sunnuntaina, marraskuuta 28, 2010

Kaikkea muuta kuin onnea

Aina välillä ihmettelen, miksei novelleja kirjoiteta, kustanneta ja lueta enemmän. Lyhytjänteisen nykylukijan luulisi kiittävän tiivistetyistä maailmoista, joissa ei ole yhtään jaarittelevaa sanaa tai turhaa käännettä. Mutta vain parhaimmillaan, kuten Nobel-kirjailijaksikin monta kertaa veikatun kanadalaisen Alice Munron teoksissa.

Hänen tekstejään lukiessa tajuaa, miten vaikea laji novellit ovat. Jännitteen on synnyttävä nopeasti ja kestettävä lukijan päässä pitkään, jotta ulkoisesti pieni kertomus ei jää muiden jalkoihin.

Nyt suomennetun Liian paljon onnea –kokoelman kertomukset käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän.

Todella karmeita ja pakahduttavia hetkiä, kuten avausnovellissa Ulottuvuuksia, jossa Doreen mies Lloyd on tappanut perheen kolme lasta. Tai ensin pieneltä tuntuvia, kuten Onka-loita novellin onnettomuus, jossa perheen poika Kent katkaisee jalkansa.

Kaikki hetket eivät edes valkene novellin päähenkilöille kuin joskus myöhemmin, kuten sellotaiteilija Joycelle novellissa Miten meidän tulisi elää. Hän tapaa vuosien päästä tytön, joka kirjailijana kuvaa entisen opettajansa, Joycen, petosta lasta kohtaan.

Kymmenestä novellista minulle jäi mieleen elämään noin puolet. Kuolemaan johtava perhetragedia on tietenkin jo tapahtumana iso, mutta tärkein tekijä on sittenkin Munron tapa kertoa.

Hänen hahmonsa ovat tarkkailijoita, jotka havainnoivat tarkasti ympäristöään esineitä, värejä ja hajuja myöten. Ihmisten kanssa he silti ajautuvat tilanteisiin, joita eivät osaa ennakoida.

On hyvin helppo samastua Wenlock Edgen opiskelijatyttöön, joka asuintoverinsa kautta tutustuu myös tämän vanhempaan rakastajaan. Kuinka hyytävästi Munro kuvaakaan häpeällisen päivällisen, jonka jälkeen kertoja ei pysty edes lukemaan runoutta enää samalla tavalla!

Suurin osa novelleista sijoittuu tuntemattomiin kyliin ja kaupunkeihin. Ihmiset niissä ovat sekä hyvin todellisen oloisia että jonkinlaisia arkkityyppejä. He joutuvat tilanteisiin ja tekevät asioita kuin kuka tahansa.

Niminovelli Liian paljon onnea on Munron kuvitelma venäläissyntyisen matemaatikon ja kirjailijan Sofja Kovalevskajan viimeisistä päivistä ennen kuolemaansa 1891. Jälkisanojen perusteella tarina on kirjailijalle tärkeä, mutta minusta se on aivan eri sarjaa muiden novellien kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennos on jälleen kerran täydellistä laatutyötä.

Ina Ruokolainen

Alice Munro: Liian paljon onnea. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2010, 366 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.11.2010 (ei verkossa). Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa.

torstaina, marraskuuta 25, 2010

Onnea Rosvoloille!

Siri Kolun kirjoittama ja Tuuli Juuselan kuvittama Me Rosvolat voitti tänään Finlandia Juniorin. Onnea vaan! Ihastuin itse kovasti kirjaan ja kirjoittajaan, kun pääsin haastattelemaan häntä viime kesänä Päijät-Hämeen kesäyliopiston perinteisessä lasten- ja nuortenkirjakoulutuksessa.

Alla vielä pätkä, jonka inspiroiduin kirjoittamaan teoksesta Kotilieden viime kesän lastenkirjavinkkeihin. Ehdottomasti edelleen suosittelen kirjaa henkilölle, joka etsii vaikkapa joululahjaa 8-12-vuotiaalle. Nuoremmillekin seikkailua voi lukea.

Hulvattomat Rosvolat

Kukapa lapsi ei joskus kaipaisi toiseen perheeseen? Viljan toive toteutuu rysäyksessä, kun maantierosvoperhe Rosvolat kaappaa hänet mukaansa. Eikä Vilja yhtään kaipaa kännykkään aina puhuvia vanhempiaan tai riitelevää siskoaan. Ainakaan heti.

Siri Kolun luomat Rosvolat tekevät karmivia rikoksia kuten tyhjentävät kioskeja karkeista. Muutaman kerran vilahtaa rosvotyttö Helen heittämä veitsi, muuten puuha on varsin rauhanomaista. Kirjan anarkistisuus onkin valloittavan muumihenkistä.

Kesän lopussa Vilja pääsee takaisin kotiin, mutta sitä ennen sekä rosvoperhe että hän ovat muuttuneet. Jälkikirjoitus lupailee ilahduttavasti jatko-osaa. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva.

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava 2010. 223. s.

maanantaina, marraskuuta 22, 2010

Kerjääkö nainen aina raiskausta?

Yhdysvaltalainen kirjailija Joyce Carol Oates ei pelkää vaikeita aiheita. Suomeksi häneltä on saatu mm. esseitä nyrkkeilystä, Marilyn Monroen elämää kuvitteleva Blondi ja painajaismaisesta lapsuudesta alkava Haudankaivajan tytär.

Kosto: rakkaustarina on romaani joukkoraiskauksesta, epäoikeudenmukaisesta oikeusjutusta ja niitä seuraavasta kostosta. Aihe on rankka, toteutus yksityiskohtaisen realistinen ja silti kirkkaan runollinen. Onneksi, sillä muuten lukijan olisi vaikea hengittää.

Teena Maguiren joukkoraiskaus kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien läsnä ollessa todetaan heti romaanin ensiriveillä. Sen jälkeen Bethie alkaa käydä läpi muistikuviaan siitä, mitä tapahtui ja miten siltä ehkä olisi voinut välttyä.

Miksi äiti ei juuri sinä iltana suostunut jäämään juhlien jälkeen miesystävänsä luokse yöksi? Miksi hän halusi välttämättä kävellä ja vielä oikaista puiston kautta?

Kysymykset Teenan valinnoista eivät pyöri vain tyttären päässä vaan niistä tulee oikeusjutun pääteema. Nuori ja kaunis leski leimataan huonoksi naiseksi, joka on omalla pukeutumisellaan ja käytöksellään houkuttanut lauman nuoria miehiä seksiin kanssaan.

Mitään ei merkitse se, että humalainen ja huumeita vetänyt miesjoukko tunnetaan jo ennestään paikkakunnalla rettelöitsijöinä. Tai että Teena jää vain vaivoin henkiin. Itsehän kerjäsi.

Tarinan kolmas päähenkilö on nuori poliisi Dromoor, joka tulee ensimmäisenä raiskauspaikalle. Tahtomattaan hän kiintyy Teenaan ja Bethieen ja haluaa oikaista oikeusjutun vääryyden. Kosto on päällisin puolin helppo, sillä syrjäytyneet ja huumeiden pehmittämät luuserit eivät hekään osaa pitää puoliaan.

Kosto: rakkaustarina on piinaavan jännittävä lukukokemus, vaikka sen keskeiset tapahtumat voi lukea jo takakannen tekstistä. Lukija jää miettimään, mitä sen ihmisille tapahtuu myöhemmin.

Oates kuvaa tiukan uskottavasti yhtä hyvin lapsen hätää kuin naisen jauhautumista oikeusjutun ja yhteisön hampaissa. Poliisi Dromoorin hahmon kautta hän osoittaa, miksi on niin tärkeä pitää kiinni todellisista ihmisoikeuksista oikeussalidraamojen sijasta. Edes kunnon ihminen ei siedä mitä tahansa.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Kosto: rakkaustarina

Suom. Kaijamari Sivill. Otava 2010, 157 s.

Kirja-arvio on julkaistu 21.11. Keskisuomalaisessa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Savon Sanomissa.