Lähikirjastot ovat tasa-arvon perusta

Lähetin äsken hakemuksen jäsenyydestä Lähikirjastojen puolesta -yhdistykseen. Yhdistyshän perustettiin kesän alussa täällä kotikaupungissani Lahdessa, joka on ehdottanut lähikirjastojen muuttamista palvelupisteiksi eli käytännössä toimivien pisteiden lopettamista. Lopetusuhka on päällä monella muullakin paikkakunnalla Suomessa, mikä lopulta on saanut ison joukon kirjallisuuden ystäviä ja ammattilaisia puolustamaan suomalaisen sivistyksen yhtä perustaa, kirjastolaitosta.

Ryhdyin miettimään, miten itse olen käyttänyt ja käytän kirjastoa. Aivan lapsena asuin Lahden keskustassa kuten nykyäänkin, joten kirjasto oli lähellä. Mieleen lapsuudesta on jäänyt Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa sijainnut vanha puutalo, jossa minulla oli pääsy vain lastenkirjaston puolelle. Se oli sekä juhlavan tuntuinen että hyvin kotoisa paikka, josta muistan lähinnä hajun, portaat ja tiettyjä välähdyksiä kuvakirjojen kansista. Kotonammekin oli kirjoja, mutta kirjastossa niitä oli tietysti paljon enemmän. Vanhemmatkin varmasti kannustivat menemään kirjastoon, mutta muistan silti nimen omaan itsenäiset matkat jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Oleellista oli se, että asuin muutaman korttelin päässä tuosta silloisesta pääkirjastosta, ja se oli myös osa koulumatkaani.

Kun olimme muuttaneet Hollolaan 1970, kirjasto oli joko Lahdessa tai koulupaikkakunnalla eli Salpakankaalla. Molemmissa kävin, kun bussilla pääsin. Mieleen ovat jääneet etenkin Lahden silloisessa pääkirjastossa järjestetyt erilaiset tapahtumat, joihin menin myös äitini kanssa. Lahdesta hain myös oppikouluaikana lähdekirjat, kun piti ryhtyä kirjoittamaan esitelmiä. Tärkeimmäksi muodostui silti joskus 1970-luvulla aloittanut kirjastoauto, joka tuli muutaman sadan metrin päähän kotoamme kerran viikossa. Sieltä opin lainaamaan hyvin nopeasti aikuisten laatukirjallisuutta eli esimerkiksi Keltaisen kirjaston kirjoja. Kirjastoauton pysähdys ei ole kovin pitkä, mutta silti autossakin vietettiin aikaa ja tavattiin kavereita.

Aikuisena olen käyttänyt monenlaisia kirjastoja opiskelijana, ammattitietoa etsivänä kirjoittajana, kirjallisuuden harrastajana ja äitinä. Olen itsestään selvästi vienyt omat lapseni kirjastoon jo rattaissa istuvina kuuntelemaan satutunteja ja etsimään uudenlaista luettavaa. Lasten ensimmäiset vuodet kävimme erillisessä lastenkirjastossa, joka oli meille todellinen lähikirjasto, viereisessä talossa. Meilläkin oli kotona paljon kirjoja, mutta halusin näyttää tyttärille, mistä luettavaa ja lukukokemuksia löytää vielä enemmän.

Keskustassa asuvana netinkäyttäjänä olen niitä kansalaisia, joka pärjäisi varsin hyvin ilman lähikirjastoja. Tilaan usein teoksen netin kautta tai vähintään tsekkaan sen saatavuuden. Pääsen autolla ja pyörällä hakemaan sen vähän pidemmänkin matkan päästä. Mutta kyllä minäkin käytän kirjastoa myös tilana ja inspiraationa: istun lukusalissa lukemassa ammatillisesti tärkeitä tai muuten vain kiinnostavia lehtiä, harhailen hyllyjen välissä tekemässä löytöjä, käyn tietopalvelussa kysymässä neuvoa. Viimeksi viime viikolla huomasin palautettujen hyllyssä teoksen, jonka olin ajatellut lukevani jo vuosia sitten. Nyt sain Arne Nevanlinnan Marien mukaani ja ahmaisin sen saman tien.

Lähikirjastoissa käyvät ihmiset yhtä lailla monenlaisista syistä. Ne eivät ehkä täytä kaikkein vaativimman opiskelijan tarpeita, mutta lähes kaikki muut kyllä. Vaikka kirja- tai lehtivalikoima ei ole laaja, ammattitaitoinen henkilökunta osaa etsiä tarvitsijalle materiaalia ja tilata sitä muualta. Lähikirjastoissa on nykyään välttämättömät tietokoneet, on aina jokin nurkka lukemiselle ja tutkimiselle, usein myös lasten ja nuorison tai lukupiirien kokoontumisille. Sinne poikkeavat äidit, isät ja perhepäivähoitajat pikkulasten kanssa, pienet koululaiset pyörillä tai kävellen, kepin tai rollaattorin kanssa kävelevät ja ihan terveetkin, mutta autottomat ihmiset. Jopa teineistä osa viettää aikaa mieluummin kirjastossa kuin kauppakeskuksen aulassa.

Suomalaisessa kirjastolaitoksessa onkim parasta se, että sitä käyttävät melkein kaikki. Harva pitää itseään liian rikkaana käyttämään kunnallista kirjastoa, ja etenkin varattomille kirjasto on harvoja ilmaisia kulttuurielämyksiä. Jos ainoa kirjasto viedään kauas, se karsii automaattisesti pois heikoimmassa asemassa olevat käyttäjät: pienet lapset, huonosti liikkuvat vanhukset ja ne, joilla ei ole varaa maksaa kulkemisesta. Kannattaa miettiä, mitä muuta yhteiskunta samalla leikkaa, jos se siirtää läheltä kaukaksi nämä sivistyspalvelut.

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.

Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.

Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat

Lahden taidekoulutuksen musta perjantai

Tänään sitten selvisi, että Lahdesta lopetetaan sekä maineikas ja arvostettu 40-vuotias Taideinstituutti että Musiikkiteatterilinja, joka nuoresta iästään huolimatta on onnistunut kouluttamaan hyvin työllistyviä musiikkiteatterin ammattilaisia.

Asia on erityisen surullinen siksi, että koulutuksia hallinnoinut Lahden ammattikorkeakoulu - tai itse asiassa Päijät-Hämeen koulutuskonsernin johto - tappoi koulutukset, eikä kaupungin päättäjistä ollut mitään apua koulutusten puolustamisessa. Opetusministeri Jukka Gustafsson totesi juuri äsken tv-uutisissa, että LAMK itse päätti aloituspaikkojen leikkaamista. SIIS ITSE!

Hävettää, surettaa ja masentaa asua ja tehdä töitä tällaisessa kaupungissa, jossa kulttuurin ja etenkin kuvataiteen asema on mennyt alaspäin jo vuosia. 1970-luvun koululaisena olin aina vihainen siitä, että tässä kaupungissa pistetään aina urheilu kaiken muun edelle, mutta silloin sentään tosiaan syntyi Taidekoulu, josta tuli maineikas Taideinstituutti. 1980- ja 1990-luvuilla tuntui hetkittäin siltä, että täällä tosiaan halutaan nostaa esille myös kulttuuria. Teatterille ja musiikille on saatu kunnon talot, sen sijaan Taidemuseo odottaa aina vaan.

Vaan mitä tänne on viime vuosina haluttu? Formulaveneiden F1-kisoja ja Jyväskylän MM-rallien joitain hikisiä osakilpailuja. Ohitustie, toriparkki ja matkakeskus. Joka ikisiä hiihdon arvokilpailuja tietysti haetaan myös. Mikäs siinä, kyllä minäkin tykkään hiihtämisestä, mutta mitenkähän paljon iloa niistä Lahden 2001 doping-kisoista nyt sitten oli?

Niin, onhan tänä vuonna tosiaan menossa maailman muotoilupääkaupunkivuosi, jossa Lahti luulee saavansa kovastikin mainetta Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien rinnalla. Kummasti vain WDC 2012 -tiedotuksessa Helsinki vetää koko ajan kotiinpäin. Ehkä vuodesta on sentään se hyöty, ettei koulutuskonserni tänä vuonna kehtaa lopettaa Muotoiluinstituutin linjoja. Elokuvakoulutushan sai jo mennä.

Mutta vinkiksi Opetusministeriöön: kannattaa ottaa yhteyttä tänne päin jo ihan ensi vuoden alusta, jos tulee uusi tarve nipistää aloituspaikkoja. Täällä on ihan kokonainen Muotoiluinstituutti, joka on vuosikaudet närästänyt koulutuskonsernin johtoa näkyvällä asemallaan. Ei ole sopinut, että olisi puhuttu vain Muotsikasta, vaan meitä kulttuuritoimittajiakin on simputettu kilometrin pituisilla nimihirviöillä, jossa on tärkeintä nostaa esiin se ammattikorkeakoulu, joka siis on vain yksi hallinnollinen tapa järjestää koulutusta. Ei sillä koululla ole mitään erityistä vetovoimaa ilman taiteen ja muotoilun koulutusta.

Siitä vain brändäämään jatkossa LAMK:ia linjoilla, joita tarjoavat ihan kaikki muutkin. Eivät ne kaikki tradenomit ja insinööritkään kuulemma työllisty, mutta sehän ei täällä huolettanut, kun haluttiin lopettaa huonosti työllistävät taiteen linjat. En väheksy ainuttakaan koulutusohjelmaa tai ammattiryhmää, mutta läheltä seuranneena tiedän useimpien kuvataiteilijoiden suhtautuvan työelämään sellaisella asenteella, josta kuka tahansa yrittäjyyttä saarnaava virkamies ja poliitikko voisi ottaa oppia. He todellakin keräävät elantonsa vaikka mistä pienistä puroista voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Harva heistä menee työttömyyskortistoon.

Toistan vielä: HÄVETKÄÄ LAHTELAISET PÄÄTTÄJÄT! Olisitte edes taistelleet, niin tappio ei tuntuisi niin pahalta. Ja tehkää nyt edes yksi ryhdikäs teko: erottakaa Lahden koulutuskonsernin johto, joka ei osaa pitää omien oppilaitostensa puolta. Sekä hallitus että toimitusjohtaja saisivat mennä.

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Lottovoitto vai terrori-isku?

Miksi 9/11 -tapahtumista vielä puhutaan? Case is closed, kun Osama Bin Laden on kuollut ja Bush poissa vallasta. Mutta aika monella nykyiselläkin terroriksi laskettavalla tapahtumalla on juurensa syyskuun 2001 tapahtumissa, toteaa professori Mark Sedgwick Aarhusin yliopistosta. Hän on erikoistunut etenkin islamin ja lännen suhteiden tutkimiseen.

- Ihmiset ostavat lottorivejä ja pelkäävät terrorismia: kummankin osuminen kohdalle on yhtä epätodennaista, Sedgwick muistuttaa.

Terrorismin suurimmat vaikutukset ovatkin poliittisia (ja taloudellisia). 11.9.2001 kuoli huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin sen jälkeen aloitetuissa  sotatoimissa.

Professori kärjistää, mutta tekee sen faktojen pohjalta - ja haluaa muistuttaa niistä myös journalisteja.

Yksi niistä on se, että radikaalikaan islamismi ei ole mikään synonyymi terrorismille.

Lähi-idän ensimmäinen terroriteko oli 1896, kun armenialaiset ottivat panttivankeja pankissa Istanbulissa. Pitkään kyse oli nationalistisista tavoitteista, joissa islamismilla ei ollut roolia. Anwar Sadatin murha Egyptissä 1981 oli tästä hyvä esimerkki.

Afganistanin sodan aikana islamistit alkoivat ensimmäistä kertaa operoida yli rajojen tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sedgwickin mukaan ongelma ei ole Al Qaida vaan idän ja lännen suhteet ja globaali taistelu. Mutta mitä tarkoitamme lännellä?

Tässä kohtaa Sedgwick muistuttaa, etteivät useimmat tutkijat arvosta Samuel Huntingtonin teesejä kulttuurien kamppailusta ja sivilisaatioiden törmäyksestä. Poliittisella tasolla ne ovat käytännöllisiä ja siksi laajasti hyväksyttyjä.


- Muslimimaailma ja Eurooppa ovat maantieteellisesti hyvin lähellä. Kontaktit ovat olleet olemassa koko ajan. Joskus konflikti on noudattanut uskontorajoja, usein ei. Jos katsotaan isoja taisteluita (jopa 1990-luvulla entisessä Jugoslaviassa), molemmilla puolilla on ollut "vääriä" ihmisiä. Krimin sodassa ottomaanit ja britit samalla puolella. Miksi koulujen uskontokirjoissa esitetään uskontokiistoina? Osittain halutaan yksinkertaistaa, mutta myös kansalliset tavoitteet ovat hyvin tärkeitä.

Sedgwick muistuttaa, että itse asiassa 1683 Wienin taistelusta lähtien eurooppalaiset ovat olleet voittajan puolella. Siinä mielessä on olemassa sivilisaatioiden törmäyksen elementtejä, ja kyllä suhde on jatkossakin vaikea.

- On kuitenkin myös totta, että valtioita johtavat ihmiset ja hallitukset jopa arabimaissa ovat alttiita yleisön mielipiteelle.

Silti Euroopassa on paljon suurempi ongelma kotitekoisten eli home grown -terroristien kanssa kuin USA:ssa. Madrid 11.3.2001, Lontoo 7.7.2005. Pelon elementti astui esiin. Seurauksena oli viha muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Joka maassa Euroopassa harjoitetaan integraatiopolitiikkaa. Samat päättäjät, jotka tekevät ingegraatiopolitiikkaa, päättävät myös vastapolitiikasta (counter politics) ja kansallisesta turvallisuudesta.

Mitä tilastot sitten sanovat islamiterrorismista? Viiden viime vuoden aikana ei ole tapahtunut juuri mitään terroritekoja. Heti 2001 jälkeen oli Bali, Madrid, ja Lontoo. Niiden jälkeen ei juuri mitään länsimaissa. Johtuuko sitten siitä, että ne olisi niin tehokkaasti estetty? Sedgwick ei siihen usko, vaikka se onkin yksi terrorismista huolestuneiden poliitikkojen ja kansalaisten yksi perusargumenteista.

Ovatko Pohjoismaat enää erityinen alue?

- Pohjola on myös globalisoitunut. Siirtolaiset ovat tärkeitä, koska he luovat transnationaalisia yhteyksiä, satelliitti-tv on yksi tärkeä väylä. Imigraatio on myös seuraus. Pohjoismaiset ovat menettäneet asemansa järkevinä tyyppeinä.

Entä Tanska? - Ei ole niin erityinen, mutta poliittinen systeemi antoi helpommin ja nopeammin sijaa populistisille ja uusnationalistisille puolueille, mutta muut tulossa perässä nopeasti. Hyvinvointivaltio on hyvin haavoittuva systeemi. Voisimme katsoa Hollantiin ja seurata, mitä siellä tapahtuu.

Pohjoismainen hyvinvointisysteemi onkin yksi niistä asioista, joiden Sedgwick uskoo romahtavan avoimen ja globaalin yhteiskunnan seurauksena.

Professori sanoo, että hän on yhdessä asiassa samaa mieltä Tony Blairin kanssa, vaikka ei totisesti kuulu tämän Britannian sotaan vieneen entisen pääministerin ihailijoihin.

- Blairin mukaan politiikkaa ei enää voida jakaa vain vasemmisto-oikeisto-akselilla vaan avoin-suljettu-ajattelutavan mukaan.

Samaan hengenvetoon Sedgwick suomii Britannian lehdistöä siitä, miten ne reagoivat Yhdysvaltojen hyökkäykseen Irakiin.

-Mikä on tämä Länsi, Eurooppa, jossa UK:n lehdistö eli pari vuotta aivan eri planeetalla  kuin Ranskan ja Saksan lehdistö, kun USA hyökkäsi Irakiin? Median edustajat olivat liian lojaajela ja liian lähellä poliittista systeemiä.

Hyökkäys Bagdadiin nähtiin kaikissa arabimaissa länsimaisena valloituspolitiikkana ja provokaationa arabimaailmaa vastaan, vaikka Saddam ei ollut suosittu aiemmin kaikissa maissa. Kun Bagdad kaatui, koko Egypti hiljeni täysin, kertoo siellä silloin työskennellyt Sedgwick.

Miten sitten käy uusnationalistisille ajatuksille ja populistisille puolueille Pohjoismaisssa, kysyy norjalainen journalisti Svein Inge Meland. (Juuri ennen tätä luentoa olimme kuulleet alustuksen Norjan Utøyan tapahtumista ja niiden syistä.)

- Aikatekijä auttaa populisteja, koska hallinto ei koskaan pysty nopeasti korjaamaan asioita. Ensin lehdet eivät halua kirjoittaa uusnationalistien ajamista asioista ja mielipiteistä eivätkä muut poliittiset puolueet halua niistä keskustella. Kun puolueet ovat valtiopäivillä, on pakko. Sen jälkeen on alettava kirjoittaa uutisia ja pääkirjoituksia ja lopulta sellaiset asiat, joista ei olisi puhuttu aiemmin, tulevat yhtäkkiä aivan normaaleiksi. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa, miten pitkälle uusnationalismi kussakin Pohjoismaassa voi kantaa, Sedgwick vastaa.


Tämä blogimerkintä perustuu 5.9. pitämääni live-blogiin ja on siksi enemmän valikoima nopeita tiivistyksiä kuin kokonaisvaltainen tiivistelmä Mark Segwickin luennnosta. Käsittelimme Århus-kurssilla kuluneella viikolla maahanmuuttoa, terrorismia ja islamia.

Terroristien pommit tikittävät lähiöissä - tai sitten eivät

2001 keväällä Jyllands-Postenin toimittaja Orla Borg sai hienon idean: miksei kirjoitettaisi juttusarjaa tanskalaisesta muslimiperheestä matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaan. Sarja valmistuikin ja herätti ansaittua huomiota ennakkoluulojen hälventäjänä islamilaista kulttuuria kohtaan.

Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.

Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.

Borg kertoi pitäneensä kuvien julkaisua huonona ideana ja myös kertoneensa sen etukäteen toimituksessa. Silti hän ei olisi ikinä osannut ennustaa reaktiota, joka niistä kuvista syntyi muutaman kuukauden jälkeen islamilaisissa maissa. Uhka on voimassa edelleen, mikä näkyy edelleen Jyllands-Postenin toimitalon portilla ja turvatarkastuksessa. Tiukka henkilöllisyyden kontrolli, ei valokuvia sisääntulosta, ei lupaa käyttää Twitteriä vierailun aikana.

Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.

Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.

2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.

Kävimme tutustumassa pariin tällaiseen lähiöön, joista Tanskan suurimpana Gellerupparken on ilmiö myös maan ulkopuolella.  Maahanmuuttajien kauppoja sisältävän Bazar Vestin entinen vetäjä Jørgen Skov väitti, että suurimmat ongelmat aiheutuvat alueella vallitsevista "klaaneista", etenkin muutamasta palestiinalaisperheestä. Hänen mukaansa moskeija voi olla kätevä paikka hoitaa asioita ohi viranomaisten, mutta ei hänkään pelkästään uskontoa syytä. Basaarin edustallakin myytiin ihan kätevästi somalien käyttämää khat-huumetta. Huumekaupalla ei ole mitään tekemistä myyjien tai ostajien uskonnon kanssa, vaan khatin käyttö on heillä kulttuurinen ongelma - aivan kuten viina suomalaisissa ongelmalähiöissä.

Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.

Asukasaktiivi Helle Hansen ja Bazar Vest

"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."

Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.

Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.

28-kerroksisten Gellerup-talojen ylimmistä kerroksista on hienot näköalat Aarhusin yli. 1970-luvulla lähiö oli vielä hyvin suosittu työssäkäyvien ja opiskelevien etnisten tanskalaisten asuinpaikka, nykyään asukkaista yli 90 prosentilla on maahanmuuttajatausta.

Osallistun kuusiviikkoiselle journalistien täydennyskoulutuskurssille Århusissa (Aarhusissa), Grönlannin Nuukissa, Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Toisen viikkomme teemoja olivat maahanmuutto, islam ja terrorismi.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

Laatupalkinto kouluvainaalle

Tänään on julkistettu vuoden laatukoulut kieltenopetuksessa (European Label). Yksi kolmesta suomalaisesta on Vuorikadun peruskoulu, jonka lopettamisesta kirjoittelin pariinkiin otteeseen keväällä. Opetushallituksen tiedotteessa palkinto on myönnetty Vuorikadun/Harjun koululle - jatkaja siis saa kiitosta edeltäjänsä hommista. Onneksi nykyisen koulun rehtori totuudenmukaisesti myös antaa (ESS-uutinen ja äänitiedosto) krediitin sinne, minne se kuuluu. Harvassa koulussa nimittäin jaksetaan vuodesta toiseen vastustaa ylikansallista mössötrendiä, joka ei hirveästi innosta lapsia ja heidän perheitään valitsemaan jotain muuta kuin englantia kolmannella luokalla. Toivotaan, että jatkaja siinä onnistuu taas ensi kevättalven aikana ja saa ryhmät täyteen - venäjä ja saksa eivät ole helppoja markkinoitavia mutta äärimmäisen tarpeellisia eurooppalaisia ja maailmankieliä.

Vaan olisiko sittenkin Lahden kaupungin päättäjien kannattanut vähän ajatella, mitä kaupunki todella hyötyy monesti laatukouluksi aiemminkin rankatun keskustan opinahjonsa lakkauttamisesta ja lasten hajottamisesta eri puolille? Eikö viime aikoina ole taas osoitettu, että suvaitsevalla ilmapiirillä varustetut, oikean kokoiset ja viihtyisät koulut olisivat kullanarvoisia kasvuympäristöjä lapsille ja nuorille, joista kaikilla ei aina muuten mene ihan hyvin? Etenkin, kun koululla oli oma profiili, jossa kansainvälisyys oli vahvasti läsnä. Nythän yli 100-vuotias arvorakennus on myynnissä, pohjahinta 700 000. Tuolla rahalla ei taatusti ole vaikea löytää ostajaehdokkaita, joiden taustavaikuttimet voivat olla jotain ihan muuta kuin yleishyödyllisiä. Mutta kaupunkihan tässä on valinnan tehnyt, eivät mahdolliset ostajat.

Edit: Kannattaa lukea, mitä arvostettu ja kokenut opettaja sekä lasten puolesta taistelija Tarmo Virtanen kirjoitti jo eilen Vuorikadusta blogissaan Lahen uutisia.

Sivistymätön koulupäätös

Lahden sivistyslautakunta on nyt sitten päättänyt lopettaa kaupungin vanhimman koulun, 105-vuotiaan Vuorikadun koulun. Päätös on sivistymättömyydessään ennenkuulumaton ja todennäköisesti säästöjen tavoittelussa ihan turha. Lasten ja opettajien siirtäminen naapuriin Harjun kouluun merkitsee joka tapauksessa remonttia.

Aivan ydinkeskustassa sijaitseva talo on opettajineen on kouluttanut uskomattoman määrän kulttuuri-ihmisiä, päättäjiä ja ihan tavallisia kunnon kaupunkilaisia. Se on toiminut äänestyspaikkana ja väliaikaisena sotilassairaalana. Komea kivikoulu rakennettiin pieneen kauppalaan, jossa perustamista ajaneen J. K. Paasikiven ohella oli muitakin sen aikaisia visionäärejä. He näkivät lasten sivistykseen panostaessaan paljon kauemmaksi kuin yksikään näistä nykyisistä päättäjistä.

Uusrenessanssirakennus oli aikansa ympäristössä suuri ja juhlallinen kivilinna, nykyään alle kahdensadan oppilaan kouluna juuri sopivan kokoinen peruskoulun 3.-6.-luokkalaisille lapsille, joita koulu on viime vuosina kasvattanut. Koulussa ovat toimineet mm. maahanmuuttajaluokka sekä saksan ja venäjän kielen luokat, joiden oppilaiden on ollut helppo kulkea keskustan kouluun mistä päin kaupunkia tahansa. Juuri venäjän kielen opetus 3. luokalta lähtien on pysynyt kaupungissa hengissä Vuorikadun omistautuneiden opettajien ja heidän naapurimaahan luomiensa kontaktien ansiosta. Pahaa pelkään, että koulujen yhdistämisten ansiosta kohta ei Lahdessa enää saada venäjän luokkia aikaiseksi. Hyvät opettajat ehkä kaupungissa pysyvät, mutta hieno yhteisö hajoaa.

Kovin journalistisesti en osaa tähän juttuun suhtautua, sillä omat jo aikuiset lapseni ovat käyneet turvallista ja inspiroivaa koulua. He saivat hyvän pohjan saksan kielelle ja hyvin yhteisölliselle ja aktiiviselle ajattelutavalle, johon myös perheet saivat ottaa osaa. Vielä abi- ja ylioppilasluokilta vanhat monet vuorikatulaiset ovat käyneet tervehtimässä entisiä opettajiaan ja nuorempia koululaisia. Ja sittenkin Vuorikatu on ollut kaukana mistään elitismistä; se on ollut hyvä, tavallinen koulu.

Eniten inhottaa tässä monta vuotta jatkuneessa lakkautusfarssissa se, miten hienoa taloa on oltu jakamassa muille hallintokunnille ja ulkopuolisille vuokraajille tai ostajille jo etukäteen. Se on rakennettu kouluksi ja toimisi parhaiten juuri siinä käytössä. Mutta kukapa välittää siitä, millaisessa ympäristössä lapset viettävät vuosikausia elämästään. Ja samaan aikaan, kun kaupungissa löytyy hometta ja muita terveyshaittoja ties mistä koulurakennuksista, ollaan luopumassa talosta, joka on pehmeästi peruskorjattuna ihan kelpo kunnossa.

Häpeäisitte!

Vaalijonottamisen riemua

Taisi olla tänään ensimmäinen kerta, kun olen joutunut oikein jonottamaan päästäkseni äänestämään. Oman kokemukseni mukaan äänestäminen oli näissä eduskuntavaaleista vaalipäivänä vilkasta - ainakin juuri silloin yhden aikaan iltapäivällä Lahden keskustan vaalipiirissä.

Jonottaminen tuntui juhlavalta, sillä ensi kertaa mukana olivat molemmat tyttäret. Perheemme nuoret naiset ovat siis niitä, jotka haluavat käydä äänestämässä - ja jopa samaan aikaan äidin kanssa. Ei meillä mitään yhteistä äänestyspäätöstä sentään ole tehty, vaan olen pikemminkin yrittänyt olla ehdottomasti neuvomatta ketään. Toisin päin on kyllä yritetty vaikuttaa, ja sehän minulle sopii... Monelle kansanedustajaehdokkaallekin olisi terveellistä kuunnella 18- ja 20-vuotiaiden mielipiteitä siitä, millaisen perinnön he haluaisivat itselleen jätettävän. Sen verran olin vaikutuksille altis, että viime hetkillä nuorensin ehdokastani. Seniorien puolella tuntuu nyt olevan joka ehdokas (hyvä asia toki!), mutta vielä enemmän haluaisin nyt panostuksia noiden kahden nuoren opiskelu- ja työnsaantimahdollisuuksiin. Meille keski-ikäisille kyllä riittää tässä yhteiskunnassa aina puolustajia.

Piti myöntää tyttärille, etten muista ensimmäistä äänestyskokemustani. Muutenkin asia on ehtinyt vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua kovin arkipäväiseksi. En pidä äänestämistä velvollisuutena, ja olenkin jättänyt väliin ainakin pari pressanvaalin kakkoskierrosta. Mutta ei se nyt niin hirveän suuri vaivakaan ole, ja vaalijonossa oli todellakin tällä kertaa tunnelmaa. 18-vuotiaamme edessä odotti rollaattorin kanssa rouva, joka 92-vuotiaana arveli äänestävänsä viimeistä kertaa. Kaksi erilaista elämäntilannetta ja todennäköisesti äänestyspäätöstäkin, mutta kumpikin oli katsonut tarpeelliseksi tulla paikalle.

Vaalivalvojaisia katsomme illalla ihan varmasti, vaikka tulos nykyisellään tuleekin niin kovin nopeasti, ettei kyse ole mistään kestävyyslajista. Olen itsekin ollut pari kertaa töissä eduskuntavaalien uutiskoneistossa sanomalehdessä 1990-luvun alussa, ja vielä silloinkin äänten laskeminen ja välittäminen uutisena eteenpäin kesti tuntikausia, yli deadlinen. Läpi menneiden ja pudonneiden haastatteista hoidettiin suuri osa vasta seuraavana päivänä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa on nykyäänkin sentään jotain jännitettävää loppuun asti, jos haluaa tietää viimeisenä läpi päässeiden nimet.

Jonkinlaista mielenkiintoa tähän iltaan tuo sekin, mikä uutisväline hoitaa tulosseurannan parhaiten. Täytyy myöntää, että tv:stä seuraamme lähtökohtaisesti Ylen lähetystä, mutta pakko sitä on muitakin vilkuilla. Ja tietenkin nettiä aina välillä, jotta pysyy selvillä oman vaalipiirin ehdokkaista.

Pakolliset vaalisivut

Vielä viime presidentinvaalien aikaan riitti uutiseksi, kun jokin tiedotusväline sai auki vaalikoneen tai –blogin. Meneillään olevan eduskuntavaalitaiston aikaan ne ovat samanlaista perustarjontaa kuin uutiset, kolumnit ja kommentit.

Nyt medialla pitää olla vähintään vaalisivut. Valtakunnalliset välineet satsaavat, mutta miten selviävät maakuntalehdet, joiden verkkosisällöt usein tyssäävät vähiin tekijöihin ja ylläpitäjiin?

Yksi ratkaisu on yhteistyö, johon vaalikoneen rakentelussa ovat luottaneet Etelä-Saimaa, Kymen Sanomat, Kouvolan Sanomat ja Uutisvuoksi. Sama vaalisivujen pohja puolestaan löytyy ainakin Keskisuomalaisesta, Kalevasta ja Savon Sanomista.

Yhteisen sivuston uutiset ovat enimmäkseen STT:ltä. Neljä puoluejohtajaa pitää blogia. Vaalikone sentään on vain vaalipiiriä koskeva - testasin.

Aamulehden vaaliextrassa on jo enemmän omaa materiaalia uutisineen ja Matti Pitkon pakinoineen, jotka voi myös kuunnella. Oma vaalikiertue alkaa tuottaa uutisia.

Jatkoin netissä maakuntalehtimatkaa ja tunsin lievää sääliä niitä kohtaan, joilla ei vielä helmikuun alussa ollut omaa vaalisivustoa. Kai lukijatkin jo osaavat niitä vaatia? Vai onko teemaan jo täysin kyllästytty?

Etelä-Suomen Sanomien keskustelussa toive vaaliteemasta ei näkynyt otsikoissa mitenkään. Läheltä liippasi vain vaalien takia siirtyvä Lahden kaupunginjohtajavalinta.

On varmasti fiksumpaa tehdä normaalit vaalijutut kunnolla kuin rakentaa verkkoon keinotekoisia visailuja ja koneita. Erityisen älykästä on jättää perustamatta vaaliblogi, jos sille ei löydy karismaattista, keskustelevaa ja ehtivää kirjoittajaa.

Mutta eikö ne vaalijutut voisi silti heti vaalitaistelun alettua kerätä saman bannerin alle? On maakuntalehtien nettisivuilla tyhmempiäkin kokonaisuuksia, resurssipulasta huolimatta.

Ina Ruokolainen

Kirjoitus on ilmestynyt 9.2.2007 Journalisti-lehdessä.
Kirjoittamisen jälkeen tilanne on jo ehtinyt elää: esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomat sai viikolla auki vaalisivunsa, joka vaalikoneineen toimii samalla pohjalla kuin mm. Keskisuomalainen. Puoluejohtajien blogien määrä on myös kasvanut seitsemään.

Sieltä ne tulevat

Sieltä ne tulevat
Originally uploaded by InaRuo.

Lounastaukoni lahtelaisessa keskustan pastaravintolassa osui otolliseen aikaan. Keltaliiviset poliisit tulivat mahat täynnä vastaan ravintolan ovella ja siirtyivät vahtimaan EU:n autojen turvallisuutta. Vaikutti siltä, että muutamassa aallossa Lahdenkadun täyttänyt rykelmä ei ollut ihan korkeinta johtoa. Taisivat päämiehet kulkea Vesijärvenkadun kautta satamaan. Mutta poliiseja riitti alemmillekin virkamiehille.

Vakituisesta koirapuistostamme Lahdenkadun varrella oli muuten poistettu metalliset roskapöntöt jo eilen. Ja taas pörrää yläilmoissa. Lahdessa ei varmaan ikinä ole ollut näin turvallista - ainakaan huippuvierailla.

Pörrää, pörrää - ja tanssii

Pörrää, pörrää
Originally uploaded by InaRuo.

Täällä sitä nyt sitten ollaan, koko maailman huomion keskipisteessä, ainakin suomalaisten turvallisuusviranomaisten mielestä. Eikä taatusti ole koskaan ollut näin turvallista, ainakaan jos lasketaan sinisten poliisiasujen määrä. Kopterikin pörräsi eilen keskustan talojemme päällä niin kauan, että se ehti kuvata naapuritalon remonttityömään jokaisen rakennustelineen.

Aamulenkillä sai mukavaa vaihtelua, kun Urheilukeskukseen ei ollut mitään asiaa. Sibeliustalon suuntaan tie oli aamupäivästä vielä auki. Olikin tosi mukava ihastella työteliäitä viranomaisia ja kokoustyöläisiä pystyttämässä aitoja, ajelemassa poliisiveneillä ja autoilla ympäriinsä ja miettimässä, miten päin ne liput nyt sitten pitääkään salkoon nostaa. Ja illansuussa oli melkein jännittävää ajella päin kieltomerkkejä matkalla italian tunnille - vaikka niissä vielä tänään lukikin "tontille ajo sallittu". Huomisaamusta lähtien senkään koulutuspaikan pihalle ei sitten enää pysäköidä, rakennus kun sijaitsee lähes suoralla linjalla Sibeliustalon kokouspaikan ja Messukeskukseen pystytetyn lehdistökeskuksen välissä.

Kaupunginisillä on tänä viikonloppuna muikeat ilmeet, kun kokouskuvissa aina siellä täällä vilahtaa joku nurkka Lahtea. Paikallistuntemusta voi syventää myös uudelta, hyvin tanssipitoiselta musiikkivideolta, joka julkaistiin myös Lahden nettisivulla. On se niin hienoa, vaikkei huomenna pääse kotoaan luultavasti mihinkään, ainakaan autolla. Maallekin pitäisi ajaa kielletyn reitin kautta.