Latteaa ja sekavaa ihmissuhdekuvausta

Kävin katsomassa elokuvan Rakkautta italiailaisittain, alkukielellä Io sono l'amore. Rikkaasta milanolaisesta tehtailijasuvusta kertovassa tarinassa on komeita kuvauspaikkoja perheen kaupunkitalosta aina Sanremon maisemiin, minkä lisäksi filmin naiset toimivat (mm. kaunis ja sielukas brittinäyttelijä Tilda Swinton) oikein hyvin italialaisen huippumuodin vaatepuina.

En kuitenkaan lämmennyt filmin ihmissuhdekuvakselle, jossa keski-ikäistä äitiä näyttelevän Swintonin ja tämän pojan kokkiystävän rakkaussuhde on keskiössä. Heidän intohimonsa ruokaan tuotti kylläkin jälleen upeita kuvia, mutta muuten en löytänyt parin väliltä kipinää. Erityisen lattea oli ylipitkä rakastelukohtaus, jossa näytettiin sekä itse paria että kesäisen paratiisin kukkia ja mehiläisiä aivan loputtomiin. Ja traaginen loppu oli niin ihmeellinen, että osa katsojista nousi jo kesken kaiken ylös penkeistään. Noiosissima!

Pointsit siitä, että filmissä tosiaan puhutaan italiaa pääosan ajasta, venäläissyntyistä äitiä esittävän Swintonin ansiosta vieläpä armollisen hitaasti. Kävi siis edes kielitunnista.

Luin Niina Revon kirjan Kaksi (WSOY 2002), jonka ihmissuhdekuvaukset puolestaan tuntuivat aluksi aivan ylivoimaisen kryptisiltä. Nuori kirjailija Julia on perhekriisissä ja kirjoittaa itsensä ikäisen parin rakastumisesta, pariutumisesta, lapsen saamisesta ja kriisistä. Kirjan henkilöiden nimet Äl ja Gee tökkivät pahasti, koska naisen ja miehen kirjain menivät mielessäni koko ajan sekaisin. Onneksi kuitenkin luin loppuun, kyllä sieltä ne tasot löytyivät.

Pasolini ja Jeesus

Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.

Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.

Kirja-arvio: Paolo Giordano lupaa enemmän kuin antaa

Paolo Giordano on niitä esikoiskirjailijoita, joilta kaikki näyttää onnistuvan. Alkulukujen yksinäisyys voitti arvostetun italialaisen palkinnon Premio Stregan ja on jo käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.

Suomalainen kustantaja WSOY:kin on julkaissut kirjan laatua painottavassa Aikamme kertojia -sarjassa. Ja onhan äskettäin Suomessa vieraillut, 1982 syntynyt fyysikko ja kirjailija, myös ilmeisen esiintymiskykyinen ja mukava katsella.

Kovat ennakko-odotukset eivät tee hyvää lukukokemukselle. Ei Alkulukujen yksinäisyys mikään turha teos ole, mutta nuoren miehen tekstissä on enemmän kunnianhimoista yrittämistä kuin onnistumisia.

Matemaattisesti nimetty tarina kertoo Alicesta ja Mattiasta, kahdesta rikkinäisestä ja yksinäisestä lapsesta, joista kasvaa kirjan aikana nuoria aikuisia.

Alice on vammautunut hiihtoturmassa, jonka kuvaus aivan tarinan alussa on kirjan parasta antia. Myös Mattian henkinen vamma perustellaan hyvin, sillä hän on jättänyt vaikeasti vammaisen kaksoissisarensa puistoon, josta tyttö on hävinnyt. Mattian vanhemmat käpertyvät suruun. Alicen yhteys vanhempiin on hävinnyt sen jälkeen, kun kunnianhimoinen asianajajaisä on pakottanut vastahakoisen lapsensa hiihtokouluun.

Alice laihduttaa sairaalloisesti, Mattia viiltelee. Koulussa heitä pidetään kiusattavina kummajaisina.

Itseensä käpertyneet tyttö ja poika ovat kuin alkulukuja, joita ei voi jakaa muilla luvuilla kuin ykkösellä tai itsellään.

Joku yhteys kuitenkin syntyy ja nuorista tulee erottamattomat. Kunnes kuluu muutama vuosi, ja Alice menee naimisiin Fabion kanssa. Mattia puolestaan löytää matematiikan, johon hän uppoaa ihmissuhteiden kustannuksella. Kumpikaan ratkaisu ei tuo rauhaa, ja nuorten on aika tavata viimeisen kerran.

Tarinasta on vaikea hahmottaa, mitä kirjailija lopulta haluaa kertoa. Hän kuvaa matemaattisen tarkasti Alicen anoreksian merkkejä pääsemättä niitä syvemmälle. Mattia taas jäsentää maailmaa käsitteillä, joiden todisteluketju jää vajaaksi. Onko Mattian kadonnut kaksoissisar hänen naisellinen puolensa, jonka menetyksen jälkeen miehen on mahdoton rakastaa ketään?

Vetävästi Giordano kuitenkin kirjoittaa. Ehkä elämänkokemus kartuttaa myös niitä kirjailijan ominaisuuksia, joita ei voi matemaattisesti laskea.

Ina Ruokolainen

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys. Suom. Helinä Kangas. WSOY 2010. 299 s.

Arvio on julkaistu 25.2.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella arvostelu saatetaan jatkossa julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa (6.3.2010) ja Savon Sanomissa (3.3.2010).

Vielä viimeiset kohokohdat vuonna 2008

Alkaa olla jo kiire, jos haluaa tehdä tiliä kuluneesta vuodesta 2008. Jätän väliin yhteenvedon lukemistani kirjoista, joista osan olen arvioinut ihan ammatillisesti ja julkaissut arviot myös tässä blogissa.

Kannatan kulttuurissa ja elämässä yleensäkin lähikokemuksia, mutta kyllä muutama elämys kannatti käydä hakemassa kauempaakin:

Como-järven lähellä vuorilla sijaitsevat Madonna del Ghisallon kirkko ja pyöräilymuseo, jotka kertovat italialaisten intohimoisesta suhteesta pyöräilyyn. Kirjoitin kokemuksistani artikkelin Etelä-Suomen Sanomiin.

Milanon Palazzo Realessa (siinä Duomon aukiolla) heinäkuussa näkemäni uskomattoman upea Francis Baconin töiden näyttely. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa Lontoon Taten järjestämästä näyttelystä, joka on lähdössä 2009 ajaksi kiertueelle taiteilijan satavuotissyntymäpäivien kunniaksi. Jutun perusteella näyttelyssä on esillä paljon samoja töitä kuin Milanossakin. Jos tulee jossain päin vastaan, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Leonard Cohenin intensiivinen ja sykähdyttävä konsertti Helsingissä 10.10. Konsertin jälkeen kaivoin omistamamme ensimmäisen Cohen-levytyksen (Leonard Cohen 1968) esille ja hankin viiden cd:n The Collection -kokoelman, jonka sisältämiä keskeisiä teoksia olen kuunnellut koko syksyn.

Ateneumin vielä tammikuussa jatkuva Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely. Kirjailijan tärkeimmät taiteilijat teoksineen edustavat sekä tunnustettua että hieman syrjään jäänyttä modernismia. Komeasti rakennettu näyttely, joka avaa mielenkiintoisesti sekä kirjailijan henkilökohtaisia mieltymyksiä että hänen "akateemisempaa" taiteen tuntemustaan. Näyttelykirjan artikkelit ja Waltarin omat esseet odottavat vielä, että ehtisin lukea ne.

Ja kyllä, olen nauttinut myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole arvioinut. Olin erittäin vaikuttunut Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneesta Puhdistuksesta. Muista ehdokkaista olen lukenut Katri Lipsonin Kosmonautin, joka oli toki mielenkiintoinen ja taidolla rakennettu, mutta ei jättänyt minuun suurta jälkeä. Parhaillaan luen nautinnolla Panu Rajalan Unio Mysticaa, jonka ulos jättämisestä Tieto-Finlandia-kisan ulkopuolelle en ole yhtään mitään mieltä - enhän ole lukenut ehdolla olleita. Uskon kuitenkin, että Rajalan teos oli välttämätön lisä Waltarin 100-vuotisjuhlintaan, antaahan se monelle lukijalle mahdollisuuden tutustua kirjailijan tuotannon eri puoliin ja niiden taustoihin sekä kirjailijan henkilökohtaisessä elämässä että yleisessä poliittisessa ja kulttuurihistoriassa.

Kirjoitus on neljäs ja viimeinen osa kulttuurivuoteni 2008 yhteenvedosta.

Valokuvatorstai: Heijastuksia

Pidän tästä kuvasta, koska se heijastelee monia itselleni tärkeitä asioita. Italian kielen ryhmämme on syönyt monta Lahden parhaassa italialaisessa ravintolassa, oikealla seisovan Carmelon pitämässä Piccola Romassa. Isäntä tekee ruokaa sydämellä ja puhuu sitkeästi italiaa meille kaikille, jotka edes yritämme sitä oppia. Hän myös muistaa vakioasiakkaansa nimeltä, ja muutenkin tunnelma on "kuin kotona".
Kuvassa meillä ei ole vielä lautasia edessä, sillä odottelemme loppuosaa ryhmästä. Ja muistaakseni tällä kertaa teimme jotain myös yhdessä, taisi olla herkkutatteja juuston ja polentan kanssa.

Valokuvatorstain haastetta Heijastuksia ei tarvinne enempää selittää.

Valokuvatorstai: Portaat

Ylhäällä odottaa Piazzale Michelangiolo komeine näkymineen Firenzen yli. Kuva otettu viime huhtikuussa.

Valokuvatorstain haaste on portaat.

Valokuvatorstai: kivet

Jatkan klassikkosarjaa: kuvat 1300-luvun kivilattioista on otettu Certosa del Galluzzossa, Firenzessä sijaitsevassa munkkiluostarissa. Reiät lattiassa parantavat kappelin akustiikkaa.

Valokuvatorstain teemana on tällä viikolla kivet.

Valokuvatorstai: klassikko

Satuin olemaan Firenzessä 15.4.2007 sikäläisen maratonin aikaan. On oikeastaan vaikea päättää, mikä kuvassa täyttää eniten klassikon määritelmät: Palazzo Vecchio, sen edessä seisova Michelangelon Davidin kopio, maratonjuoksu vai Firenzen kevättä seuraavat turistilaumat, minä mukaan luettuna. Koko Firenzen keskusta ainakin kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Valokuvatorstai etsii siis klassikkoja.

P.S. Kohdallani alkaa jo olla perinne sattua opintomatkalle kaupunkiin, jossa järjestetään maraton juuri silloin. Syksyllä 2000 olin Kölnissä, 2003 Venetsiassa ja 2007 Firenzessä opiskelemessa kieltä ja/tai taidetta samaan aikaan juoksijoiden kanssa.

Valokuvatorstai: jäätelökesä

Minun jäätelökesäni alkoi jo huhtikuun puolivälissä Italiassa, Cinque Terren kansallispuistossa sijaitsevassa Monterosson kaupungissa. Hyvin muodikkaassa katukahvilassa pirtelöt juotiin tällaisista juoma-astioista.

Valokuvatorstai kuvittaa siis tällä kertaa jäätelökesää.

Valokuvatorstai: tyhjä

Kulttuuri- ja turistikaupunki Firenzestä on lähes mahdoton löytää yhtään tyhjää paikkaa mihinkään aikaan vuorokaudesta.

Certosa di Galluzzossa eli Firenzen lähellä sijaitsevassa kartusiaaniluostarissa on kuitenkin toinen aika ja tunnelma. Upeiden taideaarteiden ja pitkän luostariperinteen vaalijoina jatkaa vain kymmenkunta vanhaa munkkia, jotka päästävät ajoittain myös turisteja katsomaan tilojaan ja ostamaan liköörejään, korttejaan ja öljyjään.


Loggian perältä aukeava ovi johtaa yhteen tyhjään munkinkammioon, jollaisessa on asustellut vieraana myös Le Corbusier, yksi funktionalistisen arkkitehtuurin keskeisistä suunnittelijoista. Hän kuulemma ihastui käytännöllisiin eli funktionalistisiin luostarin huonekaluihin ja otti niistä ideoita.

Päivitys

Huomenaamulla raahaan matkalaukut n. klo 4.45 ulos talostamme ja aloitan matkan tänne. Parin päivän päästä käynnistän käyttöjärjestelmän päivityksen täällä. Reilussa kahdessa viikossa toivottavasti unohdan mahdollisimman monta suomalaisittain hyödyllistä asiaa, jotta työasioita pursuaviin henkilökohtaisiin tiedostoihini tulee tilaa italialaiselle kielelle, kulttuurille ja mentaliteetille. Nähdään vapun tienoissa! Ci vediamo!

italiaa ja Italiaa

Syksystä lähtien olen mieheni Tuomaksen kanssa yrittänyt näin torstai-iltaisin ottaa haltuun Koulutuskeskus Salpauksessa italian kieltä opettajamme Hannes Hellin johdolla. Nimestään huolimatta herra on pesunkestävä italialainen, mutta pohjoisessa syntyneenä hallitsee täydellisesti myös saksan kielen.

Tänä iltana olisi kiinnostanut vilkaista YLE:n uutuutta Talo Italiassa, tosi-tv-sarjaa, jossa porukka kilpailee kielen oppimisessa. Mutta koska mainittu Tuomas on italialaiseen tapaan pyöräilyhullu, katsoo hän tällä hetkellä nauhalta Giro d'Italiaa, siis Italian ympäriajoa, jota hän ei pitkän työpäivänsä takia ehtinyt katsoa suorana Eurosportilta .

Katkeraksi en aio ruveta, sillä en ihan oikeasti usko ohjelman palvelevan totista tai edes iloista, mutta tuloksiin tähtäävää, kielenopiskelua. On vaikea ymmärtää, miksi tällaisessakin asiassa pitää oikeasti kilpailla - eikö kielenopiskelun nimen omaan pitäisi olla jokaisen oman oppimistahdin mukaan etenevää puuhaa? Miten tuloksia ylipäänsä voi mitata ilman koulusta tuttua pisteytystä, jossa ei suinkaan mitata oikeaa kykyä selviytyä vieraalla kielellä?

Mutta koska en tällä viikolla pääse ko. ohjelman pariin, jätän kritiikin vielä sikseen eli ensi viikkoon. Paitsi että kahden viikon loma italialaisessa talossa on kyllä ihan liian pieni palkinto. Tarjolla pitäisi olla vähintään kokonainen kesäloma tai sitten kunnon intensiivikurssi sellaisessa osassa Italiaa, jossa ruokalistoja ei tuoda turistin näköisille heti kysymättä englanniksi tai saksaksi.

Viime syksyn Calabrian loma oli juuri siksi hyvä, että siellä piti pinnistellä pienenkin sanavaraston ja kielioppiosaamisen kanssa. Loman jälkeen osui silmään kielikoululinkki jos toinenkin, joista johonkin toivottavasti voin joskus tarttua. Venetsia tai Rooma ovat ihania turistikohteita, mutta siinä mielessä turhauttavia, että palvelua saa muillakin kielillä.