Mediapäivät: mitä jäi mieleen?

Osallistuin monen vuoden tauon jälkeen Mediapäiville, joiden alaotsikkona edelleen näkyy myös tapahtuman entinen nimi, Journalismin päivät. Perjantaina ja lauantaina järjestettyä tapahtumaahan on yritetty avata myös muiden alan ammattilaisten ja toisena päivänä jopa suuren yleisön suuntaan. En ihan hirveää ruuhkaa nähnyt yleisöjonossa, mutta ainakin yhden uuden ilmiön havaitsin: ammattilaiset toivat mukaan perheenjäseniään, myös lapsia. Yhdessä kohdassa tosin ihmettelin moista valintaa. Lauantain iltapäivän ohjelmassa oli espanjalaisen valokuvaajan Pep Bonetin esitys, jossa hän näytti varsin traagisia kuvia mm. Sierra Leonen sisällissodan runtelemista lapsista ja Kuuban kaduille hylätyistä transvestiiteistä. Edessäni aikuisen kanssa istunut alle kymmenvuotias poika alkoi jo toisen kuvasarjan kohdalla liikehtiä levottomasti ja loppuajan hän vietti tuolissaan väärinpäin kääntyneenä. En kannata turhaa sensuuria, mutta nämä kuvasarjat erittäin intensiivisen musiikin kanssa olisi kyllä pitänyt merkitä jonkinlaisella ikärajalla.

Mutta itse asiaan: mitä itselleni jäi mieleen? Pep Bonetin kuvat ilman muuta, tosin osittain juuri ko. sosiaalisen tilanteen vuoksi. Kuvasarjojen pikakelauksessa pääsin myös lähelle sitä tunnetta, mistä mediaa on varoitettu vuosikymmeniä. Kun kuvia tulee liikaa ja liian samasta näkökulmasta, katsoja turtuu. Minun silmissäni äärimmäiset kärsimyksen kuvat (toki ihan muusta näkökulmasta otetut kuin esim. veriset instant-kuvat sotanäyttämöiltä) alkoivat jopa ärsyttää, koska toisaalta valokuvaaja myös kertoi nähneensä kohteissa paljon tavallista elämää ja kauneuttakin. Kauneutta löysin kuvien estetiikasta mutta en juurikaan toivoa (joka on jopa kolmen kuvasarjan nimi - Faith in Chaos) niiden välittämästä todellisuudesta. Käykää itse katsomassa!

Koska en ollut Mediapäivillä töissä sen paremmin järjestäjänä kuin raportoijana, saatoin valita esitykset vain oman kiinnostukseni mukaan. Ensin ajattelin kiertää verkkomedian keskusteluja, mutta aina tilaisuuden tullen huomasinkin valitsevani toisin.

Perjantaiaamun aloitus, Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtajan Raili Mäkisen esitys aikakauslehtien tulevaisuuden näkymistä oli ainakin minulle erittäin silmiä avaava tietopaketti. Esityksessä vilisivät sanat uudesta tehokkuudesta menestystekijöihin, mutta ne oli hyvin perusteltu. Ehkä lohdullisin oli toteama, jonka mukaan lama-ajat vain sparraavat aikakauslehtiä. Niistä haetaan virkistystä ja elämänohjeita moneen asiaan suoraan Maslowin tarvehierarkian oppien mukaisesti lähtien fysiologisista tarpeista ja päätyen itsensä toteuttamiseen. Ruoka, liikunta, terveys, koti, luonto, läheisyys, perhe ja ystävät, harrastukset - kyllähän nämä asiat aikakauslehdissä osataan. Ja jos ei osata, nyt on viime hetki kirkastaa sanomaa! Kysyttäessä Mäkinen vakuutti, että työllisyysnäkymät ovat alalla hyvät, mutta että toimittajia rekrytoidaan varmasti jatkossakin eri aloilta juuri asiantuntemuksen varmistamiseksi.

Mäkinen sivusi myös aikakauslehtien verkkopalveluita, jotka hän laskee lehtien oheistuotteiksi samaan tapaan kuin lukijatilaisuudet. Ne vahvistavat brändiä ja helpottavat vuoropuhelua mutta eivät ole korvaamassa lehteä samaan tapaan kuin sanomalehdille on tapahtumassa. Samasta syystä verkkosivut eivät ole aikakauslehdille myöskään bisnestä. Joitain poikkeuksiakin on: Sanoma Magazinesin Hollannin yhtiön ylläpitämä hakusivu Startpagina on kuulemma maan suosituin.

Nautin myös perjantaina kolmen visuaalisen ammattilaisen taittoshowsta, joka antoi kyllä ihan riittävästi ajattelemisen aihetta myös kirjoittajalle siitä, miten kuvavalinnoilla ja muilla visuaalisilla keinoilla viedään sanomaa eteenpäin. Aina silloin tällöin olen ollut erittäin pettynyt siihen, miltä oma juttuni on näyttänyt, vaikka olen ollut haastattelu- ja kuvaustilanteen jäljiltä varma hyvästä materiaalista. Aika harvoin on käynyt niin, että kuvat ja taitto olisivat olleet "liian hyviä". Useimmiten on myös tekstin etu, että kuvaa voidaan nostaa oikealla tavalla esille.

Ehkä suurin pettymykseni Mediapäivillä oli perjantainen paneeli Kulttuurin kuolemasta Aamulehden Matti Apusen kolumnin pohjalta. Raivostuttavan jankkaavassa tilanteessa ei ollut mitään muuta uutta kuin se, että roisto ei ollutkaan Hesari vaan Aamulehti.

Ammatillisten tapaamisten yksi tärkeistä tavoitteista on tavata paljon sellaisia kollegoja, joita ei ehkä arjessaan tapaa ollenkaan. Olin tähänkin antiin varsin tyytyväinen, vaikka jätinkin lauantain iltahurvittelun väliin ja matkustin junalla kotiin yöksi. Olen myös samaa mieltä kuin se kollega, joka ihmetteli minulle lukuisia kuulemiaan valituksia. Ei koko ohjelma huippua ollut, mutta mukaan tarttui riittävästi ajatuksia ja uutta tietoa. Harva meistä jaksaa tehdä kattavia muistiinpanoja, vielä harvempi uskaltaa tai viitsii kysyä ja keskustella. Jos kahteen päivään osuu pari hyvää esitystä ja x määrä kohtaamisia, saldo on positiivinen.

Sitä voi tietysti pohtia, saiko ammattilainen vastinetta 217 euron maksulle, etenkin kun se ei sisältänyt ruokia tai edes naulakkomaksua. Minä en olisi todennäköisesti mennyt Mediapäiville, jos en olisi saanut Jokesin stipendiä. Ehkä olisin repinyt tuon seminaarimaksun jostain, mutta sen päälle kahden työpäivän menetys on hieman liikaa freelancerille tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa.

Verkkoviestinnän juhlallisia latteuksia

Osallistuin eilen Lahdessa Verkon monet kasvot -seminaariin, joka oli verkkoviestinnän muuntokoulutuksen eli Wermun juhlaseminaari. Oli toki juhlallista saada ruusu ja Jürgen Habermansin Julkisuuden rakennemuutos -kirja palkkioksi siitä, että olen yhdeksän valmistuneen joukossa. Ja illanvieton ruoka ja etenkin seura oli hyvää, kiitos siitä.

Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.

Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.

Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.

Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.

Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.

Blogilistan perkausta

Työnteko ja jopa sen välttely on tällä viikolla haitannut vakavasti verkossa roikkumista. Nyt on kuitenkin tiedossa muutama vakavasti verkkosisältöihin liittyvä projekti (osasta jopa maksetaan), joten päätin ryhtyä tsekkaamaan alan sivuja.

Helpointa on tietysti aina lähteä liikkeelle blogilistalta, vaikka Media=blogin merkintä ja sen kommentit ansiokkaasti kyseenalaistavat listan aseman suosituimpien blogien arvottajana. Lukijamäärät eivät kuitenkaan nyt kiinnosta, vaan päätin etsiä journalismiin tai mediaan liittyviä blogeja hakusanojen kautta.

Hauska havainto on, ettei kukaan muu kuin minä ole merkinnyt blogihakemiston hakusanaksi verkkoviestintää tai verkkojournalismia. No, journalismin (jonka heti lisään omaksi hakusanakseni - miksen sitä ole jo tehnyt?) alla on 21 blogia, huomattavan suositun median takana puolestaan yli 80 blogia. Pimeille illoille riittää siis perattavaa, kun tsekkaan uudet tuttavuudet läpi. Onneksi suurin osa on jo jotenkin tuttuja.

Yksi molempien listojen aakkosten alkupäässä keikkuva on Apinalaatikko, johon en ollut aiemmin törmännyt, vaikka kirjoittajien nimet toki ovat mediasta tuttuja. No, merkintöjä onkin vasta viime ja tältä kuulta, joten annan tässä työtilanteessa itselleni anteeksi moisen laiminlyönnin. Sopivasti keveän terävät mediaraapaisut vaikuttivat sen verran viihdyttäviltä, että pistin blogin seurantaan. Viimeisinä HIM:in levyä, Nisse Gustafssonin tuomiota, Henkan ja Maukan toimittajien lahjusepäilyjä. Olisin voinut elää ilman noitakin pohdintoja, mutta tervetuloa! Oman työn ja sen kohteiden kriittinen tarkastelu ei ole koskaan haitaksi.

Verkkomainonta kasvussa?

Mahtaisiko tämä olla hyvä uutinen sanomalehtien ja muiden traditionaalisten viestinten kylkeen syntyneille verkkolehdille? Jokohan verkkolehtiä voitaisiin lakata syyttämästä kannibalisoinnista?

Laajaa kaistaa I

Journalistiliiton Laajakaistaseminaari perjantaina ja lauantaina Lahdessa marssitti kerralla ja ennakkoluulottomasti areenalle kirjavan joukon verkon vaikuttajia. Journalistien rinnalla tarjolla oli esimerkiksi netAnttila.comin Mika Leiposen menestyspuhetta digitaalisen musiikin myynnistä.

Irti paperista -osuuden aloittanut Kalevan toimituspäällikkö Juha Tolonen onnistui vakuuttamaan kuulijat siitä, että ehkä sanomalehden verkkoversio sittenkin voisi tuottaa myös rahaa. Yksi Kaleva.plussan palveluista on High Tech Forum, jossa alueen yrityselämä pääsee esittämään palveluitaan ja innovaatioitaan lehden verkkosivulla maksua vastaan. Toki asiakaskin pääsee maksamaan, jos välttämättä haluaa näköislehden - Kalevassakaan maksullisen verkkolehden tilaajaluvuilla ei päästä juhlimaan. Tolosen sanoma oli se, mikä monella muullakin: "nähtäväksi jää, mistä yleisö haluaa maksaa". Iduillaan ovat kuitenkin ajatukset mm. suositun Kiekko-Kalevan aineiston kaupallistamisesta.

Lehden radion ja television sisaruskateudesta kertoi mm. Etelä-Suomen Sanomien tuoreen online-toimitustiimin vetäjä Petri Koivisto, joka on yrittänyt saada lehden puhumaan eli sanomalehtitoimittajat tuottamaan online-uutisia konserniin kuuluvaan Radio 99:iin ja verkkolehti Netlariin. Muutos ei ole ollut helppo: edelleen saman konsernin välineet vääntävät kättä skuuppien julkaisusta. Eikä tässäkään ESS ole mikään yksittäistapaus, vaan ymmärtävää hyrinää kuului salista moneen kertaan.

Omia silmiäni avasi ehkä eniten Aller-julkaisujen new media coordinatorin Jarno Alastalon alustus, jossa hän kertoi Seiskan verkkosivujen hillittömästä hittituotteesta Seiska-TV:stä. Tarkoittaa kerran viikossa ilmestyviä kotivideotasoisia pätkiä, jossa lehden toimittajat haastattelevat kuumaa julkkista jostain akuutista aiheesta. Rosoisuus on kuulemma harkittua ja miellyttää peräti 50-60 000 katsojaa viikossa. "Homma kuuluu Seiskan kuvalliseen imagoon, palaute on ollut hyvää. Kukaan muu ei tee tätä Suomessa", Alastalo kertoi. Ja vaikka filminpätkien ensisijainen tavoite onkin tukea Seiskan yleistä imagoa, tulee niistä joskus rahaakin, kun elokuvafirmat maksavat alkuun trailerin.

Kahden päivän seminaarissa oli 18 alustajaa (olin siellä minäkin), joten annin sulattelu on vielä kesken. Sirpalemaisesta ohjelmasta huolimatta pääosa noin viisikymmenpäisestä joukosta vaikutti tyytyväiseltä Journalistiliiton ensimmäiseen yritykseen solmia yhteen joitan verkon päitä. Raportti saattaa saada jatkoa. Mutta huomenna aion mennä korvasienimetsään...

Uhkaako verkko jo aikakauslehtiäkin?

Ainakaan suomalaisilla lehtimarkkinoilla ei näytä siltä, että aikakauslehtien tarvitsisi pohtia asemaansa verkon aikakaudella. Mutta mitä lehtihyllyissä sitten tarjotaan ja niistä todennäköisesti myös ostetaan: sisustus-, puutarha-, hää-, perhe-, matka-, kunto- ja lifestyle-lehtiä. Yleisaikakauslehdillä on vaikeampaa.

Amerikkalainen Online Journalism Review on tarttunut aiheeseen Mark Glaserin artikkelissa Future of magazines: Net could empower readers ilmiöön haastattelemalla muutamia verkon ja aikakauslehdistön asiantuntijoita.

Useimmat haastatelluista uskovat edelleen aikakauslehden vahvuuksiin: hyvään paperiin ja mahdollisuuteen mennä kylpyyn tai kaivautua sohvannurkkaan julkaisun kanssa. Ihan päätä pensaaseen ei silti piiloteta. Mm. Magazine Publishers of Americaa edustava Nina Link seuraa tarkasti ilmoitusdollareiden tietä milloin verkkoon, milloin aikakauslehtiin: "Our magazines have some wonderful content-rich Web sites that serve as powerful brand extensions of the core product and advertisers have taken notice. Already, we estimate that these sites generate hundreds of millions of advertising dollars a year. We see the online world as a bright opportunity rather than a dark threat."

Osa amerikkalaisista aikakauslehdistä, mm. Newsweek, tarjoaa verkossa paljon sellaista sisältöä, jota ei painetusta lehdestä löydy. Uutisten nopea vaihtuvuus ei näytä olevan yhtä tärkeää kuin sanomalehtien verkkosivuilla, mutta muuten syyt verkossa oloon ovat samat. Maineikkailla blogikolumnisteilla, podcasting-mahdollisuuksilla ja verkkoreportaaseilla halutaan luoda yhteisö, joka sitoo lukijat lehteensä.

Tekijänoikeuksilla työpaikkoja - onko tämä kaupankäyntiä?

Eilisen koulutuspäivän vuoksi vasta tänään sattui silmään Mediaviikon artikkeli Tekijänoikeuksien siirto varmistaa viestintäyritysten työpaikat, jossa Sanoma WSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen sanoo asiasta suunnilleen juuri tuon verran. Olisipa taas kerran mennyt maitokahvi kurkkuun, jos tämäntyylinen puhe ei olisi niin tuttua.

Aina vain ihmettelen media-alan työnantajan logiikkaa tässä asiassa. Miten ihmeessä se lisää työpaikkoja tai varmistaa vanhoja, jos samaa materiaalia voidaan käyttää yhä uudestaan eri välineissä? No, ehkäpä joku käsittelyporras aina tarvitaan, kun digitaalisesta muodosta huolimatta samat sisällöt eivät sellaisenaan suostu taipumaan ihan kaikkeen kirjasta kännykkään. Toki huomasin puheessa taikasanan kilpailukyky. Onko sen tarkoitus kertoa, että meidän toimittajien nyt pitää vihdoinkin ottaa vakava puhe tosissaan. Ja jos ei oteta, niin mitä sitten? Siinä olisi jutuntekijälläkin ollut jatkokysymyksen paikka, mutta eihän puhetta tästä näkökulmasta ollutkaan referoitu.

SanomaWSOY vaatii jo avustajiltaan niin laajat oikeudet, ettei freelancer kaupan jälkeen enää itsekään saa käyttää juttuaan, kuviaan tai muuta teostaan kuin epäkaupallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä. Mitenkähän tämä käytäntö edistää puolestaan tietoyhteiskuntaa, mikä oli Syrjäsen toinen pointti tuossa referoidussa puheessa? Onko se parempi, että mediayritys valvoo artikkelin tai kuvan kulkua ja samalla siihen liittyviä rahavirtoja kuin että vapaa kirjoittaja siirtäisi tekstin vaikkapa blogiinsa julkaisun jälkeen? Tai - hui! - syndikoisi itse materiaaliaan.

Ja jälleen: missä se lisää viestintäalan työpaikkoja, että SanomaWSOY omistaa kaikki freelancereiden journalistiset tai taiteelliset teokset, joita se sitten voi kierrättää. Siellä mediatehtaan käsittelyportaassako? En tajua.

Lahti verkkoviestinnän kärjessä

Kotikaupunkini Lahti on viime päivinä paistatellut uutisissa verkko- ja mobiiliviestinnän palveluillaan ja innovaatioillaan. Eilen kaupunginvaltuusto teki päätöksen langattoman verkon tarjoamisesta kaupunkilaisille wlan-tekniikan avulla. Etelä-Suomen Sanomat uutisoi tänään, että verkko kiinnostaa myös naapurikuntia ja että langaton verkko herätti heti kyselyiden tulvan, johon kaupunki vastasi tiedotussivullaan.

Mobiilipuolella kaupunki puolestaan on päässyt MobileMondayn Peer Awardin loppukilpailuun tekstiviestipalvelulla, jonka avulla terveyskeskus pystyy jakamaan hammashoidon peruutusaikoja asiakkaille tekstiviestien avulla.

2014 journalismia - mikä on EPIC

Hillittömän hauska tulevaisuudennäkymä Tähtien sota -tunnelmassa: Museum of Media History Kahdeksan minuutin flash-esitys, joka kertoo kaiken verkkojournalismin, hakukoneiden ja uutisten räätälöinnistä seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Mutta mitä tekee The New York Times 2014? Ja mikä on EPIC?

Verkkomaisteri aloittaa bloggauksen

Kerään blogiini havaintojani verkkojournalismista. Ja käy niin kuin usein ennenkin: tekniikka on vaikeaa! Ensimmäinen haaste on saada tämän amerikkalaisen julkaisujärjestelmän kello vastaamaan suomalaista pituuspiiriä. Ja onnistuihan se, kun hetken maltoin tutkia asetuksia. Mutta miten muutan kaiken tekstin sivulla suomenkieliseksi?