Kenellekään ei toivo vakavaa sairautta, vaikka hän kuinka jalostuisi ihmisenä tai muuntaisi kokemansa yleispäteväksi taiteeksi. Mutta jos asiaa käsittelee niin taitavasti kuin Niina Repo kirjassaan Arpi, on sairaudesta seurannut ainakin jotain positiivista.
Kun Repo sai reilu vuosi sitten tietää sairastavansa ärhäkkää rintasyöpää, hän alkoi kirjata ylös tuntemuksiaan.
Valinta olisi ollut viisas siinäkin tapauksessa, ettei kirjailija olisi koskaan julkaissut yhtään merkintäänsä. Hoitojen keskellä elämään vyöryy niin valtava määrä uutta tietoa ja syviä tunteita, ettei muisti riitä niitä rekisteröimään.
Arvessa on aineksia päiväkirjasta ja sen työstäminen on varmasti ollut osa yksityistä terapiaprosessia. Laura Malmivaaran kuvat kirjailijasta ilman tukkaa, esittelemässä arpea ja leikkimässä eri peruukkien kanssa tukevat tällaista tulkintaa.
Mutta arpi on myös vahvasti kaunokirjallinen teos, joka kertoo sairastamisen ja hoitojen varjossa isoista asioista. Miltä tuntuu, kun oma lapsi kääntää itkien pois päänsä äidin kaljusta tai mies vitsailee olemattomista rinnoista? Mitä on kadehtia vanhoja ja ryppyisiä kanssaihmisiä tilanteessa, jossa ei voi varmasti tietää näkevänsä lapsensa rippijuhlia?
Lukijalle ei ole enää tärkeää, onko päähenkilön nimi Niina vai joku muu, kun tämä ajattelee:
Pää oksennussangossa sitä on viisas, / näkee selvästi, /mitä kannatti tehdä, mitä ei, /näkee kuohun, joka katoaa, kallion sen alla /lääkkeiden takia ruoka maistuu suussa hetken hyvältä, mutta jälkimaku,/ joka kestää pitkään, on paha,/ pää sangossa on naurettavan helppo nähdä, että joidenkin tekojen kanssa/ on sama/ tehdessä hyvä, jälkimaku pitkä ja hirveä
Revon tekstit ovat kirkkaimmillaan runoja ja mietelmiä, joihin tiivistyy jotain hyvin yleispätevää. Osa niistä nousee suoraan jostain kauhun syövereistä, toiset yrittävät saada kiinni ohimenevää huumorin tai kauneuden hetkeä.
Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni. Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni.
Kaikki parahdukset eivät ole suuria viisauksia, ja hyvä niin. Vakava sairauskin on vain osa arkea, johon mahtuu valtavan paljon enemmän ikävää, siedettävää tai mukavaa eloa. Siivousvuoroista kinataan, peruukkia etsiessä aikataulut mättävät.
Kirjailijalla on ollut silmää havaita, että epätäydellinen vasta tekee olemisesta elämää ja tekstistä kirjallisuutta: En jaksaisi kuunnella marinaa, arkista valitusta. En ollenkaan. Mitä tuhlausta. Olkaa hiljaa, turpa kiinni, nyt riitti!
Niina Repo: Arpi. Valokuvat Laura Malmivaara. 136 s. WSOY 2008.
Ina Ruokolainen
Kirja-arvio on julkaistu 24.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti