Suksi on designesine

Kilpasuksia voi muotoilultaan verrata F1-autoihin, joiden testialue ovat arvokisat ja varikko huoltoalue. Ominaisuudet, muoto ja ulkoasu tähtäävät käyttäjä- kokemukseen, jonka ansiosta hiihtäjä pärjää hiukan paremmin kuin muut kilpailijat.

Lahden hiihtomuseon Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely ja -kirja lähestyvät suksimuotoilua muotoilupääkaupunkivuoden hengessä monelta kannalta. Kiinnostavimpia ovat teollisen muotoilun osuudet, joissa avataan nykysuksen kehitystä. 

Formulavertauksen takana on muotoilun kehitysjohtaja Riikka Salokannel, jonka menneisyyteen kuuluvat vuodet Suomen ensimmäisenä naisampumahiihtäjänä. 

1980-luvulla hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja pääsi opiskelutovereiden suunnittelemien luisteluhiihtosuksien prototyypin testaajaksi. Liian lyhyt suksipari ei täyttäisi FIS:in vaatimuksia eikä muutenkaan kelpaisi nykyhiihtäjälle, mutta on toki hieno näyttelyesine.

– Muoto on liiankin kapea ja virtaviivainen, grafiikka taas hyvin staattista, Salokannel nauraa.

Näyttelyyn ja kirjaan haastatellulla graafikko Antti Peltosella on myös vankka käytännön kosketus suksimuotoiluun. Peltosen suksisuvun kolmannen polven edustaja on suunnitellut tehtaan suksien grafiikat 2000-luvun alusta asti. Kilpa- ja harrastesukset huokuvat aivan eri maailmaa.

– Kilpasuksissa haetaan äärimmäistä vauhdikkuutta ja räväkkyyttä. Tallihiihtäjille grafiikoilla ei juuri ole merkitystä, mutta Peltoselle ne ovat ilmainen mainospaikka, kun hiihtäjä on suksien kanssa palkintopallilla.

Korkeatasoisen suksidesignin edustajana kirjaan on haastateltu myös teollista muotoilijaa Hannu Kähöstä, joka samalla muistelee edesmenneen työtoverinsa Pasi Järvisen uraauurtavaa työtä Peltoselle ja Excelille suunnitelleessa Creadesignissa.

Näyttely ja kirja käyvät läpi tärkeimmät nykymuotoisen suksen vaiheet 1800-luvun lopun puusuksesta uusimpiin materiaaleihin. Esillä on myös Ylösen suksitehdas esimerkkinä yhä puuhun uskovasta valmistajasta.

Antti Peltosen taittama kirja näyttää hyvältä, mutta selästä aukeava liimasidos ei ole kunniaksi muotoilupääkaupunkivuoden julkaisulle. Hiihtomuseon tutkijoiden kiinnostavien tekstien kielikin olisi monin paikoin kaivannut viilausta.

Ina Ruokolainen

Suomen suksi - suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely avoinna Lahden hiihtomuseossa vuoden 2013 loppuun asti. Näyttelykirja 19 euroa.

Teksti on aiemmin julkaistu Hiihto-lehdessä 4/2012.

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Veirron kirjoissa ei saarnata

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Nuortenkirjoja (myös) pojille

Taustaksi työtehtävälle pääsin lukemaan kaksi tänä vuonna ilmestynyttä Kalle Veirron nuortenkirjaa, Pelibunkkerin pojat ja Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas. En tee kirjoista arviota, mutta voin kyllä suositella molempia.

Henkka ja Kivimutka -sarja on jo vanha tuttu monille alakoululaisille, ja nytkin tarinassa on hyviä tyyppejä ja hauskoja käänteitä, kun päähenkilöt järjestävät aika omaperäistä seitsenottelua kaveripiirissään. Kätketyn lippaan huikea palkinto kuitenkin häviää, joten selviteltävää riittää.

Pelibunkkerin pojat sen sijaan on ihan itsenäinen teos ja suunnattu vähän vanhemmille: kohderyhmä on jossain ala- ja yläkoulun rajamailla, siis siinä 12-14 vuoden paikkeilla. Aihe on erittäin ajankohtainen, tietokonepelit ja nuorten ajankäyttö. Mutta kuten yleensä, Veirto on hurtin huumorin keinoin lasten ja nuorten puolella, kun vanhempien kanssa tulee kahnauksia säännöistä. Sillä tavalla fiksusti, että ne säännöt ja opetuksetkin sieltä voi löytää, ettei kenenkään tiukkapipon aikuisen mieleen tulisi kieltää sentään kirjojen lukemista (kuten tietokoneen, verkon ja pelien kanssa usein käy).

Kalle Veirron nuortenkirjat sopivat erittäin hyvin pojille, joiden lukuharrastuksesta ollaan jatkuvasti huolissaan. Niissä pelataan, urheillaan ja sanaillaan sen verran sujuvasti, ettei aika käy pitkäksi. Kirjoissa on aina myös vahvoja tyttöhenkilöitä, joten kyllä tällainen kahden nuoren naisen äiti ja entinen tyttökin niitä ihan mielikseen lukee.

Kommentti 9.2.: lahtelaisen kriitikon Marja Welinin kirja-arvio Pelibunkkerin pojista löytyy Keskisuomalaisen kulttuurisivulta.

Kirja-arvio: Pienkirjailija kirjoittaa kuten elää

Tänä vuonna olen lukenut kolme kirjaa, joissa suomalainen mieskirjailija kirjoittaa lukijan edessä aukeavaa kirjaa. Kerron tämän siksi, että Kalle Veirron Vilttiketjumies alkaa tiukasta vertailuasetelmasta kirjallisilla markkinoilla.

Päähenkilö, kirjailija Kalle Virtanen, on tuskastunut asemaansa, jota kuvaa hänen oma terminsä: pienkirjailija. Urheiluaiheisiin ja nuortenkirjoihin keskittyneen tekstintekijän saldo on jo 16 teosta, mutta suuri kuuluisuus tv-esiintymisineen ja Finlandia-ehdokkuuksineen puuttuu. Lukijoitakin saisi olla enemmän.

”Eikä yksikään kirjani ole myynyt enää edes tuhatta. Niitä ovat lukeneet pääsiassa alle 15-vuotiaat kirjastokortin haltijat.”

Kantakapakassa, kiekkovuoron jälkeen, pelikaverit keksivät ratkaisuksi markkinoinnin eli kunnon rummutuksen. Yhteisvoimin päätetään, että todellinen julkkis Jone Nikula saa seuraavilla Helsingin kirjamessuilla kunnian haastatella Virtasta päälavalla hänen läpimurtoromaanistaan ja ajankuvastaan Räntämaa.

Romaani on toki vielä kesken, mutta Virtanen uskoo projektiinsa täysillä. Hän on jäänyt virkavapaalle opettajan työstään, kirjoittaa kurinalaisesti liuskatavoitteensa täyteen lähes päivittäin ja odottaa takuuvarmoja apurahoja.

Elämä uravaimon Tarjamaijan ja neljän lapsen kanssakin on hyvin organisoitua, kunnes vaimo lähtee työmatkalle Moskovaan. Omat paineensa luo unelma salibandyn SM-karsinnoista. Pienkirjailija huomaa pian pyörittävänsä systeemiä, jossa tarvittaisiin bestselleristin tuloja ja Finlandia-palkintorumbassa karaistunutta psyykeä.

Kalle Virtanen ei ole Kalle Veirto, mutta kirjailija tuntee aiheensa riittävän hyvin. Hän kertoo, että haaveilun ja kaverillisen ryypiskelyn ohella kirjailijan on hyvä istahtaa koneen ääreen riittävän usein.

Kirjailijan pitää myös suoltaa hakemuksia mitä ihmeellisimpiin suuntiin ja kestää vastauskuorten pettymykset. Lisäksi hän tietää, että markkinointi on kustannusalalla syksyn puheenaihe numero yksi ja suostuu siksi kaikenkarvaisiin kirjamessuvirityksiin.

Pienkirjailijan paini osaamisen, jaksamisen, kehittymisen ja maineenkaipuun välillä voisi olla haudanvakava aihe. Veirto käsittelee sen virtasmaisella huumorilla, omia häpeänpaikkojaan salaamatta. Kun Räntämaa sulaa, Virtanen on sentään kirjoittanut nuortenkirjan ja maailman ensimmäisen taiteilijasählyromaanin.

Erityisen paljon pidän kirjailija Virtasen perhenäkemyksestä. Vaimon kanssa on työehtosopimus ja lapset hoidetaan, jopa kodin siivous kolmen vartin standardin mukaan. Myös sählyporukan muilla jäsenillä perhe ja arki ovat arvossa.

Näillä avuilla kirjailija Veirron Vilttiketjumies pärjää vähintään kelvollisesti tämän ja viime vuoden kirjallisessa seurassa, jossa Petri Tammisen kirjailija esiintyy Mitä onni on -teoksessa ja Kari Hotakaisen alan ammattilainen Ihmisen osassa. Vaikka se Hotakainen nyt onkin taas Finlandia-ehdokkaana.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Vilttiketjumies. 166 s. Karisto, 2009.

Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

Kirja-arvio: Takatukka ja muita urheilutabuja

Tunnustettakoon heti aluksi: en ole käynyt lähelläkään useimpia niitä tilaisuuksia, joista Kalle Veirron Kahvakiekon alkeet kertoo. Häpeä on vain ja yksinomaan omani.

Se kuitenkin riittää, että lahtelainen kirjailija tuntee urheilupyhätöt mittelöineen ja taustapeleineen. Työssään urheilutoimittajana hän on törmännyt taitoluisteluvalmentaja Tuulikki Vesanto-Pihvin, markkinointipäällikkö Calle Siiran ja hiihtoseuran puuhamiehen Usko Suden esikuviin.

Heidän uhraustensa varassa urheiluseurat kasvattavat, valmentavat, tekevät tulosta ja luovat suuria elämyksiä. He ovat hiljaisia ja pyyteettömiä puurtajia – vai ovatko?

Kirjan hullunkuriset perheet eivät todellakaan halua jäädä urheilun harvojen jättiläisten tallottaviksi, mikä tekee heistä äärimmäisen inhimillisiä. On kateutta ja kampittamista, omanvoitonpyyntiä, parrasvaloissa pönöttämistä ja silkkaa hölmöyttä.

Kahvakiekon alkeet on kertovinaan urheilusta ja laukoo samalla osumia ihmisluonnon pimeimpiin koloihin. Nämä tyypit ovat löydettävissä myös kesäisistä kulttuuritapahtumista ja koulujen vanhempainyhdistysten kokouksista.

Toki urheilupiireissä on ihan omat lainalaisuutensa, jotka tekevät jutuista erityisiä. Esimerkiksi kaiken pelastava takatukka.

Omiin suosikkeihini kuuluu ylienerginen Leidi Machbeth, ulkomaalaisvahvistuksen vaimo, jonka hyväntekeväisyystempaukset ovat suurta taidetta ja siksi myrkkyä muille puolisoille. Toinen klassikko on Anna-Liisa ”Pulla” Juntunen, jonka erityislahjat kioskipullan leipojana muuttuvat yhdessä yössä vanhanaikaisiksi.

Kahvakiekon alkeet –kirjan nimiösivulla tarinoita nimitetään urheilujutuksi, takakansitekstissä ne ovat ”novelleja”. Niin tai näin; jutut ovat tiiviitä, kerralla luettavia ja niissä on rajoitettu määrä henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Teksteissä roiskitaan iloisesti urheilun tabuja kiekkokaukalon reunoja vasten, mikä ei aina ole kaunista katsottavaa.

Kovin syvälliseksi Veirto ei rupea, vaikka se humoristin toimenkuvaan sopisikin. Pikemminkin hieman epätasaiset pätkät antavat ymmärtää, että se suuri urheiluromaani on jossain muhimassa, tässä vähän harjoitellaan herkullisten henkilökuvien ja juonenkäänteiden kanssa. Tai sitten ei.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Kahvakiekon alkeet. 148 s. Karisto 2008.

Kirja-arvio on julkaistu 15.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

Valokuvatorstai: klassikko

Satuin olemaan Firenzessä 15.4.2007 sikäläisen maratonin aikaan. On oikeastaan vaikea päättää, mikä kuvassa täyttää eniten klassikon määritelmät: Palazzo Vecchio, sen edessä seisova Michelangelon Davidin kopio, maratonjuoksu vai Firenzen kevättä seuraavat turistilaumat, minä mukaan luettuna. Koko Firenzen keskusta ainakin kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Valokuvatorstai etsii siis klassikkoja.

P.S. Kohdallani alkaa jo olla perinne sattua opintomatkalle kaupunkiin, jossa järjestetään maraton juuri silloin. Syksyllä 2000 olin Kölnissä, 2003 Venetsiassa ja 2007 Firenzessä opiskelemessa kieltä ja/tai taidetta samaan aikaan juoksijoiden kanssa.

Kirja-arvio: Go-Go pelaamaan ja selättämään kiusaajat!

Tannermäki Go-Go on niitä kirjoja, jotka on pitänyt kirjoittaa. Kalle Veirron edellinen, Tannermäki all stars, jäi viime sivullaan niin pahasti ilmaan roikkumaan, että osa faneista on odottanut lihakset pakottaen tietoa Marcuksen ja hänen sählyjoukkueensa kohtalonhetkistä. Kakkososa toimii silti myös yksin.

Marcus on 14-vuotias koululainen, joka ei ylipainonsa ja matemaattisen lahjakkuutensa vuoksi ole yltänyt ykkösjoukkueisiin sen paremmin urheilussa kuin ihmissuhteissakaan. Älykkökaverin, runoilija BigMacin, heitto sählyn ykkösjoukkueen perustamisesta on saanut kaverukset lievästi sanottuna liemeen. Moinen uhittelu ei sovi laitakaupungin koulun eliitille, joka vahvistaa sanomaansa väkivallalla.

Marcuksen kimpussa ovat yläluokan tähtien lisäksi urheilusuorituksiin piiskaavat vanhemmat, prinsessamainen sisko ja matematiikasta intoilevat opettajat. Hyvällä lailla niskaan hengittää kaljaan ja huumeisiin sortunut entinen maajoukkueurheilija Ruoste, jonka Marcus on värvännyt valmentajaksi.

Tannermäki Go-Go:ssa päästään todellisiin sählyharjoituksiin, joiden puute latisti edellistä kirjaa. Urheilusta kirjoittaessaan Veirto on omimmillaan, sillä hän ymmärtää sekä pettymyksen että voiton hikeen johtaneita tapahtumia.

Juonen sisällä käsitellään myös muita kohderyhmälle tärkeitä asioita. Luusereista koostuvassa sekajoukkueessa orastaa sopivasti romantiikka eikä kiusaaminen kai kierrä yhtäkään koulua. Paineita tulevaisuuden valintojen edessä tuntuu olevan niilläkin, joiden pitäisi vielä voida rauhassa käydä koulunsa kunnialla loppuun.

Reipas kieli on yksi Veirron vahvuuksista. Tannermäki Go-Go toimii myös juonen tasolla paremmin kuin aloitusosa. Rivakoita käänteitä riittää mutta ei epäuskottavuuteen asti. Nuortenkirjalle sopivasti mukaan sopii myös onnellisia lopetuksia.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Tannermäki Go-Go. 238 s. Karisto 2007.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 11.9.2007 (ei verkossa).

Freeasiaa ja kadonnut kurpitsa

Tapasimme eilen illalla jo toistamiseen tänä kesänä Lahden seudun freelancejournalistien voimin. Kyseessä on ammattilaisten porukka, johon erilaisten laskukaavojen mukaan kuuluu noin 30 Suomen Journalistiliittoon ja sen freelanceyhdistyksiin SFJ ja FAO kuuluvaa ammattilaista: kirjoittavia toimittajia, radio- ja tv-journalisteja, valokuvaajia ja media-alan moniosaajia, joista osa on julkaissut mm. kirjoja. Erityisen ilahtunut olin eilen siitä, että saimme Lahden Vesisamoilijoiden saunalle Kahvisaareen paikalle peräti 14 kollegaa - siis lähes puolet jäsenistämme.

Melomisen ja saunomisen ohessa puhuimme pari tuntia varsin tiukkaakin ay-asiaa. Freelancerit ovat Journalistiliitossa nouseva ryhmä, mikä on tietenkin seurausta yhteiskunnan yleisestä ulkoistamis- ja pätkittämistrendistä. (Vaikka moni meistä tekeekin tätä ihan vapaaehtoisesti itsenäisenä yrittäjänä!) Jälleen kerran vahvistui käsitys siitä, ettei maakuntalehtien tai paikallisen median varaan voi rakentaa minkäänlaista elantoa. Palkkiot mm. tässä blogista julkaistuista kirja-arvosteluista ovat kuulemma hieman parempia kuin monissa saman kokoisissa lehdissä, mutta eivät korvaa sitä aikaa, joka lukemiseen ja kirjoittamiseen menee. Isoista aukeaman elämäntyylijutuista tai reppareista kuvineen tarjotaan pienimmissä lehdissä vain kymppejä.

Meidän porukastamme iso osa tekeekin töitä valtakunnalliseen mediaan. Haluaisimme kuitenkin näkyä myös paikallisesti ja maakunnallisesti, mistä kertoo mm. oma avustajasuhteeni. Missähän vaiheessa paikallinen media huomaa, että se pelaa aika monta hyvää ammattilaista ulkopuolelle? Tästä aiomme ottaa jatkossa selvää.

Eilinen iltamme muuten sujui nyyttikestiperiaatteella. Muutama viljelytaitoinen kollega toi ystävällisesti puutarhansa antimia jakoon myös jatkojalostusta varten. Sain jaossa kaksi kurpitsaa, joista vain toinen mahtui pyörän etukoriin, toisen köytin kotimatkalle tarakalle. Lähellä kotia huomasin, että kaunis vihreä zucchini oli tipahtanut jossain töyssyssä matkasta. Paluuta etsimään ei enää ollut, sillä sade vihmoi ja pimeys oli laskeutunut. Jos joku löytää puolimetrisen kesäkurpitsan esimerkiksi Lahden Polttimon raiteilta, sen on varmaan vielä tänään ihan käyttökelpoinen. Anteeksi kollega!

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Kolminaisuus ja armo

Tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun katselee körttien Herättäjäjuhlien tunnuslausetta Armo kannattaa juhlakentällä kolmen suuren lahtelaisen juurella.

Osa urheilijoistakin luottaa henkeen ja hengellisyyteen pyrkiessään nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

Herättäjäjuhlia on rakennettu Lahteen tämä viikko, iso rähinä on päällä huomisesta asti. Etelä-Suomen Sanomat päätoimittajineen on monella tavalla huolehtinut, että tapahtuma näkyy myös mediassa.

Kauniisti kärsitty

Onko Juha Miedon sadasosasekunnin häviö Thomas Wassbergille kenties modernin historiamme yksi kauheimmista ja kauneimmista hetkistä? Kirjailija Tuomas Kyrön alustuksen jälkeen tuntui hetken siltä, kunnes kansainväliset kirjailijat kauhealla tavalla tiputtivat innosta hyrisevän suomalaisyleisön alas muistoista. Vain Ruotsissa asunut chileläiskirjailija Sergio Badilla ylipäänsä tiesi, miten tärkeästä tapahtumasta saattoi olla kysymys 1980 talviolympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Mutta kyllä Kyrö silti jotain hyvin yleispätevää onnistui kertomaan Kauneus ja kauheus -teemasta. Se, miten Mieto aikanaan häviönsä kesti, oli esimerkki kestetyn kärsimyksen kauneudesta.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous on siis saatu käyntiin Mukkulan puistossa, jonne ehdin toisen keskustelun alussa iltapäivällä. Aamupäivällä oli kuulemma puhuttu hyvin paljon kauheudesta, lounaan jälkeen alustukset kiersivät kauneuden ympärillä. Serbialainen David Albahari tosin käsitteli vielä varsin paljon näiden kahden ääripään tasapainoa, jonka kohtalokas keikahdus voi olla jopa yhden väärin valitun sanan varassa. Balkanin tapahtumien valossa ei ollut yllätys, että Albahari tarttui alustuksessaan sotaan kauheuden ilmetymänä. "Sodat ovat aina läsnä puheessamme, puhumme ajastakin aina ennen tai jälkeen viime sotien, emme ennen tai jälkeen rauhan."

Kirjailijoiden alustusten pitäisi ilmestyä Mukkulan sivulle (jotain siellä jo on, mutta kaikki linkit eivät toimi), joten niitä on turha kummemmin referoida. Referaatteja lukemalla ei tietenkään saa kiinni keskustelusta, tunnelmasta tai ihmisten tavasta puhua. Shetlantilaisella aksentilla englantia puhuva Christine de Luca oli musiikkia korville. Lopuksi hän vielä lausui yhden shetlanniksi kirjoittamansa runon, josta sitten ei enää kovin paljon ymmärtänytkään. Toivottavasti de Luca esiintyy myös huomisessa runoillassa!

Valitettavasti huomasin, että minulla on kirjailijakokoukseen väärä kielitaito. Periaatteessahan alustukset ja keskustelut simultaanitulkataan englanniksi, ranskaksi, venäjäksi ja suomeksi ja välitetään kuulokkeiden kautta keskustelijoille ja yleisölle. Tekniikan kanssa on kuitenkin joka kerta ongelmia, ja taas kerran minulle osui rikkinäinen laite. Enimmäkseen käytössä oleva englanti vielä menee, mutta ranskaa ymmärrän vain vähän enkä venäjää yhtään. Ehdin jo ilahtua, kun yksi keskustelija olisi halunnut käyttää italiaa ja toinen ruotsia, mutta kummatkin pantiin ymmärrettävästi vaihtamaan kieltä, koska niille ei löydy tulkkausta. Luultavasti saksakin on poissa laskuista. Ei auta kitistä vaan yrittää huomenna etsiä ehjä tulkkauslaite. Hienoa kuitenkin, että puheenjohtajat vetävät kokouksen suomeksi, jolloin pääosa yleisöstä ymmärtää edes yhteenvedot. En tosin ollut kovin ihastunut Virpi Hämeen-Anttilan henkilökohtaisiin tulkintoihin alustusten jälkeen. Onhan kirjailija paljon lukenut, mutta tarvitseeko ne kaikki teokset ja muut viittaukset mainita ihan joka välissä?

Lahtelaisena on aina jännittävää bongata, ketkä kaupunkilaiset ovat jaksaneet tai ehtineet paikalle. Tutuista kirjailijoista näin Markku Kosken, Lealiisa Kantolan, Heikki Sauren ja Anuirmeli Sallamon. Kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneita, ns. "usual suspects" oli tietenkin myös, mutta on aina hauska havaita myös ihmisiä, joilla ei ole tiennyt olevan kiinnostusta johonkin tietyyn lajiin. Pyörälenkki tai kävely Mukkulaan ei ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi huomisiltana myöhään alkavan jalkapallo-ottelun aikoihin; siellähän pelaa Mikael Forssell. Kunhan ei nyt alkaisi sataa kovin harmaan oloiselta taivaalta.