Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.

Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.

Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat

Tarinan iloisenhaikeat peijaiset

Lisäys (15.11.) alla olevaan tekstiin: Kirjakauppa Tarinan lopettajaiset olivat juuri niin iloiset ja täynnä kulttuuriohjelmaa kuin saattoi toivoa.

Pystykuvassa Lahden kaupunki- kulttuuriseuran palkitsemat henkilöt, jotka siis saivat tunnustuksen kirjallisuuden edistämisestä kaupungissa: (vas.) Anja Kuhalampi, Lasse Kantola, Alli Kantola ja Tuulikki Norrlin sekä poissaolevana Tuija Kakko.

(Alkuperäinen teksti 14.11.:) Kohta on aika lähteä sanomaan hyvästit kahden viime vuoden kantapaikalleni, Kirjakauppa Tarinalle. Ei auttanut, vaikka taustalla oli hienoa kulttuuritahtoa ja aika läheltä katsottuna myös hurjan paljon työtä. Pelkillä kirjojen myynnillä - ketjujen ulkopuolella - ei ilmeisesti todellakaan voi harrastaa kannattavaa liiketoimintaa. Tänään ovet sulkeutuvat kello 15 loppuunmyynnin jälkeen.

Mutta tuhannet kiitokset Tuulikki Norrlinille, jonka kaupassa ja järjestämissä tilaisuuksissa on ollut monta kertaa niin mukavaa, ettei kotiin olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ja siitä, että on tullut tartuttua moneen sellaiseen kirjaan, johon ei ilman suositteluja ja selailuja olisi tutustunut.

Ja vielä onnittelu siitä, että kauppias on yksi Lahden kaupunkikulttuuriseuran tämän vuoden palkittavista, jotka saavat tunnustuksen edistettyään tasokasta keskustelua kirjallisuudesta sekä yhteisöllistä luovaa henkeä Lahdessa.

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

"Emme allekirjoita!"

Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.

Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.

Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.

Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!

Mediapäivät: mitä jäi mieleen?

Osallistuin monen vuoden tauon jälkeen Mediapäiville, joiden alaotsikkona edelleen näkyy myös tapahtuman entinen nimi, Journalismin päivät. Perjantaina ja lauantaina järjestettyä tapahtumaahan on yritetty avata myös muiden alan ammattilaisten ja toisena päivänä jopa suuren yleisön suuntaan. En ihan hirveää ruuhkaa nähnyt yleisöjonossa, mutta ainakin yhden uuden ilmiön havaitsin: ammattilaiset toivat mukaan perheenjäseniään, myös lapsia. Yhdessä kohdassa tosin ihmettelin moista valintaa. Lauantain iltapäivän ohjelmassa oli espanjalaisen valokuvaajan Pep Bonetin esitys, jossa hän näytti varsin traagisia kuvia mm. Sierra Leonen sisällissodan runtelemista lapsista ja Kuuban kaduille hylätyistä transvestiiteistä. Edessäni aikuisen kanssa istunut alle kymmenvuotias poika alkoi jo toisen kuvasarjan kohdalla liikehtiä levottomasti ja loppuajan hän vietti tuolissaan väärinpäin kääntyneenä. En kannata turhaa sensuuria, mutta nämä kuvasarjat erittäin intensiivisen musiikin kanssa olisi kyllä pitänyt merkitä jonkinlaisella ikärajalla.

Mutta itse asiaan: mitä itselleni jäi mieleen? Pep Bonetin kuvat ilman muuta, tosin osittain juuri ko. sosiaalisen tilanteen vuoksi. Kuvasarjojen pikakelauksessa pääsin myös lähelle sitä tunnetta, mistä mediaa on varoitettu vuosikymmeniä. Kun kuvia tulee liikaa ja liian samasta näkökulmasta, katsoja turtuu. Minun silmissäni äärimmäiset kärsimyksen kuvat (toki ihan muusta näkökulmasta otetut kuin esim. veriset instant-kuvat sotanäyttämöiltä) alkoivat jopa ärsyttää, koska toisaalta valokuvaaja myös kertoi nähneensä kohteissa paljon tavallista elämää ja kauneuttakin. Kauneutta löysin kuvien estetiikasta mutta en juurikaan toivoa (joka on jopa kolmen kuvasarjan nimi - Faith in Chaos) niiden välittämästä todellisuudesta. Käykää itse katsomassa!

Koska en ollut Mediapäivillä töissä sen paremmin järjestäjänä kuin raportoijana, saatoin valita esitykset vain oman kiinnostukseni mukaan. Ensin ajattelin kiertää verkkomedian keskusteluja, mutta aina tilaisuuden tullen huomasinkin valitsevani toisin.

Perjantaiaamun aloitus, Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtajan Raili Mäkisen esitys aikakauslehtien tulevaisuuden näkymistä oli ainakin minulle erittäin silmiä avaava tietopaketti. Esityksessä vilisivät sanat uudesta tehokkuudesta menestystekijöihin, mutta ne oli hyvin perusteltu. Ehkä lohdullisin oli toteama, jonka mukaan lama-ajat vain sparraavat aikakauslehtiä. Niistä haetaan virkistystä ja elämänohjeita moneen asiaan suoraan Maslowin tarvehierarkian oppien mukaisesti lähtien fysiologisista tarpeista ja päätyen itsensä toteuttamiseen. Ruoka, liikunta, terveys, koti, luonto, läheisyys, perhe ja ystävät, harrastukset - kyllähän nämä asiat aikakauslehdissä osataan. Ja jos ei osata, nyt on viime hetki kirkastaa sanomaa! Kysyttäessä Mäkinen vakuutti, että työllisyysnäkymät ovat alalla hyvät, mutta että toimittajia rekrytoidaan varmasti jatkossakin eri aloilta juuri asiantuntemuksen varmistamiseksi.

Mäkinen sivusi myös aikakauslehtien verkkopalveluita, jotka hän laskee lehtien oheistuotteiksi samaan tapaan kuin lukijatilaisuudet. Ne vahvistavat brändiä ja helpottavat vuoropuhelua mutta eivät ole korvaamassa lehteä samaan tapaan kuin sanomalehdille on tapahtumassa. Samasta syystä verkkosivut eivät ole aikakauslehdille myöskään bisnestä. Joitain poikkeuksiakin on: Sanoma Magazinesin Hollannin yhtiön ylläpitämä hakusivu Startpagina on kuulemma maan suosituin.

Nautin myös perjantaina kolmen visuaalisen ammattilaisen taittoshowsta, joka antoi kyllä ihan riittävästi ajattelemisen aihetta myös kirjoittajalle siitä, miten kuvavalinnoilla ja muilla visuaalisilla keinoilla viedään sanomaa eteenpäin. Aina silloin tällöin olen ollut erittäin pettynyt siihen, miltä oma juttuni on näyttänyt, vaikka olen ollut haastattelu- ja kuvaustilanteen jäljiltä varma hyvästä materiaalista. Aika harvoin on käynyt niin, että kuvat ja taitto olisivat olleet "liian hyviä". Useimmiten on myös tekstin etu, että kuvaa voidaan nostaa oikealla tavalla esille.

Ehkä suurin pettymykseni Mediapäivillä oli perjantainen paneeli Kulttuurin kuolemasta Aamulehden Matti Apusen kolumnin pohjalta. Raivostuttavan jankkaavassa tilanteessa ei ollut mitään muuta uutta kuin se, että roisto ei ollutkaan Hesari vaan Aamulehti.

Ammatillisten tapaamisten yksi tärkeistä tavoitteista on tavata paljon sellaisia kollegoja, joita ei ehkä arjessaan tapaa ollenkaan. Olin tähänkin antiin varsin tyytyväinen, vaikka jätinkin lauantain iltahurvittelun väliin ja matkustin junalla kotiin yöksi. Olen myös samaa mieltä kuin se kollega, joka ihmetteli minulle lukuisia kuulemiaan valituksia. Ei koko ohjelma huippua ollut, mutta mukaan tarttui riittävästi ajatuksia ja uutta tietoa. Harva meistä jaksaa tehdä kattavia muistiinpanoja, vielä harvempi uskaltaa tai viitsii kysyä ja keskustella. Jos kahteen päivään osuu pari hyvää esitystä ja x määrä kohtaamisia, saldo on positiivinen.

Sitä voi tietysti pohtia, saiko ammattilainen vastinetta 217 euron maksulle, etenkin kun se ei sisältänyt ruokia tai edes naulakkomaksua. Minä en olisi todennäköisesti mennyt Mediapäiville, jos en olisi saanut Jokesin stipendiä. Ehkä olisin repinyt tuon seminaarimaksun jostain, mutta sen päälle kahden työpäivän menetys on hieman liikaa freelancerille tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa.

Ihmisten pitäisi lopettaa valitus ja...

Olisikohan Lahden tapahtumajärjestäjien eliitti lukenut ajatuksiani kaupungitapahtumista. ESS:n uutisen mukaan ihmisten pitäisi lopettaa valitus ja lähteä mukaan tapahtumiin. Eilisessä radiohaastattelussa keskustelun järjestäjien edustaja Virpi Hurri vielä visioi, että torille pitäisi saada lisää elämää. Eiväthän esimerkiksi Salpausselän kisat ole mitään, jos ne näkyvät ja kuuluvat "vain" mäkimontussa, jonne on peräti kilometrin matka keskustasta. Torille pitää päästä hiihtämään.

Pieni mediatapahtuma

Grilli lähti
Originally uploaded by InaRuo.

Joskus sattuu ja tapahtuu ihan ikkunan alla. Tänä kesänä liiankin kanssa, sillä Lahden torilla on järjestetty valitettavan monta ns. kaupunkifestivaalia, joiden perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan juottaa ihmiset humalaan, tuottaa mahdollisimman paljon desibelejä naapurien iloksi ja turvata vielä meluisia ja roskaavia jonoja läheiselle grillikioskille. Täytyy tosin myöntää, että kioskin aamuneljän jonot ovat harvemmin rasittaneet yhtä paljon kuin torilla järjestetyt karaokekisat. Mutta silti kioski sai tänä aamuna lähteä, tiedä sitten mistä syystä. Jos olisin grilliruuan ystävä, kauhistuisin kyllä kioskin alta löytynyttä roskavuorta. Rotilla on varmaan ollut mukavat oltavat.

En ole vielä varma, herättikö tämä mediatapahtuma Verkkomaisterin yli puolen vuoden horroksesta. Ajattelin kuitenkin kommentoida pieniä ja vähän suurempia uutisia aina välillä, kun ne sopivasti sattuvat kohdalle.

Loppuviikosta muuten alkaa taas yksi keskustafestivaali, Lahden Jazztori. Se on sieltä siedettävimmästä päästä, sillä osa yleisöstä menee paikalle jopa kuuntelemaan musiikkia. Lisäksi kunnollinen teltta takaa sen, että musiikin tarpeessa pitää ostaa lippu eikä ohjelmisto selviä pelkästään avaamalla ikkuna.

Joo, tiedän olevani niuhottava keskusta-asuja, joka ei sallisi muiden nauttivan sykkivästä kaupunkikeskustasta. Minulla on vain vähän erilainen käsitys siitä, mitä hauskanpito voisi olla (jopa pikkutunneilla), jotta se tuntuisi mukavalta myös seuraavana aamuna. Kolme neljä viikkoa jatkuvaa möykkää, virtsaa, mäyräkoirankuoria, lasinsiruja ja hoippuvia lähimmäisiä omalla etupihalla pilaisi varmaan monen muunkin kesäloman.

Miten media uutisoi Journalismin päivät?

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon uudistuneet ja laajentuneet Journalismin päivät näkyivät mediassa. Aiemminhan oli suorastaan perinne, etteivät tiedotusvälineet noteeranneet juuri mitenkään alan sisäisenä pidettyä tapahtumaa, jossa journalistit pohtivat syntyjä syviä. Poikkeuksen tekivät vain ne maakuntalehdet ja -radiot, joiden alueella päivät satuttiin pitämään ennen kuin ne siirrettiin pysyvästi Helsinkiin.

Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti päivistä eilen kaksi omaa juttua ja pääkirjoitussivun Esalaisen, minkä lisäksi se käytti kahta STT:n uutista. Tänään ESS:ssä oli vielä päätoimittaja Heikki Hakalan yhteenveto, jota en löytänyt verkosta.

Jatkaisiko joku ketjua ja linkkaisi omaan blogiinsa tai tämän viestin perään muiden välineiden tuotoksia päiviltä? Myös ohjelmatiedot kelpaavat, jos sähköiset välineet lähettävät jotain myöhemmin.

Loviisa sai median liikkeelle

Liisantalo Loviisassa
Originally uploaded by InaRuo.

Kuten jo Pro Mustarouskussa eilen kerroin, lauantaipäivämme kului Loviisan Wanhassa wara parempi -tapahtumassa eli Loviisan valtakunnallisilla perinne -ja korjausrakentamisen päivillä, jotka jatkuivat vielä tänään.

En osaa eilispäivän perusteella arvioida kävijämääriä tai taloudellista tulosta, mutta talkoovoimin rakennettu tapahtuma sai totisesti median liikkeelle. Lähes jokaisessa messukohteessa eli useimmissa yksityiskodeissa oli esillä jokin sisustamiseen tai rakentamiseen erikoistunut aikakauslehti tai sanomalehden teemasivu, joka käsitteli ko. kotia. Silmiin osuivat ainakin Avotakka, Meidän talo, Koti ja Keittiö, Helsingin Sanomat, Eeva...

Pittoreskit puutalot mielenkiintoisine asukkaineen ja sisustuksineen ovat toki haluttua sisältöä mihin tahansa sisustusjulkaisuun, sen verran minäkin omasta kokemuksesta satunnaisena sisustusjuttujen kirjoittajana tiedän. Mutta ihailla pitää järjestäjiä, jotka ovat olleet ajoissa liikkeellä ja saaneet Loviisa-mainoksensa myytyä niin moneen lehteen, jonka aikataulut tähtäävät kuukausia eteenpäin. Vai olisivatko kollegat vain osanneet haistaa hyvät jutunaiheet aivan itse?

Aika hyvin siis viikonlopun kestäneeltä talkootapahtumalta, jonka budjetti on varmaankin tuhannesosan murto-osa verrattuna vuosi toisensa jälkeen toistuviin Asuntomessuihin. Niiden kohdalla alkaa jo ihmetyttää, miksi ihmeessä joka ikisen naistenlehdenkin pitää olla liikkeellä oman messutalonsa ja sisustajansa kanssa. Alkaa suoraan sanottuna tympiä sen verran, etten viitsi ostaa ko. teemanumeroita ollenkaan.

Vällyjen alla väliajalla

Vällyjen alla väliajalla
Originally uploaded by InaRuo.

Suomalaiset tosiaan ovat kesäteatterikansaa, vaikka nyt olikin kyseessä vuoden oopperatapaukseksi mainostetun produktion viimeinen esitys laivansiirtoineen, kansainvälisen tason solisteineen ja huippukuntoon hiottuine fasiliteetteineen. Moni muukin oli tajunnut ottaa mukaan purjehdusvaatteet, istuinalustat ja filtit - hajusta päätellen myös taskumatit.

No, ihan maailmanluokan elämykseksi Turun Lentävä Hollantilainen ei kasvanut, kuten moni tiedotusväline on jo ehtinyt kertoa. Soitettu ja laulettu musiikki toki soi kauniisti, mutta sekä dramaturgialta että lavastukselta olisi odottanut haamutarinan tueksi aika paljon enemmän ytyä. Luontokaan ei tarjonnut sadetta, ukkosta tai muuta ekstremeä. Melkein täysikuu vain nousi komeasti Suomen Joutsenen takaa ja ehti kiertää pitkälle Sigynin yläpuolelle.

Oopperainnostuksemme ei tämän esityksen perusteella saanut tuulta purjeisiin, mutta ilman muuta kolmen ja puolen tunnin urakka kovilla puupenkeillä ja paljaan taivaan alla oli paljon inspiroivampi kokemus kuin väsynyt pilkkiminen hyvällä istuimella jossain oopperapalatsissa. Kunnon kesäteatterikamaa siis.

Lekalla päähän torvien soidessa - hauskaa oli!

En ole viime vuosina ollut erityisen innostunut Lahden Jazztorin kaikkiin musiikkisuuntiin levinneestä linjasta, etenkin kun yritysvieraiden syöttöläksi ja -juottolaksi muuttunut teltta sijaitsee melkein ikkunani alla. Mutta eilisiltainen Tuomari Nurmion ja Alamaailman vasaroidena keikka oli kyllä enemmän kuin perusteltu ohjelmassa, jonka etuliitteenä on sana jazz.

Viisimiehisenä (toinen sellonsoittaja oli kuulemma katkaissut kätensä) soittanut bändi toi välillä mieleen big bandit, etenkin silloin kun sekä soittajina että lavaesiintyjinä ilmiömäiset Jarno Sarkula ja Erno Haukkala astuivat etulavalle revittämään puhaltimiensa kanssa. Kosher-kebab-jazziksi ym. nimitetty saundi osasi toki myös vasaroida sen verran vahvasti, että bändin nimelle löytyi perusteensa.

Niin ja tietysi itse Hande, hänen narisevasta äänestään löytyi ihailtavan paljon sävyjä ja itseironiaa, jopa komeita mörähdyksiä. Jos uusien kappaleiden melodiat häviävätkin tarttuvuudessaan 80-luvun suosikeille, lavakeikalla etninen punk-ote meni selkärankaa pitkin akillesjänteeseen asti. Myös sanoitukset ovat vähän menettäneet parasta teräänsä, mutta kukapa niitä olisi siinä metelissä niin hirveästi kuullutkaan.

Ja mikä parasta, keikka loppui jo ennen puoltayötä, mikä on ihan meidän niuhottavien keskusta-asujien ansiota! Näköjään siihenkin mennessä osa lavan edessä hyppijöistä alkoi olla ympäristölle ja itselleen vaarallisessa humalatilassa.

Tämä ei sitten muuten ollut sponssattu mainos. Olin paikalla itsemaksavana kansalaisena ja bloggaajana, en lehdistövieraana. Suolaisen hintaiset liput eivät tällä kertaa menneet hukkaan, mutta hieman kyllä protestoin linjaa, jossa pöydän ääreen istumaan pääsee vain pakkosyömisellä (vaikka ruoka olikin hyvää). Lippuun siis lisätään katsomopaikasta riippuen joko buffet- tai à la carte -hinta. Seisomaan ja omakustanteista kaljaa kittaamaan pääsee ihan kohtuuhinnalla, 15 euroa, mikä kannattaa pitää mielessä, jos haluaa mennä telttaan uudestaan. Keikkaa seuratakseen on nimittäin pakko seistä joka tapauksessa, sillä aidattu tanssilattia on sijoitettu sopivasti juuri kalleimpien istumapaikkojen ja lavan väliin.

Lahden markkinat - Suomen paras kesätapahtuma?

Lahden kauppatori ja etenkin kuukauden ensimmäisen keskiviikon markkinat ovat hyvä syy pysyä kaupungissa helteisenä kesäpäivänä. Normaaleina arki- tai lomapäivinä haen ikkunani alta kauppiailta lähinnä päivän vihannekset ja/tai marjat, minkä lisäksi joskus pysähdyn kahvilla.

Mutta markkinapäivinä torilla ja lähikorttelien kojuissa saa kulumaan aikaa hyvinkin tuntikausia, jos ostosten lomassa vielä päättää hoitaa lounastelun muikkukojussa, lettuteltassa, torikahviloissa, jäätelökioskin liepeillä tai piirakkamyyjien tuotteita kävellessä mutustellen. Tänään en pysähtynyt syömään, mukaan tarttui maustesekoituksia, peltiämpäri, mansikoita ja herneitä. Pelkkään torin, Lanunaukion ja Aleksin varren kojujen katsastamiseen meni pari tuntia.

Markkinat ovat siis suurtapaus, joka edelleen kerää niin myyjiä kuin ostajiakin maakuntia myöten. Kovin voimaperäisesti Lahden Matkailu ei keidasta kuitenkaan osaa mainostaa, ja erityisen surkean arvosanan voisi antaa Lahden 100-vuotissivustolle , jossa kaupungin syntyyn erityisen voimakkaasti vaikuttanutta kauppatoria ei mainita ollenkaan. Toki kaupungin erilaisilta sivuilta 1600-luvulla alkanutta torikaupan historiaakin löytyy, mm. täältä.

Kun selailin Googlen noin 6 000 osuman alkupäätä, huomasin, että kaupunkilehti Uusi Lahti peräänkuuluttaa tänään pääkirjoituksessaan Lahteen valtakunnallista kesätapahtumaa, jonka sieluksi lehti ehdottaa Suomen parhaita markkinoita. Ei ihme, sillä toimituksella on yhtä hyvä näköalapaikka kuin minulla - kirjoittelemme tarinoitamme parin talon päässä toisistamme Vapaudenkadun varrella, suoraan torin yläpuolella.

Journalismin pohdintaa ilman nettiä

Edessä on kolmen päivän tehosekoitus journalismia, pohjoismaisia suhteita ja etenkin kielten sekamelskaa. Freelancejournalistien pohjoismainen seminaari järjestetään huomisesta lähtien Suomessa ja Helsingissä Unitas-kongressikeskuksessa. Vuoro kiertää neljän vuoden syklissä Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan välillä.

Järjestävälle yhdistykselle seminaarin järjestäminen on aina lähes epäinhimillinen ponnistus. Saimme mm. huomata, ettei seminaaria kannattaisi järjestää samana viikonloppuna kuin demarit pitävät puoluekokousta, sillä yllättävän moni kiinnostava puhuja on joko demari tai ammatillisistä syistä menossa paikalle. Sopivasti juuri seminaarimme alla Julkisen sanan neuvoston johtajanpaikalta erosta ilmoittanut Jacob Söderman (HS-uutinen €) sentään ehtii paikalle puhumaan aiheesta Rättsmyndigheterna och det fria ordet.

Ja harmi, että tsunami-raportti (HS-uutinen €) tulee julki vasta ensi viikolla, sillä ennen julkistamista journalistien toimia selvittänyt professori Ullamaija Kivikuru ei voinut tulla paikalle.

Päävastuun seminaarista on tällä kertaa kantanut Journalistiliiton Freelancer-osasto(joulukuun alusta yhdistys), mukana on ollut myös sähköpuolen edustajia RTTL:n freelancereista eli FAO:sta. Erityiskiitos Annalle, Free-osaston sihteerille!

Kolmen päivän kieli- ja kulttuurikylpy on aina mielenkiintoinen mutta myös rasittava kokemus. Muissa pohjoismaissa homma otetaan hyvin käytännönläheisesti; jokainen järjestää ohjelman pääosin omalla kielellään, mikä on kyllä ottanut lievästi päähän mm. parissa Tanskassa järjestetyssä seminaarissa. Meidän suomalaisten on aina ajateltava kieliasiaa vähintään kolmesta näkökulmasta. Jos käytämme vain ruotsia, paikalta karsiutuu iso osa äidinkieleltään suomalaisista, ja esiintyjät valitaan lähinnän suomenruotsalaisista. Jos painotamme englantia, rikomme pohjoismaisen tradition ja hermostutamme muut pohjoismaiset edustajat. Ja jos tekisimme niin kuin muutkin eli järjestäisimme seminaarin omalla kielellämme - siis suurimmaksi osaksi suomeksi ja pieni osa suomenruotsiksi, ehkä jotain jopa saameksi - tänne ei tulisi ketään.

Seminaarin ohjelmassa ei muuten ole käytännössä mitään verkkojournalismiin liittyvää. Se ei ole mikään julistus suuntaan tai toiseen, mutta käytännössähän moni freelancer ei vielä tienaa verkkojournalismista elantoaan. On aiheita toki käsiteltykin, käsittääkseni viime vuonna norjalaiset puhuivat blogeista. En silloin ollut valitettavasti paikalla.