maanantaina, elokuuta 29, 2005

Pakko nauhoittaa oman turvan takia

Kari Haakana kirjoittaa eilisessä merkinnässään haastattelujen nauhoittamisesta ja ehdottaa, että nauhan voisi kiistatilanteissa laittaa blogiin ja siellä katsoa, kumpi oli oikeassa. Hän myös myöntää käytännön ongelmat, eihän kaikkia haastatteluja tai ohimennen kerrottuja tietoja edes pysty nauhoittamaan.

Olen lehtiin kirjoittavana toimittajana huomannut, että haastateltavat ovat yhä tietoisempia oikeuksistaan. En ole siitä pahoillani, useimmitenhan sekä toimittajan että haastatellun tavoite on sama, kertoa asioista selvästi ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Isoissa ja kiistanalaisissa uutisissa taas lähteitä pitäisi olla niin monta, ettei yhden haastatellun kiistämisillä edes ole isoa merkitystä - ellei sitten tosiaan ole käytetty hänen sanojaan täysin väärin.

Tietoisuuden lisäksi myös selkkä epäluulo on lisääntynyt. Aivan lähiaikoina parikin haastateltavaani on kysynyt, eikö minulla ole nauhuria mukana. Ei ollut, koska sanoma- ja aikakauslehteen tarkoitettujen haastattelujen lähtökohta oli kertoa kulttuuriammateissa olevien ihmisten ajatuksia työstään ilman mitään suuren uutisen tai juorun metsästystä. Haastateltaville oli myös annettu mahdollisuus lukea lehteen menevä teksti ennalta. No, kumpikin rauhoittui nähdessään tekstini; en ollutkaan keksinyt heille mitä tahansa suuhun.

Oman työturvallisuuteni takia toki kannan nauhuria mukana kinkkisissä tilanteissa ja annan myös aina mahdollisuuksien mukaan tekstin luettavaksi. Säästän tarkistussähköpostit ja nauhat siltä varalta, että jutun kohde myöhemmin hermostuu. Freelancerina teen tämän siksikin, että jo hyväksytty juttu voi käsittelyssä muuttua aivan toisennäköiseksi - mitä ei 25-vuotisen toimittajakokemukseni perusteella kuitenkaan tapahdu kamalan usein. Silti jokainen tapaus on surullinen, sillä jokainen moka menee yleisesti median piikiin.

Haakanan merkintään palatakseni: on hienoa, jos blogin avulla on mahdollista oikaista väärinkäsitys ja mahdollisesti jopa parantaa alkuperäistä juttua. En kuitenkaan toivo, että ihan kaikkia pilkkuja lähdetään viilaamaan julkisesti, sillä jo nyt keskustelu näyttää vain syventävän median ja sen kohteiden välistä epäluuloa. Emme kai me sitäkään toivo, että toimittajat ja yleisö tapaavat jatkossa yhä useammin käräjillä?

maanantaina, elokuuta 22, 2005

Vällyjen alla väliajalla


Vällyjen alla väliajalla
Originally uploaded by InaRuo.
Suomalaiset tosiaan ovat kesäteatterikansaa, vaikka nyt olikin kyseessä vuoden oopperatapaukseksi mainostetun produktion viimeinen esitys laivansiirtoineen, kansainvälisen tason solisteineen ja huippukuntoon hiottuine fasiliteetteineen. Moni muukin oli tajunnut ottaa mukaan purjehdusvaatteet, istuinalustat ja filtit - hajusta päätellen myös taskumatit.

No, ihan maailmanluokan elämykseksi Turun Lentävä Hollantilainen ei kasvanut, kuten moni tiedotusväline on jo ehtinyt kertoa. Soitettu ja laulettu musiikki toki soi kauniisti, mutta sekä dramaturgialta että lavastukselta olisi odottanut haamutarinan tueksi aika paljon enemmän ytyä. Luontokaan ei tarjonnut sadetta, ukkosta tai muuta ekstremeä. Melkein täysikuu vain nousi komeasti Suomen Joutsenen takaa ja ehti kiertää pitkälle Sigynin yläpuolelle.

Oopperainnostuksemme ei tämän esityksen perusteella saanut tuulta purjeisiin, mutta ilman muuta kolmen ja puolen tunnin urakka kovilla puupenkeillä ja paljaan taivaan alla oli paljon inspiroivampi kokemus kuin väsynyt pilkkiminen hyvällä istuimella jossain oopperapalatsissa. Kunnon kesäteatterikamaa siis.

keskiviikkona, elokuuta 17, 2005

ExtraFilmin postimyyntiä - kenen kuvat saan tänään?

Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta ExtraFilmin massiivinen mainoskampanja, jossa se lupailee digikuvien paperikopioita 0.09 euron kappalehintaan. Intouduin minäkin tilaamaan siskontytön ristiäiskuvista kopiot, mutta miten kävikään! Sain ainakin neljän vieraan perheen vastaavanlaiset kuvat kolmessa eri lähetyksessä.

Itse tilaaminen tuntui hoituvan harvinaisen yksinkertaisesti firman oman nettiohjelman kautta. Vaan jokin ilmeisesti mättää asiakkaiden tunnisteissa, sillä maanantaina sain ensin yhdet väärät kuvat, eilen kaksi painajaismaisen suurta pahvilaatikkoa, joissa laskujeni mukaan oli kolmet väärät kuvat ja yhdet oikeatkin. Kovin tarkkaan en tosin viitsinyt aivan vieraiden ihmisten kuvia selailla - yhteistä näyttivät olevan vauvat, ristiäiset tai muut juhlat ja kesäiset otokset mökiltä.

Tietenkin heti reklamoin soittamalla, ja kumpanakin päivänä vakuutettiin, että tämä on todella harvinaista. Lasku oli oikein, joten rahallista menetystä ei tullut, mutta enemmän hirvittääkin ihmisten tietosuoja. En itse ole perustanut ExtraFilmin sivulle avointa albumia sukulaisten katsottavaksi, koska en halua laittaa ihmisten naamoja nettiin kysymättä heiltä. En myöskään toivo, että joku muu katselee minun kuviani nyt jossain päin Suomea. Erikseen ovat kuvat, jotka päätän julkaista esim. blogissa.

Herää tietysti kysymys, missä vaiheessa tunnistus on mennyt vikaan, kun minulla kuitenkin pitäisi olla ihan oma käyttäjätunnus ja salasana. Ja missä kaikkialla Suomessa katsellaan toisten yksityisiä kuvia? Eihän se meidän tavisten, pelkkiä viattomia perhekuvia tilaavien, kohdalla niin vaarallista ole - vaikka en olekaan innostunut omien ja sukulaislasten naamojen joutumisesta vääriin käsiin. Mutta entä sitten, jos vaikkapa Matti Vanhasen lomakuvat tuttuine ja tuntemattomine kasvoineen joutuisivat levitykseen? Voisi olla kiusaus kuvien saajalla pistää fotot myyntiin. Minä postitin muiden perhekuvat kiltisti takaisin firmaan.

lauantaina, elokuuta 13, 2005

Lekalla päähän torvien soidessa - hauskaa oli!

En ole viime vuosina ollut erityisen innostunut Lahden Jazztorin kaikkiin musiikkisuuntiin levinneestä linjasta, etenkin kun yritysvieraiden syöttöläksi ja -juottolaksi muuttunut teltta sijaitsee melkein ikkunani alla. Mutta eilisiltainen Tuomari Nurmion ja Alamaailman vasaroidena keikka oli kyllä enemmän kuin perusteltu ohjelmassa, jonka etuliitteenä on sana jazz.

Viisimiehisenä (toinen sellonsoittaja oli kuulemma katkaissut kätensä) soittanut bändi toi välillä mieleen big bandit, etenkin silloin kun sekä soittajina että lavaesiintyjinä ilmiömäiset Jarno Sarkula ja Erno Haukkala astuivat etulavalle revittämään puhaltimiensa kanssa. Kosher-kebab-jazziksi ym. nimitetty saundi osasi toki myös vasaroida sen verran vahvasti, että bändin nimelle löytyi perusteensa.

Niin ja tietysi itse Hande, hänen narisevasta äänestään löytyi ihailtavan paljon sävyjä ja itseironiaa, jopa komeita mörähdyksiä. Jos uusien kappaleiden melodiat häviävätkin tarttuvuudessaan 80-luvun suosikeille, lavakeikalla etninen punk-ote meni selkärankaa pitkin akillesjänteeseen asti. Myös sanoitukset ovat vähän menettäneet parasta teräänsä, mutta kukapa niitä olisi siinä metelissä niin hirveästi kuullutkaan.

Ja mikä parasta, keikka loppui jo ennen puoltayötä, mikä on ihan meidän niuhottavien keskusta-asujien ansiota! Näköjään siihenkin mennessä osa lavan edessä hyppijöistä alkoi olla ympäristölle ja itselleen vaarallisessa humalatilassa.

Tämä ei sitten muuten ollut sponssattu mainos. Olin paikalla itsemaksavana kansalaisena ja bloggaajana, en lehdistövieraana. Suolaisen hintaiset liput eivät tällä kertaa menneet hukkaan, mutta hieman kyllä protestoin linjaa, jossa pöydän ääreen istumaan pääsee vain pakkosyömisellä (vaikka ruoka olikin hyvää). Lippuun siis lisätään katsomopaikasta riippuen joko buffet- tai à la carte -hinta. Seisomaan ja omakustanteista kaljaa kittaamaan pääsee ihan kohtuuhinnalla, 15 euroa, mikä kannattaa pitää mielessä, jos haluaa mennä telttaan uudestaan. Keikkaa seuratakseen on nimittäin pakko seistä joka tapauksessa, sillä aidattu tanssilattia on sijoitettu sopivasti juuri kalleimpien istumapaikkojen ja lavan väliin.

tiistaina, elokuuta 09, 2005

Paluu Mukkulaan kirjojen kautta

Lomailin peräti viisi viikkoa, mutta luin ehkä vähemmän kirjallisuutta kuin koskaan. Syytellä voi vaikkapa hienoja säitä sekä sieni-, marja ja remonttihulluutta. Lähempänä totuutta on varmaan lyhytjännitteisyys, joka iskee aina samalla, kun yritän päästä spontaaniin lomatunnelmaan.

Jotain sentään toteutin ajatuksestani syventyä kirjailijoihin, joista sain esimakua Mukkulan kirjailijakokouksessa. Ensimmäiseksi Lahden kaupunginkirjaston jonotuslistalta sai käsiini José Luis Peixoton romaanin Tyhjä taivas, joka on ilmestynyt tänä vuonna Tarja Härkösen suomennoksena. Sitähän on mainostettu kertomisen magiana, ja kieltämättä juuri tuo luonnehdinta houkutti myös minua, kun olin kuunnellut kirjailijan lähes shamanistisen monotonista lausuntaa omalla kielellään Mukkulan maanantain kansainvälisessä runoillassa.

Piexoton kieli onkin kaunista, portugalilaisen maalaiskylän maisema armoton ja tarina pohjattomassa murheessaan syövereihinsä imevä. Mutta olisinko sittenkään selvinnyt urakasta, jos lomalle ei olisi osunut kahta yötä makuuvaunussa ja kahta rovaniemeläisessä hotellissa? Edes pieni toivonkipinä olisi selittänyt minulle, miten ylipäänsään Portugalin maaseudulla (tai muissa jumalanhylkäämissä paikoissa) enää elää ihmisiä. Enpä muuten löytänyt netistä äkkihaulla yhtään arviota Peixoton kirjasta.

Toinen Mukkulan kirjailija, Colin McAdam, ei hänkään kaunistele tai sievistele kertoessaan tarinaansa Jotakin suurta (2005, suom. Hilkka Pekkanen). Tarina kertoo rakennusuarkoistijan ja byrokraatin törmäyksestä 1970- ja 1980-lukujen Ottawassa, mutta ehkä vielä enemmän perhe-elämän vaikeudesta tilanteessa, jossa rahan- ja työnteko on tärkeämpiä kuin ihmissuhteet. Ja onhan hommaan saatu mukaan alkoholismikin, joka ei totisesti ole kaunista katsottavaa, vaikkei päähenkilö Jerry McGuinty sitä vaimossaan Kathleenissa näekään ennen kuin maksakirroosi on vähällä tappaa vaimon.

Tämäkin kirja oli ehdottoman taitavasti kirjoitettu ja suomennettu rakennustyöläisten kiroilua myöten, mutta jokin tökki. Parhaiten sain kiinni Jerryn ja tämän perheen henkilöistä, vieraammiksi jäivät byrokraattina ja ihmisenä henkinen surkimus Simon sekä tämän ihastukset. Ja vähän lopussa tuntui siltä, että kirjailijalle oli tullut kiire saada kertomuksensa valmiiksi. Hyvä niin, muuten minäkään en olisi vielä valmis...

Seuraavana pöydälläni odottaa Pauls Bankovskisin Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia. Vähän jo hirvittää takakansitekstin aloitus: "Salaperäinen ja kammottava, selittämätön ja paha on maailma." Mutta nyt sentään lupaillaan huumoria.

Löytyisiköhän Mukkulan tarjonnasta jotain, mikä ei ole ihan yhtä pahasti keskipäivän auringon, rakennustyömaiden tai katuojien raaistamaa? Ja mihin olen unohtanut naiset?