Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

Kesäreissu

Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.

Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.

Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.

Monen tason viestintää markkinoilla

Kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on aina hauska huomata, miten perinteinen viestintä toimii Lahden markkinoilla. Keksitarjouksien huutelijat ja väärin kirjoitetut tai muuten räikeät mainostekstit ohjaavat osaltaan, mutta vähintään yhtä tärkeä on myyntipisteiden sijoittelu. Markkinarinkeli- ja vihanneskauppiaat ovat olleet vuosikymmeniä samoilla sijoilla, enemmän vaihtelua näkyy erilaisten ihmeaineiden ja -tarvikkeiden tarjoajien näyttelyarkkitehtuurissa.

Torin vierellä 23 vuotta asuneena olen aika immuuni kaikenlaiselle mainostukselle, sillä suunnistan haluamieni herkkujen ja tavaroiden perään enimmäkseen tuttujen vakiomyyjien luokse - jos en lankea kiusauksiin. Aina joku silti joutuu siirtymään katutyön tai muun ulkoisen syyn takia; tänään mies ei löytänyt saaristolaisleivän myyjää ilman apuani. Torikauppa onkin markkinapäivinä levinnyt pari korttelia itään Aleksin molemmin puolin ja Lanunaukiolle.

Heinäkuussa tunnelma on turistien ja lomalaisten takia ihan omansa, sillä ihmisillä tuntuu olevan entisaikojen tapaan aikaa pysähtyä kahville tai vain juttelemaan vastaan tulevien tuttujen kanssa - aika usein kulkuväylälle. Onneksi oma loma on niin huulilla, ettei edes mateluvauhtia edennyt ihmismassa saanut minua hermostumaan, kun piti ehtiä vähän muillekin asioille kuin herneitä ja svartbrödiä ostamaan.

Kesäteatterikausi jatkuu Gogolin hengessä

Kesäteatterin lainalaisuudet jaksavat ihmetyttää vuodesta toiseen. Meidän perinteisiimme kuuluu vierailu hollolaisen Heinäsuon näytelmäpiirin esityksissä erinäisten sukulaisuus- ja tuttuusviritysten vuoksi, mutta myös paikan ilmapiiri lammen rannalla viehättää. Suuria taiteellisia elämyksiä emme ole monenakaan kesänä saaneet, mutta aina näytelmät on tehty huolella niistä aineksista, joita on ollut käytettävissä. Aika monena kesänä kappaleeseen on saatu ujutettua vähintään yksi uimaan pulahdus ja jokin eksoottinen härveli maansiirtokoneista museoautoihin. Muutenkin puskakomediat ovat luottaneet maalaisrealismiin -romantiikalla höystettynä.

Nyt näytelmäpiiri oli kuitenkin uudistunut ja ottanut käsittelyyn Gogolin kaksi maalaistolloa sovitettuna ja uudelleenkirjoitettuna hollolaiseen historialliseen maisemaan. Erittäin suurella vapaudella tosin, sillä esim. täkäläisittäin tuttu nimi Jepulis-Penjami oli vääntynyt Jepulis Benjaminiksi ja saanut aivan toisenlaisen toimenkuvan kuin lahtelaisista muisteloista tutun originellin paskakuskin. Mutta kuten näytelmässä todetaan Gogolia mukaillen sanotaan: "Moni saattaa erehtyä pitämään tätä jopa totena, tapahtuneena historiallisena dokumenttina menneiltä vuosisadoilta. Mutta heitä täytyy hetimiten varoitaa, näytelmä vie aikamatkalle kuvitteelliseen historiaan, ..."

Venäläis-hollolainen henki viihdytti minua ja seurassa ollutta miestä kohtalaisesti, sillä jopa tanssi- ja lauluosuudet sujuivat ihan mallikkaasti. Törmäilyt kulisseissa näyttivät enimmäkseen ennalta sovituilta ja Porfir-possun (Lasse Paarma) takaa-ajo oli suorastaan riemukas. Muista näyttelijöistä kunnostautuivat etenkin ne kaksi maalaistolloa eli Urho Ukkolan laajat housut hyvin täyttänyt Erkki Soininen sekä Arvid Yli-Äijälää eli sydämellisen ketkua naapuria esittänyt Raimo Hauta-aho. Irene Lingon Agafia Venäläinen (kuvassa) oli sopivan inhottava riivinrauta.

Mutta ne kesäteatterin lainalaisuudet. Yleensä hyvinkin täysi katsomo suorastaan tuuli tyhjyyttään, vaikka perjantaina oli kaunis ilta. (Torstain ensi-illassa oli kuulemma ollut 170 ihmistä sateessa). Paikalta yhytetyistä puolitutuista osa oli selvästi pettyneitä uudistuneeseen ilmeeseen, ja yksi mainostikin minulle yhtä alueen kesäteatteria, jossa pidetään tiukemmin kiinni puskailmapiiristä. En tiedä näistä henkilöistä, käyvätkö he talvella teatterissa. Veikkaan kuitenkin, että juuri kesäteatteri on joillekuille se vuoden ainoa näyttämötaiteen elämys, ja sille on jotkin aivan omanlaisensa vaatimukset. Myönnetään, että minäkin suhtaudun harrastajavoimin tehtyihin kappaleisiin järvimaisemissa eri lailla kuin laitosteatterin tai vaikkapa teatteriopiskelijoiden tuotantoihin. Puupenkit, hyttyset ja grillimakkarran tuoksu eivät silti muuta minua eri ihmiseksi siinä mielessä, että kestäisin tekstiltä pelkkää tyhjyyttä. Onnea Heinäsuon näytelmäntekijöille tämän kesän yritykseen - se on aika hyvä sellainen.

Valokuvatorstai: jäätelökesä

Minun jäätelökesäni alkoi jo huhtikuun puolivälissä Italiassa, Cinque Terren kansallispuistossa sijaitsevassa Monterosson kaupungissa. Hyvin muodikkaassa katukahvilassa pirtelöt juotiin tällaisista juoma-astioista.

Valokuvatorstai kuvittaa siis tällä kertaa jäätelökesää.

Valokuvatorstai: kodikas, kotoinen

Kesäkodissamme ruokaa laitetaan puuhellalla, hitaasti ja tulta katsellen. Rauhoittavaa ja kodikasta.

Ylittämätön käyttöliittymä

Edessä on viikko melkein extremeä. En ota mukaan kannettavaa tai muutenkaan varmistele nettiyhteyttä, kun ihailen ruskaa täällä ja tuuletan kroppaa ja mieltä täällä. Sen sijaan pakkaan mukaan kirjoja, joita WSOY:n graafinen suunnittelija, studiopäällikkö Marjaana Virta kerran kehui minulle haastattelussa käyttöliittymältään ylivoimaisiksi. Niitähän voi kuljettaa mukana minne vain ja lukea suunnilleen missä asennossa tahansa, ilman mitään piuhoja tai edes langattomia yhteyksiä.

Tämä on hyvä aasinsilta Kiiltomadon tuoreeseen pääkirjoitukseen, jossa kuvaa ja sanaa yhdistävistä kirjoistaan ja taideteoksistaan tuttu Tiina Pystynen suomii kustantajia kirjojen ulkosasun unohtamisesta. Tai pikemminkin siitä, että kaikki yrittävät värikkäillä ja tyylittömillä ulkoasuillaan kilpailla suunnilleen iltapäivälehtien keinoilla.

Jos pääsen hypistelemään uutuuskirjoja kirjakauppaan, kannella ja typografialla on kyllä merkitystä ostopäätöstä tehdessä. Kauniit kirjat ovat myös esineitä, joita mielellään säilyttää siinäkin tilanteessa, kun hylly kaipaa jo harvennusta. Matkalla tietysti pokkarit ovat usein paikallaan, mutta voihan niidenkin ulkoasun suunnitella hyvin.

Paluu Mukkulaan kirjojen kautta

Lomailin peräti viisi viikkoa, mutta luin ehkä vähemmän kirjallisuutta kuin koskaan. Syytellä voi vaikkapa hienoja säitä sekä sieni-, marja ja remonttihulluutta. Lähempänä totuutta on varmaan lyhytjännitteisyys, joka iskee aina samalla, kun yritän päästä spontaaniin lomatunnelmaan.

Jotain sentään toteutin ajatuksestani syventyä kirjailijoihin, joista sain esimakua Mukkulan kirjailijakokouksessa. Ensimmäiseksi Lahden kaupunginkirjaston jonotuslistalta sai käsiini José Luis Peixoton romaanin Tyhjä taivas, joka on ilmestynyt tänä vuonna Tarja Härkösen suomennoksena. Sitähän on mainostettu kertomisen magiana, ja kieltämättä juuri tuo luonnehdinta houkutti myös minua, kun olin kuunnellut kirjailijan lähes shamanistisen monotonista lausuntaa omalla kielellään Mukkulan maanantain kansainvälisessä runoillassa.

Piexoton kieli onkin kaunista, portugalilaisen maalaiskylän maisema armoton ja tarina pohjattomassa murheessaan syövereihinsä imevä. Mutta olisinko sittenkään selvinnyt urakasta, jos lomalle ei olisi osunut kahta yötä makuuvaunussa ja kahta rovaniemeläisessä hotellissa? Edes pieni toivonkipinä olisi selittänyt minulle, miten ylipäänsään Portugalin maaseudulla (tai muissa jumalanhylkäämissä paikoissa) enää elää ihmisiä. Enpä muuten löytänyt netistä äkkihaulla yhtään arviota Peixoton kirjasta.

Toinen Mukkulan kirjailija, Colin McAdam, ei hänkään kaunistele tai sievistele kertoessaan tarinaansa Jotakin suurta (2005, suom. Hilkka Pekkanen). Tarina kertoo rakennusuarkoistijan ja byrokraatin törmäyksestä 1970- ja 1980-lukujen Ottawassa, mutta ehkä vielä enemmän perhe-elämän vaikeudesta tilanteessa, jossa rahan- ja työnteko on tärkeämpiä kuin ihmissuhteet. Ja onhan hommaan saatu mukaan alkoholismikin, joka ei totisesti ole kaunista katsottavaa, vaikkei päähenkilö Jerry McGuinty sitä vaimossaan Kathleenissa näekään ennen kuin maksakirroosi on vähällä tappaa vaimon.

Tämäkin kirja oli ehdottoman taitavasti kirjoitettu ja suomennettu rakennustyöläisten kiroilua myöten, mutta jokin tökki. Parhaiten sain kiinni Jerryn ja tämän perheen henkilöistä, vieraammiksi jäivät byrokraattina ja ihmisenä henkinen surkimus Simon sekä tämän ihastukset. Ja vähän lopussa tuntui siltä, että kirjailijalle oli tullut kiire saada kertomuksensa valmiiksi. Hyvä niin, muuten minäkään en olisi vielä valmis...

Seuraavana pöydälläni odottaa Pauls Bankovskisin Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia. Vähän jo hirvittää takakansitekstin aloitus: "Salaperäinen ja kammottava, selittämätön ja paha on maailma." Mutta nyt sentään lupaillaan huumoria.

Löytyisiköhän Mukkulan tarjonnasta jotain, mikä ei ole ihan yhtä pahasti keskipäivän auringon, rakennustyömaiden tai katuojien raaistamaa? Ja mihin olen unohtanut naiset?

Addiktiotonta lomailua?

Bloggaamisen kannalta laiskan heinäkuun (lue: loman) aikana olen toki lukenut silloin tällöin kanssaihmisten kuulumisia. Tuijan addiktiosta kertova merkintä pisti pohtimaan, miksi minulle on käynyt juuri päinvastoin, vaikka ajoittain olenkin kärsinyt ihan ilmiselvästä nettiriippuvuudesta. Bloggaamisessa olen etenkin viime viikkoina pitänyt jarruja päällä, vaikka hommaan olisi ollut hyvin aikaa. Monasti olen jo päässäni muotoillut jonkin ajankohtaisen merkinnän, mutta sittenkin jättänyt sen kirjaamatta.

Mitään yleispätevää syytä en ole keksinyt, mutta toki joitain hyviä tekosyitä. Työkiireet eivät oikein päteneet, sillä juuri niitä pakoon oli ennen lomaviikkoja kiva välillä pujahtaa omaan blogiin. Kipeä selkä ja niska ovat jo paljon todellisempia esteitä, joiden takia olen välillä pitänyt kokonaan tietokonevapaita päiviä. Mutta nyt nekin ovat paremmassa kunnossa, kun en koko ajan kirjoita...

Sitten tajusin, etteihän tämä mikään ongelma olekaan. Jos Tuija huomaa nykyisin elävänsä blogatakseen, niin mitenkäs minulle käykään aina tähän aikaan vuodesta. Viimeistään heinäkuussa alkaa järjestelmällinen mielen tyhjentäminen, mikä ei tarkoita terasseilla istumista, mutta sitäkin enemmän päämäärätöntä vaeltelua metsässä, puutarhassa, kotona ja ylipäänsä jossain. Ensimmäiset viikot tosin menevät harjoitellessa, sillä jossain taidenäyttelyssä, torilla tai kadunkulmassa voi vielä pulpahtaa mieleen jokin journalistisen jutunaihe. Siinä vaiheessa alkaa mennä hyvin, kun mies katsoo hitaasti ja kysyy: "etkö sinä ollenkaan lue lehtiä". Silloin olen päässyt tilaan, jossa mikään ajankohtainen ei kiinnosta, vielä vähemmän sen kommentointi.

Ei tämä elämä silti addiktiovapaata ole. Jos en pariin päivään pääse sieneen, alan käydä ympäristön hermoille (mistä silloin tällöin raportoin toisessa blogissani...). Ja pieni piru on onnistunut tunkeutumaan tähänkin elämään. Kun olin kokeillut muutaman kerran tyttäreni laadukasta digikameraa, piti tietysti saada oma. Nyt jo harmittaa, että halvempi laitteeni on myös selvästi rajoittuneempi. Sieni- ja kasvikuvaus onnistuu paljon huonommin.

Tämä merkintä taitaa jo ennakoida paluuta ajattomuudesta. Reilun viikon kuluttua pitäisi alkaa ajatella kuin journalisti. Saa nähdä, palaako bloggari kesälomalta sitä ennen.

Lahden markkinat - Suomen paras kesätapahtuma?

Lahden kauppatori ja etenkin kuukauden ensimmäisen keskiviikon markkinat ovat hyvä syy pysyä kaupungissa helteisenä kesäpäivänä. Normaaleina arki- tai lomapäivinä haen ikkunani alta kauppiailta lähinnä päivän vihannekset ja/tai marjat, minkä lisäksi joskus pysähdyn kahvilla.

Mutta markkinapäivinä torilla ja lähikorttelien kojuissa saa kulumaan aikaa hyvinkin tuntikausia, jos ostosten lomassa vielä päättää hoitaa lounastelun muikkukojussa, lettuteltassa, torikahviloissa, jäätelökioskin liepeillä tai piirakkamyyjien tuotteita kävellessä mutustellen. Tänään en pysähtynyt syömään, mukaan tarttui maustesekoituksia, peltiämpäri, mansikoita ja herneitä. Pelkkään torin, Lanunaukion ja Aleksin varren kojujen katsastamiseen meni pari tuntia.

Markkinat ovat siis suurtapaus, joka edelleen kerää niin myyjiä kuin ostajiakin maakuntia myöten. Kovin voimaperäisesti Lahden Matkailu ei keidasta kuitenkaan osaa mainostaa, ja erityisen surkean arvosanan voisi antaa Lahden 100-vuotissivustolle , jossa kaupungin syntyyn erityisen voimakkaasti vaikuttanutta kauppatoria ei mainita ollenkaan. Toki kaupungin erilaisilta sivuilta 1600-luvulla alkanutta torikaupan historiaakin löytyy, mm. täältä.

Kun selailin Googlen noin 6 000 osuman alkupäätä, huomasin, että kaupunkilehti Uusi Lahti peräänkuuluttaa tänään pääkirjoituksessaan Lahteen valtakunnallista kesätapahtumaa, jonka sieluksi lehti ehdottaa Suomen parhaita markkinoita. Ei ihme, sillä toimituksella on yhtä hyvä näköalapaikka kuin minulla - kirjoittelemme tarinoitamme parin talon päässä toisistamme Vapaudenkadun varrella, suoraan torin yläpuolella.

Bloggarin paineita ennen kesälomaa

Viime päivinä useissa blogeissa (Sedis blog, Kari Haakana, Media=blogi, Tuhatsanaa.net jne.)vellonut keskustelu yritti kehittää bloggaajille yleispäteviä ohjeita ja osittain kiistää niitä.

Kävin mm. Tuijalle kommentoimassa sitä, etten bloggarina halua noudattaa samoja sääntöjä kuin ammatissani journalistina, koska mielestäni tämä kirjoittelu on harrastusta, ei työtä.

Ei niin, että haluaisin hirveästi valehdella, johtaa harhaan tai etenkään rikkoa mitään lakeja. Haluanpahan vain ottaa tämä blogikirjoittelun iisimmin kuin päivätyöt. Ja kaiken lisäksi luotan siihen, että harvat lukijani myös sen ymmärtävät. Samasta asiasta kirjoittaa tyhjentävästi Yhden kakkupalan mies: 1. Minä kirjoitan lain puitteissa. 2. Pyrin olemaan Hyvä Jätkä (paitsi kun pitää olla Paha Jätkä) 3. Joka lukee, lukee omalla vastuullaan.

Esimerkiksi nyt on niin paljon työkiireitä, että on pakko rikkoa "sääntöjä" asioiden seuraamisesta ja tavoitettavissa olosta. Tekeillä olevat artikkelit ovat puhtaasti lehtijournalismia, joten tuskin keksin niiden reunoiltakaan mitään täällä kommentoitavaa. Tai mistä sen tietää? Lupauksia en anna siitä, milloin seuraavan kerran täällä esiinnyn tai muiden blogeja vakoilen. Kesälomalle yritän heinäkuun alusta.