keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Vielä viimeiset kohokohdat vuonna 2008

Alkaa olla jo kiire, jos haluaa tehdä tiliä kuluneesta vuodesta 2008. Jätän väliin yhteenvedon lukemistani kirjoista, joista osan olen arvioinut ihan ammatillisesti ja julkaissut arviot myös tässä blogissa.

Kannatan kulttuurissa ja elämässä yleensäkin lähikokemuksia, mutta kyllä muutama elämys kannatti käydä hakemassa kauempaakin:

Como-järven lähellä vuorilla sijaitsevat Madonna del Ghisallon kirkko ja pyöräilymuseo, jotka kertovat italialaisten intohimoisesta suhteesta pyöräilyyn. Kirjoitin kokemuksistani artikkelin Etelä-Suomen Sanomiin.

Milanon Palazzo Realessa (siinä Duomon aukiolla) heinäkuussa näkemäni uskomattoman upea Francis Baconin töiden näyttely. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa Lontoon Taten järjestämästä näyttelystä, joka on lähdössä 2009 ajaksi kiertueelle taiteilijan satavuotissyntymäpäivien kunniaksi. Jutun perusteella näyttelyssä on esillä paljon samoja töitä kuin Milanossakin. Jos tulee jossain päin vastaan, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Leonard Cohenin intensiivinen ja sykähdyttävä konsertti Helsingissä 10.10. Konsertin jälkeen kaivoin omistamamme ensimmäisen Cohen-levytyksen (Leonard Cohen 1968) esille ja hankin viiden cd:n The Collection -kokoelman, jonka sisältämiä keskeisiä teoksia olen kuunnellut koko syksyn.

Ateneumin vielä tammikuussa jatkuva Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely. Kirjailijan tärkeimmät taiteilijat teoksineen edustavat sekä tunnustettua että hieman syrjään jäänyttä modernismia. Komeasti rakennettu näyttely, joka avaa mielenkiintoisesti sekä kirjailijan henkilökohtaisia mieltymyksiä että hänen "akateemisempaa" taiteen tuntemustaan. Näyttelykirjan artikkelit ja Waltarin omat esseet odottavat vielä, että ehtisin lukea ne.

Ja kyllä, olen nauttinut myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole arvioinut. Olin erittäin vaikuttunut Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneesta Puhdistuksesta. Muista ehdokkaista olen lukenut Katri Lipsonin Kosmonautin, joka oli toki mielenkiintoinen ja taidolla rakennettu, mutta ei jättänyt minuun suurta jälkeä. Parhaillaan luen nautinnolla Panu Rajalan Unio Mysticaa, jonka ulos jättämisestä Tieto-Finlandia-kisan ulkopuolelle en ole yhtään mitään mieltä - enhän ole lukenut ehdolla olleita. Uskon kuitenkin, että Rajalan teos oli välttämätön lisä Waltarin 100-vuotisjuhlintaan, antaahan se monelle lukijalle mahdollisuuden tutustua kirjailijan tuotannon eri puoliin ja niiden taustoihin sekä kirjailijan henkilökohtaisessä elämässä että yleisessä poliittisessa ja kulttuurihistoriassa.

Kirjoitus on neljäs ja viimeinen osa kulttuurivuoteni 2008 yhteenvedosta.

maanantaina, joulukuuta 29, 2008

Monipuolinen näyttelyvuosi - tiloista huolimatta

Kävin joulukuun alussa jo kolmatta kertaa Lahden Taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyssä ja olen sen jälkeen lukenut harvinaisen pätevää, samannimistä näyttelykirjaa. Suosittu näyttely käsittelee 1960- ja 1970-lukujen populaarikulttuurin vyöryä ja sen vaikutusta ihan perinteiseenkin kuvataiteeseen, kulutustavaroita ja arkkitehtuuria unohtamatta.

Ehkei näyttely ihan kolmea kertaa olisi minua itsenäisenä kävijänä innostanut, mutta oleellista siinä onkin sen funktio seurustelu- ja muistelukohteena. Etenkin me joko lapsina tai nuorina aikuisina mainitut vuosikymmenet kokeneet löydämme sieltä Marimekkojen, Iittalan lasiesineiden, Sarviksen ja Upon muovituotteiden, psykedeelisten levykansien ja Dimensio-ryhmän kineettisten teosten keskeltä monta ahaa-elämystä. Näitä huudahduksia museon työntekijät ovat kuulemma kuunnelleet tyytyväisinä; on löydetty, mikä koskettaa.

Näyttelykirjasta en ole lukenut vielä ihan kaikkia artikkeleita, mutta paljastan nyt lukemistani kaksi suosikkia. Melkein häpeän tunnustaa, että kummankin kirjoittajat ovat 1960-luvun musiikkimaailman kaksi eri tavoin kokenutta silloista koulupoikaa: pääasiassa brittipopista ja -rockista innostunut Tapani Ripatti (myöhemmin discomiehenä tunnettu, nykyinen radiotoimittaja) sekä hieman enemmän souliin kallellaan ollut Antti Karisto (nykyinen sosiaaligerontologian professori). Heidän kuvauksensa täydentävät sitä kuvaa nuorisokulttuurin Lahdesta ja Suomesta, jonka omakohtaiseen kokemiseen olin muutaman vuoden liian nuori. Mutta ennen kaikkea herrat käsittelevät silloista nuoruutta ymmärtävällä huumorilla, mikä on aina hyvä merkki keski-ikään ja yhteiskunnallisesti pysyvään asemaan yltäneiltä ihmisiltä.

Ja jos joku ihmettelee, miksi musiikki on oleellisessa osassa Lahden Taidemuseon näyttelyssä, kannattaa mennä itse tsekkaamaan. Olivathan levynkannet (ne LP:n kokoiset) aikanaan ihan tunnustettua taidetta. Ja kyllä Osmo Valtosen hiekkapiirrin ja Rauni Liukon kantaaottavat veistoksetkin tulevat komeasti esille.

Lahden museoissa koordinaatio toimii myös yksiköiden ja näyttelyiden välillä. Historiallisen museon Kodikasta ja kansainvälistä -näyttely esittelee Askon ja Upon huonekaluja sekä kodinkoneita 1950- ja 1960-luvuilta. Siellä näkee mm. Eero Aarnion Pallotuolin ja muut kuulut muovihuonekalut, joista viime viikkoina on taas puhuttu mm. suunnittelijan saaman Kaj Franck -palkinnon vuoksi. Myös tässä museossa voi jatkaa huokauksia ja huudahduksia huonekaluista ja interiööreistä, jotka ovat isovanhempien luota tai lapsuudenkodista tuttuja, mutta ah niin kadonneita. Näihin kahteen näyttelyyn muuten näyttää pääsevän vielä 31.12. asti yhteislipulla kuudella eurolla.

Täytyy myöntää, että Lahden museoissa on ollut komea vuosi. Olen jopa missannut muutaman näyttelyn, mutta silti kokenut useita vähintään kansallisesti merkittäviä katseluelämyksiä. Kesäinen Julistemuseon Aatetta jaloa ja tunteen paloa -näyttely antoi vihiä myös kansainvälisestä tasosta, jolla se toimii julistekokoelmiensa ja -tutkimuksensa puolesta. Samaan aikaan Pariisissa, Louvren museon yhdessä siivessä, oli esillä Lahden kokoelmista kerätty näyttely, joka keräsi 140 000 katsojaa viiden kuukauden aikana.

Suomessa mikään näyttely ei tietenkään vedä satoja tuhansia kävijöitä, mutta Lahdessa edes tuhansiin nouseva näyttely-yleisö on hyvä saavutus nykyisissä tiloissa. On suorastaan ihme, että vuosikymmeniä virastojen keskelle piilotetut Taidemuseo ja Julistemuseo saavat aikaan kunnon näyttelyitä. (Keskustelu on pitkä ja vaatisi perusteellisen kertauksen kunnallispolitiikasta ja kaavoituksesta, joten ei siitä sen enempää. Paitsi että mielestäni rakennuspuolella olisi nyt kuvataiteen vuoro...)

Toinen surullinen asia oli Lahden Taidepanimon sulkeminen, vaikka paikalliset taiteilijajärjestöt ja muu taideväki vielä toivookin pääsyä takaisin supistettuihin tiloihin remontin jälkeen. Uusi Kipinä on aloittanut pontevasti, mutta toivottavasti muille näyttelyvieraille ei ole käynyt kuten minulle: vasta kerran olen saanut käännettyä askeleeni Päijänteenkadun sijasta Kymintien gallerioihin. Tilat vaativat sisällön lisäksi hengen, joka Panimolle ehti muodostua.

Täytyy kuitenkin mainita yksi uudehko valopilkku lahtelaisessa taidemaailmassa, puolitoista vuotta toiminut kehystäjä-galleristi Aila Seppälän työhuoneen ohessa sijaitseva pieni galleria. Katutason tilaan on helppo poiketa vaikka keskellä kahvituntia. Tarjolla etenkin grafiikkaa ja vanhoja valokuvia - ja tietenkin korkeatasoisia kehyksiä.

Kirjoitus on kolmas osa kulttuurivuoteni 2008 arvioista.

sunnuntaina, joulukuuta 28, 2008

Tilintekoa teatterivuodesta

Muistan vielä hyvin, kuinka omassa lapsuudessani (1960- ja 1970-luvulla) käytiin aina katsomassa satunäytelmää Tapaninpäivänä. Joulun välipäivät taisivat olla muutenkin teatterien korkeasesonkia, ainakin Uudenvuoden illan jonkinlainen juhlanäytös. Nykyään teatterin ammattilaiset saavat joululoman muiden ihmisten tapaan, ja sen hyvin ymmärtää. Ainakin Lahdessa on nimittäin ollut niin runsas - ja varmasti myös tekijöille raskas - teatterivuosi, ettei katsomoihinkaan todennäköisesti riittäisi väkeä.

Raskas ei tässä ole negatiivinen määre, sillä harvoin olen nähnyt vuoden aikana niin monta hyvin onnistunutta esitystä suhteellisen pienissä piireissä. Lahden Kaupunginteatterin syksyssä ei ollut minun silmissäni yhtään epäonnistumista, vaikka komea Peer Gynt ei tainnutkaan kunnolla täyttää suuren näyttämön penkkejä. Onnekseni kävin katsomassa näytelmän kaksi kertaa, sillä huomasin menettäneeni ensimmäisellä kerralla monta herkkupalaa, vaikka olen tutustunut tekstiin myös lukemalla ja nähnyt Helsingin kaupunginteatterin kuulun tulkinnan joskus 1970-luvun loppupuolella.

Vielä enemmän odotin ennalta Samuel Beckett -tulkintaa Huomenna hän tulee - enkä pettynyt. Sekä ohjaus että näyttelijäsuoritukset olivat juuri niin piinaavia ja toisaalta humoristisia kuin voin kuvitella Beckettin halunneen (ja tarkkaan määränneen sekä itse näytelmätekstissä että jälkisäädöksissään). Erityisestä täytyy ihmetellä, miten Tapani Kalliomäki jaksoi sisäistää Estragonin roolin Peer Gyntin nimiroolin ohessa. Muutama teatteria ymmärtävä ystäväni pohtikin jälkimmäisessä ensi-illassa, että miestä ryöstöviljellään... Nyt tilanne on kuitenkin lauennut, kun Peer Gynt poistui ohjelmistosta ison näyttämön remontin vuoksi.

Vielä kolmaskin "virallisen" teatterin näytelmä on mainittava, pikkuruisella Aino-näyttämöllä myös vuodenvaihteen jälkeen jatkava Taivasalla, jossa eletään kuvitteellisen maan hyvin todentuntuisen sisällissodan maailmassa. Armoton ja tekstin tasolla hurjan hauska, aika uskomaton tykitys karmeissa oloissa ystävystyvien miesten kujanjuoksusta. Tässäkin näytelmässä ovat pääosassa miehet, mikä onkin isoin miinus Lahden Kaupunginteatterin syksyn 2008 ohjelmistopolitiikassa. Toisaalta viime keväälnä sai ensi-iltansa Laura Ruohosen Yksinen ja vajaan kuukauden päästä saa ensi-iltansa Edith Piaf -musiikkinäytelmä. Ja olihan syksyn satunäytelmässä Prinsessa Rosa Ruusunen tietenkin monta "ihanaa" naisroolia. Onneksi sain teatteriseuraksi oikean ikäisiä siskonlapsia, muuten hieman pitkitetty ja sokerinen satu olisi ollut minulle liikaa.

Se "epävirallinen", lainsuojaton eli vapaa ammattiteatteri Vanha Juko tarjosi myös hienon teatterielämyksen syksyllä, Raija-Sinikka Rantalan kirjansa perusteella ohjaaman Optimistin. Karnevalistinen esitys sopi sekä tekijöille että sisältöön, jossa kuvataan tyhjän päälle jäävän näyttelijän kilpajuoksua työttömyyden, sairauden ja lopulta kuoleman sekä niiden ympärillä pyörivien viranomaisten kanssa. Hannu Salmisen tulkinta nimiroolissa sai minut katsojana itkemään ja nauramaan monta kertaa. Onneksi Optimisti jatkaa vielä vuodenvaihteen jälkeen.

Kun näiden (ja muutamien ihan hyvien mainitsemattomien) ammattiesitysten lisäksi sain vielä kokea keväällä tyttären onnistuneen esikoisohjauksen Minna Canthin Sylvistä Theatrum Olgassa sekä muutamia muita elähdyttäviä harrastajateatteriesityksiä, en kyllä olisi pystynyt sulattamaan yhtään enempää teatteria. Onnekseni teen nykyään teatteriarvioita enää vain satunnaisesti; pääsen siis nauttimaan tavallisen katsojan etuoikeudesta katsoa näyttämön tapahtumia ilman analysointipakkoa. Silti odotan vuoden 2009 ensi-iltoja taas malttamattomana.

Tämä kirjoitus on toinen osa vuoden 2008 kulttuurielämysten listauksistani (elokuvaelämyksiä ruodin 25.12.). Otanta on pieni ja mielipiteet vain yhden ihmisen huonon muistin varassa syntyneitä.

torstaina, joulukuuta 25, 2008

Elokuvaelämykset vähissä

Eilen jouluaattona vihdoin katsoimme dvd:ltä Todd Haynesin I'm not there, siis sen elokuvan, jossa Bob Dylanin hahmossa nähdään kuusi eri näyttelijää. Annoin videovuokran joululahjaksi miehelleni (lahja käytiin äsken palauttamassa vuokraamoon), jota harmittaa yhtä paljon kuin minuakin Lahden aika rajoittunut teatterielokuvien tarjonta. Tämäkin teos käväisi ehkä viikon jossain teatterissa, joten missasimme sen. Itse filmi nyt ei saanut meitä suureen ekstaasiin, siihen se oli liian tasapaksu - tyttärien mielestä suorastaaan tylsä ja epäselvä. Kieltämättä katsomiseen mielellään tarvitaan jonkinlainen dylanologian approbatur, tai sitten vähintään pitää olla innostunut muusikon tuotannosta. Ei silti sytyttänyt hirveästi.

Kulunut vuosi on muutenkin ollut harvinaisen ankea elokuvan katsojana. Osittain syy on omani, sillä missasin kokonaan syksyn Elokuva-arkiston (tai siis Kansallisen audiovisuaalisen arkiston...) sarjan, joka oli rakennettu yhteistyössä taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyn kanssa. Muut 1960- ja 1970-luvun leffat olin nähnytkin, mutta Ralf Bakshin Fritz - Kova kolli jäi edelleen puuttumaan yleissivistyksestäni.

Olen jossain vaiheessa vähän opiskellutkin elokuvan historiaa ja haluan ehdottomasti käydä hakemassa elämykseni teatterista. (Tästä syystä en listaa niitä ihan hienojakin elokuvia, joista Yle Teema ja FST5 onneksi tarjoavat.) Valitettavasti vain elokuvateattereista on kaiken tarjontansa puolesta tullut aika mahdottomia paikkoja, koska pääosa niistä suuntaa kaiken huomionsa oheissyömisiin ja -juomisiin ja tajun kankaalle vievään äänentoistoon. Konseptiin kuuluu, että suurin osa elokuvista alkaa olla aika mahdottomia tällaiselle kalkkikselle. (Se nyt ei tietenkään ole vain teatterien vika, mutta osansa ne ovat tehneet yleisön "kasvattamisessa".)

Kolme elämystä sentään vuoteen mahtui: Julian Shnabelin Lou Reed -filmi Berlin, Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuva Shine a Light ja Kiti Luostarisen Palnan tyttäret. Yhdistäviä tekijöitä on mielestäni kaksi: rehellisyys ja keskittyminen siihen, mitä kerrotaan. En siis rajoitu vain veteraanimuusikkojen konserttitaltiointeihin, vaan ohjaajallakin pitää olla sanottavaa tai vähintään oma näkökulma. Palnan tyttärissähän sanomaa on melkein yli tarpeen mutta sittenkin elokuvan keinoin viehättävästi kerrottuna.

Katson myös mainstreamia ja saatan viihtyäkin. Kun Mamma Mia oli pari viikkoa sitten menossa pois ohjelmistosta, ryntäsin viimeisenä iltana tyttärien kanssa teatteriin. Pakko oli myöntää, että keski-ikäinen Abba-revittely sopi erittäin hyvin loppuvuoden töistä ja jouluvalmisteluista väsähtäneen naisen todellisuuspakoon, eikä parikymppisillä naisillakaan tuntunut olevan ikävää. Hieman rehellisemmän oloinen musiikkielokuva oli irlantilainen Once, joka tuntui heinäkuussa hyvältä - nyt muisto on jo latistunut. Mutta kun tytär sai soundtrackin joululahjaksi, kuuntelin eilen sen musiikkia ihan mielikseni.

tiistaina, joulukuuta 23, 2008

Joulun lahjahitti: kirja

Olen niin vanhan- aikainen ihminen, että jaksan olla tyytyväinen ihmisten haluun ostaa kirjoja edes ennen joulua. Kirjan ääreen hiljentyminen on yksi hyvä tapa olla rauhassa ajatustensa kanssa. En nyt listaa tähän muita kliseitä lukemisen hyvää tekevästä luonteesta, mutta itsekin annan käytännössä vain kirjalahjoja.

Tyttären lahja työnantajalleen kirjakauppiaalle yhdistää kaksi perheperinnettämme, piparitaiteen ja lukemisen (tässä tapauksessa myös kirjoittamisen, sillä sisällä on ihan uniikki tarina, jonka kirjakauppias sai paitsi sokerikirjoitettuna, myös printattuna). Tekijän nimi kirjan päällä on muuten salanimi, joka sisältää muutaman ns. inside joken.

Hyvää joulua kaikille! Välipäivinä yritän kantaa vastuuni median edustajana ja lisätä lukijoiden tietoisuutta ja tuskaa listaamalla oman kulttuurivuoteni hohdokkaimmat elämykset.

sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008

Kirja-arvio: Sisällissota jauhaa ruusut jalkoihinsa

Vuoden 1918 tapahtumat ovat tuottaneet tänä vuonna, 90 vuotta sisällissodan jälkeen, runsaasti sekä tutkimusta että kaunokirjallisuutta. Edelleen lasketaan uhreja ja etsitään syyllisiä, mutta ajan myötä teksteihin on saatu uusia näkökulmia. Anneli Kannon teoksessa Veriruusut on vahva naisen näkökulma.


Romaani ottaa tarkasteluun punaisen puolen naiskaartit, jotka valkoisesta näkökulmasta edustivat suurinta kuviteltavaa raakalaisuutta. Toinen totuus olivat ihannoivat valokuvat, joissa naiset ase kädessä ja housut jalassa edustivat sekä työväenluokan että naisen aseman parhaita esitaistelijoita.


Kirjailija ei jää kiinni kumpaankaan kuvista. Hän kertoo lukijalle tarinan naisista, joilla on normaalit ihmisen unelmat ja heikkoudet. Osa heistä on tapahtumien alussa vielä iältään lapsia mutta vanhenee ihmisiän muutamassa kuukaudessa.


Veriruusujen tapahtumat sijoittuvat 1918 sodan kannalta keskeisiin hämäläisiin maisemiin, tehdaspaikkakunnille Valkeakoskelle, Tampereelle ja lopulta Lahteen.


Valkeakoskelainen Sigrid joutuu rippikoulun jälkeen paperitehtaalle töihin ja heti ensimmäisenä päivänä melkein työnjohtajan raiskaamaksi. Teiskolainen Lempi saa tarpeekseen maatalon piikana raatamisesta ja lähtee Tampereelle hakemaan elantoa pumpulitehtaasta. Tomera Martta on talontytär, joka haluaa viedä eteenpäin tasa-arvoa ja työväen asiaa.


Kirjailija pohjustaa hyvin muutoksen, joka saa nuoret naiset liikkeelle. Tienaamaan on pakko lähteä, mutta samalla tytöt pääsevät kokeilemaan itsellistä elämää, joka raatamisen sivussa avaa ovia vapauksiin ja itsenäiseen ajatteluun.


Yksityinen ja poliittinen sekoittuvat.


Lempi ajelehtii rakkaudesta toiseen ja pääsee testaamaan porvarien kylpyammeen ohessa päällikkötason rakastajaa. Martta on etevä organisaattori, joka osaa järjestää teatterilippuja ja hieman parempaa ruokaa omilleen. Sigridistä kuoriutuu taistelija ja etevä strategi, joka löytää todellisen rakkauden kadottaakseen sen saman tien.


Naiset elävät vahvasti omaa elämäänsä tilanteessa, jossa Venäjän vallankumous, yleislakko ja viereisen korttelin taistelut heittelevät ja murskaavat ihmisiä tiivistyvällä tahdilla. He eivät ole tahdottomia ajopuita, mutta tietoa heillä on aivan liian vähän.


Ensin alkavat ihanteet karista tolkuttoman tappamisen keskellä, sitten pettävät omat päälliköt karkaamalla turvallisempiin maisemiin. Loppu häviäjän puolella on aina surkea, hyljeksityille naissotilaille tavallistakin raaempi.


Lukukokemuksena Veriruusut on sekä rankka että antoisa. Reippaasti yli 400-sivuinen teos seuraa sotatapahtumia tiiviisti tavalla, joka korostaa yksilön voimattomuutta tuntemattoman mutta silti vääjäämättömän lopun edessä.


Käsikirjoittajanakin kunnostautunut Anneli Kanto on vahva ihmiskuvaaja, joka ei unohda inhimillisiä tunteita kiivaissakaan tilanteissa. Murrejaksojen avulla kirjailija ankkuroi henkilöt paikallisesti ja yhteiskunnalliseen asemaansa.


Kirjan loppuun on koottu lista tärkeimmistä historiallisista lähteistä. Kiitoksissa kirjailija kertoo sekoittaneensa sekä todellisia että täysin keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia. Saumakohtia ei ole mitään tarvetta etsiä, sen verran vahvasti tarinan veriruusut jatkavat lyhyeen loppunutta elämäänsä lukijan mielessä.


Ina Ruokolainen


Anneli Kanto: Veriruusut. 427 s. Gummerus, 2008.


Kirja-arvio on ilmestynyt 21.12.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

torstaina, joulukuuta 18, 2008

Hiilenmusta huivi vie Lahden nuoret 1918 tapahtumiin

Aina kannattaa kiittää, kun tehdään elämyksellinen julkaisu murrosikäisten innostamiseksi ymmärtämään historiaa. Lahden 9.-luokkalaisille on eilen ja tänään jaettu Hiilenmusta huivi, joka on parasta mahdollista paikallishistoriaa: kertomus 1918 sisällissodasta Lahden seudulla 15-vuotiaan tytön kokemusten kautta. Lahtihan oli yksi sodan päänäyttämöistä, etenkin surullisen kuuluisan vankileirinsä vuoksi.

Kansikuva: Osmo Penna

Kirja yhdistää faktaa ja fiktiota tavoilla, joiden summa toivottavasti herättää 15-vuotiaat miettimään 90 vuoden takaisia tapahtumia sekä omanikäisensä päähenkilön että nykyisten kotimaisemiensa kautta. Professori Antti Kariston fiktiivinen teksti perustuu aitoihin kertomuksiin ja tietoihin nuorista punakaartilaisnaisista. Heistä monet olivat juuri päähenkilön, Maijan, kaltaisia tyttöjä, jotka puolittain vahingossa joutuvat sodan töihin keskellä epävakaita oloja: "...rippikoulun käynyt, vuosia rahatöitä tehnyt ihminen" Maijakin päätyy punakaartiin Lahteen, kun huhut Orimattilan kirkonkylän töistä osoittautuvat vääriksi ja punakaarti lupaa värvätyille hyvän päiväpalkan. Siinä mielessä hän on sodan onnekkaita häviäjiä, että päätyy "vain" vankileirille ja säilyy sielläkin hengissä, tosin nipin napin.

Tiukasti historiaan kirjan sitovat arkeologi Hannu Takalan faktalaatikot, jotka ovat tarpeeksi napakoita ja lyhyitä peruskouluikäisten luettavaksi. Erityisen hieno on myös kuvitus: Lahden kaupunginmuseon arkistoista etsityt autenttiset valokuvat sekä valokuvaaja Juha Tanhuan viime huhtikuussa ottamat kuvat samoilta tapahtumapaikoilta. Kevät väreineen ja varjoineen oli kuulemma hyvin samantapainen kuin 90 vuotta sitten, kylmä ja ankea.

Tapahtumapaikat on lisäksi merkitty Lahden kaupungin karttaan, joka on teoksen taka-aukeamalla. Selkeästä ja elämystä tukevasta taitosta vastaa graafikko Osmo Penna.

Kirjan idea syntyi osana Lahden kulttuurin teemavuosia, joissa tänä vuonna on pohdittu kulttuurisia kipupisteitä, vuosien 1808 ja 1918 sotia, näyttelyiden ja julkaisujen kautta. Julkaisija on Lahden kaupunginmuseo. Kouluista on ensimmäisen päivän jälkeen kuulemma jo ehditty reagoida: yksi peruskouluista oli halunnut tilata kirjan myös 8.-luokkalaisilleen, joilla on sopiva kohta historian opiskelussa menossa.

tiistaina, joulukuuta 09, 2008

Ruohonjuurella on kulturellia

En ole ihan hirveän innostunut lehtien omista (kulttuuri)palkinnoista, joiden pääasiallista tarkoitusta voi jokainen pohtia tykönään. Mutta nyt pitää kyllä varovasti kiittää Etelä-Suomen Sanomia linjauksesta uuden Aukusti-palkinnon finaalissa: joukkoon valitut viisi ovat helposti saavutettavaa ruohonjuurikulttuuria. Rockia, kesäteatteria, ulkoilmataidetta, kirjamessuja ja erilainen kirjakauppa.

Minä olen ehtinyt kokea viidestä ehdokkaasta kolme, eivätkä ne kaksi muutakaan olisi mahdottomia olleet. Erityisen paikallaan ovat mielestäni Vesijärven Rantagallerian ja Kirjakauppa Tarinan ehdokkuudet.

Eilisiltainen kirjailija Pauliina Suden vierailu Tarinassa oli yksi kaupan kymmenistä iltatilaisuudesta tänä vuonna. Kiinnostunutta väkeä riitti juuri sopivasti pikku puotiin, ja keskustelu kävi vilkkaana puolitoista tuntia. Kirjailija ja lukijat pääsivät vielä hyvin paljon lähemmäksi toisiaan kuin yksilläkään kirjamessuilla.