Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Mitä veli muistaa siskonsa murhasta?

Sisareni, rakkaani -teoksen kannessa pieni tyttö istuu puettuna kauniiseen mekkoon, huulipuna ja peili kädessään. Hempeiden kansien sisältö ei ole yhtä kaunis.

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates ei kirjoita lohdullisista teemoista. Edellinen suomennettu teos Kosto: Rakkaustarina oli nimestään huolimatta syväluotaus raiskaukseen seurauksineen.

Sisareni, rakkaani käsittelee kuusivuotiaan taitoluistelijatytön, Bliss Rampiken, murhaa. Tarinalla on todellinen esikuva, jonka henkilöistä ja yksityiskohdista kirjailija sanoutuu irti. 

Näkökulma on isoveljen, Skylerin, joka kymmenen vuotta myöhemmin yrittää jäljittää selvittämättömän murhan syitä, tekijää ja omia muistikuviaan kirjoittamalla kirjaa. 

Skyler on koulupudokas ja neurologisista häiriöistä kärsivä narkkari. Hän oli sisarensa murhayönä yhdeksänvuotias ja muistaa vain syyllisyyden, koska ei jaksanut mennä lohduttamaan pelokasta siskoaan. Mutta onko hän syyllinen vielä pahempaan?

Perheen äiti Betsey on kunnianhimoinen sillä tavalla kuin olemme tottuneet näkemään kotirouvan amerikkalaisissa sarjoissa. Naisyhdistyksiin pääsee, jos valuutaksi on tarjota menestyvä mies tai ihmelapsi. 

Urheilullinen ja menestyvä liikemies Bix Rampike odottaa pojastaan kaltaistaan atleettia, mutta vastahakoisissa voimisteluharjoituksissa Skyler putoaa renkailta ja murtaa reitensä kahdesta kohdasta. Hän leimautuu isän silmissä ikiajoiksi rammaksi ja muuttuu jo lapsena lääkeriippuvaiseksi.

Pikkusisko sen sijaan on kuin syntynyt jäälle. Nelivuotiaana hän voittaa ensimmäiset kilpailunsa ja on lähes voittamaton aina murhayöhön asti. Häntä tarkkailee tunnettu pedofiili ja tietysti myös media, joka ei väsy koskaan palaamaan pikku tähden murhaan.

Kirja on samalla kertaa koukuttava ja raskas. Teksti on täynnä alaviitteitä, takaumia, Skylerin tajunnanvirtaa ja uustulkintoja. yli 700 sivua olisi pitkä aika odottaa ratkaisua tai edes sovitusta, jos Oates ei kirjoittaisi mestarillisesti.

Erityiskiitos suomentajalle Kaijamari Sivillille Bix Rampiken viljelemistä ”sivistyssanoista”, joiden hienovaraisten käännösten uskon tekevän kunniaa alkukielen moukkamaisille väännöksille.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani

Suom. Kaijamari Sivill

Otava 2012, 727 s.

Kirja-arvio on julkaistu 29.10.2012 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

 

Maaginen ja tosi Pohjan akka

Kansi: Satu Ketola

Louhi dementiakodissa – nykyproosaa vai kansanrunoutta? Molempia, todesti ja verevästi. Seija Vilénin Pohjan akka on jälleen yksi vahva osoitus siitä, että Kalevalan kaltaisia ikiaikaisia tarinoita kannattaa tulkita uudestaan.

Aloitetaan kielestä. Vilén ei kirjoita kalevalamittaa, mutta kuolemaa lähestyvän ja asioita sekoittavan Louhen tajunnanvirta on silkkaa runoutta:

”Mihin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla ja sekoittaa käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen, mato maannut juuret. Puun lavassa kuoleman korppi.”

Hurjimmillaan Vilén keksii uusia sanoja ja ilmaisuja, arkisimmillaan suorasanainen kerronta vie eteenpäin arjen tapahtumia.

Ja sitten rakenteeseen. Kertomuksen kehys ovat Louhen ja hänen luonaan käyvän kirjailijan tapaamiset. Nykypäivän Lönnrot on kirjoittamista opiskeleva Pertti, joka tuskailee ilmaisunsa kanssa. Kurssilla häntä kehotetaan karsimaan koukeroita ja kirjoittamaan realistisesti suussa maistuvasta pullasta.

Dementiakodissa, rouva Pohjan huoneessa, olisi tarjolla realismia. Suljettu ovi, lääkkeet, valkojakut, syöttämiset ja vaipat.

Vaan ei kirjoittaja pääse helpolla, sillä Pohjolan Louhen ajatukset karkaavat koko ajan menneisyyteen niin kuin vanhoilla tahtovat.

Hän on milloin mahtava emäntä, milloin tyttö vasta astumassa avioon. Nämä muistin harharetket ovat joko tosia sukelluksia johonkin koettuun tai haavekuvia – kuka tietää.

Louhi kokee uudestaan Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen vierailut, kansalliseepoksesta tutut kosio- ja ryöstöretket. Hänellä on vastuullaan suuri tila poroineen, eikä hän halua kumartaa vieraasta kulttuurista tuleville vaan taistelee omastaan matriarkaalisella oikeudella.

Vilén ei pysähdy kuvaamaan Kalevalan miesten pelkäämää ja vihaamaa Pohjan akkaa, vaan antaa tämän olla myös nainen. Vanhus muistaa vielä laitossängyssäkin nuoren tytön lettinsä ja miehen kaipuunsa. Hän suree tytärtään, joka lähti Pohjolasta Kalevalan maille kuolemaan.

Sammon taonta on yksi Kalevalan mysteereistä, ja siihen kirjailija tarjoaa naisen näkökulman. Kun keski-iällä vielä äidiksi tullut nainen liekuttaa sylissään pientä poikaa, hän on saanut aarteensa.

Pitääkö sitten tuntea Kalevala, jotta voi lukea Pohjan akan? Ei, mutta toki näiden ihme tyyppien ominaisuudet ja seikkailut alkavat kiinnostaa, jos eivät kaikki ole muistissa.

Seija Vilénin Hare Krishna -menneisyyttään käsittelevä esikoisteos Mangopuun alla (2010) tavoitteli jo kerrontaa, jossa muistot ovat yhtä paljon hajuja, tuntoja ja värejä kuin sanojakin. Esikoista lukiessa en vielä päässyt mukaan imuun, ehkä siksi, että odotin jotain konkreettisempaa.

Pohjan akassa keinot ja sisältö ovat sopusoinnussa. Olisiko tässä meille nyt suomalainen maaginen realisti, jonka kertoma sukusaaga vain on sattunut saamaan inspiraationsa Kalevalasta?

Ina Ruokolainen

Seija Vilén

Pohjan Akka

Avain 2012, 236 s.

Arvio on aiemmin julkaistu Savon Sanomissa.

Ruuhkaa lukulistalla

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjata ylös lukemani kirjat on osoittautunut mahdottomaksi. Kun työ- ja yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon samaan aikaan, ei jaksa tiivistää edes niitä muutamia lauseita, joista ehkä olisi iloa jollekulle muullekin lukijalle. Mainitaan nyt kuitenkin muutama lukukokemus, joita olen jo päässyt jakamaan muiden kanssa.

Imbi Paju (oik.) Ina Ruokolaisen haastateltavana. Kuva: Jyrki Soine

Imbi Paju: Suomenlahden sisaret - kun katsoo toisen tuskaa. Vaikuttava ja raskas teos monessa mielessä. Jatkoa Pajun Viron miehitysaikaa ja muistamista käsitelleelle Torjutut muistot -teokselle sekä tämän aihepiiristä tekemille elokuville. Suomenlahden sisarissa keskiössä ovat suomalaiset lotat ja Viron sisarjärjestön, Naiskodinturvan, jäsenet sekä heidän keskinäiset suhteensa ennen toista maailmansotaa. Pahuuden ja sorron kuvaukset ovat välillä lähes kestämätöntä luettavaa, mutta suosittelen teosta ehdottomasti kaikille, joita kiinnostavat muistamisen teemat. Pääsin keskustelemaan teoksesta kirjailijan kanssa 18.2. Lahden kirjamessuilla erittäin innostuneesti kuuntelevan yleisön edessä.

Henning Mankell: Panokset. Ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos 1970-luvulta on ihan muuta kuin rikoskirjallisuutta, erittäin yhteiskunnallinen kuvaus räjähdysonnettomuudessa vammautuneen miehen pitkästä elämästä ruotsalaisen sosiaalivaltion rakentajana. Kirkas, tärkeä, uskomattoman valmis esikoiskirja.  En väheksy Mankellin muuta tuotantoa, mutta rikosromaanit eivät ole minua varten.  Lukupiiri sai taas kerran minut lukemaan jotain muuta kuin mihin muuten olisin tarttunut, hienoa!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Toivoisinpa, että mahdollisimman moni lehtiään hengiltä kuristava mediapomo lukisi tämän tutkimukseen ja havaintoihin perustuvan pamflettimaisen tietoteoksen ja myös uskoisi sen keskeisen sanoman. Levikkilukujen laskua ei saada pysäytettyä sillä, että hommaa tehdään entistä pinnallisemmin ja vähemmällä väellä, vaan jokaisen maakuntalehdenkin olisi syytä etsiä itselleen erikoisalue, johon panostaa - on se sitten tutkivaa journalismia tai erittäin hyvää yhteistyötä lukevan yleisön kanssa, netissä, paperilehdessä tai lukulaitteessa. Vaan uskovatko mediarutiineihinsa jumiutuneet pikauutiskoneistot moisia neuvoja? Epäilen.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän. Tämä klassikko oli jäänyt minulta aiemmin väliin, nyt luin sen seuraavaa lukupiiritapaamistamme varten. Käsittelyssä vasta ensi kuussa, pitänee palata siihen vielä uudestaan. Hurja tarina Afrikkaa riistävästä norsunluukauppias Kurtzista ei ole vanhentunut 110 vuodessa.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Amerikkalaisen neurotieteilijän kertomuskokoelma esittää 40 kuvitelmaa kuolemasta ja etenkin sen jälkeisestä ns. elämästä. Luin kirjaa parin juna- ja bussimatkan aikana, ja siihen se sopi loistavasti. Yllättävät, joskus lohdulliset ja toisinaan masentavat ajatukset tuntemattomasta tuonpuoleisesta saivat minut monta kertaa havahtumaan ja hekottelemaan sitä, miten olemmekaan jumiutuneet johonkin yhteen malliin pohtiessamme isoja asioita. Kovin isoja muistijälkiä havainnot ja oivallukset eivät kuitenkaan jättäneet.

Hidasta lukemista

Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.

Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.

Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.

Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.

Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.

Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.

Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.  

Unohdus ja sen selitys

Sain tänään kahdelta suunnalta muistutuksen, että olin unohtanut luettujen kirjojen listauksestani Juha Itkosen teoksen Seitsemäntoista. Ensin ruotsinsuomalainen kollega kiitti pokkaria, jonka annoin hänelle syksyllä yhteisellä Tanskan kurssillamme. Ja sitten satuin vilkaisemaan ystäväni blogiin Neljännen kerroksen kirjoituksia, jossa hän niin ikään kertoo unohtaneensa listata kirjan omiin luettuihinsa.

Mikä ihme saa kaksi kirjallisuuden ystävää unohtamaan ihan kelpo kirjan? Ystäväni selitystä en vielä tiedä, mutta minua häiritsi ainakin teoksen jako kahteen täysin erilliseen osaan, joista ei sitten syntynytkään siitä suurta oivallusta.

Parhaimmillaan Itkonen on kuvannut päähenkilöidensä hyvin häilyviä identiteettejä niin mestarillisesti, että se jossain kohtaa piilevä iso yllätys onkin sitten täysin luonnollinen. Mutta tällä kertaa näiden ihmisten irralliset ajatukset, teot ja toiveet eivät vain jotenkin tarttuneet edes lähimuistiini. Ja kuitenkin: kun sain nämä muistutukset, pystyin palauttamaan heti mieleeni muutaman hyvinkin vaikuttavan kohdan romaanissa.

Hmm. Olen vähän ymmälläni. Tai sitten vain pitää hyväksyä, että paljon lukevalta menee myös runsaasti ohi.