Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Kirjojen rakastajan verkkolukupiiri

Suosittelen Etelä-Suomen Sanomien uutta verkkolukupiiriä, jota vetää kirjojen rakastaja Tuulikki Norrlin.

Olen noin kaksi vuotta osallistunut hänen kanssaan ihan vanhanaikaiseen lukupiiriin, jossa joukko ihmisiä istahtaa illaksi saman pöydän ääreen ruotimaan lukemaansa kirjaa. Keskustelu on aina ollut antoisaa ja Tuulikki sen kantavia voimia. Kaikille yhteinen päivämäärä ei kuitenkaan aina sovi, eivätkä kaikki muutenkaan pysty matkustamaan kotinsa ulkopuolelle. Heille verkkolukupiiri on loistava mahdollisuus keskustella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa! Ja myös meille, jotka haluamme lukea ja keskustella lukemastamme ihan missä vain.

Tuulikki esittelee verkkolukupiiriä ja haastattelee kirjailijoita myös tulevana viikonloppuna Lahden kirjamessuilla.

Vuosikertaa markkinoimassa

Tämä on mainos: olen menossa esittelemään Vuosikerta.fi-palveluamme Lahden kirjamessuille 21.-22.3. eli puolentoista viikon kuluttua lauantaina ja sunnuntaina. Sinänsä mielenkiintoinen kokeilu, että jo ennalta kyllä tiedän minkä tahansa verkkopalvelun häviävän 6-0 hypisteltäville kirjoille ja eläville kirjailijoille. Osastomme pitäisi houkuttaa messuilla vaeltelija kirjoituspöydän ja ruudun ääreen keskittymään puuhaan, joka on yleensä aika yksityistä: kirjoittamaan.

Toisaalta meillä on yhtiökumppanini kanssa kokemusta siitä, että käyttäjät ovat mielissään henkilökohtaisesta opastuksesta, vaikka he aivan hyvin selviäisivätkin tietokoneen ja nettipalveluiden käytöstä. Suurin osa muisteluikäisistä on yli viisikymmenvuotiaita ihmisiä, jotka eivät suorastaan ole syntyneet tietokoneen käyttäjiksi. Toisaalta aika moni heistä (meistä) on jo ehtinyt työelämässä tutustua ainakin johonkin osaan tietotekniikasta ja verkosta. Olisi vanhanaikaista olettaa, etteivät nykyiset eläkeläiset tai muutaman vuoden kuluttua sinne päätyvät pärjäisi netin kanssa - johan he varaavat matkansa ja hoitavat pankkiasiansakin pääasiassa verkossa.

Olemme kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, että palvelumme käyttöliittymä on helppokäyttöinen ja hyvillä ohjeilla varustettu. Osittain olemme onnistuneet, sillä aika moni on ryhtynyt kirjoittamaan Vuosikertaan ihan itsekseen. Toisaalta ahkerimmat kirjoittajat löytyvät joukosta, joka on kokeillut sekä henkilökohtaista sparrausta pilottikurssilla että omassa rauhassaan muistelemista. Henkilökohtaisella kontaktilla on siis yhä merkityksensä. Toivommekin, että Vuosikerta.fi voisi myös luoda jonkinlaisen yhteisön, jossa ennestään tuntemattomat voisivat myös tutustua. Tarinoiden kommentointimahdollisuus on alku tälle.

Messuille valmistautuminen on tietenkin iso ponnistus. Rahaa ja aikaa kuluu. On teetettävä esitteet ja hankittava osaston sisustus. On varmistauduttava siitä, että kone ja nettiyhteys taatusti pelittävät. Onneksi verkostossamme on hyviä yhteistyökumppaneita, vanhoja ja uusia. Ja ainakin minä odotan ihan innostuksella niitä keskusteluja, joita osastollamme ja sen liepeillä toivottavasti syntyy. Saa tulla kysymään ja kokeilemaan. Ehdotuksista ja moitteistakin on apua, kun kehitämme palveluamme eteenpäin.

Tervetuloa verkkoon muistelemaan!

On ilo ilmoittaa vihdoin ihan virallisesti, mitä kollegani Heini Moisio ja minä olemme puuhanneet viimeiset pari vuotta muiden töiden ohessa. Suurille ikäluokille ja kaikille muillekin elämäkertakirjoittamisesta kiinnostuneille tarkoitettu verkkopalvelumme vuosikerta.fi on avattu virallisesti eli julkistettu medialle tänään.

Pähkinänkuoressa: vuosikerta.fi-palvelun käyttöliittymä opastaa ja kannustaa kirjoittamaan elämäkertaa paloina aihealueiden ja otsikoiden alle. Tekniikka on räätälöity tavallisille käyttäjille, jotka ovat ehtineet työelämässä tai harrastuksenaan tutustua tietokoneen ja internetin peruskäyttöön.
Palveluun voi kuka tahansa kirjautua nimellään maksutta kokeilemaan kirjoittamista sekä lukemaan ja kommentoimaan muiden julkaisemia tekstejä ja kuvia. Laajempi käyttö on maksullista ja sidottu käyttöaikaan.
Suurin osa internetin tarjoamista verkkopalveluista on suunnattu nuorille tai nuorille aikuisille. vuosikerta.fi-palvelun yhteisöllisyys syntyy muistojen jakamisesta, mikä toivottavasti kannustaa yhä useampaa iäkkäämpää kirjoittajaa tuomaan tekstejään julki verkossa ja keskustelemaan kokemuksistaan.
Palvelu rakennettiin myös teknisesti vastaamaan kohderyhmän, suurten ikäluokkien ja muiden muisteluikäisten tarpeita. Palvelussa voi säädellä tarinoiden julkisuusastetta.

Iloksemme palvelumme on jo noteerattu aika monessa paikassa, mm. Ylen kulttuuriuutisissa ja Etelä-Suomen Sanomissa.

Valokuvatorstai: Kesämyrskyhaaste 2008

Juhannuksena 2008 maalla Hollolassa näytti jo näin uhkaavalta.















Ja kaupungissa tuli taivas niskaan...

Verkkokalastaja vihdoin verkossa

Suurella tyytyväisyydellä ilmoitan, että Verkkokalastaja-kolumnin voi taas lukea alkuperäisessä yhteydessään eli Journalistin uudistuneelta verkkosivulta (tosin kolumnin linkit eivät toimi...). Muutaman viikon toiminut uusi sivusto näyttää hyvältä ja lupaa myös päivityksiä paperilehden julkaisupäivien välillä. Vihdoinkin!

Tämä kirjoitus ei kerro seksistä eikä usb-tikuista

Bloggaajat tekevät silloin tällöin listoja siitä, millä hakusanoilla kävijät löytävät heidän kirjoituksensa. Hämmennystä herättää, kun neule- tai luontoblogi saa sivulleen seksin ja pornon etsijöitä. Jokin kirjoittajan jo unohtama sana kerää ilmiselvästi vääriä lukijoita.

Hakusanojen, kävijämäärien, ja sisääntulosivujen tarkastaminen kävijälaskurista on ehkä yksityishenkilölle viihdettä. Kyse voi olla myös ihan oikeasta bisnestyökalusta.

Hakusanojen optimointi on yksi keino, kun palveluun halutaan mahdollisimman paljon oikeanlaisia kävijöitä. Silti edelleen löytyy yrityksiä, jotka eivät osaa käsitellä metatietojaan niin, että hakukoneeseen yksinkertaisia sanoja syöttävä kuluttaja löytää juuri heidän palvelunsa. Silmiinpistävän harvoin listan kärjessä keikkuvat mediasivut, jotka ilmeisesti satsaavat enemmän omiin sisäisiin hakuihinsa.

Kävijöiden määrä on erityisen tärkeää silloin, kun sivusto sisältää visiittejä laskevia mainostajia. Businessweek ja sen perässä mm. Helsingin Sanomat kirjoitti heinäkuussa ilmiöstä, jonka mukaan myös yksityiset blogit ovat onnistuneet tienaamaan verkkomainoksilla. Yksi klikkaus tuo vain senttejä, mutta rahaa alkaa virrata, kun kävijämäärät ovat tuhansia päivässä.

Yksinkertaisesti ajateltuna merkintöihin kannattaisi sijoittaa mahdollisimman paljon kiinnostavia täkysanoja. Artikkelien esimerkit kuitenkin muistuttavat, että blogeissa tarvitaan vetovoimainen idea, joka kestää myös verkossa tapahtuvan yhteisöllisen arvioinnin. Menestysblogilta siis odotetaan luotettavuutta oman kohderyhmän silmissä, vaikka sisältö koostuisikin hassuista kissankuvista.

Omaan kulttuuria ja journalismia seuraavaan blogiini löydetään usein hakutermillä ’usb-laite vikatilassa’. Laitteiden hajoamista kiukutteleva merkintä on parin vuoden takaa eikä sisällä mitään teknistä apua. Olen varma, ettei kukaan kyseisen haun tehneistä palaa Verkkomaisterin sivulle.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 17.8.2007 Journalisti-lehdessä.

Ne soittelee ja kyselee

Kunnat.net-sivusto avasi toukokuun lopulla Laatublogin, jossa verkkopalveluiden asiantuntijat 7.6. asti pohtivat kuntien verkkopalvelujen laatua ja käytettävyyttä. Itsekriittisen blogin tavoitteena oli herättää keskustelua koulutustilaisuutta varten.

Tarvetta on. Kuntaliiton ja sisäministeriön teettämien tutkimusten mukaan kansalaiset käyttävät kuntaviestinnässä eniten internetiä. Julkisista palveluista suosituimpia ovat oman kunnan sivut.

Kuntaviestinnän ohjeiden mukaan nettisivujen ensisijainen kohde on asukas. Media tulee perässä matkailijoiden, yritysten edustajien ja kunnan omien työntekijöiden kanssa. Aktiivisina tiedonhakijoina me journalistit olemme kuitenkin ryhmä, jolla on paljon kokemusta sivujen toimivuudesta.

Vierailen koulutusta ja kulttuuria koskevien aiheiden vuoksi viikoittain kuntien verkkosivuilla. Joskus löydän tiedot hetkessä, mutta usein seilaan sivuilla nolona arpomassa hakusanoja. Erityisen vaikea on löytää vastuullisen virkamiehen yhteystietoja.

Toimittajana olen toisessa asemassa kuin suuri yleisö, koska saan tiedotteita suoraan sähköpostiini. Jos kunta julkaisee ne myös verkossa, kuntalaisen on osattava mennä tiedon luokse.

Avuttomien hakujen ohella Laatublogi nostaa esiin mm. sivujen kehittämisen. Verkkosuunnittelija Päivi Kuusisto epäilee, ettei käyttäjäkyselyitä osata tarpeeksi hyödyntää. Itsekin olen urputtanut kahdessa kyselyssä turhaan Lahden sivujen epäloogisuuksista.

Asukkaan kohdalla kuntaviestinnän ohjeet painottavat vuorovaikutusta. Kuntien verkkosivuja tutkinut Virpi Viertola osoittaa, ettei homma vielä toimi. Tietojen kasaaminen nettiin ei ole samaa kuin vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen.

Ainakin minä allekirjoitan nimimerkki Marin Laatublogissa esittämän epäilyn siitä, miksi tiedotus on virkamiehen kannalta vaarallista: "Ainakaan etusivun uutisiin ei haluta koskaan laittaa mitään, kun sitten 'ihmiset soittelee ja kyselee'".

Toivottavasti me toimittajat muistamme soitella.

Ina Ruokolainen

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu 8. kesäkuuta ilmestyneessä Journalisti-lehdessä. Lähteenä on verkkosivujen lisäksi käytetty seuraavaa artikkelia: Virpi Viertola: Kuntakohtaamisia verkossa. Teoksessa Matikainen, Janne ym.: Tutkielmamatka verkkoviestintään.

Nuorten kieltä ja jakinkasvatusohjeita

Tänään päättynyt Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus käsitteli paljon vuorovaikutusta - sekä netissä että ihan perinteisesti kirjailijan, lukijan, arvostelijan, kuvittajan, kääntäjän, kustannustoimittajan, tekstin, kuvan jne. välillä. Olin kurssin vetäjänä ja osasuunnittelijana päässyt vaikuttamaan asiaan.

Tänään äänessä oli kaksi nuoren polven kirjailijaa, Terhi Rannela ja Jukka Laajarinne, joista kumpikin ahkeroi myös verkossa. Omien sivujensa lisäksi he pohtivat kirjailijan työtä grafomania-kimppablogissa. Kumpikin myös lukee ahkerasti kollegojen blogeja ja kirjallisia nettisivuja.

Vieraat olivat siis nykykatsannolla interaktiivisia kirjailijoita, mutta eivät erityisyyttään julistaen. Useimmille kirjailijoille kosketus lukijoihin on aina ollut elinehto. Koulu- ja kirjastovierailut ovat vakiintunut tapa kohdata lukijoita, kirjamessuista ja muista tapahtumista on tullut yhä tärkeämpiä kohtauspaikkoja. Aina ovat lukijat myös lähestyneet kirjailijoita kirjein, vaikka varsinaisen vyöryn kohteeksi ovatkin päätyneet vain muutamat yleisön suosikit. Tänäänkin yleisössä oli paljon kirjastonhoitajia, jotka olivat kokeneita kirjailijavierailujen järjestäjiä ja osallistujia.

Keskustelimme monelta kannalta siitä, mitä internet ja siihen nivoutuvat palvelut itse asiassa ovat muuttaneet. Rannela kertoi käyttävänsä kirjailijantyössään hyväkseen sitä runsasta sähköpostipalautetta, jota hän saa kirjoituksistaan Demi-lehdessä. Nuorten tyttöjen kirjeet ovat kuulemma varsinainen aarreaitta sekä mielenkiintoisten aiheiden että nuorten kielen kannalta. Kirjojen aihepiiriin liittyvät asiantuntijakontaktit löytyvät puolestaan usein nettisivuilta etsimällä.

Myös Laajarinne pitää nettiä aivan välttämättömänä taustatyölle. Esimerkiksi hänen viimeisessä kirjassaan, Jäiset jumalat, kuvataan tarkasti Himalajan syrjäkylän elämää ja jakinkasvatusta. Kirjan keskeinen aihepiiri, vuorikiipeily, oli Laajarinteelle ennestään tuttu, Himalajan maisema ja elinolot sen sijaan eivät.

Erityisen oivaltavasti nuoret kirjailijat mielestäni kuvasivat sitä, mitä merkitys bloggaamisella heille on arkipäivässä. Rannela ei bloggaa julkisesti, mutta kirjoittaa kavereidensa kanssa suljettua nettipäiväkirjaa: "Kirjoitan aamulla löysät pois ennen varsinaista kirjoitustyöhön ryhtymistä. Luen myös paljon muiden kirjoittajien sivuja."

Sveitsissä vastikään pari vuotta asunut Laajarinne korostaa kirjailijoiden keskinäistä verkottumista: "Netistä on helpointa seurata, missä mennään esimerkiksi runouden puolella. Se on kokeilualusta, jossa saa palautetta, enimmäkseen kollegoilta, mutta myös lukijoilta. Osaa kollegoista en olen nähnyt vuosikausiin livenä, mutta verkossa olemme pitäneet yllä jopa viikottain. Kirjailijoita on blogosfäärissä jo hirmuiset määrät."

Joko kotona on hallitus?

Vietin huhtikuussa kolmisen viikkoa maassa, jossa Paavo Väyrysen ministerisalkku ei kiinnostanut paikallista mediaa. Kävin maksullisessa nettipisteessä läpi kotimaan uutiset kerran päivässä, vaihtelevaan aikaan, sähköpostien tarkistuksen ohessa.

Seurasin verkon kautta pääasiassa Helsingin Sanomia, Yleä ja Etelä-Suomen Sanomia. Ne kuuluvat kotonakin niihin verkkopalveluihin, joista lähes päivittäin käyn hakemassa lisätietoja tai vaihtoehtoja lehtien, radion ja tv:n uutisiin.

Ensi kertaa todella ymmärsin, miten satunnaiselta kotimainen uutistarjonta voi pelkkien verkkosivujen perusteella näyttää. Hallitusneuvottelut keikkuivat pääuutisina taajaan, mutta painotus oli jotain ihan muuta kuin kotimaisen mediapuuron keskellä eläessä. Kun yhytin ensimmäisen ministerinimityksen, en tiennyt mahdollisista muista valinnoista mitään.

HS.fi ja Ylen uutissivu tarjoavat uutistensa perässä linkkejä muihin aihepiirin juttuihin, mutta kattavaa linkitys ei ole. ESS.fi-palvelussa uutisia ei taustoiteta, vaan jokainen niistä nousee hetkeksi pintaan ja vajoaa seuraavan tieltä alemmaksi listalla.

Kaikilla sivuilla on tietenkin hakumahdollisuus – kunhan tietää, mitä hakee. Hesarissa haku tuottaa tulokseksi sekä avoimia että maksullisia juttuja. ESS:n sivuilla osa artikkeleista vaatii mm. kestotilaajille myönnettävän lukutunnuksen. Ylen arkistossa uutiset ovat avoimia, mutta vanhemmista on riisuttu linkit, kuvat ja klipit.

Totta kai internet on tuonut kotimaan mediasisällöt lähemmäksi ulkomailla asuvia, etenkin jos käytössä on aikaa, säännöllinen nettiyhteys ja tunnukset maksullisille sivuille. Nettikahvilan varassa elävä opiskelija saa tyytyä hetken pääuutisiin. Lomailijalle voi olla helpotuskin jäädä hetkeksi pimentoon.

Kotiin palattuani kävin käsiksi lehtipinoon. Hallitusvalintoihin ei enää ollut juurikaan tarvetta palata. Sen sijaan paikallisemmissa kotimaanuutisissa, kulttuurissa ja taloudessa tuli vastaan monta isoakin yllätystä.

Ina Ruokolainen

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistissa 11.5.2007

Vaalijonottamisen riemua

Taisi olla tänään ensimmäinen kerta, kun olen joutunut oikein jonottamaan päästäkseni äänestämään. Oman kokemukseni mukaan äänestäminen oli näissä eduskuntavaaleista vaalipäivänä vilkasta - ainakin juuri silloin yhden aikaan iltapäivällä Lahden keskustan vaalipiirissä.

Jonottaminen tuntui juhlavalta, sillä ensi kertaa mukana olivat molemmat tyttäret. Perheemme nuoret naiset ovat siis niitä, jotka haluavat käydä äänestämässä - ja jopa samaan aikaan äidin kanssa. Ei meillä mitään yhteistä äänestyspäätöstä sentään ole tehty, vaan olen pikemminkin yrittänyt olla ehdottomasti neuvomatta ketään. Toisin päin on kyllä yritetty vaikuttaa, ja sehän minulle sopii... Monelle kansanedustajaehdokkaallekin olisi terveellistä kuunnella 18- ja 20-vuotiaiden mielipiteitä siitä, millaisen perinnön he haluaisivat itselleen jätettävän. Sen verran olin vaikutuksille altis, että viime hetkillä nuorensin ehdokastani. Seniorien puolella tuntuu nyt olevan joka ehdokas (hyvä asia toki!), mutta vielä enemmän haluaisin nyt panostuksia noiden kahden nuoren opiskelu- ja työnsaantimahdollisuuksiin. Meille keski-ikäisille kyllä riittää tässä yhteiskunnassa aina puolustajia.

Piti myöntää tyttärille, etten muista ensimmäistä äänestyskokemustani. Muutenkin asia on ehtinyt vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua kovin arkipäväiseksi. En pidä äänestämistä velvollisuutena, ja olenkin jättänyt väliin ainakin pari pressanvaalin kakkoskierrosta. Mutta ei se nyt niin hirveän suuri vaivakaan ole, ja vaalijonossa oli todellakin tällä kertaa tunnelmaa. 18-vuotiaamme edessä odotti rollaattorin kanssa rouva, joka 92-vuotiaana arveli äänestävänsä viimeistä kertaa. Kaksi erilaista elämäntilannetta ja todennäköisesti äänestyspäätöstäkin, mutta kumpikin oli katsonut tarpeelliseksi tulla paikalle.

Vaalivalvojaisia katsomme illalla ihan varmasti, vaikka tulos nykyisellään tuleekin niin kovin nopeasti, ettei kyse ole mistään kestävyyslajista. Olen itsekin ollut pari kertaa töissä eduskuntavaalien uutiskoneistossa sanomalehdessä 1990-luvun alussa, ja vielä silloinkin äänten laskeminen ja välittäminen uutisena eteenpäin kesti tuntikausia, yli deadlinen. Läpi menneiden ja pudonneiden haastatteista hoidettiin suuri osa vasta seuraavana päivänä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa on nykyäänkin sentään jotain jännitettävää loppuun asti, jos haluaa tietää viimeisenä läpi päässeiden nimet.

Jonkinlaista mielenkiintoa tähän iltaan tuo sekin, mikä uutisväline hoitaa tulosseurannan parhaiten. Täytyy myöntää, että tv:stä seuraamme lähtökohtaisesti Ylen lähetystä, mutta pakko sitä on muitakin vilkuilla. Ja tietenkin nettiä aina välillä, jotta pysyy selvillä oman vaalipiirin ehdokkaista.

Terveisiä liukuhihnalta

Kauppalehden irtisanomisilmoitus herätti muutamat keskustelupalstojen kärkkäät, joiden mielestä kokeneiden journalistien irtisanomiseen on syynsä. Mitäs ovat vanhoihin työrutiineihin sitoutuneita fakki-idiootteja, jotka jokaisen uuden teknisen vempaimen edessä ensimmäiseksi huutavat uutta sopimusta ja lisää rahaa.

Samanlaiseen käsitykseen törmäsin äskettäin tilaisuudessa, jossa olin kertomassa journalistien muuttuneesta työnkuvasta. Kuulija epäili, että ennen Internetin syntyä töihin päässeillä alan ammattilaisilla on päässään ylipääsemätön asennevamma, jota poteroihinsa hautautunut Journalistiliitto lyhytnäköisesti tukee. Nuoria ja osaavia kun on tulossa jonoksi asti.

Olen itsekin ollut tukemassa tätä kuvaa ammattilaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan vastaan jokaista uutta välinettä ja toimenkuvaa kyseenalaistamatta. Haastattelin verkkoviestinnän opinnäytteisiini lehtitoimittajia, joiden toimituksissa verkkolehden tekeminen ei heti alussa sujunut kivuttomasti.

Milloin oli tekniikka pettänyt, milloin jäänyt välineen koulutus saamatta. Useimmat journalistit myönsivät, että monimediamaailmassa sattui työn tuiskeessa myös unohduksia.

Näiden surkimusten kertomuksille sain tukea itseäni viisaampien kirjoittamista tutkimuksista. Yhdysvalloissa asti on välillä kokeiltu yhteisiä monimediatoimituksia, välillä palattu verkkovelhojen omiin karsinoihin. Verkko ja sen sovellukset ovat jo luoneet uusia ammatteja, joiden tekijöistä on uumoiltu uutta eliittiluokkaa.

Mutta usein journalisti on vain varustettu uusilla tallennuslaitteilla ja yhteyksillä ja paiskattu kentälle. Reippaalle videoklippien, mobiiliuutisten ja verkkotekstin tekijälle on aikansa aplodeerattu, kunnes on keksitty uusi täyttymätön julkaisutarve. Aina ei laatu ole parantunut, kun tuottavuutta on lisätty.

Ei mediataloissa enää ole vapaamatkustajia, jotka hiovat päiväkausia suuria teoksiaan. Useimmat meistä työskentelevät jo tuotantolaitoksen liukuhihnalla, mihin monet viisaat mediatutkijat ovatkin journalistista prosessia verranneet.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 9.3. ilmestyneessä Journalistissa

Pakolliset vaalisivut

Vielä viime presidentinvaalien aikaan riitti uutiseksi, kun jokin tiedotusväline sai auki vaalikoneen tai –blogin. Meneillään olevan eduskuntavaalitaiston aikaan ne ovat samanlaista perustarjontaa kuin uutiset, kolumnit ja kommentit.

Nyt medialla pitää olla vähintään vaalisivut. Valtakunnalliset välineet satsaavat, mutta miten selviävät maakuntalehdet, joiden verkkosisällöt usein tyssäävät vähiin tekijöihin ja ylläpitäjiin?

Yksi ratkaisu on yhteistyö, johon vaalikoneen rakentelussa ovat luottaneet Etelä-Saimaa, Kymen Sanomat, Kouvolan Sanomat ja Uutisvuoksi. Sama vaalisivujen pohja puolestaan löytyy ainakin Keskisuomalaisesta, Kalevasta ja Savon Sanomista.

Yhteisen sivuston uutiset ovat enimmäkseen STT:ltä. Neljä puoluejohtajaa pitää blogia. Vaalikone sentään on vain vaalipiiriä koskeva - testasin.

Aamulehden vaaliextrassa on jo enemmän omaa materiaalia uutisineen ja Matti Pitkon pakinoineen, jotka voi myös kuunnella. Oma vaalikiertue alkaa tuottaa uutisia.

Jatkoin netissä maakuntalehtimatkaa ja tunsin lievää sääliä niitä kohtaan, joilla ei vielä helmikuun alussa ollut omaa vaalisivustoa. Kai lukijatkin jo osaavat niitä vaatia? Vai onko teemaan jo täysin kyllästytty?

Etelä-Suomen Sanomien keskustelussa toive vaaliteemasta ei näkynyt otsikoissa mitenkään. Läheltä liippasi vain vaalien takia siirtyvä Lahden kaupunginjohtajavalinta.

On varmasti fiksumpaa tehdä normaalit vaalijutut kunnolla kuin rakentaa verkkoon keinotekoisia visailuja ja koneita. Erityisen älykästä on jättää perustamatta vaaliblogi, jos sille ei löydy karismaattista, keskustelevaa ja ehtivää kirjoittajaa.

Mutta eikö ne vaalijutut voisi silti heti vaalitaistelun alettua kerätä saman bannerin alle? On maakuntalehtien nettisivuilla tyhmempiäkin kokonaisuuksia, resurssipulasta huolimatta.

Ina Ruokolainen

Kirjoitus on ilmestynyt 9.2.2007 Journalisti-lehdessä.
Kirjoittamisen jälkeen tilanne on jo ehtinyt elää: esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomat sai viikolla auki vaalisivunsa, joka vaalikoneineen toimii samalla pohjalla kuin mm. Keskisuomalainen. Puoluejohtajien blogien määrä on myös kasvanut seitsemään.

Kirjeitä roskikseen

Toistakymmentä uutis- ja tiedotekirjettä kilahtaa arkipäivisin suoraan sähköpostiohjelmani poistetut-kansioon. Useimmat poistan sieltä myös lopullisesti avaamattomina, mikä ei tietenkään ole viestien alkuperäinen tarkoitus.
Palveluita tilatessani en aavistanut, että pystyn suhtautumaan toimitettuun tietoon näin välinpitämättömästi. Olen luonut suhteeni New York Timesiin, Digitodayhin ja Kiiltomatoon tilanteissa, joissa olen löytänyt juuri siitä mediasta työtäni tai harrastuksiani koskettavaa sisältöä.
Vielä muutama vuosi sitten ennustettiin, että uutiskirjeiden avulla kuluttaja voi verkosta tilata vain itseään kiinnostavia uutisia. Oltiin myös huolissaan siitä, ettei osa yleisöstä sen jälkeen näe enää missään yleisesti merkittäviä uutisia
Olen yrittänyt harrastaa personointia joissain tilaamissani kirjeissä. Kun Stt.info oli vielä Pressi.com, tilasin hetken vain koulutusta ja kulttuuria koskevia tiedotteita. Saalis oli laiha, joten kiinnostus lopahti.
Uudistuksen takia tauolla olevan Helsingin Sanomien kirjeen omat uutiset eivät ainakaan minun kohdallani toimineet. Hakusanat teatteri ja media toivat liian usein tarjolle ralliuutisia. Mutta Hesari piti huolta myös yleissivistyksestäni ja tarjosi uutispakettinsa aluksi päivän pääuutiset.
Uutiskirjeen perusolemus on nopeus, joten kovin hankalaa sen lukeminen ei saa olla. Mediaviikon lopetin heti, kun suurin osa uutisista meni maksullisiksi. Lakkautuslistallani ovat myös ne viestit, joista mielenkiintoinen linkki vie kirjautumista vaativaan osioon. Enkä ehdi kahlata läpi myöskään englannin- tai saksankielisiä koosteita, joilla joskus treenasin kielitaitoani.
Harmi vain, että olen ajat sitten unohtanut käyttäjätunnuksen ja salasanan, joiden avulla pääsisin muuttamaan asetuksiani ja lopettamaan tilauksen.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 12.1. ilmestyneessä Journalistissa

Korjattu linkki

Verkkokalastajassa pohdin tällä kertaa The Observerin listaa www-sivuista, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Vaan tietenkin Journalistin verkossa julkaisemassa jutussa on perässä väärä linkki. Oikea artikkeli löytyy täältä.

Verkkokommentointi jatkuu

Journalistikin on näköjään saanut verkkolehtensä päivitettyä ilmestymispäivänä. Jatkan Verkkokalastajana vielä ainakin tämän vuoden loppuun.

Verkkoapajilla Journalistissa

Vuoden alusta uudistunut Journalisti ilmestyy tänään ensimmäistä kertaa - tosin uudistus ei vielä näy verkossa. Lehdessä on useita uusia palstoja ja avustajia. Tästä lähtien joka toisessa numerossa ilmestyvä takasivun Verkkokalastaja on yksi tekosyy sille, että Verkkomaisteri on ollut hiljaa alkuvuoden. Verkon journalistisista ilmiöistä olen edelleen kiinnostunut, mutta puhtia ei ole riittänyt bloginpitoon "oikeiden" töiden ohella.

Verkkomaisteri kuitenkin jatkaa ainakin niin kauan kuin Journalistin verkkoversiossa ei ole kommentointimahdollisuutta, eikä Verkkokalastaja välttämättä heti edes näy verkossa. Tänne saa ehdottaa aiheita ja kommentoida paperilehdessä ilmestyvää palstaa.

Journalistissa on säilynyt myös jotain hyväksi havaittua vanhaa. Yksi on Jakobstads Tidningin kulttuuritoimittajan ja Otis kulturbloggin pitäjän, Henrik Othmanin, kolumni, jossa hän tällä kertaa puuttuu taisteluun blogosfäärin vallasta otsikolla Medborgarjournalistik. Kannattaa lukea.

Tervetuloa, Johanna

Jos totta puhutaan, minua vähän ennalta hirvitti, onnistuuko vuoden alussa uudistuva Journalisti saamaan päätoimittajaksi tarpeeksi mielenkiintoisen ja pätevän alan ammattilaisen. Johanna Korhosen valinta oli siksi iloinen yllätys. Muista hakijanimistähän en tiedä mitään, mutta en usko silti valinnan menneen pahasti metsään.

En ole työskennellyt Korhosen kanssa ihan lähietäisyydellä samassa toimituksessa, mutta tarpeeksi usein törmännyt häneen sekä journalistisissa, ay-poliittisissa että koulutukseen liittyvissä yhteyksissä. Asiallisia ja ystävällisiä kohtaamisia, joissa on yleensä keskitytty olennaiseen sisältöön. Ja verkkoahan Korhonen ymmärtää, mikä on ehdoton lisäbonus ammattilehden kehittämisessä.

Verkkoviestinnän juhlallisia latteuksia

Osallistuin eilen Lahdessa Verkon monet kasvot -seminaariin, joka oli verkkoviestinnän muuntokoulutuksen eli Wermun juhlaseminaari. Oli toki juhlallista saada ruusu ja Jürgen Habermansin Julkisuuden rakennemuutos -kirja palkkioksi siitä, että olen yhdeksän valmistuneen joukossa. Ja illanvieton ruoka ja etenkin seura oli hyvää, kiitos siitä.

Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.

Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.

Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.

Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.

Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Digitoday ohjasi itselleni aiemmin tuntemattoman Mederran etusivulle uutisellaen, jonka mukaan sähköistä markkinointiviestintää harjoittava yritys on keksinyt oivan Aleksis Kiven päivän mainoskikan. Seitsemän veljestä on nyt siis netistä luettavissa firman tarjoaman digipaper-tekniikan avulla.

Ensisilmäyksellä ei vaikuttanut kovin lupaavalta, siltä tekstihän aukesi suttuisana. Mutta kun älysin etsiä kohdistimen, sain tekstin suuremmaksi ja samalla tarkemmaksi. Palvelee siis myös niitä näkövammaisia, jotka pystyvät lukemaan suurta tekstiä.

Mikäs siinä, fiksumpihan tällainen mainoskampanja on kuin moni muu. Etenkin jos se ohjaa jonkun uuden lukijan Seitsemän veljeksen pariin. On se vaan aina yllätys, kuinka moni kuolematon sanonta onkaan peräisin juuri tuosta tekstistä. Mutta ei kai kukaan kokonaista kirjaa jaksa ruudulta lukea, jos ei ole pakko?