Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Iloinen kuolinkamppailu

Viisi naista on kerääntynyt sairaan miehen ympärille ateljeeasuntoon New Yorkissa kesällä 1991. Naiset ovat taiteilija-Alikin vaimo Nina, rakastajatar Valentina, entinen rakastettu Irina, tämän tytär T-shirt sekä venäjää opiskeleva italialainen Gioika.

Kohta asunnossa nähdään myös parantajaeukko, pari lääkäriä, ortodoksinen pappi ja juutalainen rabbi, vuokraisäntä ja useita muita ihmisiä, joiden elämässä Alik on ollut tärkeä. Kauhean helteen keskellä jokainen yrittää helpottaa kuolevan miehen ja omaa vointiaan. 

Ljudmilan Ulitskajan teos Iloiset hautajaiset kuvaa keskushenkilönsä kautta venäläisyhteisöä, joista jokainen tuntuu polttaneen useita siltoja emigroituessaan Neuvostoliitosta. Kuolinkamppailun sivussa he seuraavat tv:stä Moskovan vallankaappausyritystä.

Nämä erilaiset ihmiset eivät ehkä koskaan olisi edes tavanneet toisiaan suuressa liittovaltiossa, joka on hajoamassa. Oma kieli ja uskonto kuitenkin korostuvat, kun vihattua ja rakastettua synnyinmaata katsotaan kaukaa.  

Teos on ensimmäisestä sivusta lähtien hyvin aistillinen. Taulut seinillä kertovat Alikin voiman ja varallisuuden päivistä lännessä, märät pyyhkeet suihkuhuoneessa nihkeästä odotuksesta, johon kaikki on pysähtynyt. 

Hiki ja poppaeukon yrtit haisevat. Suuririntainen Valentina pesee ja hoitaa rakastaan hellästi.

Hitaasti etenevän kuoleman ja ihmisten kohtaamisten keskellä odottajat käyvät läpi omaa menneisyyttään. 

Kuolemansa hyväksyvän Alikin mieli on vielä kirkas, kun lähes kaikki lihakset ovat jo lamaantuneet. Hän ei haluaisi turvata uskontoon, mutta suostuu vaimonsa vuoksi hengellisiin keskusteluihin ja kasteeseen. 

Nina sen sijaan sumentaa mieltään ja kauhuaan kuoleman edessä vodkan ja appelsiinimehun seoksella, jota hän juo aamusta iltaan.

Juristina menestyneellä Irinalla on omat syynsä olla ulkoisesti kova ja kuitenkin rahoittaa Alikia seurapiireineen. Sulkeutunut T-shirt löytää viime hetkellä Alikista ainoan aikuisen, jonka kanssa voi puhua.

Kuoleman ääreen kokoontuminen on yksi kirjallisuuden isoista aiheista. Ulitskajan tyyli on runsas ja rehevä tavalla, joka ei epäröi tai pelkää. Tilanteet ovat välillä koomisia ja jälkeen jäävät raadollisia, mutta kuolemansa hyväksyvästä ihmisestä ei tehdä pilkkaa.

1943 syntyneellä Ljudmila Ulitskajalla on perspektiiviä kuvata Neuvostoliittoa, Venäjää ja niiden kansoja erilaisissa murroskohdissa. Juutalainen kirjailija ehti opiskella Moskovassa geneetikoksi ja saada myös potkut yliopistovirasta kielletyn kirjallisuuden levittämisen vuoksi. 

Siltala-kustantamo julkaisi suomeksi pari vuotta sitten kirjailijalta teoksen Naisten valheet, jossa moskovalainen tutkija Ženja kuuntelee 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa mitä mielikuvituksellisimpia juttuja, joita eri puolelta Venäjää tulevat naiset hänelle kertovat. 

Iloiset hautajaiset ilmestyi ensi kerran suomeksi jo 2002 Tammen kustantamana. Ilmeisesti lukijat ovat löytäneet Ulitskajan ja rohkaisseet Siltalan ottamaan sen omaan ohjelmaansa. Hieno juttu.  

Ina Ruokolainen

Kirjat

Ljudmila Ulitskaja

Iloiset hautajaiset

Suom. Elina Kahla. Siltala 2013, 183 s.

Arvostelu on ilmestynyt 19.2.2013 Savon Sanomissa.

 

Sota-ajan rakkaus melkein tuhoaa

Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean upseerin, Horstin, kanssa.

Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai romanttista sotaviihdettä.

Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä. Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi.

Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.

Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia sairaalatyöstä.

Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.

Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän takaisin sodan loputtua.

Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.

Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa, jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.

Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.

Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.

Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta. 

Ina Ruokolainen

Paula Havaste

Yhden toivon tie

Gummerus 2012, 446 s.

Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa. 

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.

Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.

Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat

Lahden taidekoulutuksen musta perjantai

Tänään sitten selvisi, että Lahdesta lopetetaan sekä maineikas ja arvostettu 40-vuotias Taideinstituutti että Musiikkiteatterilinja, joka nuoresta iästään huolimatta on onnistunut kouluttamaan hyvin työllistyviä musiikkiteatterin ammattilaisia.

Asia on erityisen surullinen siksi, että koulutuksia hallinnoinut Lahden ammattikorkeakoulu - tai itse asiassa Päijät-Hämeen koulutuskonsernin johto - tappoi koulutukset, eikä kaupungin päättäjistä ollut mitään apua koulutusten puolustamisessa. Opetusministeri Jukka Gustafsson totesi juuri äsken tv-uutisissa, että LAMK itse päätti aloituspaikkojen leikkaamista. SIIS ITSE!

Hävettää, surettaa ja masentaa asua ja tehdä töitä tällaisessa kaupungissa, jossa kulttuurin ja etenkin kuvataiteen asema on mennyt alaspäin jo vuosia. 1970-luvun koululaisena olin aina vihainen siitä, että tässä kaupungissa pistetään aina urheilu kaiken muun edelle, mutta silloin sentään tosiaan syntyi Taidekoulu, josta tuli maineikas Taideinstituutti. 1980- ja 1990-luvuilla tuntui hetkittäin siltä, että täällä tosiaan halutaan nostaa esille myös kulttuuria. Teatterille ja musiikille on saatu kunnon talot, sen sijaan Taidemuseo odottaa aina vaan.

Vaan mitä tänne on viime vuosina haluttu? Formulaveneiden F1-kisoja ja Jyväskylän MM-rallien joitain hikisiä osakilpailuja. Ohitustie, toriparkki ja matkakeskus. Joka ikisiä hiihdon arvokilpailuja tietysti haetaan myös. Mikäs siinä, kyllä minäkin tykkään hiihtämisestä, mutta mitenkähän paljon iloa niistä Lahden 2001 doping-kisoista nyt sitten oli?

Niin, onhan tänä vuonna tosiaan menossa maailman muotoilupääkaupunkivuosi, jossa Lahti luulee saavansa kovastikin mainetta Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien rinnalla. Kummasti vain WDC 2012 -tiedotuksessa Helsinki vetää koko ajan kotiinpäin. Ehkä vuodesta on sentään se hyöty, ettei koulutuskonserni tänä vuonna kehtaa lopettaa Muotoiluinstituutin linjoja. Elokuvakoulutushan sai jo mennä.

Mutta vinkiksi Opetusministeriöön: kannattaa ottaa yhteyttä tänne päin jo ihan ensi vuoden alusta, jos tulee uusi tarve nipistää aloituspaikkoja. Täällä on ihan kokonainen Muotoiluinstituutti, joka on vuosikaudet närästänyt koulutuskonsernin johtoa näkyvällä asemallaan. Ei ole sopinut, että olisi puhuttu vain Muotsikasta, vaan meitä kulttuuritoimittajiakin on simputettu kilometrin pituisilla nimihirviöillä, jossa on tärkeintä nostaa esiin se ammattikorkeakoulu, joka siis on vain yksi hallinnollinen tapa järjestää koulutusta. Ei sillä koululla ole mitään erityistä vetovoimaa ilman taiteen ja muotoilun koulutusta.

Siitä vain brändäämään jatkossa LAMK:ia linjoilla, joita tarjoavat ihan kaikki muutkin. Eivät ne kaikki tradenomit ja insinööritkään kuulemma työllisty, mutta sehän ei täällä huolettanut, kun haluttiin lopettaa huonosti työllistävät taiteen linjat. En väheksy ainuttakaan koulutusohjelmaa tai ammattiryhmää, mutta läheltä seuranneena tiedän useimpien kuvataiteilijoiden suhtautuvan työelämään sellaisella asenteella, josta kuka tahansa yrittäjyyttä saarnaava virkamies ja poliitikko voisi ottaa oppia. He todellakin keräävät elantonsa vaikka mistä pienistä puroista voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Harva heistä menee työttömyyskortistoon.

Toistan vielä: HÄVETKÄÄ LAHTELAISET PÄÄTTÄJÄT! Olisitte edes taistelleet, niin tappio ei tuntuisi niin pahalta. Ja tehkää nyt edes yksi ryhdikäs teko: erottakaa Lahden koulutuskonsernin johto, joka ei osaa pitää omien oppilaitostensa puolta. Sekä hallitus että toimitusjohtaja saisivat mennä.

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Kaatopaikan jumala on armoton

Osattomien olympoksen tapahtumapaikka on vahva kannanotto. Epälukuinen miesjoukko asuu kaatopaikalla, jonne miehet ovat luoneet kotinsa ja turvapaikkansa.Ensimmäisten sivujen kohdalla mietin, haluaako kirjailija Yasmina Khadra kertoa niistä unohdetuista, jotka kehityksen takapihoilla yrittävät sinnitellä etsimällä myytävää kaatopaikkojen ankeudesta.

Tulkinta olisi mahdollinen edellisten kirjojen perusteella, sillä vaimonsa nimellä kirjoittava entinen Algerian armeijan upseeri on kuvannut mm. talibanien hirmuhallintoa romaanissaan Kabulin pääskyset. 

Mutta ei, sillä nyt eletään vapaiden miesten jumalvuorella, jossa soitetaan banjoa, kerrotaan tarinoita ja kasvatetaan koiranpentuja. Täysin vapaita tosin ovat vain äreät erakot; muut ovat pelon ja välittämisen sitein kiinni toisissaan.

Silmäpuoli musikantti Ach raivoaa Juniorille, joka välillä kyttää autoja tai katsoo kaupunkiin päin. Aallonmurtajan Pašša johtaa sotahullun, autistikaksosten, alkemistin ja harmaiden miesten jengiä karismalla ja kovalla äänellä. Silti hän lähes kuolee ikävästä, kun nuori rakastaja lähtee. 

Kuviota saapuu sotkemaan Ben Adam, lierosaarnaajan ja oikean messiaan välimuoto. Hänen kaunis puheensa ja puhdas ilmiasunsa muistuttavat Juniorille, että pelätyssä kaupungissa saattaisi odottaa oikea rakkaus. 

Tähän asti teos on vahvaa kerrontaa, minkä Lotta Toivasen suomennos hyvin välittää. Kaatopaikan miljöö haisee ja tuo mieleen uskomattomia kuvia, ristiriitaiset henkilöt valtasuhteineen tulevat iholle. 

Alan jo etsiä syvempiä merkityksiä kaatopaikalle ja sen erityisille asujille. Mietin, miksi siellä asuu vain yksi nainen. Onko teos puheenvuoro syrjäytyneiden miesten puolesta?

Sitten lässähtää. Ach avautuu menneisyydestään ja ajaa rakastamansa Juniorin kaupunkiin. Vuosien odottelun jälkeen Juniori palaa ja kertoo surullisesta retkestään. 

Enää en löydä tarinasta muuta kuin lohduttoman ajatuksen siitä, ettei kerran kaatopaikalle joutunut voi koskaan päästä sieltä pois. Ehkä se on kirjailijan tarkoitus.

Ina Ruokolainen

Yasmina Khadra: Osattomien olympos. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011,  185 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 19.9.2011. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Terroristien pommit tikittävät lähiöissä - tai sitten eivät

2001 keväällä Jyllands-Postenin toimittaja Orla Borg sai hienon idean: miksei kirjoitettaisi juttusarjaa tanskalaisesta muslimiperheestä matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaan. Sarja valmistuikin ja herätti ansaittua huomiota ennakkoluulojen hälventäjänä islamilaista kulttuuria kohtaan.

Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.

Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.

Borg kertoi pitäneensä kuvien julkaisua huonona ideana ja myös kertoneensa sen etukäteen toimituksessa. Silti hän ei olisi ikinä osannut ennustaa reaktiota, joka niistä kuvista syntyi muutaman kuukauden jälkeen islamilaisissa maissa. Uhka on voimassa edelleen, mikä näkyy edelleen Jyllands-Postenin toimitalon portilla ja turvatarkastuksessa. Tiukka henkilöllisyyden kontrolli, ei valokuvia sisääntulosta, ei lupaa käyttää Twitteriä vierailun aikana.

Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.

Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.

2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.

Kävimme tutustumassa pariin tällaiseen lähiöön, joista Tanskan suurimpana Gellerupparken on ilmiö myös maan ulkopuolella.  Maahanmuuttajien kauppoja sisältävän Bazar Vestin entinen vetäjä Jørgen Skov väitti, että suurimmat ongelmat aiheutuvat alueella vallitsevista "klaaneista", etenkin muutamasta palestiinalaisperheestä. Hänen mukaansa moskeija voi olla kätevä paikka hoitaa asioita ohi viranomaisten, mutta ei hänkään pelkästään uskontoa syytä. Basaarin edustallakin myytiin ihan kätevästi somalien käyttämää khat-huumetta. Huumekaupalla ei ole mitään tekemistä myyjien tai ostajien uskonnon kanssa, vaan khatin käyttö on heillä kulttuurinen ongelma - aivan kuten viina suomalaisissa ongelmalähiöissä.

Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.

Asukasaktiivi Helle Hansen ja Bazar Vest

"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."

Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.

Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.

28-kerroksisten Gellerup-talojen ylimmistä kerroksista on hienot näköalat Aarhusin yli. 1970-luvulla lähiö oli vielä hyvin suosittu työssäkäyvien ja opiskelevien etnisten tanskalaisten asuinpaikka, nykyään asukkaista yli 90 prosentilla on maahanmuuttajatausta.

Osallistun kuusiviikkoiselle journalistien täydennyskoulutuskurssille Århusissa (Aarhusissa), Grönlannin Nuukissa, Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Toisen viikkomme teemoja olivat maahanmuutto, islam ja terrorismi.

Palautetaan kirjastoon

Kirjastoon lähtevät aivan kohta luetut, ajankohtaiset kirjat:

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Tartuin kirjaan, koska saksalainen kirjailija osallistui Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä. Sujuvasti kirjoitettu Suomi-ihastelu, jossa olin aistivinani pientä kieli poskessa -henkeä.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Jännärin muotoon puettu tarina siitä, miten intialainen kulttuuri edelleen ajaa surmaamaan ei-toivottuja tyttöjä. Kirjassa on muutama todella hienosti toteutettu väkivallan kuvaus tyyliin "kaikkea ei tarvitse sanoa", mutta juoni jännärijuoni tökkii, samoin osa henkilöistä. Ehkä nämä asiat korjautuvat jatko-osassa, joka kuulemma on jo Desain kustantajalla. Kirjoittamani Desain haastattelu löytyy täältä.

Annelies Verbeke: nuku! Belgialaisen nuoren naisen esikoinen on tehokas näyttö kyvystä kirjoittaa arjesta ja ihmissuhteista absurdin kautta. Myös AV alusti Messilässä.

Kaikki nämä kirjat löytyivät Lahden hyvästä kirjastosta aivan kirjailijakokouksen alla. Nyt lähden hakemaan Bengt Jangfeldtin teosta Axel Munthe: Tie Caprin huvilalle.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Aikuista elokuvaa, viisaita kirjoja

Kävin hyvässä seurassa katsomassa elokuvan Vuosi elämästä. Siinä oli paljon hyvää (ja seuralaiseni piti elokuvasta aivan valtavasti), mutta se jokin puuttui. Näyttelijät ovat sekä hyviä että uskottavan oloisia; on suorastaan ihastuttavaa katsoa eurooppalaista elokuvaa, jossa kenenkään ei tarvitse olla Hollywood-mitoissa.

Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.

En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.

-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.

Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.

---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.

Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.

Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.

-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.

Varasto, elämä ja kuolema

Kävin perjantai-iltana, harvinaisen työntäyteisen ja raskaan viikon jälkeen katsomassa Varasto-näytelmän Lahden kaupunginteatterissa. Arto Salmisen tiukka teksti oli saanut veroisensa toteutuksen, jossa oli sekä huumoria että asennetta ja ennen kaikkea hyviä roolitöitä. Ei ole ihan helppoa esittää kouluttamatonta, kieroa tai tyhmää varastomiestä tai myyjää niin, että hänestä löytyy myös muita ominaisuuksia. Tai pistää näytelmän kaksi varasta vastaamaan sen filosofisesta ja moraalisesta sanomasta. Vielä vaikeampaa on kertoa tuo tarina niin, että ihmisistä pitää ja heistä välittää. Näytelmän alatyylin sanoilla ryyditetty dialogi ei viljele kirosanoja tai sukupuolielinten lempinimiä shokeerauksen vuoksi vaan oikeissa yhteyksissä vahvistamassa sanomaa siitä, miten osa ihmisistä tiputetaan tämän yhteiskunnan marginaaliin. Tarvitaan siis sekä hyvä teksti että kunnon esittäjät.

Näytelmän kirjoittaja Arto Salminen ei koskaan ehtinyt nähdä tekstinsä kantaesitystä Kansallisteatterissa, sillä hän kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen 46-vuotiaana. Kannattaa lukea Harri Haanpään muistosanat WSOY:n sivulta, niissä on kerrottu perusasiat tinkimättömän kirjailijan suhtautumisesta elämään ja etenkin työhönsä, kirjoittamiseen.

Perjantai-illan teatterikäyntini osui tilanteeseen, jossa olin juuri kuullut toisen tinkimättömästi työhönsä suhtautuneen kirjoittajan, Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikön Asko Hynnisen kuolemasta. Hänkin menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen aivan liian varhain, 52-vuotiaana. Muistan parikymmentä vuotta nuoremman Askon, jonka kanssa järjestimme koulutuksia kollegoille ja väittelimme tiukastikin journalismista ja sen tekemisestä, välillä kulttuuristakin. Viimeisen henkilökohtaisen keskustelun kävin hänen kanssaan noin kuukausi sitten Tuomari Nurmiosta ja taiteilijaa käsittelevästä Dumari-kirjasta, jota me kummatkin pidimme sekä erinomaisen hyvänä elämäkertana että yhteiskunnallisena ja kulttuuria käsittelevänä ajankuvana. Ikävä tulee Askoa ihmisenä ja hänen teräviä huomioitaan.
Askon muistosanat voi lukea tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien paperilehdestä, ne kirjoitti päätoimittaja Heikki Hakala.

Pasolini ja Jeesus

Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.

Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.

Nähty: Enron

Pääsin eilen näkemään Kari Heiskasen Helsingin kaupunginteatteriin ohjaamaan näytelmän Enron, joka oli suuri menestys reilu vuosi sitten Lontoossa. Vaikuttava käsikirjoitus 1981 syntyneeltä Lucy Prebbleltä, tapahtumista 1990-luvun lopun osakehuumasta ja 2000-luvun alun romahduksesta. Hieno tulkinta, jossa sekä ohjaaja että näyttelijät tiesivät, miten tarina pitää kertoa. Hyytävää ja hauskaakin, koko ajan hyvä rytmi päällä. Suosittelen kaikille, joita kiinnostavat tulkinnat yhteiskunnasta ja rahasta.