Kohtalokas kullan kiilto

Ensin tunnustus: käytin tämän kirjan lukemiseen kahden kuukauden illat. Urakka kuitenkin kannatti, sillä jopa katkelmina Eleanor Cattonin mammuttiromaani Valontuojat jaksoi pitää ihastuneen ja välillä uupuneenkin lukijan otteessaan.

Eletään vuotta 1866 Uuden-Seelannin kultakentillä, Hokitikan kaupungissa, joka tapahtumavuonna oli yksi saarivaltion väkirikkaimmista paikoista. 

Rankasta laivamatkasta vaivoin hengissä selvinnyt nuori Walter Moody astuu hotellin tupakkasalonkiin. Kaksitoista muuta miestä vaikenee tulijan keskeytettyä ilmeisen salaisen neuvonpidon.

Osanottajat ovat läpileikkaus kaupungin ihmisistä, käytännössä miehistä: apteekkari, pankkiiri, sanomalehtimies, kultakenttämagnaatti, laivameklari, oikeusvirkailija, hatturi... He tulevat Kiinasta ja eri puolilta brittiläistä imperiumia paetakseen menneisyyttä ja aloittaakseen kullan avulla alusta.

”Todellakin: siinä koko asian ydin. Me olemme kaikki muualta tulleita. Mitä taas perheeseen tulee, niin voin taata, että solasta löytyy yllin kyllin veljiä ja isiä”, laivameklari Balfour valistaa tulokasta. 

Kultakaupungin arki on yhtä epävakaista kuin Moodyn kokema myrsky kaatosateineen. Erakko kuolee ilmiselvän hämärissä oloissa, nuori kullankaivaja katoaa. Prostituoitu yrittää itsemurhaa oopiumihumalassa. Tarinan toinen nainen vaihtaa rooliaan surevasta leskestä meedioon ja bordellin emäntään.

Matka-arkkuja, kirjeitä ja asiakirjoja katoaa ja putkahtaa esiin kummallisilla allekirjoituksilla.

Kaikkiin tapahtumiin tuntuu liittyvän kapteeni Francis Carver, jonka Menestys-laivaan liittyy paljon selvittämättömiä asioita. Carver on ilman muuta teoksen roisto, mutta tuskin kukaan muukaan on vapaa alhaisista teoista ja tunteista. 

Kosto, petos, ahneus, himo ja huumeet pyörittävät yhteisön jäseniä. Jos rakkaus tai muu inhimillinen hyve nousee hetkeksi esiin, se on helppo polkaista kaivausten liejuun.

Eleanor Catton kuljettaa tarinaa ensin perinpohjaisen verkkaisesti, kuin antaakseen lukijalle mahdollisuuden huomata jokainen irtonainen langanpää ja sivuun osunut hakunisku. Vähitellen kierrokset kovenevat ja vyyhti kiristyy.

Taivaankappaleisiin ja tähtikarttoihin liittyvät symbolit lukujen alussa joko tarjoavat yhden tulkintamahdollisuuden lisää tai hämmentävät entisestään. Huomautus lukijalle on ehkä yksi avain: kevätpäiväntasaus – eteläisen pallonpuoliskon syyspäiväntasaus – oli 1800-luvulla kuukaudella siirtynyt.

Valontuojat on vasta 29-vuotiaan uusiseelantilaisen Eleanor Cattonin toinen romaani. Se toi hänelle vuoden 2013 Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen kirjallisuuden tärkein palkinto. 

Ei voi kuin allekirjoittaa Booker-raadin perusteet: "Rakenteellisessa moniulottuvaisuudessaan upea, kerronnallisuudessaan koukuttava, ja ahneuden ja kullan maailmaa kuvatessaan maaginen."

Suomentaja Tero Valkonen ei ole pääsyt helpolla, mutta hienosti hän vie lukijan meillä melko tuntemattomaan Uuden-Seelannin kultaryntäyksen maailmaan.

Ina Ruokolainen

Eleanor Catton:Valontuojat

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2014, 724 s.

 

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 20.10.2014

Onnea Eleanor Catton!

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on voittanut Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana, 28-vuotiaana. Teos on tietenkin tärkeämpi kuin kirjailijan ikä, se on vielä suomentamaton Luminaries. Kultakuumeen ajoista kertova murhamysteeri ilmestyy suomeksi vuoden kuluttua syksyllä, kertoo Siltala-kustantamo Facebook-sivullaan.

Olen lukenut Cattonin Harjoitukset pariin kertaan, ensin Messilän kirjailijakokouksen 2011 innostamana ja viime talvena lukupiiriämme varten. Aiemmassa blogimerkinnässäni kirjasta pieni luonnehdinta.

Onnea Alice Munro!

Kanadalainen novellisti Alice Munro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin. Uskon, että kanssani onnittelee laaja (nais)lukijajoukko, joka ihailee Munron tarkkanäköisiä tarinoita aivan tavallisesta elämästä.

Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.

Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.

Loppuvuoden lukukokemukset

Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.

Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.

Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.

Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.

Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.

Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.

Onnea Rosvoloille!

Siri Kolun kirjoittama ja Tuuli Juuselan kuvittama Me Rosvolat voitti tänään Finlandia Juniorin. Onnea vaan! Ihastuin itse kovasti kirjaan ja kirjoittajaan, kun pääsin haastattelemaan häntä viime kesänä Päijät-Hämeen kesäyliopiston perinteisessä lasten- ja nuortenkirjakoulutuksessa.

Alla vielä pätkä, jonka inspiroiduin kirjoittamaan teoksesta Kotilieden viime kesän lastenkirjavinkkeihin. Ehdottomasti edelleen suosittelen kirjaa henkilölle, joka etsii vaikkapa joululahjaa 8-12-vuotiaalle. Nuoremmillekin seikkailua voi lukea.

Hulvattomat Rosvolat

Kukapa lapsi ei joskus kaipaisi toiseen perheeseen? Viljan toive toteutuu rysäyksessä, kun maantierosvoperhe Rosvolat kaappaa hänet mukaansa. Eikä Vilja yhtään kaipaa kännykkään aina puhuvia vanhempiaan tai riitelevää siskoaan. Ainakaan heti.

Siri Kolun luomat Rosvolat tekevät karmivia rikoksia kuten tyhjentävät kioskeja karkeista. Muutaman kerran vilahtaa rosvotyttö Helen heittämä veitsi, muuten puuha on varsin rauhanomaista. Kirjan anarkistisuus onkin valloittavan muumihenkistä.

Kesän lopussa Vilja pääsee takaisin kotiin, mutta sitä ennen sekä rosvoperhe että hän ovat muuttuneet. Jälkikirjoitus lupailee ilahduttavasti jatko-osaa. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva.

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava 2010. 223. s.