sunnuntaina, maaliskuuta 23, 2008

Kirja-arvio: Tuhat aurinkoa eivät jaksa loistaa

Nelisen vuotta sitten suomeksi julkaistun Leijapojan jälkeen tartuin myös Khaled Hosseinin toiseen suomennettuun kirjaan kohtalaisin odotuksin. Tuhat loistavaa aurinkoa jatkaa samassa maailmassa kuvaamalla Afganistanin kansan kärsimyksiä, tällä kertaa naisten näkökulmasta. Tärkeästä ja tunteisiin vetoavasta aiheestaan huolimatta teos ei kosketa.

Teoksen päähenkilöt ovat Mariam ja Laila, Heratin lähellä varttunut avioton maalaisnainen sekä kabulilaisen sivistyneistöperheen tytär. Heidän elämäänsä seurataan lähes kolmekymmentä vuotta.

Teoksen alkuosaa hallitsee Mariam, jonka lapsuuden kuvaus on teoksen parhaita osia. Isänsä lukuisten avioliittojen ulkopuolella syntynyt tyttö on yhteiskunnallinen hylkiö, mutta elää kuitenkin kohtalaisen onnellista elämää äitinsä kuolemaan asti.

15-vuotiaana Mariam naitetaan itseään paljon vanhemmalle kabulilaiselle suutarille. Seuraa pitkä kuvaus elämästä Rashidin kotiorjana, jonka asemaa burkhan kantaminen tai lukuisat keskenmenot eivät paranna. Taustalla vaihtuvat Afganistanin vallanpitäjät Neuvostojoukoista Talibaniin, mutta naisen aseman määrittää sittenkin useimmiten lähinnä oleva mies.

Lailaa teos seuraa ensin Mariamin naapuriperheen tyttärenä, joka haaveilee opiskelusta ja avioliitosta väärään perheeseen kuuluvan naapurin pojan kanssa. Räjähdys muuttaa kaiken ja vie 14-vuotiaana yksin jääneen Lailan ensin hoidettavaksi Rashidin ja Mariamin kotiin, sitten Rashidin toiseksi vaimoksi.

Teoksen toinen kiinnostava osa on Mariamin ja Lailan suhteen kuvaus, joka luonnollisesti on aluksi kireä. Lailan synnyttämän tyttären ja yhä vaikeammiksi käyvien yhteiskunnallisten olojen vuoksi naisten välille kasvaa kuitenkin luottamus. Siitä kasvaa rakkaus, joka ylittää jopa kuolemanpelon.

Hosseini kuvaa lapsuutensa kotimaata Afganistania tavoilla, jotka tuntuvat kiinnostavan länsimaisia lukijoita. Leijapojassa tapojen ja ihmissuhteiden kuvaus vei syvälle kulttuuriin, josta nousi outouden mukana esiin myös paljon yleisinhimillistä.

Tuhat loistavaa aurinkoa –teoksessa jatkuva sotatila, puute ja naisten kurja asema vyöryvät esiin tavoilla, jotka eivät juuri eroa uutistoimittajien tavasta kertoa. Mariamin tai Lailan oma ohut ääni jää burkhan alle piiloon.

Tuhat loistavaa aurinkoa –säe on laina vanhasta runoudesta, mutta teos jää raportin tasolle. Todennäköisesti se päätyy keskitasoisen elokuvan käsikirjoitukseksi.

Ina Ruokolainen

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Suomentanut Kristiina Savikurki. 399 s. Otava 2007

Kirja-arvostelu on julkaistu 22.3.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (arvio ei verkossa).

keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008

Nuoret osaavat - menkää teatteriin!

Olen iloinen ja vaikutettu. Minna Canthin Sylvi sai ensi-iltansa tänään nuorten harrastajien perustamassa Theatrum Olgassa. Etenkin väliajan jälkeen näimme visuaalisesti komeaa, liikkuvaa, tunteiltaan koskettavaa ja silti analyyttistä teatteria. Nuoret näyttelijät näyttivät, että yli satavuotias (1893) teksti vielä voi aueta ja puhutella sekä kaksikymppisiä itseään että jopa puoli vuosisataa vanhempia katsojia.

Kyllä, olen puolueellinen. Kyseessä oli tyttäreni Vilma Ruokolaisen esikoisohjaus - mutta eihän hän sitä yksin tehnyt. Näin virheitäkin mutta ennen kaikkea paljon vahvuuksia. Osa kohtauksista on voinut syntyä vain niin, että 1980-luvun lopussa syntyneet ovat tulkinneet historiaa, elokuvia ja teatteria omien kokemustensa kautta. Kunpa mahdollisimman moni nuori nyt menisi ja altistuisi klassikolle, joka on vartavasten hänelle tarjoiltu. Eikä tee pahaa meille äideille tai mummoikäisillekään.

19-vuotiaan kommentti: "Se aave oli aika pelottava." Kannattaa kuunnella, tähän eivät action-elokuvat, tietokonepelit tai tosi-tv pysty. Näyttämöllä aavekin on elävä ihminen.

lauantaina, maaliskuuta 15, 2008

Valokuvatorstai: Heijastuksia

Pidän tästä kuvasta, koska se heijastelee monia itselleni tärkeitä asioita. Italian kielen ryhmämme on syönyt monta Lahden parhaassa italialaisessa ravintolassa, oikealla seisovan Carmelon pitämässä Piccola Romassa. Isäntä tekee ruokaa sydämellä ja puhuu sitkeästi italiaa meille kaikille, jotka edes yritämme sitä oppia. Hän myös muistaa vakioasiakkaansa nimeltä, ja muutenkin tunnelma on "kuin kotona".
Kuvassa meillä ei ole vielä lautasia edessä, sillä odottelemme loppuosaa ryhmästä. Ja muistaakseni tällä kertaa teimme jotain myös yhdessä, taisi olla herkkutatteja juuston ja polentan kanssa.

Valokuvatorstain haastetta Heijastuksia ei tarvinne enempää selittää.

tiistaina, maaliskuuta 11, 2008

Lastenkirjallisuuden ja runouden ääressä

Olen niitä lukijoita, joilla on usein vähintään kaksi kirjaa kesken. Nyt niitä on ainakin viisi, kun luen sekä yksityisesti että töiden puolesta. Viimeinen Harry Potter on ensimmäistä kertaa yksityistä osastoa, aiemmin olen arvostellut kakkosta lukuunottamatta jokaisen. On ihan mukava lukea tarinaa nyt omassa rauhassa, sillä aiemmin on aina pitänyt tehdä samalla muistiinpanoja ja edetä hommassa tosi rivakasti. Parinsadan sivun jäljiltä en ole niin koukuttunut, että kuitenkaan olisi pakko varastaa lukuaikaa töiltä. Urakka jatkuu illalla sängyssä (tai aikaisintaan iltapäiväkahvikupin ääressä). Mutta Lahden Kirjamessuille ensi viikonvaihteessa aion kumminkin mennä kuuntelemaan Jaana Kapari-Jattaa hänen suomennoksistaan.

Tällä aasinsillalla voinkin antaa kaksi lukuvinkkiä toisessa roolissa, messujen haastattelijana. Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka on monien runokirjojen tapaan ohut mutta todella tiivistä luettavaa. 62 sivua naiseudesta eivät tyhjentyneet vielä parilla lukemisella, joten todella odotan kirjailijan tapaamista sunnuntaina klo 11.
Ihan toisenlaiseen tunnelmaan pääsin Nopoloiden Risto Räppääjän kaverikirjan kautta. Hihittelin testien ja ystäväkirjan kysymysten parissa mielessäni sisareni 10- ja 6-vuotiaat Räppääjä-fanit. (Heidän kanssaan kävin myös tsekkaamassa kirjoista tehdyn Risto Räppääjä -filmin, mikä taisikin olla yksi olemattoman hiihtolomani parhaista elämyksistä). Sunnuntaina klo 13.30 on sitten mahdollisuus kuulla Tiina Nopolalta, mitä hän on vastannut kaverikirjan kysymyksiin.

Ja kyllä, tämä on mainos, vaikka en saakaan haastatteluista mitään palkkaa. Toivon, että kirjamessut voivat onnistua myös Lahdessa, jossa on kuitenkin paljon sekä lukevia että kirjoittavia ihmisiä. Kirjallisuuden ympärillä kun tapahtuu niin paljon positiivista lausumisesta lapsille lukemiseen. Ja onhan siellä tyttäreni luotsaama teatteriryhmäkin tarjoamassa maistiaisia tulevasta ensi-illasta, Minna Canthin Sylvistä. Lisää Theatrum Olgan näytelmästä kuulen myös tämän päivän ennakkoinfossa. Tytärtä kun ei ole viime aikoina juuri näkynyt, sen verran aikaisin aamulla hän on produktiota lähtenyt työstämään ja myöhään yöllä raahautunut tänne toiseen kotiinsa, kun ei ole enää turvallisuussyistä jaksanut ajaa omaansa.

lauantaina, maaliskuuta 01, 2008

Kirja-arvio: Pirun hauska reissu kreivin aikaan

Historiaan sijoittuva veijariromaani on nyky-Suomessa harvinaisuus, vaikka lukijoita varmasti riittäisi. Anneli Kannon esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on harvinaisen rehevä ja historiallisessa kehyksessään uskottava tarina, joten ei voi kuin ihmetellä sen saamaa vähää huomiota. Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkuus korjaa tilannetta.

Romaani kuvaa 1600-luvun Suomea, kreivin aikaa, jolloin valistunut kreivi Petrus eli Pietari Brahe perusti Turun Akatemian kuninkaan lähettämänä käskynhaltijana. Syrjäisessä Ruotsin valtakunnan kolkassa eletään vielä maailmassa, jossa piru ja noidat ovat kansalle tutumpia hahmoja kuin opiskelijat, opettajat tai näyttelijät.

Tammerkosken kylässä varttunut Reeti tapaa sattumalta Brahen, joka ottaa Laurentiukseksi nimeämänsä pojan mukaansa Turkuun oppia saamaan. Oppivainen poika pääsee ensin katedraalikouluun ja kymnaasiin, myöhemmin kreivin 1640 perustamaan Akatemiaan.

Kruunun elättinä Laurentiuksen on määrä opiskella papiksi, mutta pätemisen hinku ja kateus ajavat hänet myös näytelmäkirjailijaksi ja noituuden kokeilijaksi.

Huonostihan nuorelle miehelle käy: ensin hän menettää isyysoikeuden kirjoittamaansa menestysnäytelmään ja heti perään joutuu syytetyksi ja tuomituksi noituudesta. Samalla Laurentius tulee pettäneeksi lapsuudenystävänsä, parantaja-serkkunsa Anna-Margareetan, sekä oppi-isänsä Martinus Stodiuksen.

Odottaessaan tuomiota tyrmässä Laurentius tapaa huijarin ja kääpiökokoisen näyttelijän, Henrikin, joka järjestää vankilapaon. Miehet ja kidutettu Anna-Margareeta muodostavat epätoivoissaan näyttelijäseurueen, joka pakomatkalla halki Suomen ansaitsee elantonsa näyttämällä kansalle ennen kokemattomia näyttämötaiteen elämyksiä.

Vuosien vaelluksen loppumetreillä Laurentius kirjoittaa kanansulalla vaiheitaan ylös ja miettii, mitä on koko elämänsä ajan etsinyt. Eteenpäin häntä ovat ajaneet toisaalta syyllisyys ja toisaalta kuvitelma syntyperästä kreivi Brahen poikana. Rakkauden ja etenkin naisten kanssa hän on ollut eniten hukassa. Tilinteko saavutusten ja menetysten välillä on vaikea.

Kanto kuvaa herkullisesti 1600-luvun Suomea, jonka pääkaupungissa nälkäiset opiskelijat kahlaavat mudassa mutta myös väittelevät oppineisuudesta. Karmivimmasta päästä on aivan alussa tapahtuva teilipyörällä teloitus, hilpeimmästä kuvaukset mässäyksestä Akatemian avajaisissa ja maalaisyleisön reaktiot yleviksi tarkoitettuihin näytelmiin.

Maanläheinen kieli purskahtelee sammakoita ja sukuelimiä, mutta ei sokeeratakseen vaan paljastaakseen niin oppineiden kuin kansankin todelliset ajatukset. Kannon jäljiltä rivoimmatkin sutkaukset tukevat aidon tuntuista ajankuvaa, jonka takaa löytyvät myös yhteiskuntaa, uskontoa ja ihmisluontoa arvioivat puolensa.

Pikkusieluisuus on ihan yhtä masentavan huvittavaa 1600- kuin 2000-luvulla. Välillä tekstiä tekee mieli lukea ääneen hohottaen.

Kirjailija on muutenkin tehnyt tarkkaa työtä historiallisten yksityiskohtien kanssa – lainaukset ja aikajana löytyvät teoksen lopusta. Paikoittain kertomus jää liiaksi junnaamaan hyvien arkistolöytöjen ihailussa, mutta täysin tarpeettomia vaiheita on silti vaikea löytää.

Kokenut näytelmäkirjailija ymmärtää, miten lukija koukutetaan. Laurentius aikalaisineen ovat eläviä henkilöitä, joiden rämpimistä nykyaikaisen sivistyksen alkulähteille ei tee mieli jättää kesken.

Ina Ruokolainen

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. 443 s. Gummerus 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 1.3.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.