Journalisti voi olla yhtä perustellusti optimisti kuin pessimisti nykyisessä mediatilanteessa. Kielteisiin johtopäätöksiin päätyvä näkee levikinlaskut ja mediayritysten heikkenevän talouden, jotka vähentävät työpaikkoja ja lisäävät kiirettä toimituksissa. Kiireessä tehdään virheitä, jolloin journalismin laatu heikkenee.
Optimisti taas näkee kaikki uudet tekniikat, media-alustat ja muuttuvat työtavat suurina inspiraation lähteinä, jotka voivat jopa helpottaa työntekoa. Myös interaktiivinen yleisösuhde on hänestä hieno asia, joka parantaa journalismia ja tuo siihen lisää demokratiaa.
Näin Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö, alusti luentonsa tänä aamuna Århusin 55. toimittajakurssin avauksessa. Silti hän uskalsi pohtia journalismin tulevaisuutta.
Rasmussen listasi kuusi piirrettä ja laajempaakin virtausta, jotka näkyvät juuri nyt tanskalaisessa journalismissa.
1. voimakas temponvaihtelu yhdistettynä mobiliteettiin
2. digitaalinen konvergenssi
3. käyttäjien tuottama sisältö
4. konstruktiivinen journalismi
5. jatkuva seuranta ja päivittäminen
6. fokus tärkeissä aiheissa, joilla on demokratian kannalta merkitystä
Kohdat 4 ja 6 herättivät heti epätietoista ja -uskoista muminaa. Rasmussen oli varautunut selittämään, sillä etenkin 4. kohta on hänen mukaansa vain tanskalainen ilmiö. Hän määritteli konstruktiivisen journalismin jonkinlaisena ongelmanratkaisujournalismina, jossa tiedotusväline aktiivisesti etsii ratkaisua lukijoita koskettavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Yleensä tällaista journalismia harjoitetaan paikallislehdessä tai vastaavassa mediassa, jonka on "helppo" tarttua vaikkapa uuden bussireitin luomiin ongelmiin. Lukijoilta/kuulijoilta pyydetään myös usein ratkaisuja, jotka välitetään julkisuuden kautta päättäjille ja/tai käytännön toteuttajille. Rasmussen huomautti, ettei kaikki konstruktiiviseksi nimetty journalismi ole sitä: esimerkiksi Århusin oma lehti Stiftstidende harrastaa hänen mukaansa positiivista journalismia, jonka tarkoitus on selittää kaikki ongelmat parhain päin.
6. kohta sai ruotsalaisen osallistujamme Dag Franssonin (Göteborgsposten) huudahtamaan, että hän epäilee median keskittyvän nykyään pikemminkin epäolennaisiin kuin tärkeisiin ja olennaisiin uutisiin. Rasmussen myönsi, että tällainen voi olla yleinen kuva, kun seurataan pintajulkisuutta. Hän kuitenkin väitti, että laatumedia, suuret aamulehdet ja (yleis)radio ja -tv, pistävät nykyään paljon panoksia juuri vallan vahtikoiran virkaan. Ja kieltämättä: onhan meilläkin Suomessa nähty viime aikoina tällaista journalismia esimerkiksi vaalirahoituksen ja uskonnollisten yhteisöjen insestin ympärillä. Se on tietysti ikävää, että analyyttistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan laatumedian ja epäolennaisella "katso kuvat" -shokeerauksilla elävän päiväperhojulkisuuden kuilu vain kasvaa.
Silti journalistien kannattaa Rasmussenin mukaan olla (Eric S. Raymondia mukaillen) yhä enemmän torilla ja basaarissa aiemman katedraalin sijasta. Emme ole enää piispoja tai edes alempaa papistoa, joka voisi määräillä kansaa tyhjistä kirkoista. Työssä pitää olla koko ajan yhteydessä kentälle. Hän oli jopa valmis hurraamaan sille, ettei århusilaisessa lehdessä enää ole viiden hengen ulkomaantoimitusta kuten vuonna 1995. Arabikeväänä 2011 yksi ainut editoiva toimittaja deskissä keräsi tiedot ja tunnelmat sadoilta ja tuhansilta kentällä olevilta "reporttereilta" eli käytännössä arabimaissa asuvilta ihmisiltä mm. sosiaalisen median kautta. Kentälle meno ja yhteys lukijoihin siis hoidetaan yhä enemmän journalismin aiempien kilpailijoiden eli vaikkapa Facebookin kautta.
Odotan mielenkiinnolla lisäpohdintaa juuri tästä sosiaalisen median ja journalismin suhteesta - ilman epäluuloisia vastakkainasetteluja tai ylioptimistisia demokratiahypetyksiä.
Olen tänään aloittanut Århus-kurssin, joka on perinteinen täydennyskoulutuskurssi pohjoismaisille journalisteille. Seuraavat kuusi viikkoa käymme läpi kulttuuria, politiikkaa, taloutta, maahanmuuttoa, terrorismia ja monia muita ajattomia ja ajankohtaisia aiheita journalismin näkövinkkelistä.
Raportoin luennoista ja kohtaamisista aina, kun aikaa ja voimia riittää. Pahoittelen huonoa suomen kieltä ja epätarkkoja ilmauksia. Joudun kääntämään ajatukset pääosin tanskasta tai sekakielestä, jota kutsutaan skandinaviskaksi tai blandinaviskaksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, elokuuta 29, 2011
sunnuntai, maaliskuuta 18, 2007
Vaalijonottamisen riemua
Taisi olla tänään ensimmäinen kerta, kun olen joutunut oikein jonottamaan päästäkseni äänestämään. Oman kokemukseni mukaan äänestäminen oli näissä eduskuntavaaleista vaalipäivänä vilkasta - ainakin juuri silloin yhden aikaan iltapäivällä Lahden keskustan vaalipiirissä.
Jonottaminen tuntui juhlavalta, sillä ensi kertaa mukana olivat molemmat tyttäret. Perheemme nuoret naiset ovat siis niitä, jotka haluavat käydä äänestämässä - ja jopa samaan aikaan äidin kanssa. Ei meillä mitään yhteistä äänestyspäätöstä sentään ole tehty, vaan olen pikemminkin yrittänyt olla ehdottomasti neuvomatta ketään. Toisin päin on kyllä yritetty vaikuttaa, ja sehän minulle sopii... Monelle kansanedustajaehdokkaallekin olisi terveellistä kuunnella 18- ja 20-vuotiaiden mielipiteitä siitä, millaisen perinnön he haluaisivat itselleen jätettävän. Sen verran olin vaikutuksille altis, että viime hetkillä nuorensin ehdokastani. Seniorien puolella tuntuu nyt olevan joka ehdokas (hyvä asia toki!), mutta vielä enemmän haluaisin nyt panostuksia noiden kahden nuoren opiskelu- ja työnsaantimahdollisuuksiin. Meille keski-ikäisille kyllä riittää tässä yhteiskunnassa aina puolustajia.
Piti myöntää tyttärille, etten muista ensimmäistä äänestyskokemustani. Muutenkin asia on ehtinyt vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua kovin arkipäväiseksi. En pidä äänestämistä velvollisuutena, ja olenkin jättänyt väliin ainakin pari pressanvaalin kakkoskierrosta. Mutta ei se nyt niin hirveän suuri vaivakaan ole, ja vaalijonossa oli todellakin tällä kertaa tunnelmaa. 18-vuotiaamme edessä odotti rollaattorin kanssa rouva, joka 92-vuotiaana arveli äänestävänsä viimeistä kertaa. Kaksi erilaista elämäntilannetta ja todennäköisesti äänestyspäätöstäkin, mutta kumpikin oli katsonut tarpeelliseksi tulla paikalle.
Vaalivalvojaisia katsomme illalla ihan varmasti, vaikka tulos nykyisellään tuleekin niin kovin nopeasti, ettei kyse ole mistään kestävyyslajista. Olen itsekin ollut pari kertaa töissä eduskuntavaalien uutiskoneistossa sanomalehdessä 1990-luvun alussa, ja vielä silloinkin äänten laskeminen ja välittäminen uutisena eteenpäin kesti tuntikausia, yli deadlinen. Läpi menneiden ja pudonneiden haastatteista hoidettiin suuri osa vasta seuraavana päivänä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa on nykyäänkin sentään jotain jännitettävää loppuun asti, jos haluaa tietää viimeisenä läpi päässeiden nimet.
Jonkinlaista mielenkiintoa tähän iltaan tuo sekin, mikä uutisväline hoitaa tulosseurannan parhaiten. Täytyy myöntää, että tv:stä seuraamme lähtökohtaisesti Ylen lähetystä, mutta pakko sitä on muitakin vilkuilla. Ja tietenkin nettiä aina välillä, jotta pysyy selvillä oman vaalipiirin ehdokkaista.
Jonottaminen tuntui juhlavalta, sillä ensi kertaa mukana olivat molemmat tyttäret. Perheemme nuoret naiset ovat siis niitä, jotka haluavat käydä äänestämässä - ja jopa samaan aikaan äidin kanssa. Ei meillä mitään yhteistä äänestyspäätöstä sentään ole tehty, vaan olen pikemminkin yrittänyt olla ehdottomasti neuvomatta ketään. Toisin päin on kyllä yritetty vaikuttaa, ja sehän minulle sopii... Monelle kansanedustajaehdokkaallekin olisi terveellistä kuunnella 18- ja 20-vuotiaiden mielipiteitä siitä, millaisen perinnön he haluaisivat itselleen jätettävän. Sen verran olin vaikutuksille altis, että viime hetkillä nuorensin ehdokastani. Seniorien puolella tuntuu nyt olevan joka ehdokas (hyvä asia toki!), mutta vielä enemmän haluaisin nyt panostuksia noiden kahden nuoren opiskelu- ja työnsaantimahdollisuuksiin. Meille keski-ikäisille kyllä riittää tässä yhteiskunnassa aina puolustajia.
Piti myöntää tyttärille, etten muista ensimmäistä äänestyskokemustani. Muutenkin asia on ehtinyt vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua kovin arkipäväiseksi. En pidä äänestämistä velvollisuutena, ja olenkin jättänyt väliin ainakin pari pressanvaalin kakkoskierrosta. Mutta ei se nyt niin hirveän suuri vaivakaan ole, ja vaalijonossa oli todellakin tällä kertaa tunnelmaa. 18-vuotiaamme edessä odotti rollaattorin kanssa rouva, joka 92-vuotiaana arveli äänestävänsä viimeistä kertaa. Kaksi erilaista elämäntilannetta ja todennäköisesti äänestyspäätöstäkin, mutta kumpikin oli katsonut tarpeelliseksi tulla paikalle.
Vaalivalvojaisia katsomme illalla ihan varmasti, vaikka tulos nykyisellään tuleekin niin kovin nopeasti, ettei kyse ole mistään kestävyyslajista. Olen itsekin ollut pari kertaa töissä eduskuntavaalien uutiskoneistossa sanomalehdessä 1990-luvun alussa, ja vielä silloinkin äänten laskeminen ja välittäminen uutisena eteenpäin kesti tuntikausia, yli deadlinen. Läpi menneiden ja pudonneiden haastatteista hoidettiin suuri osa vasta seuraavana päivänä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa on nykyäänkin sentään jotain jännitettävää loppuun asti, jos haluaa tietää viimeisenä läpi päässeiden nimet.
Jonkinlaista mielenkiintoa tähän iltaan tuo sekin, mikä uutisväline hoitaa tulosseurannan parhaiten. Täytyy myöntää, että tv:stä seuraamme lähtökohtaisesti Ylen lähetystä, mutta pakko sitä on muitakin vilkuilla. Ja tietenkin nettiä aina välillä, jotta pysyy selvillä oman vaalipiirin ehdokkaista.
tiistaina, joulukuuta 27, 2005
Hyvä joulu toi Dylanin
Lisäkseni ainakin Media=blogi toivoi joululta "vanhanaikaisia" huveja eli hyviä kirjoja ja muuta luettavaa. Kiitos samoin, ja jotain sainkin, vähintäänkin mielenkiintoisia tekstejä. Tuli Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, jonka moni muukin on todennyt tärkeäksi muttei kovin kaunokirjallisesti ansiokkaaksi teokseksi. Perinteinen joululahja oli Arno Forsiuksen historiallinen artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli almanakan valistuskirjoituksia. Matti Salon ja Ilari E. Sääksjärven tietokirja Andeilta Amazoniaan taas liippaa läheltä antajia, suvun sademetsätutkijoita. Vilhelmiina Mäkelän kotiseutukirja Pläsitorilta liikekaupunkiin taas kertoo Lempäälän historiaa sen verran läheltä, että sieltä löytyy lasten mummun, isomummun ja muutaman muun sukulaisen kuva ja tekstiä vuosikymmenten takaisesta elämästä Lopen kartanossa. Joulua vihaava isosisko sai lisäksi Saksassa vaihto-oppilasvuotta viettävältä pikkusiskolta Dietmar Bittrichin Das Weihnachtshasser Buchin eli Joulunvihaajan kirjan.
Suurin kulttuurielämys oli kuitenkin Martin Scorsesen Bob Dylan -dokumentti No direction home, jonka ensimmäisen osan MTV3 esitti joulupäivän iltana myöhään. Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Matti Ripatti tämän päivän Hesarin Kanavalla-kolumnissaan; Ripatin mielestä jo ensimmäisen kahden tunnin perusteella elokuvaa voi pitää mestarillisena. Se oli monikerroksellinen ja -merkityksellinen teos, joka päähenkilön persoonan siivellä kertoo paljon mielenkiintoista esittämänsä ajan hengestä, musiikista, Yhdysvalloista ja kulttuuri-ihmisistä.
Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kuunnellut Dylania, mutta taidanpa kaivaa vanhat vinyylimme pikaisesti esille. Ja tietysti odotan innolla myös huomenillalla esitettävää toista osaa.
Suurin kulttuurielämys oli kuitenkin Martin Scorsesen Bob Dylan -dokumentti No direction home, jonka ensimmäisen osan MTV3 esitti joulupäivän iltana myöhään. Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Matti Ripatti tämän päivän Hesarin Kanavalla-kolumnissaan; Ripatin mielestä jo ensimmäisen kahden tunnin perusteella elokuvaa voi pitää mestarillisena. Se oli monikerroksellinen ja -merkityksellinen teos, joka päähenkilön persoonan siivellä kertoo paljon mielenkiintoista esittämänsä ajan hengestä, musiikista, Yhdysvalloista ja kulttuuri-ihmisistä.
Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kuunnellut Dylania, mutta taidanpa kaivaa vanhat vinyylimme pikaisesti esille. Ja tietysti odotan innolla myös huomenillalla esitettävää toista osaa.
tiistaina, syyskuuta 06, 2005
On se vähän outoa, sanoi teini...
"Äiti, tiesitkö, ettei YLE:stä tule tänään ollenkaan ohjelmaa? On se vähän outoa", kysyi teini, kun tulin työmatkalta. Tiesinhän minä, kun satuin olemaan ulosmarssin aikoihin Journalistiliitossa suunnittelemassa liiton seuraavan neljän vuoden toimintaa.
Tyttären kysymys vähän yllätti sikäli, että hänhän kuuluu kaupallisten radioiden ja tv-kanavien (ja loogisena jatkona iltapäivä- ja ilmaislehtien) käyttäjäsukupolveen. Hänen arkensa ei siis pitäisi kauheasti järkkyä, vaikka julkisen palvelun ohjelmatuotanto olisikin hetken seis.
Vaan jotain on ilmeisesti tarttunut uutisaddiktoituneilta vanhemmilta, jotka kaiken lisäksi myös edelleen tilaavat sanomalehtiä. Vähintään yhdet YLE:n tv-uutiset kuuluvat meidän iltarutiineihimme, urheilua kaksi perheenjäsentämme seuraa nimen omaan YLE:stä (sillä formula tai jääkiekko eivät todellakaan kiinnosta!), ja radiokin on aika usein Radio Suomen taajuudella juuri uutistarjonnan vuoksi. Myös nettisivut monine palveluineen ovat jatkuvassa käytössä. Eivätkä kaikki löydöt todellakaan ole vanhempien ansiota - Bettina S:ää tytär seurasi paljon ennen kuin edes tiesin ohjelman olemassaolosta.
Veikkaan, ettei julkisen palvelun YLE:n kuristaminen vähitellen hengiltä ole sittenkään aivan helppo tehtävä, jos yleisön mielipide yhtään painaa. Kaikki sen ohjelmiin mieltyneet eivät olekaan pelkästään eläkkeellä olevia Metsäradion ystäviä. Mutta kyllä irtisanomisilmoitus pelottaa, vaikka en ajattelisikaan asiaa ammattiyhdistysaktiivina. Ottaa päähän, jos arjen radio- ja tv-maisemaa tehdään jatkossa aina vain vähemmillä resursseilla. Kyllä se laadussa kuuluu ja näkyy. Tästä nykyisestä laadusta olen vielä maksamaan lupamaksuja.
Päivitys: mitä sanoi toinen teini? "Onneksi ei olla vain yhden kanavan tai yhtiön varassa, kun on kolmoset ja neloset ja subit. " Ja mitä teki töistä palannut mies? Hämmästyi ja ryhtyi katsomaan pyöräilyä Eurosportilta.
Tyttären kysymys vähän yllätti sikäli, että hänhän kuuluu kaupallisten radioiden ja tv-kanavien (ja loogisena jatkona iltapäivä- ja ilmaislehtien) käyttäjäsukupolveen. Hänen arkensa ei siis pitäisi kauheasti järkkyä, vaikka julkisen palvelun ohjelmatuotanto olisikin hetken seis.
Vaan jotain on ilmeisesti tarttunut uutisaddiktoituneilta vanhemmilta, jotka kaiken lisäksi myös edelleen tilaavat sanomalehtiä. Vähintään yhdet YLE:n tv-uutiset kuuluvat meidän iltarutiineihimme, urheilua kaksi perheenjäsentämme seuraa nimen omaan YLE:stä (sillä formula tai jääkiekko eivät todellakaan kiinnosta!), ja radiokin on aika usein Radio Suomen taajuudella juuri uutistarjonnan vuoksi. Myös nettisivut monine palveluineen ovat jatkuvassa käytössä. Eivätkä kaikki löydöt todellakaan ole vanhempien ansiota - Bettina S:ää tytär seurasi paljon ennen kuin edes tiesin ohjelman olemassaolosta.
Veikkaan, ettei julkisen palvelun YLE:n kuristaminen vähitellen hengiltä ole sittenkään aivan helppo tehtävä, jos yleisön mielipide yhtään painaa. Kaikki sen ohjelmiin mieltyneet eivät olekaan pelkästään eläkkeellä olevia Metsäradion ystäviä. Mutta kyllä irtisanomisilmoitus pelottaa, vaikka en ajattelisikaan asiaa ammattiyhdistysaktiivina. Ottaa päähän, jos arjen radio- ja tv-maisemaa tehdään jatkossa aina vain vähemmillä resursseilla. Kyllä se laadussa kuuluu ja näkyy. Tästä nykyisestä laadusta olen vielä maksamaan lupamaksuja.
Päivitys: mitä sanoi toinen teini? "Onneksi ei olla vain yhden kanavan tai yhtiön varassa, kun on kolmoset ja neloset ja subit. " Ja mitä teki töistä palannut mies? Hämmästyi ja ryhtyi katsomaan pyöräilyä Eurosportilta.
sunnuntai, syyskuuta 04, 2005
Julkkiksista huolimatta hyvää teatteria
Eilisessä Lahden kaupunginteatterin Inishmaanin ramman ensi-illassa oli helppo huomata, mikä valta televisiolla on. Puolet yleisöstä tuntui juuri ennen näytelmän alkua puhuvan perjantai-iltana ratkenneesta TV2:n Thilia Thalia -teatterivisailusta, jonka sattuivat voittamaan näytelmän keskeisissä rooleissa esiintyneet Suvi-Sini (Susi) Peltola ja Tapani Kalliomäki. No, vähän toki provosoi sekin, että kakkoseksi jääneen KokoTeatterin suvereenit irrottelijat Henry Hanikka ja Ilari Johansson saapuivat katsomon eturiviin sopivasti viime minuuteilla.
Visailujen inhoajana myönnän, että Thilia Thaliassa on itunsa. Siinä testataan näyttelijäntyössä tarvittavia perustaitoja, improvisointikykyä ja uskallusta heittäytyä. Eikä sekään mitään haittaa, jos näyttelijällä on hyvä yleissivistys.
Onneksi ensi-ilta ei levännyt vain tv-julkkisten bongailun varassa. Martin McDonaghin teksti on nykynäytelmäkirjallisuuden huippua, ja Laura Jäntin ohjaus yhtäaikaa tarkka ja verevä. Pääosissa esiintyvät Tom Petäjä ja Susi Peltola tekivät hyvää työtä sekä fyysisesti että älyllisesti. Petäjän cp-vammainen Rampa-Bill oli koskettava ja looginen loppuun asti. Ja harvoin olen nähnyt niin lapsenomaista miestennielijää kuin Heleninä ihanasti venyttelevän Susi Peltolan.
Virallinen huomautus: toimittajana pääsen seuraamaan Lahden kaupunginteatterin ensi-iltoja kutsuvieraana.
Visailujen inhoajana myönnän, että Thilia Thaliassa on itunsa. Siinä testataan näyttelijäntyössä tarvittavia perustaitoja, improvisointikykyä ja uskallusta heittäytyä. Eikä sekään mitään haittaa, jos näyttelijällä on hyvä yleissivistys.
Onneksi ensi-ilta ei levännyt vain tv-julkkisten bongailun varassa. Martin McDonaghin teksti on nykynäytelmäkirjallisuuden huippua, ja Laura Jäntin ohjaus yhtäaikaa tarkka ja verevä. Pääosissa esiintyvät Tom Petäjä ja Susi Peltola tekivät hyvää työtä sekä fyysisesti että älyllisesti. Petäjän cp-vammainen Rampa-Bill oli koskettava ja looginen loppuun asti. Ja harvoin olen nähnyt niin lapsenomaista miestennielijää kuin Heleninä ihanasti venyttelevän Susi Peltolan.
Virallinen huomautus: toimittajana pääsen seuraamaan Lahden kaupunginteatterin ensi-iltoja kutsuvieraana.
keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005
Asiantuntijuus on vaikea laji
...huomasin, kun tänään jouduin tv-kameran eteen. Radion Hämeen
tietotekniikasta ja verkkoviestinnästä innostunut toimittaja Kari Mustonen tekee juttua tämän illansuun (17.50)alueellisiin Hämeen uutisiin blogeista.
Odotan mielenkiinnolla, mikä on kokonaisuus ja mikä siinä minun siivuni, sillä tiedän toimittajan hallitsevan ilmiön varsin hyvin ilman "asiantuntijoitakin". Mutta (suomalaisen) journalismin ongelmahan on asiantuntijalähtöisyys, aina on löydettävä joku muu sanomaan ääneen asia, jonka toimittaja - ja monesti yleisökin - jo valmiiksi tietää.
Ai miksi kameran edessä esiintyminen oli vaikeaa? Kirjoittavana toimittajana hahmotan asioita tekstin enkä suinkaan puheen tai esiintymisen kautta. Välineellä on merkitystä. Ja olikohan tukka hyvin?
tietotekniikasta ja verkkoviestinnästä innostunut toimittaja Kari Mustonen tekee juttua tämän illansuun (17.50)alueellisiin Hämeen uutisiin blogeista.
Odotan mielenkiinnolla, mikä on kokonaisuus ja mikä siinä minun siivuni, sillä tiedän toimittajan hallitsevan ilmiön varsin hyvin ilman "asiantuntijoitakin". Mutta (suomalaisen) journalismin ongelmahan on asiantuntijalähtöisyys, aina on löydettävä joku muu sanomaan ääneen asia, jonka toimittaja - ja monesti yleisökin - jo valmiiksi tietää.
Ai miksi kameran edessä esiintyminen oli vaikeaa? Kirjoittavana toimittajana hahmotan asioita tekstin enkä suinkaan puheen tai esiintymisen kautta. Välineellä on merkitystä. Ja olikohan tukka hyvin?
torstaina, toukokuuta 12, 2005
italiaa ja Italiaa
Syksystä lähtien olen mieheni Tuomaksen kanssa yrittänyt näin torstai-iltaisin ottaa haltuun Koulutuskeskus Salpauksessa italian kieltä opettajamme Hannes Hellin johdolla. Nimestään huolimatta herra on pesunkestävä italialainen, mutta pohjoisessa syntyneenä hallitsee täydellisesti myös saksan kielen.
Tänä iltana olisi kiinnostanut vilkaista YLE:n uutuutta Talo Italiassa, tosi-tv-sarjaa, jossa porukka kilpailee kielen oppimisessa. Mutta koska mainittu Tuomas on italialaiseen tapaan pyöräilyhullu, katsoo hän tällä hetkellä nauhalta Giro d'Italiaa, siis Italian ympäriajoa, jota hän ei pitkän työpäivänsä takia ehtinyt katsoa suorana Eurosportilta .
Katkeraksi en aio ruveta, sillä en ihan oikeasti usko ohjelman palvelevan totista tai edes iloista, mutta tuloksiin tähtäävää, kielenopiskelua. On vaikea ymmärtää, miksi tällaisessakin asiassa pitää oikeasti kilpailla - eikö kielenopiskelun nimen omaan pitäisi olla jokaisen oman oppimistahdin mukaan etenevää puuhaa? Miten tuloksia ylipäänsä voi mitata ilman koulusta tuttua pisteytystä, jossa ei suinkaan mitata oikeaa kykyä selviytyä vieraalla kielellä?
Mutta koska en tällä viikolla pääse ko. ohjelman pariin, jätän kritiikin vielä sikseen eli ensi viikkoon. Paitsi että kahden viikon loma italialaisessa talossa on kyllä ihan liian pieni palkinto. Tarjolla pitäisi olla vähintään kokonainen kesäloma tai sitten kunnon intensiivikurssi sellaisessa osassa Italiaa, jossa ruokalistoja ei tuoda turistin näköisille heti kysymättä englanniksi tai saksaksi.
Viime syksyn Calabrian loma oli juuri siksi hyvä, että siellä piti pinnistellä pienenkin sanavaraston ja kielioppiosaamisen kanssa. Loman jälkeen osui silmään kielikoululinkki jos toinenkin, joista johonkin toivottavasti voin joskus tarttua. Venetsia tai Rooma ovat ihania turistikohteita, mutta siinä mielessä turhauttavia, että palvelua saa muillakin kielillä.
Tänä iltana olisi kiinnostanut vilkaista YLE:n uutuutta Talo Italiassa, tosi-tv-sarjaa, jossa porukka kilpailee kielen oppimisessa. Mutta koska mainittu Tuomas on italialaiseen tapaan pyöräilyhullu, katsoo hän tällä hetkellä nauhalta Giro d'Italiaa, siis Italian ympäriajoa, jota hän ei pitkän työpäivänsä takia ehtinyt katsoa suorana Eurosportilta .
Katkeraksi en aio ruveta, sillä en ihan oikeasti usko ohjelman palvelevan totista tai edes iloista, mutta tuloksiin tähtäävää, kielenopiskelua. On vaikea ymmärtää, miksi tällaisessakin asiassa pitää oikeasti kilpailla - eikö kielenopiskelun nimen omaan pitäisi olla jokaisen oman oppimistahdin mukaan etenevää puuhaa? Miten tuloksia ylipäänsä voi mitata ilman koulusta tuttua pisteytystä, jossa ei suinkaan mitata oikeaa kykyä selviytyä vieraalla kielellä?
Mutta koska en tällä viikolla pääse ko. ohjelman pariin, jätän kritiikin vielä sikseen eli ensi viikkoon. Paitsi että kahden viikon loma italialaisessa talossa on kyllä ihan liian pieni palkinto. Tarjolla pitäisi olla vähintään kokonainen kesäloma tai sitten kunnon intensiivikurssi sellaisessa osassa Italiaa, jossa ruokalistoja ei tuoda turistin näköisille heti kysymättä englanniksi tai saksaksi.
Viime syksyn Calabrian loma oli juuri siksi hyvä, että siellä piti pinnistellä pienenkin sanavaraston ja kielioppiosaamisen kanssa. Loman jälkeen osui silmään kielikoululinkki jos toinenkin, joista johonkin toivottavasti voin joskus tarttua. Venetsia tai Rooma ovat ihania turistikohteita, mutta siinä mielessä turhauttavia, että palvelua saa muillakin kielillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)