keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Vielä viimeiset kohokohdat vuonna 2008

Alkaa olla jo kiire, jos haluaa tehdä tiliä kuluneesta vuodesta 2008. Jätän väliin yhteenvedon lukemistani kirjoista, joista osan olen arvioinut ihan ammatillisesti ja julkaissut arviot myös tässä blogissa.

Kannatan kulttuurissa ja elämässä yleensäkin lähikokemuksia, mutta kyllä muutama elämys kannatti käydä hakemassa kauempaakin:

Como-järven lähellä vuorilla sijaitsevat Madonna del Ghisallon kirkko ja pyöräilymuseo, jotka kertovat italialaisten intohimoisesta suhteesta pyöräilyyn. Kirjoitin kokemuksistani artikkelin Etelä-Suomen Sanomiin.

Milanon Palazzo Realessa (siinä Duomon aukiolla) heinäkuussa näkemäni uskomattoman upea Francis Baconin töiden näyttely. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa Lontoon Taten järjestämästä näyttelystä, joka on lähdössä 2009 ajaksi kiertueelle taiteilijan satavuotissyntymäpäivien kunniaksi. Jutun perusteella näyttelyssä on esillä paljon samoja töitä kuin Milanossakin. Jos tulee jossain päin vastaan, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Leonard Cohenin intensiivinen ja sykähdyttävä konsertti Helsingissä 10.10. Konsertin jälkeen kaivoin omistamamme ensimmäisen Cohen-levytyksen (Leonard Cohen 1968) esille ja hankin viiden cd:n The Collection -kokoelman, jonka sisältämiä keskeisiä teoksia olen kuunnellut koko syksyn.

Ateneumin vielä tammikuussa jatkuva Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely. Kirjailijan tärkeimmät taiteilijat teoksineen edustavat sekä tunnustettua että hieman syrjään jäänyttä modernismia. Komeasti rakennettu näyttely, joka avaa mielenkiintoisesti sekä kirjailijan henkilökohtaisia mieltymyksiä että hänen "akateemisempaa" taiteen tuntemustaan. Näyttelykirjan artikkelit ja Waltarin omat esseet odottavat vielä, että ehtisin lukea ne.

Ja kyllä, olen nauttinut myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole arvioinut. Olin erittäin vaikuttunut Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneesta Puhdistuksesta. Muista ehdokkaista olen lukenut Katri Lipsonin Kosmonautin, joka oli toki mielenkiintoinen ja taidolla rakennettu, mutta ei jättänyt minuun suurta jälkeä. Parhaillaan luen nautinnolla Panu Rajalan Unio Mysticaa, jonka ulos jättämisestä Tieto-Finlandia-kisan ulkopuolelle en ole yhtään mitään mieltä - enhän ole lukenut ehdolla olleita. Uskon kuitenkin, että Rajalan teos oli välttämätön lisä Waltarin 100-vuotisjuhlintaan, antaahan se monelle lukijalle mahdollisuuden tutustua kirjailijan tuotannon eri puoliin ja niiden taustoihin sekä kirjailijan henkilökohtaisessä elämässä että yleisessä poliittisessa ja kulttuurihistoriassa.

Kirjoitus on neljäs ja viimeinen osa kulttuurivuoteni 2008 yhteenvedosta.

maanantaina, joulukuuta 29, 2008

Monipuolinen näyttelyvuosi - tiloista huolimatta

Kävin joulukuun alussa jo kolmatta kertaa Lahden Taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyssä ja olen sen jälkeen lukenut harvinaisen pätevää, samannimistä näyttelykirjaa. Suosittu näyttely käsittelee 1960- ja 1970-lukujen populaarikulttuurin vyöryä ja sen vaikutusta ihan perinteiseenkin kuvataiteeseen, kulutustavaroita ja arkkitehtuuria unohtamatta.

Ehkei näyttely ihan kolmea kertaa olisi minua itsenäisenä kävijänä innostanut, mutta oleellista siinä onkin sen funktio seurustelu- ja muistelukohteena. Etenkin me joko lapsina tai nuorina aikuisina mainitut vuosikymmenet kokeneet löydämme sieltä Marimekkojen, Iittalan lasiesineiden, Sarviksen ja Upon muovituotteiden, psykedeelisten levykansien ja Dimensio-ryhmän kineettisten teosten keskeltä monta ahaa-elämystä. Näitä huudahduksia museon työntekijät ovat kuulemma kuunnelleet tyytyväisinä; on löydetty, mikä koskettaa.

Näyttelykirjasta en ole lukenut vielä ihan kaikkia artikkeleita, mutta paljastan nyt lukemistani kaksi suosikkia. Melkein häpeän tunnustaa, että kummankin kirjoittajat ovat 1960-luvun musiikkimaailman kaksi eri tavoin kokenutta silloista koulupoikaa: pääasiassa brittipopista ja -rockista innostunut Tapani Ripatti (myöhemmin discomiehenä tunnettu, nykyinen radiotoimittaja) sekä hieman enemmän souliin kallellaan ollut Antti Karisto (nykyinen sosiaaligerontologian professori). Heidän kuvauksensa täydentävät sitä kuvaa nuorisokulttuurin Lahdesta ja Suomesta, jonka omakohtaiseen kokemiseen olin muutaman vuoden liian nuori. Mutta ennen kaikkea herrat käsittelevät silloista nuoruutta ymmärtävällä huumorilla, mikä on aina hyvä merkki keski-ikään ja yhteiskunnallisesti pysyvään asemaan yltäneiltä ihmisiltä.

Ja jos joku ihmettelee, miksi musiikki on oleellisessa osassa Lahden Taidemuseon näyttelyssä, kannattaa mennä itse tsekkaamaan. Olivathan levynkannet (ne LP:n kokoiset) aikanaan ihan tunnustettua taidetta. Ja kyllä Osmo Valtosen hiekkapiirrin ja Rauni Liukon kantaaottavat veistoksetkin tulevat komeasti esille.

Lahden museoissa koordinaatio toimii myös yksiköiden ja näyttelyiden välillä. Historiallisen museon Kodikasta ja kansainvälistä -näyttely esittelee Askon ja Upon huonekaluja sekä kodinkoneita 1950- ja 1960-luvuilta. Siellä näkee mm. Eero Aarnion Pallotuolin ja muut kuulut muovihuonekalut, joista viime viikkoina on taas puhuttu mm. suunnittelijan saaman Kaj Franck -palkinnon vuoksi. Myös tässä museossa voi jatkaa huokauksia ja huudahduksia huonekaluista ja interiööreistä, jotka ovat isovanhempien luota tai lapsuudenkodista tuttuja, mutta ah niin kadonneita. Näihin kahteen näyttelyyn muuten näyttää pääsevän vielä 31.12. asti yhteislipulla kuudella eurolla.

Täytyy myöntää, että Lahden museoissa on ollut komea vuosi. Olen jopa missannut muutaman näyttelyn, mutta silti kokenut useita vähintään kansallisesti merkittäviä katseluelämyksiä. Kesäinen Julistemuseon Aatetta jaloa ja tunteen paloa -näyttely antoi vihiä myös kansainvälisestä tasosta, jolla se toimii julistekokoelmiensa ja -tutkimuksensa puolesta. Samaan aikaan Pariisissa, Louvren museon yhdessä siivessä, oli esillä Lahden kokoelmista kerätty näyttely, joka keräsi 140 000 katsojaa viiden kuukauden aikana.

Suomessa mikään näyttely ei tietenkään vedä satoja tuhansia kävijöitä, mutta Lahdessa edes tuhansiin nouseva näyttely-yleisö on hyvä saavutus nykyisissä tiloissa. On suorastaan ihme, että vuosikymmeniä virastojen keskelle piilotetut Taidemuseo ja Julistemuseo saavat aikaan kunnon näyttelyitä. (Keskustelu on pitkä ja vaatisi perusteellisen kertauksen kunnallispolitiikasta ja kaavoituksesta, joten ei siitä sen enempää. Paitsi että mielestäni rakennuspuolella olisi nyt kuvataiteen vuoro...)

Toinen surullinen asia oli Lahden Taidepanimon sulkeminen, vaikka paikalliset taiteilijajärjestöt ja muu taideväki vielä toivookin pääsyä takaisin supistettuihin tiloihin remontin jälkeen. Uusi Kipinä on aloittanut pontevasti, mutta toivottavasti muille näyttelyvieraille ei ole käynyt kuten minulle: vasta kerran olen saanut käännettyä askeleeni Päijänteenkadun sijasta Kymintien gallerioihin. Tilat vaativat sisällön lisäksi hengen, joka Panimolle ehti muodostua.

Täytyy kuitenkin mainita yksi uudehko valopilkku lahtelaisessa taidemaailmassa, puolitoista vuotta toiminut kehystäjä-galleristi Aila Seppälän työhuoneen ohessa sijaitseva pieni galleria. Katutason tilaan on helppo poiketa vaikka keskellä kahvituntia. Tarjolla etenkin grafiikkaa ja vanhoja valokuvia - ja tietenkin korkeatasoisia kehyksiä.

Kirjoitus on kolmas osa kulttuurivuoteni 2008 arvioista.

sunnuntaina, joulukuuta 28, 2008

Tilintekoa teatterivuodesta

Muistan vielä hyvin, kuinka omassa lapsuudessani (1960- ja 1970-luvulla) käytiin aina katsomassa satunäytelmää Tapaninpäivänä. Joulun välipäivät taisivat olla muutenkin teatterien korkeasesonkia, ainakin Uudenvuoden illan jonkinlainen juhlanäytös. Nykyään teatterin ammattilaiset saavat joululoman muiden ihmisten tapaan, ja sen hyvin ymmärtää. Ainakin Lahdessa on nimittäin ollut niin runsas - ja varmasti myös tekijöille raskas - teatterivuosi, ettei katsomoihinkaan todennäköisesti riittäisi väkeä.

Raskas ei tässä ole negatiivinen määre, sillä harvoin olen nähnyt vuoden aikana niin monta hyvin onnistunutta esitystä suhteellisen pienissä piireissä. Lahden Kaupunginteatterin syksyssä ei ollut minun silmissäni yhtään epäonnistumista, vaikka komea Peer Gynt ei tainnutkaan kunnolla täyttää suuren näyttämön penkkejä. Onnekseni kävin katsomassa näytelmän kaksi kertaa, sillä huomasin menettäneeni ensimmäisellä kerralla monta herkkupalaa, vaikka olen tutustunut tekstiin myös lukemalla ja nähnyt Helsingin kaupunginteatterin kuulun tulkinnan joskus 1970-luvun loppupuolella.

Vielä enemmän odotin ennalta Samuel Beckett -tulkintaa Huomenna hän tulee - enkä pettynyt. Sekä ohjaus että näyttelijäsuoritukset olivat juuri niin piinaavia ja toisaalta humoristisia kuin voin kuvitella Beckettin halunneen (ja tarkkaan määränneen sekä itse näytelmätekstissä että jälkisäädöksissään). Erityisestä täytyy ihmetellä, miten Tapani Kalliomäki jaksoi sisäistää Estragonin roolin Peer Gyntin nimiroolin ohessa. Muutama teatteria ymmärtävä ystäväni pohtikin jälkimmäisessä ensi-illassa, että miestä ryöstöviljellään... Nyt tilanne on kuitenkin lauennut, kun Peer Gynt poistui ohjelmistosta ison näyttämön remontin vuoksi.

Vielä kolmaskin "virallisen" teatterin näytelmä on mainittava, pikkuruisella Aino-näyttämöllä myös vuodenvaihteen jälkeen jatkava Taivasalla, jossa eletään kuvitteellisen maan hyvin todentuntuisen sisällissodan maailmassa. Armoton ja tekstin tasolla hurjan hauska, aika uskomaton tykitys karmeissa oloissa ystävystyvien miesten kujanjuoksusta. Tässäkin näytelmässä ovat pääosassa miehet, mikä onkin isoin miinus Lahden Kaupunginteatterin syksyn 2008 ohjelmistopolitiikassa. Toisaalta viime keväälnä sai ensi-iltansa Laura Ruohosen Yksinen ja vajaan kuukauden päästä saa ensi-iltansa Edith Piaf -musiikkinäytelmä. Ja olihan syksyn satunäytelmässä Prinsessa Rosa Ruusunen tietenkin monta "ihanaa" naisroolia. Onneksi sain teatteriseuraksi oikean ikäisiä siskonlapsia, muuten hieman pitkitetty ja sokerinen satu olisi ollut minulle liikaa.

Se "epävirallinen", lainsuojaton eli vapaa ammattiteatteri Vanha Juko tarjosi myös hienon teatterielämyksen syksyllä, Raija-Sinikka Rantalan kirjansa perusteella ohjaaman Optimistin. Karnevalistinen esitys sopi sekä tekijöille että sisältöön, jossa kuvataan tyhjän päälle jäävän näyttelijän kilpajuoksua työttömyyden, sairauden ja lopulta kuoleman sekä niiden ympärillä pyörivien viranomaisten kanssa. Hannu Salmisen tulkinta nimiroolissa sai minut katsojana itkemään ja nauramaan monta kertaa. Onneksi Optimisti jatkaa vielä vuodenvaihteen jälkeen.

Kun näiden (ja muutamien ihan hyvien mainitsemattomien) ammattiesitysten lisäksi sain vielä kokea keväällä tyttären onnistuneen esikoisohjauksen Minna Canthin Sylvistä Theatrum Olgassa sekä muutamia muita elähdyttäviä harrastajateatteriesityksiä, en kyllä olisi pystynyt sulattamaan yhtään enempää teatteria. Onnekseni teen nykyään teatteriarvioita enää vain satunnaisesti; pääsen siis nauttimaan tavallisen katsojan etuoikeudesta katsoa näyttämön tapahtumia ilman analysointipakkoa. Silti odotan vuoden 2009 ensi-iltoja taas malttamattomana.

Tämä kirjoitus on toinen osa vuoden 2008 kulttuurielämysten listauksistani (elokuvaelämyksiä ruodin 25.12.). Otanta on pieni ja mielipiteet vain yhden ihmisen huonon muistin varassa syntyneitä.

torstaina, joulukuuta 25, 2008

Elokuvaelämykset vähissä

Eilen jouluaattona vihdoin katsoimme dvd:ltä Todd Haynesin I'm not there, siis sen elokuvan, jossa Bob Dylanin hahmossa nähdään kuusi eri näyttelijää. Annoin videovuokran joululahjaksi miehelleni (lahja käytiin äsken palauttamassa vuokraamoon), jota harmittaa yhtä paljon kuin minuakin Lahden aika rajoittunut teatterielokuvien tarjonta. Tämäkin teos käväisi ehkä viikon jossain teatterissa, joten missasimme sen. Itse filmi nyt ei saanut meitä suureen ekstaasiin, siihen se oli liian tasapaksu - tyttärien mielestä suorastaaan tylsä ja epäselvä. Kieltämättä katsomiseen mielellään tarvitaan jonkinlainen dylanologian approbatur, tai sitten vähintään pitää olla innostunut muusikon tuotannosta. Ei silti sytyttänyt hirveästi.

Kulunut vuosi on muutenkin ollut harvinaisen ankea elokuvan katsojana. Osittain syy on omani, sillä missasin kokonaan syksyn Elokuva-arkiston (tai siis Kansallisen audiovisuaalisen arkiston...) sarjan, joka oli rakennettu yhteistyössä taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyn kanssa. Muut 1960- ja 1970-luvun leffat olin nähnytkin, mutta Ralf Bakshin Fritz - Kova kolli jäi edelleen puuttumaan yleissivistyksestäni.

Olen jossain vaiheessa vähän opiskellutkin elokuvan historiaa ja haluan ehdottomasti käydä hakemassa elämykseni teatterista. (Tästä syystä en listaa niitä ihan hienojakin elokuvia, joista Yle Teema ja FST5 onneksi tarjoavat.) Valitettavasti vain elokuvateattereista on kaiken tarjontansa puolesta tullut aika mahdottomia paikkoja, koska pääosa niistä suuntaa kaiken huomionsa oheissyömisiin ja -juomisiin ja tajun kankaalle vievään äänentoistoon. Konseptiin kuuluu, että suurin osa elokuvista alkaa olla aika mahdottomia tällaiselle kalkkikselle. (Se nyt ei tietenkään ole vain teatterien vika, mutta osansa ne ovat tehneet yleisön "kasvattamisessa".)

Kolme elämystä sentään vuoteen mahtui: Julian Shnabelin Lou Reed -filmi Berlin, Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuva Shine a Light ja Kiti Luostarisen Palnan tyttäret. Yhdistäviä tekijöitä on mielestäni kaksi: rehellisyys ja keskittyminen siihen, mitä kerrotaan. En siis rajoitu vain veteraanimuusikkojen konserttitaltiointeihin, vaan ohjaajallakin pitää olla sanottavaa tai vähintään oma näkökulma. Palnan tyttärissähän sanomaa on melkein yli tarpeen mutta sittenkin elokuvan keinoin viehättävästi kerrottuna.

Katson myös mainstreamia ja saatan viihtyäkin. Kun Mamma Mia oli pari viikkoa sitten menossa pois ohjelmistosta, ryntäsin viimeisenä iltana tyttärien kanssa teatteriin. Pakko oli myöntää, että keski-ikäinen Abba-revittely sopi erittäin hyvin loppuvuoden töistä ja jouluvalmisteluista väsähtäneen naisen todellisuuspakoon, eikä parikymppisillä naisillakaan tuntunut olevan ikävää. Hieman rehellisemmän oloinen musiikkielokuva oli irlantilainen Once, joka tuntui heinäkuussa hyvältä - nyt muisto on jo latistunut. Mutta kun tytär sai soundtrackin joululahjaksi, kuuntelin eilen sen musiikkia ihan mielikseni.

tiistaina, joulukuuta 23, 2008

Joulun lahjahitti: kirja

Olen niin vanhan- aikainen ihminen, että jaksan olla tyytyväinen ihmisten haluun ostaa kirjoja edes ennen joulua. Kirjan ääreen hiljentyminen on yksi hyvä tapa olla rauhassa ajatustensa kanssa. En nyt listaa tähän muita kliseitä lukemisen hyvää tekevästä luonteesta, mutta itsekin annan käytännössä vain kirjalahjoja.

Tyttären lahja työnantajalleen kirjakauppiaalle yhdistää kaksi perheperinnettämme, piparitaiteen ja lukemisen (tässä tapauksessa myös kirjoittamisen, sillä sisällä on ihan uniikki tarina, jonka kirjakauppias sai paitsi sokerikirjoitettuna, myös printattuna). Tekijän nimi kirjan päällä on muuten salanimi, joka sisältää muutaman ns. inside joken.

Hyvää joulua kaikille! Välipäivinä yritän kantaa vastuuni median edustajana ja lisätä lukijoiden tietoisuutta ja tuskaa listaamalla oman kulttuurivuoteni hohdokkaimmat elämykset.

sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008

Kirja-arvio: Sisällissota jauhaa ruusut jalkoihinsa

Vuoden 1918 tapahtumat ovat tuottaneet tänä vuonna, 90 vuotta sisällissodan jälkeen, runsaasti sekä tutkimusta että kaunokirjallisuutta. Edelleen lasketaan uhreja ja etsitään syyllisiä, mutta ajan myötä teksteihin on saatu uusia näkökulmia. Anneli Kannon teoksessa Veriruusut on vahva naisen näkökulma.


Romaani ottaa tarkasteluun punaisen puolen naiskaartit, jotka valkoisesta näkökulmasta edustivat suurinta kuviteltavaa raakalaisuutta. Toinen totuus olivat ihannoivat valokuvat, joissa naiset ase kädessä ja housut jalassa edustivat sekä työväenluokan että naisen aseman parhaita esitaistelijoita.


Kirjailija ei jää kiinni kumpaankaan kuvista. Hän kertoo lukijalle tarinan naisista, joilla on normaalit ihmisen unelmat ja heikkoudet. Osa heistä on tapahtumien alussa vielä iältään lapsia mutta vanhenee ihmisiän muutamassa kuukaudessa.


Veriruusujen tapahtumat sijoittuvat 1918 sodan kannalta keskeisiin hämäläisiin maisemiin, tehdaspaikkakunnille Valkeakoskelle, Tampereelle ja lopulta Lahteen.


Valkeakoskelainen Sigrid joutuu rippikoulun jälkeen paperitehtaalle töihin ja heti ensimmäisenä päivänä melkein työnjohtajan raiskaamaksi. Teiskolainen Lempi saa tarpeekseen maatalon piikana raatamisesta ja lähtee Tampereelle hakemaan elantoa pumpulitehtaasta. Tomera Martta on talontytär, joka haluaa viedä eteenpäin tasa-arvoa ja työväen asiaa.


Kirjailija pohjustaa hyvin muutoksen, joka saa nuoret naiset liikkeelle. Tienaamaan on pakko lähteä, mutta samalla tytöt pääsevät kokeilemaan itsellistä elämää, joka raatamisen sivussa avaa ovia vapauksiin ja itsenäiseen ajatteluun.


Yksityinen ja poliittinen sekoittuvat.


Lempi ajelehtii rakkaudesta toiseen ja pääsee testaamaan porvarien kylpyammeen ohessa päällikkötason rakastajaa. Martta on etevä organisaattori, joka osaa järjestää teatterilippuja ja hieman parempaa ruokaa omilleen. Sigridistä kuoriutuu taistelija ja etevä strategi, joka löytää todellisen rakkauden kadottaakseen sen saman tien.


Naiset elävät vahvasti omaa elämäänsä tilanteessa, jossa Venäjän vallankumous, yleislakko ja viereisen korttelin taistelut heittelevät ja murskaavat ihmisiä tiivistyvällä tahdilla. He eivät ole tahdottomia ajopuita, mutta tietoa heillä on aivan liian vähän.


Ensin alkavat ihanteet karista tolkuttoman tappamisen keskellä, sitten pettävät omat päälliköt karkaamalla turvallisempiin maisemiin. Loppu häviäjän puolella on aina surkea, hyljeksityille naissotilaille tavallistakin raaempi.


Lukukokemuksena Veriruusut on sekä rankka että antoisa. Reippaasti yli 400-sivuinen teos seuraa sotatapahtumia tiiviisti tavalla, joka korostaa yksilön voimattomuutta tuntemattoman mutta silti vääjäämättömän lopun edessä.


Käsikirjoittajanakin kunnostautunut Anneli Kanto on vahva ihmiskuvaaja, joka ei unohda inhimillisiä tunteita kiivaissakaan tilanteissa. Murrejaksojen avulla kirjailija ankkuroi henkilöt paikallisesti ja yhteiskunnalliseen asemaansa.


Kirjan loppuun on koottu lista tärkeimmistä historiallisista lähteistä. Kiitoksissa kirjailija kertoo sekoittaneensa sekä todellisia että täysin keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia. Saumakohtia ei ole mitään tarvetta etsiä, sen verran vahvasti tarinan veriruusut jatkavat lyhyeen loppunutta elämäänsä lukijan mielessä.


Ina Ruokolainen


Anneli Kanto: Veriruusut. 427 s. Gummerus, 2008.


Kirja-arvio on ilmestynyt 21.12.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

torstaina, joulukuuta 18, 2008

Hiilenmusta huivi vie Lahden nuoret 1918 tapahtumiin

Aina kannattaa kiittää, kun tehdään elämyksellinen julkaisu murrosikäisten innostamiseksi ymmärtämään historiaa. Lahden 9.-luokkalaisille on eilen ja tänään jaettu Hiilenmusta huivi, joka on parasta mahdollista paikallishistoriaa: kertomus 1918 sisällissodasta Lahden seudulla 15-vuotiaan tytön kokemusten kautta. Lahtihan oli yksi sodan päänäyttämöistä, etenkin surullisen kuuluisan vankileirinsä vuoksi.

Kansikuva: Osmo Penna

Kirja yhdistää faktaa ja fiktiota tavoilla, joiden summa toivottavasti herättää 15-vuotiaat miettimään 90 vuoden takaisia tapahtumia sekä omanikäisensä päähenkilön että nykyisten kotimaisemiensa kautta. Professori Antti Kariston fiktiivinen teksti perustuu aitoihin kertomuksiin ja tietoihin nuorista punakaartilaisnaisista. Heistä monet olivat juuri päähenkilön, Maijan, kaltaisia tyttöjä, jotka puolittain vahingossa joutuvat sodan töihin keskellä epävakaita oloja: "...rippikoulun käynyt, vuosia rahatöitä tehnyt ihminen" Maijakin päätyy punakaartiin Lahteen, kun huhut Orimattilan kirkonkylän töistä osoittautuvat vääriksi ja punakaarti lupaa värvätyille hyvän päiväpalkan. Siinä mielessä hän on sodan onnekkaita häviäjiä, että päätyy "vain" vankileirille ja säilyy sielläkin hengissä, tosin nipin napin.

Tiukasti historiaan kirjan sitovat arkeologi Hannu Takalan faktalaatikot, jotka ovat tarpeeksi napakoita ja lyhyitä peruskouluikäisten luettavaksi. Erityisen hieno on myös kuvitus: Lahden kaupunginmuseon arkistoista etsityt autenttiset valokuvat sekä valokuvaaja Juha Tanhuan viime huhtikuussa ottamat kuvat samoilta tapahtumapaikoilta. Kevät väreineen ja varjoineen oli kuulemma hyvin samantapainen kuin 90 vuotta sitten, kylmä ja ankea.

Tapahtumapaikat on lisäksi merkitty Lahden kaupungin karttaan, joka on teoksen taka-aukeamalla. Selkeästä ja elämystä tukevasta taitosta vastaa graafikko Osmo Penna.

Kirjan idea syntyi osana Lahden kulttuurin teemavuosia, joissa tänä vuonna on pohdittu kulttuurisia kipupisteitä, vuosien 1808 ja 1918 sotia, näyttelyiden ja julkaisujen kautta. Julkaisija on Lahden kaupunginmuseo. Kouluista on ensimmäisen päivän jälkeen kuulemma jo ehditty reagoida: yksi peruskouluista oli halunnut tilata kirjan myös 8.-luokkalaisilleen, joilla on sopiva kohta historian opiskelussa menossa.

tiistaina, joulukuuta 09, 2008

Ruohonjuurella on kulturellia

En ole ihan hirveän innostunut lehtien omista (kulttuuri)palkinnoista, joiden pääasiallista tarkoitusta voi jokainen pohtia tykönään. Mutta nyt pitää kyllä varovasti kiittää Etelä-Suomen Sanomia linjauksesta uuden Aukusti-palkinnon finaalissa: joukkoon valitut viisi ovat helposti saavutettavaa ruohonjuurikulttuuria. Rockia, kesäteatteria, ulkoilmataidetta, kirjamessuja ja erilainen kirjakauppa.

Minä olen ehtinyt kokea viidestä ehdokkaasta kolme, eivätkä ne kaksi muutakaan olisi mahdottomia olleet. Erityisen paikallaan ovat mielestäni Vesijärven Rantagallerian ja Kirjakauppa Tarinan ehdokkuudet.

Eilisiltainen kirjailija Pauliina Suden vierailu Tarinassa oli yksi kaupan kymmenistä iltatilaisuudesta tänä vuonna. Kiinnostunutta väkeä riitti juuri sopivasti pikku puotiin, ja keskustelu kävi vilkkaana puolitoista tuntia. Kirjailija ja lukijat pääsivät vielä hyvin paljon lähemmäksi toisiaan kuin yksilläkään kirjamessuilla.

perjantaina, lokakuuta 31, 2008

Hups vaan, sinä oli ennen talo...

No nyt on sitten uutta uljasta parkkitilaa ja ikävästi riisutun näköinen seinä siinä, missä ennen oli Lahden toiseksi viimeinen puutalo keskellä kaupunkia. (Pahoittelen kuvan epätarkkuutta, ottamistani kuvista tässä kuitenkin paras kokonaisnäkymä tämän hetken katumaisemasta Rauhankatu 17:n kohdalla.)

Ei kauan kauha korissut, kun repimään päästiin. Puu-Kotilan purku siis alkoi reilut viikko sitten ja ilmeisesti saatiin kutakuinkin päätökseen tänään.

lauantaina, lokakuuta 25, 2008

Kirja-arvio: Amerikkalaista surua, sivistyneesti

”Kun vedin auki ensimmäisen laatikon, mielessäni kävi että olimme ryhtymässä ryöstämään ihmismieltä, hajottamaan palasiksi kokonaista ihmiselämää,…”, Siri Hustvedt kirjoittaa aivan Amerikkalaisen elegian alkusivuilla. Samalla hän tuo taitavasti esiin tunnelman, joka leimaa kirjan maailmaa.

Elegiaksi nimitetään tunteellista tai surumielistä runoa tai sävellystä. Alkukielellä romaani on Sorrows of an American. Tarina onkin tehty suruista mutta ehkä vielä enemmän alakulosta.

Siteeratun ajatuksen takana on kirjan kertoja, psykiatri Erik, joka käy sisarensa Ingan kanssa läpi vastikään kuolleen isänsä Lars Davidsenin jäämistöä. Isä on norjalaisten siirtolaisten poikana elänyt Minnesotassa niukan, laman ja sodan leimaaman elämän, jonka jäljiltä löytyy niin päiväkirjamerkintöjä kuin salaperäinen kirjekin.

Erik ja Inga alkavat selvittää salaisuuksia, joita isän elämä tuntuu sisältävän. Alkaa suremisen ja asioiden läpikäymisen vuosi, jota värittävät myös sisarusten kokemukset yksinäisyyden keskellä. ”Koska Inga oli leski ja minä eronnut, yksinäisyys oli meille yhteinen asia.”

Kirjailija punoo päähenkilöiden ympärille tiiviin kudelman ympäröivistä ihmisistä ja etenkin heidän tunteistaan. Inga ja hänen tyttärensä Sonia ovat kuuluisan kirjailijan Max Blausteinin leskenä ja tyttärenä alttiina monenlaisille lähentyjille. Joukossa on hyväksikäyttäjiä ja ystäviä, herkullisimpana hikeen hukkuva nuoruuden kosija.

Erik puolestaan vuokraa osan asunnostaan taiteilija Mirandalle ja tämän pienelle tyttärelle Eglantinelle. Nainen ja tyttö herättävät miehessä monia jäätymään päässeitä tunteita mutta kietovat hänet myös pelottavaan ihmissuhdepeliin Mirandan entisen miehen kanssa.

Ja lopulta tietysti selviävät myös isän salaisuudet, paljon luultua pienemmät luurangot. Etsiminen on kuitenkin jo ehtinyt viedä sekä Ingan että Erikin jonnekin lähemmäksi edellisten sukupolvien kokemuksia ja samalla omia taustoja.

Kuten viime vuonna suomennettu Kaikki mitä rakastin, myös Amerikkalainen elegia tarjoaa monia tarkkanäköisiä kuvia keskiluokkaisten kulttuuri-ihmisten elämästä. Kokonaisuus on perinteisellä tavalla ehyt amerikkalainen romaani. Samaan imuun tuore suomennos ei kuitenkaan kykene kuin vuoden takainen käännössensaatio.

Osasyyllinen on kaikenkattava alakulo, joka muuttaa maiseman yhtä tasaisen harmaaksi kuin Erikin masentuneilla potilailla. Jotain sumeaa on myös Erikin henkilössä.

Minä en lukijana löydä hänestä sitä miestä, josta uskon Hustvedtin haluavan kertoa. Tämä ei ole kannanotto siihen, millainen miehen pitäisi olla. Jotenkin vain yllätän itseni useamman kerran pohtimassa, onko kertoja sittenkin nainen.

Hienojen kielikuvien ja Kristiina Rikmanin suomennoksen takia kirja kuitenkin kannattaa ehdottomasti lukea. Sivistynyt suru sopii oikein hyvin syksyiseen nojatuolinautiskeluun.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia. 364 s. Otava, 2008.

Kirja-arvio on julkaistu 25.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008

Puu-Kotilan viime parkaisut

Nyt se sitten lähtee, Puu-Kotila Lahden katukuvasta. Tänään puolen päivän maissa purkumiesten kauha kirskui sisäpihan kuistin kimpussa jo näin tehokkaasti. (Katso video)

Kun seurasin ja kuvailin purkamista, ohikulkija ihasteli terveitä ja paksuja hirsiä. Kyllähän minä sen tiedän, ettei taloa olisi sen rungon huonon kunnon takia tarvinnut purkaa. Onneksi sentään näyttivät purkumiehet nostavan ovet ja ikkunat ehjinä pinoihin, ehkä niille on tarkoitus löytää joku käyttötarkoitus. Toivotaan, että myös hirret säästyvät murskaamiselta.



Seurailen tilannetta.

tiistaina, lokakuuta 21, 2008

Tervetuloa verkkoon muistelemaan!


On ilo ilmoittaa vihdoin ihan virallisesti, mitä kollegani Heini Moisio ja minä olemme puuhanneet viimeiset pari vuotta muiden töiden ohessa. Suurille ikäluokille ja kaikille muillekin elämäkertakirjoittamisesta kiinnostuneille tarkoitettu verkkopalvelumme vuosikerta.fi on avattu virallisesti eli julkistettu medialle tänään.

Pähkinänkuoressa: vuosikerta.fi-palvelun käyttöliittymä opastaa ja kannustaa kirjoittamaan elämäkertaa paloina aihealueiden ja otsikoiden alle. Tekniikka on räätälöity tavallisille käyttäjille, jotka ovat ehtineet työelämässä tai harrastuksenaan tutustua tietokoneen ja internetin peruskäyttöön.
Palveluun voi kuka tahansa kirjautua nimellään maksutta kokeilemaan kirjoittamista sekä lukemaan ja kommentoimaan muiden julkaisemia tekstejä ja kuvia. Laajempi käyttö on maksullista ja sidottu käyttöaikaan.
Suurin osa internetin tarjoamista verkkopalveluista on suunnattu nuorille tai nuorille aikuisille. vuosikerta.fi-palvelun yhteisöllisyys syntyy muistojen jakamisesta, mikä toivottavasti kannustaa yhä useampaa iäkkäämpää kirjoittajaa tuomaan tekstejään julki verkossa ja keskustelemaan kokemuksistaan.
Palvelu rakennettiin myös teknisesti vastaamaan kohderyhmän, suurten ikäluokkien ja muiden muisteluikäisten tarpeita. Palvelussa voi säädellä tarinoiden julkisuusastetta.

Iloksemme palvelumme on jo noteerattu aika monessa paikassa, mm. Ylen kulttuuriuutisissa ja Etelä-Suomen Sanomissa.

keskiviikkona, lokakuuta 15, 2008

Kirja-arvio: Takatukka ja muita urheilutabuja

Tunnustettakoon heti aluksi: en ole käynyt lähelläkään useimpia niitä tilaisuuksia, joista Kalle Veirron Kahvakiekon alkeet kertoo. Häpeä on vain ja yksinomaan omani.

Se kuitenkin riittää, että lahtelainen kirjailija tuntee urheilupyhätöt mittelöineen ja taustapeleineen. Työssään urheilutoimittajana hän on törmännyt taitoluisteluvalmentaja Tuulikki Vesanto-Pihvin, markkinointipäällikkö Calle Siiran ja hiihtoseuran puuhamiehen Usko Suden esikuviin.

Heidän uhraustensa varassa urheiluseurat kasvattavat, valmentavat, tekevät tulosta ja luovat suuria elämyksiä. He ovat hiljaisia ja pyyteettömiä puurtajia – vai ovatko?

Kirjan hullunkuriset perheet eivät todellakaan halua jäädä urheilun harvojen jättiläisten tallottaviksi, mikä tekee heistä äärimmäisen inhimillisiä. On kateutta ja kampittamista, omanvoitonpyyntiä, parrasvaloissa pönöttämistä ja silkkaa hölmöyttä.

Kahvakiekon alkeet on kertovinaan urheilusta ja laukoo samalla osumia ihmisluonnon pimeimpiin koloihin. Nämä tyypit ovat löydettävissä myös kesäisistä kulttuuritapahtumista ja koulujen vanhempainyhdistysten kokouksista.

Toki urheilupiireissä on ihan omat lainalaisuutensa, jotka tekevät jutuista erityisiä. Esimerkiksi kaiken pelastava takatukka.

Omiin suosikkeihini kuuluu ylienerginen Leidi Machbeth, ulkomaalaisvahvistuksen vaimo, jonka hyväntekeväisyystempaukset ovat suurta taidetta ja siksi myrkkyä muille puolisoille. Toinen klassikko on Anna-Liisa ”Pulla” Juntunen, jonka erityislahjat kioskipullan leipojana muuttuvat yhdessä yössä vanhanaikaisiksi.

Kahvakiekon alkeet –kirjan nimiösivulla tarinoita nimitetään urheilujutuksi, takakansitekstissä ne ovat ”novelleja”. Niin tai näin; jutut ovat tiiviitä, kerralla luettavia ja niissä on rajoitettu määrä henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Teksteissä roiskitaan iloisesti urheilun tabuja kiekkokaukalon reunoja vasten, mikä ei aina ole kaunista katsottavaa.

Kovin syvälliseksi Veirto ei rupea, vaikka se humoristin toimenkuvaan sopisikin. Pikemminkin hieman epätasaiset pätkät antavat ymmärtää, että se suuri urheiluromaani on jossain muhimassa, tässä vähän harjoitellaan herkullisten henkilökuvien ja juonenkäänteiden kanssa. Tai sitten ei.


Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Kahvakiekon alkeet. 148 s. Karisto 2008.


Kirja-arvio on julkaistu 15.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

sunnuntaina, lokakuuta 05, 2008

Kirja-arvio: Yksinäiset parit avaavat lukkoja

Kolme ihmistä valmistautuu aamuun jossain onnellisessa Keski-Uudenmaan Kuuma-kunnassa. 16-vuotias Ulla Siekkinen muuttaa yksin asumaan lukion alussa. Äidinkielenopettaja Tanja Virrantaipaleen ensimmäistä kouluaamua häiritsevät aviomiehen kiire ja äidin vaativa puhelu. Pöhnäinen kirjailija Jussi Hirvonen herää pienen tyttärensä kutitteluun isäviikonlopun jälkeen.

Pauliina Suden Lukot-teoksen tyypit ovat alkuun vähän kliseisiä eikä tarinakaan heti paljasta teemojaan. Tuntuu, että taas kerran käydään läpi keski-ikäisiä ihmissuhteita, joita ryydittävät ongelmaiset teinit. Välillä pohditaan koulutyön ongelmia ja kirjoittamisen lukkoja, toisinaan keskitytään erolapsen tai ikääntyvän äidin huoltajuuskuvioihin.

Pitkähkön hahmottelun jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua sekä juonen että ihmiskuvauksen puolella. Tanja ja Jussi löytävät toisensa kirjailijatapaamisessa ja aloittavat yksinäisyyteen pohjaavan kuuman suhteen. Samassa tilaisuudessa Ulla huumaantuu uhkaavasta Jerestä, joka on erilaisuudessaan kiinnostava.

Vielä isompi muutos tapahtuu teoksen puolivälissä, kun Jere alkaa hallita Liljaksi nimeämänsä Ullan elämää. Suorastaan kylmääväksi tunnelma tiivistyy, kun Jere tarkkailee Ulla-Liljaa ikkunan takaa, eikä tyttö uskalla enää liikahtaakaan pojan pelossa.

Salaisuuksia, kiellettyjä puheenaiheita ja riippuvuuksia kasaantuu myös aikuisen parin suhteeseen. Jussi haluaisi tavata erossa menettämäänsä tytärtä, Tanja oireilee lapsettomuutta. Kummankin arvot ja valinnat ovat myllerryksessä, kunnes Tanjan yllätysraskaus ja Ullan kokema tragedia herättävät arkeen.

Kirjan loppupuolella käydään jo niin kovilla kierroksilla, että tarina on pakko lukea loppuun turhankin nopeasti. Loppuratkaisussa on lähes dekkarimaisia elementtejä, kun Jere valjastaa muut päähenkilöt synkän suunnitelmansa toteuttajiksi.

Lukot ei ole yhtä ehjä kuin Suden esikoisteos Ruuhkavuosi (2005), jossa hän käsitteli nuoren äidin suorittamishalua ja väsymistä ensimmäisen lapsen ja talonrakennuksen keskellä. Samaa tarkkanäköisyyttä siinä silti on.

Lukot on astetta kunnianhimoisempi nivoessaan yhteen ajankuvaa eri-ikäisten henkilöhahmojen ja monipolvisen juonen kautta. Pidän Suden niukasti vihjeitä jakavasta tyylistä, mutta hetkittäin syyt ja seuraukset jäävät epäselviksi.

Parhaiten Susi onnistuu Ullan ja Jeren sairaan suhteen kuvauksessa. Liikaa osoittelematta tulee selväksi, millaisessa vaarassa yksin jätetyt nuoret ovat. Myös keski-ikäisten Tanjan ja Jussin henkilöhahmot vankistuvat todellisiksi loppua kohti.

Kannattaa siis jaksaa kahlata alun hapuilun yli. Ihmisiin kiintyy ja juoni alkaa imeä mukaansa.

Yksinäiset ihmiset saavat ainakin osan lukoistaan auki.


Ina Ruokolainen

Pauliina Susi: Lukot. Tammi 2008. 277 s.

Kirja-arvio on julkaistu 5.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

sunnuntaina, syyskuuta 28, 2008

Kirja-arvio: Matkalla ekokatastrofin alkulähteille

Johanna Sinisalon Linnunaivot pakottaa ajattelemaan fanatismia

Tämä aika suorastaan huutaa tekstejä, joissa pohditaan ihmisen ja luonnon välistä kamppailua herruudesta. Johanna Sinisalo osallistuu keskusteluun teoksella Linnunaivot, jossa ihmisen jokainen väärä valinta on siemen ekokatastrofille.
Luontoon heitetty tamponi voi olla yhtä kohtalokas kuin kritisoidut lennot maapallon toiselle puolelle. Linnunaivoissa syyllistytään molempiin.
Sinisalo heittää peliin kaksi nykyajan nomadia. Heidi rimpuilee isäukon junailemassa työpaikassa PR-assistenttina, pikkupomojen mielihalujen juoksutettavana. Hän tapaa Lapissa Jyrkin, baarimikon, jolla on periaatteita.
Pätkätyöt ja -suhteet ovat heille arkipäivää, Jyrkille valinnan kautta, Heidille olosuhteiden pakosta. Sen verran todellisuudet kohtaavat, että kanssakäymistä voi nimittää suhteeksi. Kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaeltamaan, Heidille tulee hätä ilmoittautua mukaan.
Kohteena on Down Under, Uuden Seelannin ja Australian syrjäisimmät erämaat. Vain Jyrkillä on aavistus, miten kovaa siellä voi olla. Hän on aiemmin rämpinyt, kiivennyt, kantanut varusteita ja selvinnyt viikkojen suihkuttomuudesta.
Äärimmäisissä oloissa selviäminen on Jyrkille pakkomielteeseen verrattava elämäntapa, jota hän puolustelee ekologisilla valinnoilla. Hän punnitsee grammalleen makuupussit ja makkarasiivut eikä jätä muruakaan jätettä jälkeensä.
Heidin matkaeväs on asenne. Hän haluaa irti pissaliisaksi nimittelevästä isästä ja vähättelevistä työtovereista. Ihmeellisesti hän myös luottaa mieheen, tämän fanaattisen tarkkoihin tietoihin ympäröivästä luonnosta. Kunnes alkaa tapahtua pieniä onnettomuuksia ja kunnes nainen ei enää kestä nälkää tai taskussa painavia roskia.
On alusta asti selvää, ettei matkalla käy hyvin. Sinisalo kuvailee äärimmäisen taitavasti tienhaarat, joissa pitää tehdä valintoja. Heidin ja Jyrkin sisäiset monologit vievät syvälle päähenkilöiden ajatuksiin ja kivusta huutaviin lihaksiin. Ei ole sattumaa, että Heidin matkalukemisena on Joseph Conradin Pimeyden sydän.
Linnunaivot-nimi viittaa kea-papukaijoihin, joiden läsnäolo ahdistaa ja muuttuu jopa konkreettiseksi vaaraksi. Ihmisten ansiota sekin, tietysti.
Sinisalon kirja on intensiivinen lukukokemus, joka pakottaa myös miettimään fanaattisuuden ja arkijärjen suhdetta. Onko järkevää tehdä aina oikein, jos se ajaa muut tuhoisiin tekoihin?

Ina Ruokolainen

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. 331 s. Teos 2008.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.9.2008

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Kirjajuttu: Fedja-sedän isästä tuli suomalaisten Eetu

1970-luvun lopulla ei Suomessa tainnut olla montakaan lasta, joka ei olisi kuullut repliikkiä ”Täällä posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen!”. Posteljoonin epätoivoinen keskustelu oven läpi naakan kanssa oli yksi niistä Fedja-setä, kissa ja koira kirjan kohokohdista, joita toisteltiin kodeissa, päiväkodeissa ja Tarmo Mannin lukemana radiossa.
1976 suomeksi julkaistusta kirjasta tuli muutamassa vuodessa hitti, joka pitää pintansa yhä uusien sukupolvien lukusuosikkina ja teattereiden sovituksena.
Kirja sai myös jatko-osia, joissa kuusivuotias Fedja-setä (poika) jatkaa jokseenkin anarkistista asumistaan yhdessä koiransa Mustin ja kissa Matroskinin kanssa ja törmää yhä kummallisempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin aikuisten luomassa maailmassa. Lisäksi Uspenski tunnetaan mm. Krokotiili Genasta ja Takuumiehistä.

Valtion epäsuosiossa

Mutta itse kirjailija Eduard Uspenskista täällä ei täällä vielä 1970-luvulla tiedetty paljonkaan. Miksi ei, se selviää Hannu Mäkelän juuri ilmestyneestä Eetu-kirjailijamuotokuvasta.
– Muut sen ajan neuvostoliittolaiset lastenkirjat olivat niin opettavaisia, ettei edes kukaan opettaja olisi niitä lukenut. Mutta Uspenski ei suostunut kirjoittamaan Leninistä, vallankumouksesta tai isänmaallisuudesta. Hänellä oli harvinaista huumoria ja satiiria, johon sensuuri tarttui, Mäkelä kertoo.
Näennäisesti vaarattomia lastenkirjoja kirjoittanut Uspenski ei ollut sen paremmin Neuvostoliiton valtion kuin kirjailijaliitonkaan suosikki, minkä vuoksi hänen kirjojaan ei julkaistu yli kymmeneen vuoteen. Hän ei myöskään ollut sopiva henkilö esiintymään kirjailijoiden tilaisuuksissa, etenkään ulkomaalaisille.
Epäsuosioon riitti, että teksteistä ja kirjailijan käytöksestä paistoi liian hyvin läpi se, mitä mieltä hän oli kahlitsevasta systeemistä. Kaikkein tärkeintä kirjailijalle kun oli tulla toimeen lasten kanssa huumorin keinoilla.
– Aloin ensin kirjoittaa aikuisille, mutta en ollut tarpeeksi viisas opettamaan ketään. Lapset olivat helpompia, ymmärsin heitä ja he minua. Kun minua ei julkaistu, esiinnyin paljon kouluissa ja opin, mikä lapsia nauratti.
70-vuotias kirjailija kertoi elämästään Helsingissä viime viikolla, jolloin julkaistiin Mäkelän Eetu-muotokuvan lisäksi suomennos Uspenskin kirjasta Fedja-setä ja kummitus.

Suomen-suhteet pelastivat

Uspenski ja Mäkelä ovat olleet ystäviä 32 vuotta. Oli monen sattuman summaa, että Mäkelä silloisena kustannustalo Otavan edustajana sai käsiinsä Neuvostoliitosta ensimmäisen Fedja-setä-kirjan ja sittemmin myös kirjailijan.
Jälkimmäiseen tosin tarvittiin myös hartiavoimin töitä ja suhteita. Ensimmäisen kerran elämässään Uspenski pääsi Suomeen ja ylipäätään ulkomaille 1977, lähes 40-vuotiaana. Vuosien mittaan hänestä tuli suomalaisten rakastama Eetu.
Suhteet Suomeen olivat tärkeitä kirjailijalle monessa mielessä. Kun kirjoja ei kotimaassa julkaistu, Suomen käännöksistä tuli edes ropoja. Kirjailija uskoo olleensa epäsuosion aikana myös oikeassa vaarassa.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa.
Fedja-setiä ja muita Uspenskin kirjoja on käännetty jo lukuisille kielille, ja Jeltsinin ajoista lähtien kirjailija on taas ollut suosiossa kotimaassaankin. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen kirjailijan ykköslukijoita Venäjän ulkopuolella.
– Huumori on oma valtakuntansa, mutta joka maassa on vielä omansa. Suomalaisten kanssa olemme aika läheisiä ja samankaltaisia ihmisiä, vaikka kielimuuri joskus sotkee. Suomalaiset tosin juovat vähän vähemmän, Uspenski naureskelee.
Vaikka Eduard Uspenski on tällä hetkellä Venäjän rakastetuin lastenkirjailija, hänestä ei kotimaassa ole edelleenkään kirjoitettu yhtään tieteellistä artikkelia tai elämäkertaa. Mäkelällä on arvaus syistä:
– Eetua kadehditaan liikaa. Lisäksi sananvapaus on taas kiristynyt Putinin ajoista lähtien.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 21.9.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.

Tekstin kirjoittamisen jälkeen olen lukenut loppuun Fedja-setä ja kummitus -teoksen sekä puoleen väliin Mäkelän Eetu-henkilökuvan.
Ensimmäinen Fedja-setä on edelleen paras ja klassikko, mutta tämänkertaisessa on taas enemmän virtaa kuin esim. Fedja-setä ja täti Tamara -kirjassa. Kunhan pääsen lukemaan tekstin oikeille kuuntelijoille, sieltä varmaan nousevat myös ne repliikit, jotka jäävät elämään.
Eetu-kirja kertoo vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin kohteestaan. Se on paikoitellen jaaritteleva, mutta ehkä juuri sellaisena kuvaa hyvin Mäkelän ja Uspenskin ystävyyden luonnetta. Sekä tyylin että kirjasta luettujen sattumusten kautta on helppo uskoa, että joskus ystävyydessä on kestämistä.
Ja siitä olen tietenkin onnellinen, että minulla on Uspenskin omistuskirjoitus edes yhdessä hänen kirjoittamistaan teoksista. En tosin osaa sitä lukea enkä muistanut kysyä, mitä lyhyt venäjänkielinen teksti tarkoittaa.

torstaina, syyskuuta 04, 2008

lauantaina, elokuuta 30, 2008

Kulttuurityöläisen pitää luottaa omaan näkemykseensä

Oikeassa kirjakaupassa käy naisten lisäksi miehiä ja sieltä saa myös puoli vuotta vanhempia kirjoja. Kirjakauppiaalla on aikaa seurustella ja hän kuulee mielellään asiakkaiden mielipiteitä siitä, mitä kirjoja hyllyyn pitäisi tilata. Näyteikkunan voi somistaa joskus vaikka värin mukaan. Kirjakaupassa myydään vain kirjoja (ja valikoituja taidekortteja), ei muistitikkuja, värikasetteja, Disney-penaaleita tai Barbie-värikyniä.

Mistä tällainen idealistinen puoti löytyy - jostain 1950-luvun kertomuksesta? Ei, vaan keskeltä Lahden kaupunkia, johon kirjakauppias Tuulikki Norrlin avasi vuosi sitten kirjakauppa Tarinan. Perjantaiaamuna pääsin kuulemaan Norrlinin ja toisen kulttuuriyrittäjän, kehystäjä-galleristi Aila Seppälän ajatuksia siitä, miksi joku vielä nykyään uskaltaa perustaa pelkästään laatuun ja omaan näkemykseen pohjaavan kulttuurialan pienyrityksen. Kumpikin naisista aloitti vuosi sitten ja tietää nyt, miten kvartaalit ovat sujuneet. Työtä on pitänyt tehdä ajoittain uskomattomia määriä, mutta nenä on pysynyt pinnan yläpuolella ja asiakaskunta on sopivasti laajenemassa.

Kuvassa vasemmalla Tuulikki Norrlin, oikealla Aila Seppälä Tarinan hyllyjen edessä.

"Kulttuurityöläiseen pitää luottaa omaan intuitioonsa, on vain aistittava asioita ja erotettava tärkeä ja vähemmän tärkeä toisistaan", Seppälä analysoi valintojaan. Omassa linjassa onkin ollut pitämistä, sillä kumpikin on kohdannut runsaasti epäilyä sekä julkisuudessa että yritysneuvoja antaneilta byrokraateilta. Uskolliset asiakkaat kuitenkin ovat osoittaneet, että palveluun perustuville liikeideoille on taas tilaa. "Ihmiset saattavat tulla kysymään, miten jokin loru menee. Moni tulee myös runojen ja klassikkojen perässä; juuri eilen tänne tuli mies, joka ei ollut löytänyt Seitsemää veljestä mistään muusta kirjakaupasta Lahdessa. Aina joku sitten myös ostaa jotain", Norrlin kertoo.

Normaalien uutuuksien ohella kirjakauppa Tarina tarjoaa laajan valikoiman runoja, paikallisten kirjoittajien omakustanteita, valokuvakirjoja ja lastenkirjoja. Kiinnostusta kirjallisuuteen se herättää myös runoiltojen ja kirjailijatapaamisten kautta. Oma lukupiiri on aloittamassa. Kahville voi poiketa koska tahansa.

Myös Kehystämö-galleria Aila Seppälän linja on avoin: näyttelyihin ovat tervetulleita niin läheisen koulun oppilaat kuin äidit lastenvaunuineen tai keskusteluun halukkaat eläkeläiset. Seppälä järjestää näyttelyitä mm. tamperelaisen Grafiikanpaja Himmelblaun kanssa. Seppälän oma spesialiteetti ovat vanhat valokuvat, joille hän on luonut oman kehysmalliston. "Olen käynyt valokuvista ihmisten kanssa pitkiä keskusteluja ja nähnyt, miten paljon taide ja kuva voivat koskettaa. " Valokuvakehystyksiä voi tilata myös Stockmannin ja Akateemisen kirjakaupan kautta.

Lisäys: melkein unohdin Tarinan paljastavan myydyimmät kirjat -listan vuoden ajalta.
Kertomakirjallisuus: 1. Hannu Väisänen: Vanikan palat (pokkari), 2. Hannu Väisänen: Toiset kengät, 3. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin, 4. Eeva Kilpi: Unta vain, 5. Jarkko Martikainen: Pitkät piikit ja muita kertomuksia.
Runot: 1. Milja Kuoppala: Samoissa askelissa, 2. T.S. Eliot: Neljä kvartettoa, 3. Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka.
Muut: 1. Hannu Kivilä: Lahtelaisten lukukirja, 2. Vintage Fashion. Muodin vuosikymmenet. 3. Lukupäiväkirja, 4. Seppo Kujanen: ...ionosfäärissä...-yömyöhällä, 5. Munkki Serafim: Vapaus, 6. Markku Koski: Julkisia eläimiä, 7. Franklin Foer: Jalkapallon maailmanselitys, 8. I.K. Inha: Unelma maisemasta, 9. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika, 10. Peter von Bagh: Sininen laulu.

maanantaina, heinäkuuta 28, 2008

Oikeissa musiikkielokuvissa

Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".

Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.

Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.

Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.

sunnuntaina, heinäkuuta 13, 2008

Kesäreissu

Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.

Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.

Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.

perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

Rantagalleria haastaa katsomaan maisemaa

Sarjassani kesän kulttuurielämyksiä, jotka eivät välttämättä maksa mitään: Vesijärven rantagallerian nimellä kulkeva ympäristötaiteen näyttely. Eteläisen Vesijärven rannoille (Lahti ja Hollola) ja saarille pystytetty näyttely on pääsymaksuton, mutta venekyydin sen kaikkien töiden näkeminen vaatii. Osan toki voi bongata rannoiltakin, mm. Lahden Ankkurin aallonmurtajalta ja Ruoriniemen kärjestä.

Pääsin eilen illalla M/S Suomen Neidolla risteilylle, jossa avajaisvieraat katsastivat ensimmäiset työt. Vastaavanlaiselle maksulliselle risteilylle pääsee jatkossa torstaista sunnuntaihin. Kartan sisältävän näyttelyluettelon voi ostaa myös Pro Puun galleriasta.

Kuvan työ on mielestäni yksi komeimmista, Taideteollisen korkeakoulun neljän opiskelijan (Jumpei Shimada, Björn B. Lindström, Ilkka Karhu ja Aino Setälä) toteuttama Punainen lanka Enonsaaren rantakalliolla. Materiaalina ovat kaatuneet puunrungot ja punamultamaali. Risteilyaluksen kannelta kuvattuna vaikutelma hieman kärsii, lähemmäksi pääsee mm. soutamalla tai melomalla. Tämä työ oli kuitenkin mittakaavaltaan oikea suhteessa taustaan. Päijännettä "pehmeämmällä" Vesijärvelläkin maisema on sen verran vaativa, että jopa kymmenien metrien kokoisilla teoksilla on oltava merkittävästi sanottavaa, jotta sanoma välittyisi. Töiden tarkoitus onkin herättää katsoja pohtimaan maisemaa sekä sen omista lähtökohdista että taiteen avulla. Nytkin risteilyllä pohdittiin monenlaisia asioita saarten epävirallisista leiripaikoista aina virallisempaan rantarakentamiseen. Ja onneksi reitille mahtui myös muutama aika neitseellisen näköinen kaistale rantaa.

Rantagalleria-idean takana on lahtelaisen Pro Puu -yhdistyksen puuhamies Markku Tonttila, joka jälleen kerran on onnistunut keräämään merkittävän joukon muotoilun, taiteen ja arkkitehtuurin edustajia töiden tekijöiksi sekä erilaisia yrityksiä homman sponsoriksi joko materiaalin lahjoittajina tai rahoittajina. Apua on tullut myös mm. Hämeen kulttuurirahastolta ja Hämeen taidetoimikunnalta.

Alemman kuvan teos on Surfaavat kalat, jonka Vesa Varrela on toteuttanut karkaistusta lasista ja metallitangoista Ruoriniemen kärkeen.

lauantaina, kesäkuuta 28, 2008

Runomaratoniin Mukkulan nurmelle

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: Mukkulan kartanon nurmella järjestettävä Lahden 14. Runomaraton jatkaa tänään eilen alkanutta Runous voi hyvin -festivaalia. Lähtölaukaus puoliltapäivin, ohjelmaa iltakymmeneen asti.

Tänä aamuna olen erityisen iloinen siitä, että aurinko näyttää sittenkin paistavan. Kesäsade ei ole yleensä vaarallista, mutta ulkoilmafestivaalille kuitenkin tuhoisaa.

Kuva on kahden vuoden takaa, jolloin olin (oik.) pääjärjestäjän asemassa, vieressä arabian kielen ja kulttuurin asiantuntija Faruk Abu-Chacra. Tällä kertaakin Faruk on mukana, sillä Runomaratoniin on saatu tapahtuman kautta aikojen ensimmäinen irakilainen runoilija Reem Kais Kubba, joka kertoo naisen asemasta arabikulttuurissa ja lausuu omia runojaan sodasta ja raukkaudesta.

Varsinainen teema keskittyy hyvinvointiin hyvin laajalla pensselillä mielenterveystyöstä leikkimielisiin maraton-juontajiin sekä unen ja runon paviljonkiin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsen kysymään pari kysymystä kirjailija Niina Revolta, joka on kirjoittanut hienon kirjan Arpi rintasyövän kanssa kamppailustaan. Ja kannattaa toki muistaa myös Poetry Slam -lavarunouden kisa, jossa kuka hyvänsä voi omien runojen esityksellään päästä kokemaan hetken tähteyttä!

Onneksi en ole tänään kuitenkaan sen isommassa roolissa, sillä jo eilisen runopaneelin Onko urheilu runollista - voiko runoilija urheilla? vetäminen kävi ihan työstä. Ravintola Voiton yleisö onneksi tuntui hyvin tyytyväiseltä tilaisuuteen, jossa selostaja emeritus Paavo Noponen kertoi muistojaan ja antoi ääninäytteitä mieleenpainuvimmista selostuksistaan, esikoisrunoilija ja entinen maajoukkuemaalivahti Pertti Alaja pohti kirjoittamisen ja pallon suhdetta, kirjailija-yritysvalmentaja Cristina Andersson alusti voittamisesta ja fanirunoudesta ja kirjailija-toimittaja Kalle Veirto avasi keskustelua urheiluselostamisen muutoksesta. Hyvin hommansa hoiti myös golfammattilainen ja musikantti Riku Aarnio, joka esitti omasta tuotannostaan Pelicansin kannustuslaulun lisäksi herkempiäkin esimerkkejä.

Edit: lisäsin kuvan Runomaratonin infossa keväällä syödystä runokakusta, jonka kuorrutuksen koristeena saimme luvan käyttää Pertti Alajan runoa Seison lippuluukulla hänen runokokoelmastaan Hyvää yötä, Kleopatra.

maanantaina, kesäkuuta 23, 2008

Katulasten keramiikkaa

Sarjassani ilmaisia kesäelämyksiä: Pietarin katulasten keramiikkaa Ateljee Asta Pulkkisen Vanhan kanttorilan kesänäyttelyssä Hollolan kirkonkylässä. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta toki mukaan kannattaa ottaa kukkaro vähintään kahdesta syystä. Lasten luomat pienet keramiikkaveistokset ovat sekä kauniita että edullisia, hinnat 15-40 euroa.


Ja rahallahan tuetaan taidetoiminnan jatkumista, mikä taas lisää lasten elämänlaatua ja jopa mahdollisuuksia selvitä elämässä eteenpäin.

Suosittelen myös Asta Pulkkisen omia naivistisia maalauksia ja hänen herkullista kahvilaansa. Näyttely on auki 17.8. asti joka päivä 11-17. Katulasten keramiikkaa on esillä 17.7. asti, sen jälkeen Sanna Lappalaisen eläinaiheisia applikaatioita eli "päälleommeltuja" tekstiilitöitä.

keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008

Roskiksissa runoutta

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: runoroskikset.

Oheisen tekstin olen kirjoittanut myös Lahden Runomaratonin blogiin:

Bongaa runoroskikset!

Runous ei ole mitään roskiskamaa, mutta roskapönttöjen somisteeksi runot sopivat oikein hyvin.

Tänään alkanut, keskikesän kestävä, Runon kaupunki -tempaus tuo runoutta lahtelaisiin puistoihin noin sadan roska-astian kylkeen. Kuvitetut tarrat inspiroivat sekä pitämään ympäristöä siistinä että tunnelmoimaan kesän, rakkauden, luonnon ja lastenrunojen aiheilla.

Runot on etsitty Lahden Runomaratonin mittavasta runoarkistosta, johon on kerätty 50 000 runoa 13 runokilpailun ja 25 vuoden aikana. Kuvituksen ovat luoneet Lahden Taideinstituutin nykyiset ja entiset opiskelijat Tuomo Laakso (ihminen ja ympäristö), Elina Ahonen (rakkausrunot) sekä Hanna Filppula ja Anna-Mari Kuusinen (lastenrunot), jotka ovat harjoitelleet Lahden kulttuuritoimessa. Kolmas tärkeä taho ja aloitteentekijä koko runoroskiskampanjalle on Lahden kunnallistekniikka, jonka työntekijät mm. huolehtivat tarrojen liimaamisesta ja uusimisesta.

Runoroskiksia on nähtävissä reilussa kymmenessä puistossa Lahden alueella, tärkimpinä Fellmannin puisto, Kariranta-Pikku-Vesijärvi ja Launeen keskuspuisto Perhepuistoineen. Aiheet on valikoitu puiston käyttäjien mukaan, ja tarroja myös vaihdellaan muutaman viikon välein.
Kannattaa siis bongata tutunkin puiston astiat usein - ja samalla huolehtia ympäristöstään keräämällä roskat roskikseen. Roskisrunoelämyksiä on luvassa ainakin heinäkuun loppuun asti, mahdollisesti vielä elokuussa.

Ja muistattehan, että viikon päästä juhannuksesta vietetään Lahden 14. runomaratonia, jonka synty- ja kotipaikka on Mukkulan kartanopuisto.

tiistaina, kesäkuuta 17, 2008

Vanhojen talojen merkitys

Eilinen ilta oli varsin tärkeä kahdelle Lahden vanhimmista rakennuksista. Vuorikadun koulun kohdalla kaupunginvaltuusto näissä nykyoloissa (joissa ainoa oikea käyttö tavallisena lasten kouluna lopetettiin viime syksynä) teki mielestäni sen paremman päätöksen eli päätti myydä rakennuksen Lahden kansanopistolle. Diakoniasäätiön tarjoushan oli korkeampi, mutta sisälsi ainakin minua närästävän option vuokrata osa rakennuksesta kristilliselle koululle - juuri kun koulu oli tyhjennetty normaaleista peruskoululaisista. Kansanopiston hoteissa kaupunkilaisetkin todennäköisesti vielä pääsevät nauttimaan hienosta rakennuksesta opiskelu- ja harrasteryhmissä.

Paljon surullisempi päätös syntyi Asunto-osakeyhtiö Kotilassa, jonka toinen ylimääräinen yhtiökokous siunasi Puu-Kotilan purkamisen yksimielisesti. Sikäli yksimielisesti, että taloyhtiön osakkaana en ole enää ollut mukana kahdessa viimeisessä yhtiökokouksessa tekemässä päätöksiä - vastustuksesta ei enää olisi ollut mitään hyötyä, joten päätin säästää itseäni henkisesti. Tiedänhän minä realiteetit siitä, miten "kallista" talon korjaaminen olisi ollut. Takana on kuitenkin paljon isompi raha-asia eli ajatus siitä, että tontti saadaan myytyä rakennusliikkeelle ja sillä rahalla rahoitettua mm. juuri aloitettua putkiremottia.

Vuorikadun koulu ja Puu-Kotila ovat muuten lähes identtisen ikäisiä. Vuorikadun rakennusvuosi 1902 on tiedossa varmasti, Puu-Kotilan ajoitus taas on epävarma, mutta ennen kivistä Kotilaa (1910-1911) se joka tapauksessa seissyt. Ja miten hienosti kivinen talo on silloin lähes sata vuotta sitten osattu nivoa hieman vanhempaan sisareensa... Sitä tuskin yksikään nykypäivän arkkitehti tai rakennusliike hallitsee. Ja tämän jälkeen Lahden vanhassa keskustassa on sitten jäljellä vain yksi puutalo.

sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008

Toisen kerran: "Jo joutui armas aika..."

Toinen vastaus Valokuvatorstain haasteeseen
"Jo joutui armas aika..."

Meillä siis juhlittiin eilen. Kiitos kaikille
sankaria muistaneille ja juhlissa mukana olleille!

tiistaina, toukokuuta 27, 2008

”Kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä?”

Kirjoittaminen on tapa kertoa asioita, joita ei uskalla sanoa eikä tiennyt edes tietävänsä. Sitä voi verrata salaisen korurasian avaamiseen ja hedelmällisen maan tonkimiseen.

Kirjallisuusterapian keskeinen vaikuttaja, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija Gillie Bolton käyttää mielellään metaforia kuvatessaan kirjoittamista, jonka tavoite on ensisijaisesti auttaa tekijäänsä elämän kriiseissä.

Bolton oli pääpuhuja viikonvaihteessa Lahdessa järjestetyssä kirjallisuusterapiaseminaarissa. Helsingin yliopiston Palmenia-keskuksen koulutuksessa kuultiin myös kotimaisia alan tutkijoita ja terapeutteja sekä käsiteltiin aihepiiriä työpajoissa tapausten avulla.

Bolton tuntee kirjoittamisen voiman kahta kautta. Nuorena naisena hän pääsi pahan olonsa jäljille kirjoitettuaan ulos lapsuutensa insestikokemukset. Ensimmäisellä kirjoittamiskerralla syntyi kuvaus onnellisesta lapsuudesta, uudella kierroksella löytyi totuus.

- En olisi luottanut kehenkään terapeuttiin niin paljon, että olisin voinut kertoa hänelle nämä asiat. Kun aloin kirjoittaa ylös kuvia minulle tapahtuneista asioista, aloin parantua.

Terapiasuhde omaan tekstiin

Teoreettisesti Bolton kiinnostui terapeuttisesta kirjoittamisesta, kun hänen esimiehensä, lääketieteellisen tiedekunnan professori, väitti opiskelijoiden saavan enemmän suhteestaan opettajaansa kuin itse kirjoittamiseen.

Bolton on osoittanut väitteen vääräksi mm. jakamalla oppejaan paljolti kirjojensa ja kotisivujensa välityksellä. Hänellä on pitkä kokemus myös henkilökohtaisesta terapiasuhteesta mm. kuolevien potilaiden kanssa.

- Kaikessa terapiassa ja ohjauksessa persoonallinen suhde on tietenkin tärkeä. Kirjoittamisessa ensimmäinen suhde kuitenkin syntyy kirjoittajan ja hänen tekstinsä välille. Aina kirjoittaja ei edes näytä tekstejään terapeutille. Täällä Suomessakin ohjaan työpajaa, vaikka en pysty lukemaan sen osallistujien kieltä!

Terapeutin lukemat katkelmat kertovat hienosti menetelmän vahvuudesta. Syöpään kuoleva teini-ikäinen poika käsitteli pelkoaan ja raivoaan lasten fantasiasadulla, jossa tulivat esille tärkeimmät elementit äidinrakkaudesta lopulliseen hyvästijättöön.

- Hoitoalan ammattilaiset kysyvät usein, eikö tämä ole vaarallista. Vastaan, että kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä.

Yksityistä vai julkaistavaa?

Boltonin perustelut kirjallisuusterapian käytölle ovat sen helppous, hiljaisuus, yksityisyys, keskittyminen, turvallisuus, kyky tallentaa asioita ja mahdollisuus tuhota kirjoittamansa. Bolton suosittelee kenelle tahansa päiväkirjan tai runojen kirjoittamista kiireisen elämänmenon keskellä. Syventyminen vain omiin ajatuksiin muutaman hetken päivässä auttaa jäsentämään ja purkamaan vaikeita tunteita. Julkaistakin voi vaikkapa verkossa, mutta ensin kannattaa miettiä yön yli.

Ajatus helppoudesta ällistyttää, mutta tutkijalla on tähän vastaus: itselleen kirjoittavan ei tarvitse välittää kielioppisäännöistä tai tähdätä julkaisukelpoiseen tuotantoon. Sen sijaan hän voi ottaa kynän käteensä ja alkaa pistää ajatuksiaan ylös missä tahansa. Bolton kirjoittaa kaikkialla ja käsin, usein lentokentillä lähtöä odottaessaan.

- Kirjallisuusterapialla on eri tavoitteet kuin kaunokirjallisuudella, mutta moni kirjoittaja myös haluaa parantaa kieltään. Lapset oppivat kielioppisäännöt ja tarinan rakenteen paljon paremmin itse kirjoittamalla kuin koulussa pänttäämällä.

Terapiakirjoittamisella on ollut pitkään huono kaiku etenkin kaunokirjallisissa piireissä. Rajoja ovat kolkutelleet kriiseistään kaunokirjallisuutta luoneet kirjailijat, mm. aivokasvaimeen kuollut Reko Lundán, sisarensa itsemurhasta kirjoittanut Anna-Leena Härkönen ja rintasyövästä selvinnyt Niina Repo.

- Suhtautuminen terapiakirjoittamiseen on muuttunut pehmeämmäksi viime vuosina, sillä kirjallisuusterapiassa on useita hyviä menetelmiä kenelle tahansa kirjoittajalle. Kirjailijan työssä on tietenkin se suuri ero, että julkaistavan tekstin pitäisi olla hyvää, seminaarin osallistunut kirjallisuuden opettaja ja kirjoittamisen ohjaaja Risto Niemi-Pynttäri pohti.

Omassa kirjoittamisessaan Niemi-Pynttäri on oppinut käyttämään hyödyksi päiväkirjoja, joita hän on kirjoittanut lukiovuosista asti. Myös monet Niemi-Pynttärin opiskelijat Jyväskylän yliopistossa ovat löytäneet kirjallisuusterapian mahdollisuudet.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 27.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

Kirja-arvio: Pelastava arpi

Kenellekään ei toivo vakavaa sairautta, vaikka hän kuinka jalostuisi ihmisenä tai muuntaisi kokemansa yleispäteväksi taiteeksi. Mutta jos asiaa käsittelee niin taitavasti kuin Niina Repo kirjassaan Arpi, on sairaudesta seurannut ainakin jotain positiivista.

Kun Repo sai reilu vuosi sitten tietää sairastavansa ärhäkkää rintasyöpää, hän alkoi kirjata ylös tuntemuksiaan.

Valinta olisi ollut viisas siinäkin tapauksessa, ettei kirjailija olisi koskaan julkaissut yhtään merkintäänsä. Hoitojen keskellä elämään vyöryy niin valtava määrä uutta tietoa ja syviä tunteita, ettei muisti riitä niitä rekisteröimään.

Arvessa on aineksia päiväkirjasta ja sen työstäminen on varmasti ollut osa yksityistä terapiaprosessia. Laura Malmivaaran kuvat kirjailijasta ilman tukkaa, esittelemässä arpea ja leikkimässä eri peruukkien kanssa tukevat tällaista tulkintaa.

Mutta arpi on myös vahvasti kaunokirjallinen teos, joka kertoo sairastamisen ja hoitojen varjossa isoista asioista. Miltä tuntuu, kun oma lapsi kääntää itkien pois päänsä äidin kaljusta tai mies vitsailee olemattomista rinnoista? Mitä on kadehtia vanhoja ja ryppyisiä kanssaihmisiä tilanteessa, jossa ei voi varmasti tietää näkevänsä lapsensa rippijuhlia?

Lukijalle ei ole enää tärkeää, onko päähenkilön nimi Niina vai joku muu, kun tämä ajattelee:

Pää oksennussangossa sitä on viisas, / näkee selvästi, /mitä kannatti tehdä, mitä ei, /näkee kuohun, joka katoaa, kallion sen alla /lääkkeiden takia ruoka maistuu suussa hetken hyvältä, mutta jälkimaku,/ joka kestää pitkään, on paha,/ pää sangossa on naurettavan helppo nähdä, että joidenkin tekojen kanssa/ on sama/ tehdessä hyvä, jälkimaku pitkä ja hirveä

Revon tekstit ovat kirkkaimmillaan runoja ja mietelmiä, joihin tiivistyy jotain hyvin yleispätevää. Osa niistä nousee suoraan jostain kauhun syövereistä, toiset yrittävät saada kiinni ohimenevää huumorin tai kauneuden hetkeä.

Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni. Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni.

Kaikki parahdukset eivät ole suuria viisauksia, ja hyvä niin. Vakava sairauskin on vain osa arkea, johon mahtuu valtavan paljon enemmän ikävää, siedettävää tai mukavaa eloa. Siivousvuoroista kinataan, peruukkia etsiessä aikataulut mättävät.

Kirjailijalla on ollut silmää havaita, että epätäydellinen vasta tekee olemisesta elämää ja tekstistä kirjallisuutta: En jaksaisi kuunnella marinaa, arkista valitusta. En ollenkaan. Mitä tuhlausta. Olkaa hiljaa, turpa kiinni, nyt riitti!

Niina Repo: Arpi. Valokuvat Laura Malmivaara. 136 s. WSOY 2008.

Ina Ruokolainen

Kirja-arvio on julkaistu 24.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Kirja-arvio: Ranskalainen tylytys jatkuu

Nainen odottaa vuosikausia miestään rautatieasemilla vain noutaakseen tämän likapyykin. Nelikymppinen mies haluaisi päästä eroon nuorta parikymmentä vuotta vanhemmasta vaimostaan, joka epätoivoisesti takertuu nuoruuteen. Vaimo menee kursseille kestääkseen paremmin umpityhmää miestään.

Ranskalaisen Claire Castillonin toinen suomennettu teos Pieni sydän jaksaa rakastaa on jopa astetta tylympi kuin vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Äidin pikku pyöveli. 23 novellia sisältävän kokoelman aiheena on naisen ja miehen välinen suhde, joka kirjailijan käsittelyssä on harvemmin edes arkipäiväisen tasainen.

Nämä Castillonin ihmiset ajattelevat paljon ja osa heistä puhuukin vuolaasti. He ryntäilevät edestakaisin vakuuttaakseen itsensä tai muut siitä, että rakkaus on aitoa. Kuuntelemista he eivät hallitse, ja toistensa kohtaaminen on suorastaan mahdottomuus.

Kirjailijan tavaramerkki ovat elämän kauheudet, joita alistetut, teeskentelevät ja valehtelevat päähenkilöt eivät itse edes huomaa. Insesti, sairaalloinen mustasukkaisuus ja perheväkivalta ovat heille normaaleja arjen ilmiöitä, joko rakkauteen sisältyviä tai sen seurauksia.

Castillonin novellit ovat tiiviitä, mikä korostaa armotonta paljautta. Ihmisillä harvemmin on nimiä tai ominaisuuksia, joihin lukija ehtisi kiintyä. Päähenkilöt eivät ole oikeastaan edes tyyppejä, he edustavat äärimmillään jotain niistä ominaisuuksista, joita me itse kukin kohtaamme rakastaessamme.

Kokoelma on nopeasti läpi luettu, mutta yhdellä kertaa hotkaistuna kokonaisuus enemmän puuduttaa kuin shokeeraa. Osa novelleista toimii paremmin yksin ja toisella lukukerralla. Kannattaa kiinnittää huomiota kertomusten nimiin, jotka ainakin Lotta Toivasen suomentamina ovat lakonisen oivaltavia.

Claire Castillon on luonut itsestään brändin, johon ilmeisesti kuuluu kansikuvan kaunis valokuva kirjailijasta. Minua ratkaisu ei puhuttele.

Ina Ruokolainen

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa. Suomentanut Lotta Toivanen. 126 s. Gummerus 2008.

Arvio on julkaistu 16.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

torstaina, toukokuuta 01, 2008

Valokuvatorstai: Aatteen palo

Aatteet, uskonnot, elämänkatsomukset... Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mikä saa jonkun uhraamaan itsensä täysin vain yhdelle asialle.

Suomalaisessa vapussa on jäljellä kovin vähän aatteen paloa, mutta näillä nuorilla sitä riitti vajaa viikko sitten, kun he kiersivät Helsingin keskustassa.

Kyse on siis Valokuvatorstain tämän viikon haasteesta.

perjantaina, huhtikuuta 25, 2008

Valokuvatorstai: Kotimainen

Ei kai tästä voi erehtyä: sekä maisema että kulkijat ovat harvinaisen kotimaisia.

Valokuvatorstain haastesana tällä viikolla on siis kotimainen.

Kuva on otettu viime toukokuun lopussa Vesijärvellä Lahdessa.

Ja päivä oli tosiaan pilvinen.

torstaina, huhtikuuta 17, 2008

Valokuvatorstai: Rappion estetiikka

Olen edelleen sitä mieltä, että vanha puurakennus Lahden keskustassa on kaunis. Purkamisesta on jo päätetty. Kuva viime lokakuulta.

Valokuvatorstai etsii rappion estetiikkaa.

sunnuntaina, maaliskuuta 23, 2008

Kirja-arvio: Tuhat aurinkoa eivät jaksa loistaa

Nelisen vuotta sitten suomeksi julkaistun Leijapojan jälkeen tartuin myös Khaled Hosseinin toiseen suomennettuun kirjaan kohtalaisin odotuksin. Tuhat loistavaa aurinkoa jatkaa samassa maailmassa kuvaamalla Afganistanin kansan kärsimyksiä, tällä kertaa naisten näkökulmasta. Tärkeästä ja tunteisiin vetoavasta aiheestaan huolimatta teos ei kosketa.

Teoksen päähenkilöt ovat Mariam ja Laila, Heratin lähellä varttunut avioton maalaisnainen sekä kabulilaisen sivistyneistöperheen tytär. Heidän elämäänsä seurataan lähes kolmekymmentä vuotta.

Teoksen alkuosaa hallitsee Mariam, jonka lapsuuden kuvaus on teoksen parhaita osia. Isänsä lukuisten avioliittojen ulkopuolella syntynyt tyttö on yhteiskunnallinen hylkiö, mutta elää kuitenkin kohtalaisen onnellista elämää äitinsä kuolemaan asti.

15-vuotiaana Mariam naitetaan itseään paljon vanhemmalle kabulilaiselle suutarille. Seuraa pitkä kuvaus elämästä Rashidin kotiorjana, jonka asemaa burkhan kantaminen tai lukuisat keskenmenot eivät paranna. Taustalla vaihtuvat Afganistanin vallanpitäjät Neuvostojoukoista Talibaniin, mutta naisen aseman määrittää sittenkin useimmiten lähinnä oleva mies.

Lailaa teos seuraa ensin Mariamin naapuriperheen tyttärenä, joka haaveilee opiskelusta ja avioliitosta väärään perheeseen kuuluvan naapurin pojan kanssa. Räjähdys muuttaa kaiken ja vie 14-vuotiaana yksin jääneen Lailan ensin hoidettavaksi Rashidin ja Mariamin kotiin, sitten Rashidin toiseksi vaimoksi.

Teoksen toinen kiinnostava osa on Mariamin ja Lailan suhteen kuvaus, joka luonnollisesti on aluksi kireä. Lailan synnyttämän tyttären ja yhä vaikeammiksi käyvien yhteiskunnallisten olojen vuoksi naisten välille kasvaa kuitenkin luottamus. Siitä kasvaa rakkaus, joka ylittää jopa kuolemanpelon.

Hosseini kuvaa lapsuutensa kotimaata Afganistania tavoilla, jotka tuntuvat kiinnostavan länsimaisia lukijoita. Leijapojassa tapojen ja ihmissuhteiden kuvaus vei syvälle kulttuuriin, josta nousi outouden mukana esiin myös paljon yleisinhimillistä.

Tuhat loistavaa aurinkoa –teoksessa jatkuva sotatila, puute ja naisten kurja asema vyöryvät esiin tavoilla, jotka eivät juuri eroa uutistoimittajien tavasta kertoa. Mariamin tai Lailan oma ohut ääni jää burkhan alle piiloon.

Tuhat loistavaa aurinkoa –säe on laina vanhasta runoudesta, mutta teos jää raportin tasolle. Todennäköisesti se päätyy keskitasoisen elokuvan käsikirjoitukseksi.

Ina Ruokolainen

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Suomentanut Kristiina Savikurki. 399 s. Otava 2007

Kirja-arvostelu on julkaistu 22.3.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (arvio ei verkossa).

keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008

Nuoret osaavat - menkää teatteriin!

Olen iloinen ja vaikutettu. Minna Canthin Sylvi sai ensi-iltansa tänään nuorten harrastajien perustamassa Theatrum Olgassa. Etenkin väliajan jälkeen näimme visuaalisesti komeaa, liikkuvaa, tunteiltaan koskettavaa ja silti analyyttistä teatteria. Nuoret näyttelijät näyttivät, että yli satavuotias (1893) teksti vielä voi aueta ja puhutella sekä kaksikymppisiä itseään että jopa puoli vuosisataa vanhempia katsojia.

Kyllä, olen puolueellinen. Kyseessä oli tyttäreni Vilma Ruokolaisen esikoisohjaus - mutta eihän hän sitä yksin tehnyt. Näin virheitäkin mutta ennen kaikkea paljon vahvuuksia. Osa kohtauksista on voinut syntyä vain niin, että 1980-luvun lopussa syntyneet ovat tulkinneet historiaa, elokuvia ja teatteria omien kokemustensa kautta. Kunpa mahdollisimman moni nuori nyt menisi ja altistuisi klassikolle, joka on vartavasten hänelle tarjoiltu. Eikä tee pahaa meille äideille tai mummoikäisillekään.

19-vuotiaan kommentti: "Se aave oli aika pelottava." Kannattaa kuunnella, tähän eivät action-elokuvat, tietokonepelit tai tosi-tv pysty. Näyttämöllä aavekin on elävä ihminen.

lauantaina, maaliskuuta 15, 2008

Valokuvatorstai: Heijastuksia

Pidän tästä kuvasta, koska se heijastelee monia itselleni tärkeitä asioita. Italian kielen ryhmämme on syönyt monta Lahden parhaassa italialaisessa ravintolassa, oikealla seisovan Carmelon pitämässä Piccola Romassa. Isäntä tekee ruokaa sydämellä ja puhuu sitkeästi italiaa meille kaikille, jotka edes yritämme sitä oppia. Hän myös muistaa vakioasiakkaansa nimeltä, ja muutenkin tunnelma on "kuin kotona".
Kuvassa meillä ei ole vielä lautasia edessä, sillä odottelemme loppuosaa ryhmästä. Ja muistaakseni tällä kertaa teimme jotain myös yhdessä, taisi olla herkkutatteja juuston ja polentan kanssa.

Valokuvatorstain haastetta Heijastuksia ei tarvinne enempää selittää.

tiistaina, maaliskuuta 11, 2008

Lastenkirjallisuuden ja runouden ääressä

Olen niitä lukijoita, joilla on usein vähintään kaksi kirjaa kesken. Nyt niitä on ainakin viisi, kun luen sekä yksityisesti että töiden puolesta. Viimeinen Harry Potter on ensimmäistä kertaa yksityistä osastoa, aiemmin olen arvostellut kakkosta lukuunottamatta jokaisen. On ihan mukava lukea tarinaa nyt omassa rauhassa, sillä aiemmin on aina pitänyt tehdä samalla muistiinpanoja ja edetä hommassa tosi rivakasti. Parinsadan sivun jäljiltä en ole niin koukuttunut, että kuitenkaan olisi pakko varastaa lukuaikaa töiltä. Urakka jatkuu illalla sängyssä (tai aikaisintaan iltapäiväkahvikupin ääressä). Mutta Lahden Kirjamessuille ensi viikonvaihteessa aion kumminkin mennä kuuntelemaan Jaana Kapari-Jattaa hänen suomennoksistaan.

Tällä aasinsillalla voinkin antaa kaksi lukuvinkkiä toisessa roolissa, messujen haastattelijana. Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka on monien runokirjojen tapaan ohut mutta todella tiivistä luettavaa. 62 sivua naiseudesta eivät tyhjentyneet vielä parilla lukemisella, joten todella odotan kirjailijan tapaamista sunnuntaina klo 11.
Ihan toisenlaiseen tunnelmaan pääsin Nopoloiden Risto Räppääjän kaverikirjan kautta. Hihittelin testien ja ystäväkirjan kysymysten parissa mielessäni sisareni 10- ja 6-vuotiaat Räppääjä-fanit. (Heidän kanssaan kävin myös tsekkaamassa kirjoista tehdyn Risto Räppääjä -filmin, mikä taisikin olla yksi olemattoman hiihtolomani parhaista elämyksistä). Sunnuntaina klo 13.30 on sitten mahdollisuus kuulla Tiina Nopolalta, mitä hän on vastannut kaverikirjan kysymyksiin.

Ja kyllä, tämä on mainos, vaikka en saakaan haastatteluista mitään palkkaa. Toivon, että kirjamessut voivat onnistua myös Lahdessa, jossa on kuitenkin paljon sekä lukevia että kirjoittavia ihmisiä. Kirjallisuuden ympärillä kun tapahtuu niin paljon positiivista lausumisesta lapsille lukemiseen. Ja onhan siellä tyttäreni luotsaama teatteriryhmäkin tarjoamassa maistiaisia tulevasta ensi-illasta, Minna Canthin Sylvistä. Lisää Theatrum Olgan näytelmästä kuulen myös tämän päivän ennakkoinfossa. Tytärtä kun ei ole viime aikoina juuri näkynyt, sen verran aikaisin aamulla hän on produktiota lähtenyt työstämään ja myöhään yöllä raahautunut tänne toiseen kotiinsa, kun ei ole enää turvallisuussyistä jaksanut ajaa omaansa.