareni 10- ja 6-vuotiaat Räppääjä-fanit. (Heidän kanssaan kävin myös tsekkaamassa kirjoista tehdyn Risto Räppääjä -filmin, mikä taisikin olla yksi olemattoman hiihtolomani parhaista elämyksistä). Sunnuntaina klo 13.30 on sitten mahdollisuus kuulla Tiina Nopolalta, mitä hän on vastannut kaverikirjan kysymyksiin.

Ja kyllä, tämä on mainos, vaikka en saakaan haastatteluista mitään palkkaa. Toivon, että kirjamessut voivat onnistua myös Lahdessa, jossa on kuitenkin paljon sekä lukevia että kirjoittavia ihmisiä. Kirjallisuuden ympärillä kun tapahtuu niin paljon positiivista lausumisesta lapsille lukemiseen. Ja onhan siellä tyttäreni luotsaama teatteriryhmäkin tarjoamassa maistiaisia tulevasta ensi-illasta, Minna Canthin Sylvistä. Lisää Theatrum Olgan näytelmästä kuulen myös tämän päivän ennakkoinfossa. Tytärtä kun ei ole viime aikoina juuri näkynyt, sen verran aikaisin aamulla hän on produktiota lähtenyt työstämään ja myöhään yöllä raahautunut tänne toiseen kotiinsa, kun ei ole enää turvallisuussyistä jaksanut ajaa omaansa.

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Tervetuloa, Tarina

Harvoin ilahdun tai edes kiinnostun minkään kauppaliikkeen avaamisesta. Mutta fanfaarit ovat paikallaan, kun Lahden kaltaiseen kaupunkiin (tai mihin tahansa) perustetaan riippumaton, pelkästään kirjallisuuteen keskittynyt kirjakauppa. Kirjakauppa Tarina on saanut ovensa auki Vapaudenkadulla ja kirjahyllyihinsä mielenkiintoisen sekavasti laatukirjallisuutta. On kuvakirjoja, runoja, taidetta, tutkimusta, runoja, romaaneja... Pienkustantamojen teoksia, omakustanteita, näyttelykirjoja, klassikkopokkareita...

Olimme ystävän kanssa juuri surkutelleet sitä, miten huonosti ketjukirjakaupoissa edes enää tunnetaan kirjallisuutta. Tarinassa vaikutti siltä, että omistaja Tuulikki Norrlinin kanssa voi ihan oikeasti myös keskustella nimekkeistä ja sisällöistä. Kaupallisen koulutuksen saanut, kirjallisuutta harrastava kauppias vakuutti lähteneensä liikkeelle tietoisena kirjakaupan reaaliteeteista, mutta kuitenkin laskelmansa tehneenä. Tulossa on myös tapahtumia, ainakin kirjojen luentaa. Kehotan kaikkia paikallisia kirjallisuuden harrastajia ainakin piipahtamaan puotiin, jossa ei tarvitse väistellä krääsäkoreja matkalla kirjahyllylle ja lukunurkkaukseen.

Nuorten kieltä ja jakinkasvatusohjeita

Tänään päättynyt Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus käsitteli paljon vuorovaikutusta - sekä netissä että ihan perinteisesti kirjailijan, lukijan, arvostelijan, kuvittajan, kääntäjän, kustannustoimittajan, tekstin, kuvan jne. välillä. Olin kurssin vetäjänä ja osasuunnittelijana päässyt vaikuttamaan asiaan.

Tänään äänessä oli kaksi nuoren polven kirjailijaa, Terhi Rannela ja Jukka Laajarinne, joista kumpikin ahkeroi myös verkossa. Omien sivujensa lisäksi he pohtivat kirjailijan työtä grafomania-kimppablogissa. Kumpikin myös lukee ahkerasti kollegojen blogeja ja kirjallisia nettisivuja.

Vieraat olivat siis nykykatsannolla interaktiivisia kirjailijoita, mutta eivät erityisyyttään julistaen. Useimmille kirjailijoille kosketus lukijoihin on aina ollut elinehto. Koulu- ja kirjastovierailut ovat vakiintunut tapa kohdata lukijoita, kirjamessuista ja muista tapahtumista on tullut yhä tärkeämpiä kohtauspaikkoja. Aina ovat lukijat myös lähestyneet kirjailijoita kirjein, vaikka varsinaisen vyöryn kohteeksi ovatkin päätyneet vain muutamat yleisön suosikit. Tänäänkin yleisössä oli paljon kirjastonhoitajia, jotka olivat kokeneita kirjailijavierailujen järjestäjiä ja osallistujia.

Keskustelimme monelta kannalta siitä, mitä internet ja siihen nivoutuvat palvelut itse asiassa ovat muuttaneet. Rannela kertoi käyttävänsä kirjailijantyössään hyväkseen sitä runsasta sähköpostipalautetta, jota hän saa kirjoituksistaan Demi-lehdessä. Nuorten tyttöjen kirjeet ovat kuulemma varsinainen aarreaitta sekä mielenkiintoisten aiheiden että nuorten kielen kannalta. Kirjojen aihepiiriin liittyvät asiantuntijakontaktit löytyvät puolestaan usein nettisivuilta etsimällä.

Myös Laajarinne pitää nettiä aivan välttämättömänä taustatyölle. Esimerkiksi hänen viimeisessä kirjassaan, Jäiset jumalat, kuvataan tarkasti Himalajan syrjäkylän elämää ja jakinkasvatusta. Kirjan keskeinen aihepiiri, vuorikiipeily, oli Laajarinteelle ennestään tuttu, Himalajan maisema ja elinolot sen sijaan eivät.

Erityisen oivaltavasti nuoret kirjailijat mielestäni kuvasivat sitä, mitä merkitys bloggaamisella heille on arkipäivässä. Rannela ei bloggaa julkisesti, mutta kirjoittaa kavereidensa kanssa suljettua nettipäiväkirjaa: "Kirjoitan aamulla löysät pois ennen varsinaista kirjoitustyöhön ryhtymistä. Luen myös paljon muiden kirjoittajien sivuja."

Sveitsissä vastikään pari vuotta asunut Laajarinne korostaa kirjailijoiden keskinäistä verkottumista: "Netistä on helpointa seurata, missä mennään esimerkiksi runouden puolella. Se on kokeilualusta, jossa saa palautetta, enimmäkseen kollegoilta, mutta myös lukijoilta. Osaa kollegoista en olen nähnyt vuosikausiin livenä, mutta verkossa olemme pitäneet yllä jopa viikottain. Kirjailijoita on blogosfäärissä jo hirmuiset määrät."

Satuja ja runoja kirjamessuilla

Wilson Kirwa sadunkertojana Kirjamessuilla
Originally uploaded by InaRuo.

Tuli vietettyä päivä töissä Kirjamessuilla. Se oli jatkoa käänteiseen syyslomaani, jolla olen tehnyt päällekkäin freelancetoimittajan, viestinnän opettajan ja järjestösihteerin hommia, vieläpä osallistunut ay-toimintaan. Koska kaikki liikuntaharrastukset ovat olleet lomalla (enkä niihin olisi ehtinytkään), selkä tietysti on siinä kunnossa, kuin se kirjoittavilla ihmisillä liian usein on. Ja bloggaaminenkin on jäänyt.

Mutta asiaan. Olin Helsingin kirjamessuilla järjestämässä tiedotustilaisuutta ja päivystämässä kojulla, siis toisella puolella kuin yleensä. Sehän ei ole toimittajille enää mitenkään tavatonta, ovathan esimerkiksi Ylen ja Helsingin Sanomien toimittajat suorastaan omien osastojensa tähtiä. Mutta minä olinkin pienen sanataideyhdistyksen, Lahden Runomaraton ry:n, kojulla, jossa ei automaattisesti parveile isoja yleisömääriä, suurten mediatalojen toimittajia tai edes kovin monia tavallisempia freelancer- tai vakitoimittaja-tuttuja. Yksi lastenlehden toimituspäällikkö sentään haki uunituoreen runokirjamme Liian iso karuselliin ja lupaili arvostelua.

Mieltä lämmitti tungos, joka vallitsi läheisessä Topeliuspuistossa, kun Wilson Kirwa esiintyi sadunkertojana. Kirwa ei ole pelkkä mediailmiö, vaan osaa vangita lapsiyleisönsä. Olen myös iloinen Kärkölässä toimivan Pieni Karhu -kustantamon puolesta, että sillä nyt on mahdollinen megahitti eli Kirwan satukirja ohjelmassaan. Ei ole helppoa pienkustantamoiden pärjätä isojen kanssa kilpailussa, siitä olen keskustellut tämänkin kustantajan kanssa aika ajoin.

Omat seikkailut vaihtoehtoisen kirjallisuuden parissa jäivät vähiin, osittain kiireen, osittain tungoksen takia. Huomenna yritän vielä yhyttää kaikki vähänkin runojen kanssa toimivat tahot. Ja jos sitä ehtisi vielä antikvariaattipuolelle...

Virallinen huomautus: aloitan työt osa-aikaisena Lahden Runomaraton ry:n pääsihteerinä marraskuun alussa.