Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella

Lia Gasbarran kanssa kirjoittamani ja Reilika Landénin kuvaama sieniruokakirja Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella on ilmestynyt. Kirjojen pitäisi olla kaupoissa muutaman päivän sisällä.

Lisää kirjasta kerron sienestys- ja ulkoilublogissani Pro Mustarouskussa. Se on jo nyt sovittu, että Lia ja minä esiinnymme syksyllä Helsingin kirjamessuilla kertomassa kirjasta.

Kirjailijakokouksen alustukset

Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen alustukset ovat nyt myös netissä luettavissa. Osa esseistä toimii ihan sellaisenaan, joten suosittelen. Esimerkiksi Davide Enian lukijaa huijaava kertomus isosisänsä tanssista karkuun teloittajia on suorastaan valloitava.

Sain muuten Lahden kaupunginkirjastosta Enian kirjan Maan päällä lainaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen ihailen miehen kirjailijankykyjä ja huokailen hänen kuvaamansa Sisilian ihmiskuvaa. Sehän on ihan varmasti tarkoituskin...

Kieli, kansallisuus ja identiteetti

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Messilässä on nyt ohi. Ja hyvin loppuikin, sillä jo aika väsähtäneiden kirjailijoiden viimeinen paneeli oli hauska, kiihkeä, välillä vähän turhautunutkin.  Aurinkoinen sää herätti jopa anarkistisiin tekoihin: Per Ole Persson komensi osallistujat avaamaan teltan seinän auki auringolle.

Seurasin ajatuksia Twitter-tililläni (InaFrancisca), jossa merkitsin ne #kirjailijakokous-tunnuksella. Muutama muukin paikalla ollut twiittasi samalla hashtagilla.

Pääsin kuuntelemaan alustuksia kolmena päivänä iltapäivisin ja lisäksi ehdin eilisiltaiseen runoiltaan. Sibeliustalolla oli yllättävän väheä siihen nähden, miten innostava tapahtuma se on: yhdistelmä käsittämättömien kielten surinaa, antaumuksellisia, rohkeita ja pelokkaita esiintyjiä ja tietenkin suurta lahjakkuutta. Runoista oli jälleen kerran tehty vihko, johon runot on suomennettu ja painettu usein myös alkukielellä ja englanniksi.

Kielet, kansallisuudet ja identiteetit olivat hyvin vahvasti esillä Murtuvat muurit -otsikon alla, hieman eri tulokulmasta kuin usein aiemmin. Ulkomaisista vieraista moni oli pakolainen, vaihtanut kieltä tai kuului vähemmistöön. Paikalla ei ollut yhtään englannin kielellä kirjoittavaa kirjailijaa - toki englantia käytettiin paljonkin keskustelussa. Olipa ihana kuunnella italiaa, galiciaa, espanjaa, ranskaa, venäjää ja ties mitä kieliä! Näistä osaan vain italiaa, lopusta sain selvää tulkkien hienon työn ansiosta. Tulkit saivat ansaitut aplodit kokouksen lopuksi.

Kirjailijakokouksesta bloggasi säännöllisesti mm. pitkän linjan toimittaja Kari Naskinen. Osallistujista ainakin Heikki Aittokoski heitti oman alustuksensa heti verkkoon. Kirjailijan blogissa on muitakin kokousta koskevia tekstejä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kirjailijakokouksen omaa sivua ja sen blogia.

Kirjailijat, muurit ja minä

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous aloitti keskustelut eilen Hollolan Messilässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Lahden keskustasta. Tänä vuonna teema on Murtuvat muurit, joka jälleen kerran on tarpeeksi monimielinen ja kuitenkin tarkka saadakseen kirjailijat pohtimaan muureja sekä kirjoittamisessaan että yhteiskunnissa ympärillään. Messilässä onkin läsnä sekä pakolaiskirjailijoita että ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet teoksensa marginaalissa.

Pääsin mukaan aamulla alkaneeseen kokoukseen vasta iltapäivällä, jonne vei kätevästi ilmaisbussi. Olinkin sitten ainoa matkustaja siinä kuljetuksessa. No, illalla keskustelujen päätyttä meitä oli jo kymmenkunta.

Iltapäivän keskustelussa esiintyivät algerialainen Farid Benyoucef, suomalainen Johanna Venho ja Unkarin transsilvanialainen Anna T. Szabó. Benyoucefin lukema katkelma hänen saarrettuun Palestiinaan sijoittuvasta kirjastaan oli hyvin koskettava, ehkä jopa hieman naiivi: siinä pieni lintu lopulta ylitti vankilankin muurit viemällä viestejä - jopa spermaa - vangitulta mieheltä vaimolleen.

Mutta ajatus naiiviudesta karisi saman tien, kun kirjailija alkoi kertoa algerialaisten kokemasta apartheid-politiikasta Ranskan hallintovuosina ja pitkästä sisällissodasta 1990-2000-luvuilla. Selvisi sekin, ettei B. lataa kovin paljon toivoa arabikevään kaltaisille vallankumouksille, sillä aina on valtaan päässyt vallankumouksen voittaja alkanut sortaa toisia uskonnon ja politiikan keinoin. Algeriassa on voimassa sharia-laki, joka ei esimerkiksi anna juurikaan oikeuksia naisille.

Johanna Venhon esityksen muurit olivat kirjailijan sisällä. Niistä Venho oli pyrkinyt irti kirjoittamalla Jaana Seppäsen kanssa dialogiin perustuvan teoksen Revitään rikki se rakkaus. Eniten minua viehätti Venhon pohdinta siitä, miten kirjailija joutuu usein pyörimään oman napansa ja ajatustensa ympärillä: "Mutta miksi kaipasin dialogia? Mikä minua oli alkanut kirjoittamisessa väsyttää? Minä. Minä. Minä maailmassa. Synkkä yksinpuhelu. Minun lävitseni nähty historia ja yhteiskunta...."

Keskustelin Venhon ajatuksista teltan ulkopuolella hetken kirjailija Eeva-Kaarina Arosen kanssa, joka entisenä toimittajana ymmärsi toimittajan ammatin yhden edun verrattuna osaan kirjailijoista: dialogia on aina käytävä vähintään lehden sisällä, nykyään myös lukijoiden kanssa.

Anna T. Szabón alustuksen aikaan oli jo pakko puikahtaa hakemaan kahvia, joten osa siitä meni ohi. Sen sijaan keskustelussa kiinnitin huomiota siihen, miten kirjailija selvästi harmistui toiselle puheenjohtajalle Joni Pyysalolle, joka kysyi häneltä suhdetta itäblokin ja Neuvostoliiton aikaan.

Alustuksessaan (jonka sain kirjallisena lehdistötilasta) kirjailija oli toki aloittanut kokemuksistaan Itä-Euroopan muurientakaisesta elämästä. Tärkeintä siinä hänelle oli kuitenkin transsilvanialaisuus, jota hän oli kokenut 15-vuotiaaksi asti ensin romanialaisena, sittemmin unkarilaisena. Pienen marginaalikansan jäsenenä hän oli joutunut kokemaan väheksyntää ja muukalaisuutta. "Tätä arvokasta läksyä en koskaan unohda, opin katselemaan maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta, mikä kirjailijalle on hyvin hyödyllistä."

Tänään pääsen Messilään taas vasta iltapäivällä, vaikka alun perin oli tarkoitus istua koko päivä teltassa. Menetän siis ainakin kovasti kohutun italialaisen Davide Enian esityksen, mutta yritän korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Maan päällä, kunhan saan sen kirjaston varausjonosta. Illalla on kansainvälinen runoilta Sibeliustalossa, sinne on ehdottomasti mentävä.

Mahdollisuus lukea nuortenkirjoja

Aika moni meistä lukee lastenkirjoja, kun omat lapset ovat pieniä. Paljon harvempi enää tutustuu nuortenkirjoihin, vaikka ehkä toivookin omien lasten niitä lukevan. Harry Potter -ilmiö on harvinainen. Sääli, sillä nuortenkirjoissa käsitellään monia sellaisia teemoja, joiden kanssa aikuisetkin kipuilevat koko ajan: perhettä, rakkautta, erilaisuutta, kiusaamista, oman tiensä löytämistä ja vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä.

Omat lapseni ovat jo reippaasti yli kaksikymppisiä, mutta luen edelleen mielelläni hyviä nuortenkirjoja sekä työn puolesta että ihan omaksi ilokseni. Ensi viikolla pääsen jälleen kerran vetämään Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, minkä varjolla olen innolla uponnut Terhi Rannelan, Anneli Kannon ja Sari Peltoniemen viimeaikaiseen tuotantoon.

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon on varsin hurja fantasiakirja, josa pelottavat pohjoisen henget alkavat ahdistaa puoliksi kolttasaamelaista päähenkilöä, Jounia. Lukiessa pystyin hyvin palauttamaan mieleen ne pelot, joita minulla oli kaikkea selittämätöntä kohtaan Jounin ikäisenä yläkoululaisena. Aikuisena uskon löytäneeni toisen tason, kertomuksen Jounin kasvusta omien päänsisäisten pelkojensa voittajaksi.

Luin myös Peltoniemen viehättävän kirjan Kissataksi. Siinä pikkupoika oppii kissojen kielen käydessään tapaamassa vanhaa naista, jolla on vain kissat seuranaan.

Terhi Rannelan kirjojen päähenkilöt ovat räväköitä lähes aikuisia, joilla on seurustelu- ja seksielämää ja vahvoja mielipiteitä omasta elämästään ja jo vähän ympäröivästä yhteiskunnastakin. Scarlettin puvussa on pinnalta katsoen vaaleanpunainen kertomus Viivistä, joka pitää suosittua muotiblogia ja valmistautuu vanhojen tansseihin suunnittelemalla maailman ihaninta Tuulen viemää -pukua. Kesästä kevääseen tapahtuu kuitenkin paljon sekä Viivin rakkauselämässä että hänen ympärillään puutaloalueella, jota uhkaa purkaminen. Kesken on vielä kirjailijan teos Jäämeri, jäähyväiset ja minä.

Anneli Kanto sai viime vuonna Anni Polva -palkinnon Futistyttö-sarjaan kuuluvasta Huippuvalmentaja-kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea pöydälläni odottavia sarjan kirjoja, mutta otan yhden mukaan jo tämän päivän työmatkalle Helsinkiin. Sen sijaan luin jo viime vuoden puolella Kannon ja Rannelan yhdessä kirjoittaman elämyksellisen Tähystäjäneito-kirjan, josta kirjoitin aiemmin.

Fantasiaa ja tyttötarinoita

Tämä on mainos! Suosittelen hakemaan kahden päivän lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutukseen, joka järjestetään 8.-9.toukokuuta Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kokemusteni perusteella paikalle saadut kirjailijat, tutkijat ja muut lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntijat ovat aina sekä innostavaa että tunnollista porukkaa. Tiedossa tietoa, keskustelua ja hyvää huumoria, tällä kertaa vahvojen tyttökuvien ja fantasian näkökulmasta. Suosittelen!

Ohjelma alla, tarkemmat ilmoittautumisohjeet myös Päijät-Hämeen kesäyliopiston nettisivulla. Ilmoittautumisaikaa tämän viikon, mutta paikkoja voi kysellä vielä ensi viikolla.

FANTASIAA JA TYTTÖTARINOITA NETTINATIIVEILLE JA SIVUJEN SELAAJILLE

Aika 8. – 9.5.2012 tiistai klo 10.00-17.00, keskiviikko klo 9.00- 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen ja FT, tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 8.5.2012
10.00 – 10.15 Kurssin avaus
10.15 – 12.30 Kirjan paikka nettinatiivien mediamaailmassa. Voittaako pelien lumo ja fanifiktion viehätys perinteisen kirjan? FT, erikoistutkija Annikka Suoninen
12.30 – 13.30 Lounastauko
13.30 – 14.30 Verkot vesiin – lukija esiin! Mihin kirjailijablogeja ja -nettisivuja tarvitaan? Kirjailijat Anneli Kanto & Terhi Rannela
14.30 – 15.00 Kahvitauko
15.00 – 16.30 Kanto & Rannela jatkuu
16.30 – 17.00 Yhteenveto
Keskiviikko 9.5.2012
9.00 – 9.15 Päivän avaus
9.15 – 12.00 Velhoista vampyyreihin: lasten ja nuorten fantasiakirjallisuus 2000-luvulla, Kirjastonhoitaja, YM Tuija Mäki
12.00 -13.00 Lounastauko
13.00 – 14.00 Fantasian monet kodit, Kirjailija Sari Peltoniemi
14.00 – 14.30 Kahvitauko
14.30 – 15.30 Sari Peltoniemi jatkuu
15.30 – 16.00 Yhteenveto

Maksu 175 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 20.4.2012 mennessä suoraan kesäyliopistoon.

Suurmiesten historiasta syntyi verevä romaani

Kanadalainen Annabel Lyon ei antanut periksi, kun kustantaja epäili hänen ideaansa historiallisesta romaanista ilman naispäähenkilöä ja rakkaustarinaa. Onneksi, sillä filosofi Aristoteleen ja valloittajakuningas Aleksanteri Suuren hedelmällisen ristiriitaisesta suhteesta kertova Aleksanterin opettaja on löytänyt lukijoita jo parissakymmenessä maassa.

Teos kuvaa seitsemän vuoden periodia, jolloin Aristoteles opettaa nuorelle Aleksanterille luonnontieteitä, historiaa, etiikkaa ja muita tärkeinä pitämiään henkisiä arvoja. 

Vastassaan hänellä on aluksi 13-vuotias hemmoteltu kakara, myöhemmin jo nuori soturi, joka kärsii ilmiselvistä sotatraumoista mutta on myös älykäs ja taitava. Samaan aikaan Aleksanterin isä Filippos, Makedonian kuningas, käy jatkuvia sotia naapurikansoja vastaan.

Kuva: Philip Chin

Teos on maanläheinen, kiinnostava ja erittäin vetävästi kirjoitettu tarina ajanjaksosta 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Lyon on karistanut harteiltaan kaikki aiempien sukupolvien sievistelevät tai ihailevat kuvaukset filosofista ja valloittajakuninkaasta ja antaa hahmojensa haista, kuolla, naida ja kiroilla – kuten myös rakastaa, tehdä teatteria, opiskella ja elää perhe-elämää.

- Kuvaan sotilaiden yhteiskuntaa, jossa sanottiin asiat juuri niin kuin ne ovat. Mutta samalla haluan näyttää syyt, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa tietyllä lailla.

Lyon sai idean 2009 julkaistuun kirjaansa New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, kun hän etsi selitystä ja lohtua Aristoteleen teoksista. Sieltä löytyi mies, joka koko ikänsä taisteli etsiäkseen kultaista keskitietä ääripäiden välissä. Teoksen englanninkielinen nimi The Golden Mean viittaa juuri tähän.

- Aristoteles kirjoitti asioista, jotka ovat hyvin moderneja ja tosia: hyvästä elämästä ja kunnon kansalaisista, tavoista välttää äärimmäisyyksiä. Toisaalta hän kuvaa hyvin läheltä melankolian ja luovan temperamentin suhdetta puhumalla mustasta sapesta, joka tekee kuumana ihmisestä helposti suuttuvan, eroottisen, älykkään ja puheliaan ja kylmänä taas tylsän ja masentuneen. Nykyään puhumme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjailija olikin aluksi kiinnostuneempi filosofista, josta hän halusi tehdä pelottavan älykön sijasta elävän ihmisen. Sen hän ratkaisi kuvaamalla tämän perhe-elämää, seksiä, ruokailuja, vaimoa, lapsia ja orjia. 

Lyon osoittaakin hyvin, miten ristiriitaisessa maailmassa aikansa älykkö joutui elämään.

- Kirjoituksissaan Aristoteles on aikamoinen naistenvihaaja eikä esimerkiksi pitänyt naisten kouluttamista tärkeänä, mutta toisaalta testamentissaan hän haluaa huolehtia tyttärensä Pythiaan ja vihkimättömän toisen vaimonsa tulevaisuudesta. Pythias on seuraavan kirjani keskeinen henkilö, sillä miesten kirjan jälkeen haluan kirjoittaa naisista.

Seitsemän vuotta kestäneen kirjoitustyön aikana Lyon sai kaksi lasta ja käytti heitä Aristoteleen lasten malleina. Samaan aikaan hän seurasi maailman tapahtumia kuten uutisia Afganistanista palaavista kanadalaisista sotilaista.

- Aleksanteri kärsii väkivaltaisista kohtauksista, masennuksesta, alkoholismista ja painajaisista, aivan samoista asioista kuin nykypäivän sotilaat. Hän oli myös lapsisotilas ja tappoi jo 12-vuotiaana, mitä pidämme tänä päivänä traagisena asiana.

Lyonin kanadalainen kustantaja oli kirjoitustyön aikana huolissaan siitä, miten kirjailija onnistuu yhdistämään jo lapsena traumatisoituneen Aleksanterin myöhempään oppineeseen kuninkaaseen, joka luki Homerosta ja oli kiinnostunut myös valloittamiensa maiden historiasta. 

Siihen lukija saa vastauksen keskusteluista, joita Aristoteles ja Aleksanteri käyvät. 

Ina Ruokolainen

Haastattelu on julkaistu 30.10.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Tapasin kirjailija Annabel Lyonin lauantaina 29.10. Helsingin kirjamessuilla, joilla hän esiintyi tänään sunnuntaina. Etelä-Suomen Sanomien tuoreet ja kauniit henkilökuvat otti Anne Vatén, mutta niihin minulla ei valitettavasti ole käyttöoikeuksia.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Avain 2011, 310 s.

Palautetaan kirjastoon

Kirjastoon lähtevät aivan kohta luetut, ajankohtaiset kirjat:

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Tartuin kirjaan, koska saksalainen kirjailija osallistui Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä. Sujuvasti kirjoitettu Suomi-ihastelu, jossa olin aistivinani pientä kieli poskessa -henkeä.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Jännärin muotoon puettu tarina siitä, miten intialainen kulttuuri edelleen ajaa surmaamaan ei-toivottuja tyttöjä. Kirjassa on muutama todella hienosti toteutettu väkivallan kuvaus tyyliin "kaikkea ei tarvitse sanoa", mutta juoni jännärijuoni tökkii, samoin osa henkilöistä. Ehkä nämä asiat korjautuvat jatko-osassa, joka kuulemma on jo Desain kustantajalla. Kirjoittamani Desain haastattelu löytyy täältä.

Annelies Verbeke: nuku! Belgialaisen nuoren naisen esikoinen on tehokas näyttö kyvystä kirjoittaa arjesta ja ihmissuhteista absurdin kautta. Myös AV alusti Messilässä.

Kaikki nämä kirjat löytyivät Lahden hyvästä kirjastosta aivan kirjailijakokouksen alla. Nyt lähden hakemaan Bengt Jangfeldtin teosta Axel Munthe: Tie Caprin huvilalle.

Saako kirjailija puhua vaikeita?

Palaan vielä Lahden eli Messilän kirjailijakokouksen tunnelmaan, jota ainakin kaksi lehteä, Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat, käsitteli tällä kertaa harvinaisen paljon ns. suuren yleisön näkökulmasta. Teltasta ja nurmikolta oli löydetty ihmisiä, jotka tunsivat olonsa vieraaksi, kun eivät tunteneet kokouspaikalta ketään muuta tai heti ymmärtäneet, mitä kirjailija ehkä haluaa alustuksessaan sanoa.

HS:n Noora Mattila jatkoi teemaa tänään kulttuurisivun näkökulmassa, jossa hän jakoi kirjailijoiden alustukset kolmeen kategoriaan. Ensiksi oli runollisia tekstejä, jotka käsittelevät subjektiivisesti kirjailijan työtä, arkipäivää. Toiseksi oli korkealentoista pohdiskelua, jotka Mattila piti lähinnä oman oppineisuuden todisteluna, jolla taas haetaan oman ryhmän hyväksyntää. Ja sitten oli muutama yhteiskunnallinen puheenvuoro, joita pitivät enimmäkseen kehitysmaista (!) tulevat kirjailijat. Positiiviseksi poikkeukseksi Mattila nosti Olli Jalosen, joka osasi yhdistää yhteiskunnallisuuden ja kirjailijan työn. Jalosta koskevasta havainnosta olen tismalleen samaa mieltä: alustus oli itsessään hienoa kirjallisuutta ja samalla viiltävän hyvä yhteiskunnallinen kannanotto kirjailijan tehtävästä maailmassa.

Senkin olen valmis allekirjoittamaan, ettei jokaisen alustuksen jokainen rivi varmaankaan palvellut kokouksen tärkeintä tehtävää, keskustelua. Ei välttämättä ole helppo tarttua ranskalaisessa kammiossa pitkään pureskeltuun ajatuskulkuun, jos sitä ryydittävät kulttuuri- ja kielierojen lisäksi kirjoittajien ja kuuntelijoiden hyvin erilaiset taustat. Vaikka yhä useampi kirjailijakin on nykyään korkeasti koulutettu, ei jokaisella sentään ole filosofian, kielitieteen, matematiikan tai historian arvosanaa taskussaan. Joku on syntynyt 1930-luvulla ja elänyt jo monta sotaa, toinen on ollut pikkulapsi vielä Berliinin muurin kaatuessa. Tämä sama koskee tietysti myös yleisöä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kirjailija ei saisi puhua vähän vaikeitakin, jos edes yksi muu osallistuja saa kiinni hänen ajatuksestaan ja pystyy siitä keskustelemaan. Välillä on ihan hyvä joutua hetkeksi haukkomaan henkeään ja pohtimaan, mikä olikaan tässä se olennaisin näkökulma. Joskus oivallus löytyy filosofiasta, toisen kerran henkilökohtaisista kokemuksista, aika usein historiasta.

Olen itse 1950-luvun lopussa syntynyt, paljon lukenut ja ainakin muodollisesti korkeakoulutettu. Kuuntelin alustuksia välillä suurella mielenkiinnolla, välillä ajatukset harhailivat ties missä. Loistavista tulkeista huolimatta paljon meni pääni yli Messilän harmaalle taivaalle, kuten Mattila asiaa kuvaili.

Me voimme joka päivä lukea aivan riittävästi helpoiksi paketoituja, sataan kertaan pureskeltuja, hajuttomia ja mauttomia tekstejä ympärillämme julkaistavista lehdistä, valitettavan usein myös kirjoista. Voisi tehdä hyvää joskus pysähtyä kuuntelemaan ja lukemaan tekstejä, joita ei heti ymmärrä. Keskustelua seuratessa on tietenkin vaikea enää palata kuulemaansa, mutta kirjailijakokouksen nettisivu auttaa tässäkin. Onneksi lähes jokainen puhuja antoi luvan julkaista alustuksensa, joista suosittelen nyt aluksi Olli Jalosen kristallinkirkasta tekstiä.

Muut tekstit löytyvät täältä. Tervemenoa lukemaan ensin alustuksia, sitten kunkin kirjailijan tuotantoa. Minä hain kirjastosta tänään Jalosen Poikakirjan.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Tatun ja Patun ja Ellan ystäville

Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.

Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.

Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.

Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.

Pienten ideoiden kirjamessut

Kävin tämänvuotisilla Lahden Kirjamessuilla molempina viikonlopun päivinä. Päämotiivini oli tavata kulttuurista kiinnostuneita tuttavia, mutta olin etsimässä myös uusia lähteitä ja ideoita omaan työhöni kriitikkona ja toimittajana. Kovin paljon en osannut odottaa, sen verran sattumanvaraista tiedottaminen oli. Etukäteen tullut messulehti ei juuri houkuttanut lukemaan, nettisivuilla on lisäksi ihan liikaa kielivirheitä.

Itse messut sen sijaan olivat myönteinen yllätys. Niiltä puuttuivat isot kustantajat, mutta se ei ole ongelma sellaiselle ihmiselle, joka etsii muutakin kuin mahdollisimman halpoja kirjoja. Ja olihan niitäkin Rosebudin osastolla, joka edusti myös joitain isompia kustantajia. Pienkustantajat taas tarjosivat juuri niitä helmiä, joita usein ei saa kysymälläkään ketjukirjakaupoista. Ostin mm. Nastamuumio-kustantamon osastolta Lev Rubinšteinin runoteoksen Tässä olen minä ja Lázsló Szörenyin teoksen Pitkä viini.

Ehdottomasti parhaat ideat tarjosi tänä vuonna kuitenkin Sysmän kirjakylän osasto. Osastolla oli Sysmän kirjakylän oy:n julkaisemaa kirjallisuutta, omakustanteita ja monenlaisia ammattilaisia, mm. kirjoja korjaava Artnikkari. Vein tekijälle kaksi sukuaarretta entistettäviksi ja odotan tietysti jännityksellä, millaisessa kunnossa ne tulevat takaisin.

Moni menee kirjamessutapahtumiin ennen kaikkea kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja. Minä olen tässä suhteessa aika valikoiva, sillä mieluummin luen hyvän kirjan kuin kuuntelen löysän keskustelun sen ympäriltä. Tämän aamun aloitus, emerituspiispa Juha Pihkalan ja avaruus- tähtitieteen professorin Esko Valtaojan, haastattelu oli kuitenkin elävää ja sivistynyttä keskustelua. Haastattelija, kirjallisuusihminen Tuulikki Norrlin, ei turhaan lähtenyt keskeyttämään jutustelua sen parhaissa kohdissa. Kysymyshän on uskonnon ja tieteen mittelystä, jota herrat ovat nyt tehneet jo kahdessa kirjassa sen verran suvaitsevan hedelmällisesti, ettei kenenkään tarvitse ainakaan heidän takiaan erota kirkosta tai liittyä siihen.

En ole lukenut Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjaa, joten en osaa sanoa, pystyvätkö herrat olemaan yhtä hurmaavia kirjallisessa keskustelussa kuin elävinä - todennäköisesti. Asiasta kiinnostunut voi lukea vaikkapa Helsingin Sanomien tai Kansan Uutisten Verkkolehden arvostelut.

Kirjojen rakastajan verkkolukupiiri

Suosittelen Etelä-Suomen Sanomien uutta verkkolukupiiriä, jota vetää kirjojen rakastaja Tuulikki Norrlin.

Olen noin kaksi vuotta osallistunut hänen kanssaan ihan vanhanaikaiseen lukupiiriin, jossa joukko ihmisiä istahtaa illaksi saman pöydän ääreen ruotimaan lukemaansa kirjaa. Keskustelu on aina ollut antoisaa ja Tuulikki sen kantavia voimia. Kaikille yhteinen päivämäärä ei kuitenkaan aina sovi, eivätkä kaikki muutenkaan pysty matkustamaan kotinsa ulkopuolelle. Heille verkkolukupiiri on loistava mahdollisuus keskustella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa! Ja myös meille, jotka haluamme lukea ja keskustella lukemastamme ihan missä vain.

Tuulikki esittelee verkkolukupiiriä ja haastattelee kirjailijoita myös tulevana viikonloppuna Lahden kirjamessuilla.

Tarinan iloisenhaikeat peijaiset

Lisäys (15.11.) alla olevaan tekstiin: Kirjakauppa Tarinan lopettajaiset olivat juuri niin iloiset ja täynnä kulttuuriohjelmaa kuin saattoi toivoa.

Pystykuvassa Lahden kaupunki- kulttuuriseuran palkitsemat henkilöt, jotka siis saivat tunnustuksen kirjallisuuden edistämisestä kaupungissa: (vas.) Anja Kuhalampi, Lasse Kantola, Alli Kantola ja Tuulikki Norrlin sekä poissaolevana Tuija Kakko.

(Alkuperäinen teksti 14.11.:) Kohta on aika lähteä sanomaan hyvästit kahden viime vuoden kantapaikalleni, Kirjakauppa Tarinalle. Ei auttanut, vaikka taustalla oli hienoa kulttuuritahtoa ja aika läheltä katsottuna myös hurjan paljon työtä. Pelkillä kirjojen myynnillä - ketjujen ulkopuolella - ei ilmeisesti todellakaan voi harrastaa kannattavaa liiketoimintaa. Tänään ovet sulkeutuvat kello 15 loppuunmyynnin jälkeen.

Mutta tuhannet kiitokset Tuulikki Norrlinille, jonka kaupassa ja järjestämissä tilaisuuksissa on ollut monta kertaa niin mukavaa, ettei kotiin olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ja siitä, että on tullut tartuttua moneen sellaiseen kirjaan, johon ei ilman suositteluja ja selailuja olisi tutustunut.

Ja vielä onnittelu siitä, että kauppias on yksi Lahden kaupunkikulttuuriseuran tämän vuoden palkittavista, jotka saavat tunnustuksen edistettyään tasokasta keskustelua kirjallisuudesta sekä yhteisöllistä luovaa henkeä Lahdessa.

Kirjailijat Messilän hengessä

Mukkulan kirjailijakokous on nyt sitten Messilän kokous - toki virallisesti edelleen Lahden kansainvälinen kirjailijakokous. Kaikki kunnia legendaarisille vuosille Mukkulan tammien alla, mutta onneksi organisaatiolla oli rohkeus muuttaa paikkaa ennen parin viikon takaista Mukkulan kartanohotellin konkurssia. Ja kuten kuvasta näkyy, aika historiallisesti upeissa maisemissa ollaan nytkin.

"Suuri yleisö" (joka ei koskaan ole ollut kovin suuri) ei vielä tänään paikalle löytänyt, mutta se ei kirjailijoiden keskustelua haitannut. Itse asiassa kuulin muutaman niin hienon ajatuksen tänään, että jo nyt kokouksen voi sanoa onnistuneen. Kuten toinen puheenjohtaja Jarmo Papinniemi summasi, teemasta Toisin sanoen päästiin jo aamupäivän ensimmäisen istunnon aikana niinkin perimmäisiin asioihin kuin lapsiin ja lapsuuteen. Philippe Claudel puhui lapsuuden lukukokemuksistaan (äiti luki lapsi sylissään), Riina Katajavuori kertoi Kerttu ja Hannu -runoistaan perinteisen sadun toisin tulkintana ja Christian Futscher ylisti lasten tapaa tehdä hedelmällisiä virheitä.

Iltapäivällä nautin erityisesti kuunnellessani kanadalaiseen George Elliot Clarken ryöppyävää alustusta kulttuurien sekoittumisesta ja kielen asemasta siinä hullunmyllyssä. Hänen omat juurensa ovat Afrikassa - tosin kahdeksan sukupolven takana - ihonväri musta, asuinpaikka Nowa Scotia ja nimi hyvin brittiläinen. Monesta kulttuurista, kielestä ja maanosasta vauhtia ottanut alustus herätti kohtalaisen vilkasta keskustelua amerikkalaisen kulttuurin ja englannin kielen dominanssista, mikä on tosiasia mutta ei välttämättä pelkästään "pahojen" amerikkalaisten eli USA:n kansalaisten vika. Clarke kun muistutti, että kolonialismia ja pyrkimyksiä siihen on ollut pitkään ja hallitsijat ovat vaihtuneet muinaisista roomalaisista espanjalaisiin ja portugalilaisiin.

Alustusten pitäisi ilmestyä kokouksen sivulle, mutta ainakaan tätä kirjoittaessa niitä ei sieltä vielä löydy. Clarken tapauksessa ylös kirjatusta pohjapaperista ei ole edes paljon iloa, sillä suurimman osan puheesta hän näytti inspiroivan paikalla. Keskustelut jäävät tietenkin myös kokematta, jos ei itse pääse paikalle. Siksi yritän huomennakin osallistua ainakin aamupäivän osuuteen, vaikka se viekin osan työpäivästä. Onneksi upean Riivaus-kirjan tekijä A.S. Byatt esiintyy aamupäivällä, sillä harmikseni Jayne Anne Phillipsin alustus osuus iltapäivään, jolloin minulla on ajat sitten sovittu työ muualla.

Huomenna aamupäivällä alustava Petri Tamminen pääsi hommiin jo tänään, sillä hänen hommakseen annettiin symbolisen tammen istuttaminen Messilän pihaan. Kyse oli tietenkin kielellisestä leikistä, sopivasta sukunimestä. Tapahtumaan sisältyy myös tulevaisuuden uskoa, sillä kirjojen, kirjallisuuden ja kirjailijakokouksen pitäisi kestää hengissä vähintään kolme-neljäkymmentä vuotta sopivan tammenvarjon kasvattamiseksi.

Vuosikertaa markkinoimassa

Tämä on mainos: olen menossa esittelemään Vuosikerta.fi-palveluamme Lahden kirjamessuille 21.-22.3. eli puolentoista viikon kuluttua lauantaina ja sunnuntaina. Sinänsä mielenkiintoinen kokeilu, että jo ennalta kyllä tiedän minkä tahansa verkkopalvelun häviävän 6-0 hypisteltäville kirjoille ja eläville kirjailijoille. Osastomme pitäisi houkuttaa messuilla vaeltelija kirjoituspöydän ja ruudun ääreen keskittymään puuhaan, joka on yleensä aika yksityistä: kirjoittamaan.

Toisaalta meillä on yhtiökumppanini kanssa kokemusta siitä, että käyttäjät ovat mielissään henkilökohtaisesta opastuksesta, vaikka he aivan hyvin selviäisivätkin tietokoneen ja nettipalveluiden käytöstä. Suurin osa muisteluikäisistä on yli viisikymmenvuotiaita ihmisiä, jotka eivät suorastaan ole syntyneet tietokoneen käyttäjiksi. Toisaalta aika moni heistä (meistä) on jo ehtinyt työelämässä tutustua ainakin johonkin osaan tietotekniikasta ja verkosta. Olisi vanhanaikaista olettaa, etteivät nykyiset eläkeläiset tai muutaman vuoden kuluttua sinne päätyvät pärjäisi netin kanssa - johan he varaavat matkansa ja hoitavat pankkiasiansakin pääasiassa verkossa.

Olemme kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, että palvelumme käyttöliittymä on helppokäyttöinen ja hyvillä ohjeilla varustettu. Osittain olemme onnistuneet, sillä aika moni on ryhtynyt kirjoittamaan Vuosikertaan ihan itsekseen. Toisaalta ahkerimmat kirjoittajat löytyvät joukosta, joka on kokeillut sekä henkilökohtaista sparrausta pilottikurssilla että omassa rauhassaan muistelemista. Henkilökohtaisella kontaktilla on siis yhä merkityksensä. Toivommekin, että Vuosikerta.fi voisi myös luoda jonkinlaisen yhteisön, jossa ennestään tuntemattomat voisivat myös tutustua. Tarinoiden kommentointimahdollisuus on alku tälle.

Messuille valmistautuminen on tietenkin iso ponnistus. Rahaa ja aikaa kuluu. On teetettävä esitteet ja hankittava osaston sisustus. On varmistauduttava siitä, että kone ja nettiyhteys taatusti pelittävät. Onneksi verkostossamme on hyviä yhteistyökumppaneita, vanhoja ja uusia. Ja ainakin minä odotan ihan innostuksella niitä keskusteluja, joita osastollamme ja sen liepeillä toivottavasti syntyy. Saa tulla kysymään ja kokeilemaan. Ehdotuksista ja moitteistakin on apua, kun kehitämme palveluamme eteenpäin.

Ruohonjuurella on kulturellia

En ole ihan hirveän innostunut lehtien omista (kulttuuri)palkinnoista, joiden pääasiallista tarkoitusta voi jokainen pohtia tykönään. Mutta nyt pitää kyllä varovasti kiittää Etelä-Suomen Sanomia linjauksesta uuden Aukusti-palkinnon finaalissa: joukkoon valitut viisi ovat helposti saavutettavaa ruohonjuurikulttuuria. Rockia, kesäteatteria, ulkoilmataidetta, kirjamessuja ja erilainen kirjakauppa.

Minä olen ehtinyt kokea viidestä ehdokkaasta kolme, eivätkä ne kaksi muutakaan olisi mahdottomia olleet. Erityisen paikallaan ovat mielestäni Vesijärven Rantagallerian ja Kirjakauppa Tarinan ehdokkuudet.

Eilisiltainen kirjailija Pauliina Suden vierailu Tarinassa oli yksi kaupan kymmenistä iltatilaisuudesta tänä vuonna. Kiinnostunutta väkeä riitti juuri sopivasti pikku puotiin, ja keskustelu kävi vilkkaana puolitoista tuntia. Kirjailija ja lukijat pääsivät vielä hyvin paljon lähemmäksi toisiaan kuin yksilläkään kirjamessuilla.

Kulttuurityöläisen pitää luottaa omaan näkemykseensä

Oikeassa kirjakaupassa käy naisten lisäksi miehiä ja sieltä saa myös puoli vuotta vanhempia kirjoja. Kirjakauppiaalla on aikaa seurustella ja hän kuulee mielellään asiakkaiden mielipiteitä siitä, mitä kirjoja hyllyyn pitäisi tilata. Näyteikkunan voi somistaa joskus vaikka värin mukaan. Kirjakaupassa myydään vain kirjoja (ja valikoituja taidekortteja), ei muistitikkuja, värikasetteja, Disney-penaaleita tai Barbie-värikyniä.

Mistä tällainen idealistinen puoti löytyy - jostain 1950-luvun kertomuksesta? Ei, vaan keskeltä Lahden kaupunkia, johon kirjakauppias Tuulikki Norrlin avasi vuosi sitten kirjakauppa Tarinan. Perjantaiaamuna pääsin kuulemaan Norrlinin ja toisen kulttuuriyrittäjän, kehystäjä-galleristi Aila Seppälän ajatuksia siitä, miksi joku vielä nykyään uskaltaa perustaa pelkästään laatuun ja omaan näkemykseen pohjaavan kulttuurialan pienyrityksen. Kumpikin naisista aloitti vuosi sitten ja tietää nyt, miten kvartaalit ovat sujuneet. Työtä on pitänyt tehdä ajoittain uskomattomia määriä, mutta nenä on pysynyt pinnan yläpuolella ja asiakaskunta on sopivasti laajenemassa.

Kuvassa vasemmalla Tuulikki Norrlin, oikealla Aila Seppälä Tarinan hyllyjen edessä.

"Kulttuurityöläiseen pitää luottaa omaan intuitioonsa, on vain aistittava asioita ja erotettava tärkeä ja vähemmän tärkeä toisistaan", Seppälä analysoi valintojaan. Omassa linjassa onkin ollut pitämistä, sillä kumpikin on kohdannut runsaasti epäilyä sekä julkisuudessa että yritysneuvoja antaneilta byrokraateilta. Uskolliset asiakkaat kuitenkin ovat osoittaneet, että palveluun perustuville liikeideoille on taas tilaa. "Ihmiset saattavat tulla kysymään, miten jokin loru menee. Moni tulee myös runojen ja klassikkojen perässä; juuri eilen tänne tuli mies, joka ei ollut löytänyt Seitsemää veljestä mistään muusta kirjakaupasta Lahdessa. Aina joku sitten myös ostaa jotain", Norrlin kertoo.

Normaalien uutuuksien ohella kirjakauppa Tarina tarjoaa laajan valikoiman runoja, paikallisten kirjoittajien omakustanteita, valokuvakirjoja ja lastenkirjoja. Kiinnostusta kirjallisuuteen se herättää myös runoiltojen ja kirjailijatapaamisten kautta. Oma lukupiiri on aloittamassa. Kahville voi poiketa koska tahansa.

Myös Kehystämö-galleria Aila Seppälän linja on avoin: näyttelyihin ovat tervetulleita niin läheisen koulun oppilaat kuin äidit lastenvaunuineen tai keskusteluun halukkaat eläkeläiset. Seppälä järjestää näyttelyitä mm. tamperelaisen Grafiikanpaja Himmelblaun kanssa. Seppälän oma spesialiteetti ovat vanhat valokuvat, joille hän on luonut oman kehysmalliston. "Olen käynyt valokuvista ihmisten kanssa pitkiä keskusteluja ja nähnyt, miten paljon taide ja kuva voivat koskettaa. " Valokuvakehystyksiä voi tilata myös Stockmannin ja Akateemisen kirjakaupan kautta.

Lisäys: melkein unohdin Tarinan paljastavan myydyimmät kirjat -listan vuoden ajalta.
Kertomakirjallisuus: 1. Hannu Väisänen: Vanikan palat (pokkari), 2. Hannu Väisänen: Toiset kengät, 3. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin, 4. Eeva Kilpi: Unta vain, 5. Jarkko Martikainen: Pitkät piikit ja muita kertomuksia.
Runot: 1. Milja Kuoppala: Samoissa askelissa, 2. T.S. Eliot: Neljä kvartettoa, 3. Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka.
Muut: 1. Hannu Kivilä: Lahtelaisten lukukirja, 2. Vintage Fashion. Muodin vuosikymmenet. 3. Lukupäiväkirja, 4. Seppo Kujanen: ...ionosfäärissä...-yömyöhällä, 5. Munkki Serafim: Vapaus, 6. Markku Koski: Julkisia eläimiä, 7. Franklin Foer: Jalkapallon maailmanselitys, 8. I.K. Inha: Unelma maisemasta, 9. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika, 10. Peter von Bagh: Sininen laulu.

Runomaratoniin Mukkulan nurmelle

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: Mukkulan kartanon nurmella järjestettävä Lahden 14. Runomaraton jatkaa tänään eilen alkanutta Runous voi hyvin -festivaalia. Lähtölaukaus puoliltapäivin, ohjelmaa iltakymmeneen asti.

Tänä aamuna olen erityisen iloinen siitä, että aurinko näyttää sittenkin paistavan. Kesäsade ei ole yleensä vaarallista, mutta ulkoilmafestivaalille kuitenkin tuhoisaa.

Kuva on kahden vuoden takaa, jolloin olin (oik.) pääjärjestäjän asemassa, vieressä arabian kielen ja kulttuurin asiantuntija Faruk Abu-Chacra. Tällä kertaakin Faruk on mukana, sillä Runomaratoniin on saatu tapahtuman kautta aikojen ensimmäinen irakilainen runoilija Reem Kais Kubba, joka kertoo naisen asemasta arabikulttuurissa ja lausuu omia runojaan sodasta ja raukkaudesta.

Varsinainen teema keskittyy hyvinvointiin hyvin laajalla pensselillä mielenterveystyöstä leikkimielisiin maraton-juontajiin sekä unen ja runon paviljonkiin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsen kysymään pari kysymystä kirjailija Niina Revolta, joka on kirjoittanut hienon kirjan Arpi rintasyövän kanssa kamppailustaan. Ja kannattaa toki muistaa myös Poetry Slam -lavarunouden kisa, jossa kuka hyvänsä voi omien runojen esityksellään päästä kokemaan hetken tähteyttä!

Onneksi en ole tänään kuitenkaan sen isommassa roolissa, sillä jo eilisen runopaneelin Onko urheilu runollista - voiko runoilija urheilla? vetäminen kävi ihan työstä. Ravintola Voiton yleisö onneksi tuntui hyvin tyytyväiseltä tilaisuuteen, jossa selostaja emeritus Paavo Noponen kertoi muistojaan ja antoi ääninäytteitä mieleenpainuvimmista selostuksistaan, esikoisrunoilija ja entinen maajoukkuemaalivahti Pertti Alaja pohti kirjoittamisen ja pallon suhdetta, kirjailija-yritysvalmentaja Cristina Andersson alusti voittamisesta ja fanirunoudesta ja kirjailija-toimittaja Kalle Veirto avasi keskustelua urheiluselostamisen muutoksesta. Hyvin hommansa hoiti myös golfammattilainen ja musikantti Riku Aarnio, joka esitti omasta tuotannostaan Pelicansin kannustuslaulun lisäksi herkempiäkin esimerkkejä.

Edit: lisäsin kuvan Runomaratonin infossa keväällä syödystä runokakusta, jonka kuorrutuksen koristeena saimme luvan käyttää Pertti Alajan runoa Seison lippuluukulla hänen runokokoelmastaan Hyvää yötä, Kleopatra.