lauantaina, huhtikuuta 23, 2011

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011

Hylky yhdistää kohtaloita

Helen Mosterin Hylky on niitä romaaneja, joka pistää lukijan odottamaan lisää. Ei niin, että toivoisin jatko-osaa, sillä tämä tarina on nyt tässä. Suomentajana ja toimittajana aiemmin tunnettu esikoiskirjailija on kuitenkin jo niin taitava, että odotan häneltä monta uutta sukellusta historiaan, taiteeseen – ja ehkä myös veden alle.

Tarina lähtee liikkeelle sukelluksesta. Lukijalle vielä tuntemattoman miehen eteen ilmestyy yllättäen hahmo ja sitten masto.

Kohta ollaankin vuoden 1792 Pietarissa, Katariina Suuren Talvipalatsissa, jossa vanheneva keisarinna valmistelee suurta tilausta. Rakkauselämäänsä ja valtaansa pönkittääkseen hän haluaa Meissenin posliinitehtaalta maailman kauneimman astiaston ja nuorelta wittenbergiläiseltä taiteilijalupaukselta upeita maalauksia. Tilaukseen kuuluu myös parhaita viinejä, kankaita, harvinaisia väriaineita ja muita ylellisyystarvikkeita.

Lastin kuljettajaksi valitaan alankomaalainen merikapteeni Willem Arnesen, joka on juuri jäänyt leskeksi lapsilaumansa kanssa. Heistä vanhin, Arne, ei isänsä pettymykseksi ole kiinnostunut merenkulusta nuoremman veljensä Pietin tavoin. Arne haluaa taiteilijaksi.

Nykysukeltajaksi paljastuu Anton Saksa, joka puolestaan on pettymys sekä entiselle vaimolleen että taideagenttina menestyneelle äidilleen. Meren alta löytyneestä hylystä tulee Antonille pakkomielle, jonka varjolla hän pääsee tutustumaan 1700-luvun lopun historiaan.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa välillä hyvin taitavasti, välillä hieman kömpelösti selittäen. Johtavaksi teemaksi nousevat perheen sisäiset ristiriidat.

Kiinnostavimmat hahmot ovat isä ja poika Arnesen, joista nuoren taiteilijalupauksen kohtalo koskettaa erityisesti. Arnella on aikansa tiukoissa raameissa sekä lahjakkuutta että näkemystä – ja kirjailijalla taitoa eläytyä niihin. Paljon ohuempi hahmo on Anton, teennäisempikin nykypäivän murheineen.

Moster kuvailee asiantuntevan oloisesti 1700-luvun hovitapoja, merenkulkua, posliinitehdasta ja kuvataidetta. Yhteen ne nivoo hylky, joka kovasti muistuttaa Suomen aluevesiltä löytynyttä Vrow Mariaa. Kaikki rönsyt eivät palvele tarinaa, mutta silti teksti pysyy kiinnostavana. Toivottavasti kirjailija valitsee jatkossakin yhtä mielenkiintoisia aiheita ja puhaltaa niihin vielä enemmän elämää.

Ina Ruokolainen

Helen Moster: Hylky. Avain 2011, 253 s.

Kirja-arvio on julkaistu 13.4.2011 Etelä-Suomen Sanomissa otsikolla Hylky yhdistää tapahtumia nykyajassa ja menneisyydessä.

keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2011

Muistamisesta, kääntämisestä ja taas muistamisesta

Viime viikkoina olen tiiviin työrupeaman ohessa lukenut ihan kiitettävän määrän kirjoja - jopa niin, että osa on jo melkein ehtinyt unohtua. Kertoo varmaan sekä kirjasta että lukijasta: todellinen mestariteos ei unohdu, mutta hyväkin voi mennä hieman hukkaan, jos lukeminen on vain suorittamista kaiken muun ohessa tai väsynyttyä ajanvietettä sängyssä nukkumattia odottaessa. Alla mietteitä kolmesta tärkeimmästä, joiden ajatukset jäivät pyörimään mielessä.

Imbi Paju: Torjutut muistot. Kirja on erittäin rankka ja vaikuttava kuvaus Neuvosto-Viron miehitysajasta, jonka pahuuksista en kerta kaikkiaan pystynyt ottamaan vastaan ihan kaikkea. Kirjoitin kirjan pohjalta mietteitäni muistelemisen tarpeesta Vuosikerta.fi-elämäkertapalveluun.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja posityyhtynen. Harry Pottereiden (ja ties kuinka monen muun kirjan) suomentaja kirjoitti yli kymmenen vuotta kestäneen urakkansa jälkeen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiset olivat hänelle kirjojen suomentamisesta lähettäneet. Ammatin perustietojen lisäksi hän tarjoaa erikoisherkkuja eli tietoa siitä, miten tietyt nimet ja ilmaukset ovat saaneet suomenkielisen asunsa.

Olin aiemmin selaillut kirjaa, nyt innostuin ostamaan ja lukemaan sen, koska kustantaja (Tammi) kuulemma suunnittelee kirjan makuloimista eli tuhoamista sen vähäisen myynnin takia. Vaikka teos ei ehkä olekaan ihan tiedettä tai kieleltään tyypillinen oppikirja, pitäisi se luettaa kaikilla niillä, jotka eivät koskaan ole edes kiinnittäneet huomiota kääntäjien työhön. Ihan hirveän vastuullista ja vaativaa hommaa, jossa pitää osata kiel(t)en lisäksi paljon muutakin!

Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Ei ihme, että kanadalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Pulitzer-palkinnon!

Kanadalaisesta kivityöntekijöiden yhteisöstä alkava saaga käsittää monta sukupolvea naisia, keskiössä Daisy Goodwill Flett. Teoksessa on niin monta koskettavaa persoonaa ja ihmiskohtaloa, että lukija jaksaa kaikki rönsyt ja siirtymät sekä ajassa että Amerikan mantereen sisällä, hieman Euroopassakin. Erityisesti pidän Shieldsin kirjoissa siitä, etteivät hänen henkilönsä välttämättä koskaan ole poikkeusyksilöitä - heitäkin Kivipäiväkirjoihin mahtuu - vaan ihan tavallisen tylsiä kansalaisia, joiden rakkaudet, perhe-elämä tai työuransa ei jonkun muun kertomana kiinnostaisi oikein ketään. Ja sittenkin, suurin osa meistä keskinkertaisista ihmisistä haluaa lukea juuri kaltaisistaan, epätäydellisistä ja mukiinmenevistä persoonista.

Keskeistä Kivipäiväkirjoissakin on muistaminen. Daisyn äiti on löytölapsi, joka ei saa nauttia pitkään perheestä, sillä hän kuolee synnyttäessään tytärtään. Isäänsä Daisy tutustuu vasta teini-iässä, kun kasvattiäitinä toiminut entinen naapuri kuolee. Mitä vanhemmaksi Daisy tulee, sitä enemmän hän kaipaa tietoja taustastaan ja alkaa siksi lopulta kerätä tietoja jopa kadonneen appensa juurista. Yksinäisyys ja juurettomuus toistuvat teoksessa monta kertaa, ja toisaalta sitä pidetään luonnollisena asiana, joka koskettaa myös biologissa perheissään kasvaneita. Jos joku ei ole aiemmin tutustunut Shieldsin kirjoihin, kannattaa aloittaa matka Kivipäiväkirjoista.

Laatuteatteria äideistä ja perheistä

Maaliskuussa kävin kahdessa Lahden kaupunginteatterin ensi-illassa, näytelmät olivat Lasinen eläintarha ja Pesärikko. Kumpikin esitys on laatutyötä ja perustuu hyvään tekstiin, mutta Tennessee Williamsin perhehelvettiklassikkoon perustuva Lasinen eläintarha vaikutti minuun tällä kertaa enemmän. Orvokki Aution kirjatrilogiasta sovitettu Pesärikko oli ohjauksena jotenkin jähmeämpi ja sävyttömämpi.

Kumpaankin näytelmään on muuten kirjoitettu "kauhean" äidin (ja Pesärikossa samalla anopin) rooli, joista kummastakin näyttelijät selviävät upeasti. Lumikki Kouki hysteerisenä, pettyneenä ja turhamaisena Amandana on aivan huikea, en muista pitkään aikaan kokeneeni samanlaista puhdistavaa myötähäpeää noin hyvin esitetyn roolin äärellä.

Ritva Sorvali puolestaan tekee Laimistaan traagisen pohjalaisen kantaäidin, joka haluaisi olla jotain muutakin kuin kunnon ihminen, mutta ei uskalla.

lauantaina, huhtikuuta 02, 2011

Tervetuloa kirjoittamisen kursseille

Jälleen pieni mainos: Lahden Kansanopisto jäljestää kevään, kesän ja syksyn aikana neljä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen kannustavaa kurssia, joista kolmessa minulla on sormet pelissä. Ensimmäiset tulevat vastaan jo varsin pian, joten kannattaa olla valppaana ilmoittautumassa, jos aihepiiri kiinnostaa. Hintakaan ei ole aivan päätähuimaava, sillä kunkin viikonlopun 15 tunnin opetus maksaa 80 euroa.

Ja tässä kurssit: Elämäkertakirjoittaminen 14.-15.5., Keskustele ja kirjoita kirjallisuudesta (lukupiirikurssi) 11.-12.6., Kokeellinen kirjoittaminen 13.-14.8. ja Blogikirjoittaminen 10.-11.11.

Yhteystiedot, ilmoittautumisajat ja muut ohjeet löytyvät kunkin kurssin kohdalta linkin takaa. Tervetuloa kursseille!