Kaatopaikan jumala on armoton

Osattomien olympoksen tapahtumapaikka on vahva kannanotto. Epälukuinen miesjoukko asuu kaatopaikalla, jonne miehet ovat luoneet kotinsa ja turvapaikkansa.Ensimmäisten sivujen kohdalla mietin, haluaako kirjailija Yasmina Khadra kertoa niistä unohdetuista, jotka kehityksen takapihoilla yrittävät sinnitellä etsimällä myytävää kaatopaikkojen ankeudesta.

Tulkinta olisi mahdollinen edellisten kirjojen perusteella, sillä vaimonsa nimellä kirjoittava entinen Algerian armeijan upseeri on kuvannut mm. talibanien hirmuhallintoa romaanissaan Kabulin pääskyset. 

Mutta ei, sillä nyt eletään vapaiden miesten jumalvuorella, jossa soitetaan banjoa, kerrotaan tarinoita ja kasvatetaan koiranpentuja. Täysin vapaita tosin ovat vain äreät erakot; muut ovat pelon ja välittämisen sitein kiinni toisissaan.

Silmäpuoli musikantti Ach raivoaa Juniorille, joka välillä kyttää autoja tai katsoo kaupunkiin päin. Aallonmurtajan Pašša johtaa sotahullun, autistikaksosten, alkemistin ja harmaiden miesten jengiä karismalla ja kovalla äänellä. Silti hän lähes kuolee ikävästä, kun nuori rakastaja lähtee. 

Kuviota saapuu sotkemaan Ben Adam, lierosaarnaajan ja oikean messiaan välimuoto. Hänen kaunis puheensa ja puhdas ilmiasunsa muistuttavat Juniorille, että pelätyssä kaupungissa saattaisi odottaa oikea rakkaus. 

Tähän asti teos on vahvaa kerrontaa, minkä Lotta Toivasen suomennos hyvin välittää. Kaatopaikan miljöö haisee ja tuo mieleen uskomattomia kuvia, ristiriitaiset henkilöt valtasuhteineen tulevat iholle. 

Alan jo etsiä syvempiä merkityksiä kaatopaikalle ja sen erityisille asujille. Mietin, miksi siellä asuu vain yksi nainen. Onko teos puheenvuoro syrjäytyneiden miesten puolesta?

Sitten lässähtää. Ach avautuu menneisyydestään ja ajaa rakastamansa Juniorin kaupunkiin. Vuosien odottelun jälkeen Juniori palaa ja kertoo surullisesta retkestään. 

Enää en löydä tarinasta muuta kuin lohduttoman ajatuksen siitä, ettei kerran kaatopaikalle joutunut voi koskaan päästä sieltä pois. Ehkä se on kirjailijan tarkoitus.

Ina Ruokolainen

Yasmina Khadra: Osattomien olympos. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011,  185 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 19.9.2011. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

Valokuvatorstai: Saapuminen

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on saapuminen.

Pari vuotta sitten viimeksi kävin Viipurissa, jonne olen yleensä saapunut rautatieaseman kautta.

Jos haluaa nähdä saapumisessa oikein paljon symboliikkaa, niin viipurilaisten jälkeläisenä minulla voisi olla kyse kotiinpaluusta. Asemarakennus tosin oli eri isovanhempieni aikaan, sillä Eliel Saarisen 1913 valmistunut hieno asema tuhoutui sodassa elokuussa 1941. Kuvassa näkyvä klassistinen asema rakennettiin 1953.

Valokuvatorstai: Murtumia

Yhä edelleen suren, ettei tämäkään ovi murtumineen ole enää osa arkista ympäristöäni. Talon purkaminen oli yksi lähimenneisyyteni murtumista.

Valokuvatorstai etsii murtumia.

Hups vaan, sinä oli ennen talo...

No nyt on sitten uutta uljasta parkkitilaa ja ikävästi riisutun näköinen seinä siinä, missä ennen oli Lahden toiseksi viimeinen puutalo keskellä kaupunkia. (Pahoittelen kuvan epätarkkuutta, ottamistani kuvista tässä kuitenkin paras kokonaisnäkymä tämän hetken katumaisemasta Rauhankatu 17:n kohdalla.)

Ei kauan kauha korissut, kun repimään päästiin. Puu-Kotilan purku siis alkoi reilut viikko sitten ja ilmeisesti saatiin kutakuinkin päätökseen tänään.

Puu-Kotilan viime parkaisut

Nyt se sitten lähtee, Puu-Kotila Lahden katukuvasta. Tänään puolen päivän maissa purkumiesten kauha kirskui sisäpihan kuistin kimpussa jo näin tehokkaasti. (Katso video)

Kun seurasin ja kuvailin purkamista, ohikulkija ihasteli terveitä ja paksuja hirsiä. Kyllähän minä sen tiedän, ettei taloa olisi sen rungon huonon kunnon takia tarvinnut purkaa. Onneksi sentään näyttivät purkumiehet nostavan ovet ja ikkunat ehjinä pinoihin, ehkä niille on tarkoitus löytää joku käyttötarkoitus. Toivotaan, että myös hirret säästyvät murskaamiselta.



Seurailen tilannetta.

Vanhojen talojen merkitys

Eilinen ilta oli varsin tärkeä kahdelle Lahden vanhimmista rakennuksista. Vuorikadun koulun kohdalla kaupunginvaltuusto näissä nykyoloissa (joissa ainoa oikea käyttö tavallisena lasten kouluna lopetettiin viime syksynä) teki mielestäni sen paremman päätöksen eli päätti myydä rakennuksen Lahden kansanopistolle. Diakoniasäätiön tarjoushan oli korkeampi, mutta sisälsi ainakin minua närästävän option vuokrata osa rakennuksesta kristilliselle koululle - juuri kun koulu oli tyhjennetty normaaleista peruskoululaisista. Kansanopiston hoteissa kaupunkilaisetkin todennäköisesti vielä pääsevät nauttimaan hienosta rakennuksesta opiskelu- ja harrasteryhmissä.

Paljon surullisempi päätös syntyi Asunto-osakeyhtiö Kotilassa, jonka toinen ylimääräinen yhtiökokous siunasi Puu-Kotilan purkamisen yksimielisesti. Sikäli yksimielisesti, että taloyhtiön osakkaana en ole enää ollut mukana kahdessa viimeisessä yhtiökokouksessa tekemässä päätöksiä - vastustuksesta ei enää olisi ollut mitään hyötyä, joten päätin säästää itseäni henkisesti. Tiedänhän minä realiteetit siitä, miten "kallista" talon korjaaminen olisi ollut. Takana on kuitenkin paljon isompi raha-asia eli ajatus siitä, että tontti saadaan myytyä rakennusliikkeelle ja sillä rahalla rahoitettua mm. juuri aloitettua putkiremottia.

Vuorikadun koulu ja Puu-Kotila ovat muuten lähes identtisen ikäisiä. Vuorikadun rakennusvuosi 1902 on tiedossa varmasti, Puu-Kotilan ajoitus taas on epävarma, mutta ennen kivistä Kotilaa (1910-1911) se joka tapauksessa seissyt. Ja miten hienosti kivinen talo on silloin lähes sata vuotta sitten osattu nivoa hieman vanhempaan sisareensa... Sitä tuskin yksikään nykypäivän arkkitehti tai rakennusliike hallitsee. Ja tämän jälkeen Lahden vanhassa keskustassa on sitten jäljellä vain yksi puutalo.

Valokuvatorstai: Rappion estetiikka

Olen edelleen sitä mieltä, että vanha puurakennus Lahden keskustassa on kaunis. Purkamisesta on jo päätetty. Kuva viime lokakuulta.

Valokuvatorstai etsii rappion estetiikkaa.

Valokuvatorstai: Historia

Puu-Kotila on toinen Lahden keskustassa säilyneistä puutaloista, mutta kohta senkin päivät ovat luetut. Hävettää kuulua viereisen kivitalon eli Kotilan omistajiin, jotka ovat päättäneet huonoon kuntoon päästetyn puutalon purkamisesta. Vuosien taistelu taloyhtiön oppositiossa kuitenkin uuvutti niin pahasti, että päätimme jättää 1911 valmistuneen, Wivi Lönnin suunnitteleman, arvotalon ja pistää asuntomme myyntiin.

Puutalon ikä ei ole ihan yhtä hyvin selvillä, mutta sen arvellaan olevan muutaman vuoden vanhempi, jostain vuosilta 1903-1906.Puutalossa on asuntojen ohella ollut pieniä kauppaliikkeitä, jotka varmasti olivat 1905 perustetun kaupungin parhailla paikoilla. Minun historiaani puutalo kuului jo 1960-luvulla, kun yksi koulukaverini asui siinä. Olisin suonut, että puutalolle löytyisi käyttö, joka herättäisi henkiin edes osan sen historiasta.

Valokuvatorstai etsii tällä viikolla historian tulkintoja.

Päivitys: Lahdessa ovat menossa historiapäivät. Pääteemat ovat Suomen sota, 1918 tapahtumat ja Mika Waltari. Tänään, lauantaina ja viimeisenä luentopäivänä, on tarjolla mm. herkkua Waltarin kirjallisuuden ja sen historiallisten taustojen ystäville. Sinne!

Valokuvatorstai: Humoristinen

Olen julkaissut tämän viime vappupäivänä ottamani kuvan jo heti tuoreeltaan toisessa blogissani, mutta ei voi mitään: tyhjäsilmäinen Matti-naamari kallellaan tienpenkassa kuvastaa oivasti sitä tahatonta huumoria, jota suomalainen juhlinta voi saada aikaiseksi.

Vastaan siis Valokuvatorstain haasteeseen humoristinen.

Valokuvatorstai: Kursiivinen melankolia

Minulle käynnit isovanhempieni kotiseuduilla itärajan takana eivät aiheuta suurta surua tai menetyksen tunteita, korkeintaan "kursiivista melankoliaa".

Ylhäällä Koiviston kirkon ovi syksyllä 2006, alhaalla Viipurin taidemuseon ja -koulun kaarikäytävä keväällä 2007. Kirkko on nykyään jonkinlaisena kokoontumistilana, jossa on päädyssä pieni museo. Taidemuseossa toimii ainakin jotain lasten taidetoimintaan viittaavaa.

Koiviston kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck, Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennukset sisältävän kompleksin Viipurin kaupunginarkkitehti Uno Ullberg.

Valokuvatorstain tämän viikon haaste toteaa: "On 0lemassa kursiivinen melankolia".

Kirja-arvio: Vimmainen Høeg kysyy mutta ei vastaa

Peter Høegin kiistellystä romaanista Hiljainen tyttö ei totisesti ole helppo saada otetta. Lukijan koordinaatit ovat välillä yhtä pahasti upoksissa kuin se tulevaisuuden Kööpenhamina, johon kirjailija tapahtumat sijoittaa.

566 sivun urakkaan kannattaa lähteä avoimella mielellä. Sitkeä lukija saa palkinnoksi monta epävarmaa ajatusta, jotka kiusaavat vielä viikkojen jälkeen.

Jo henkilögalleria vaatii kirjanpitoa, jos kirjaa ei pysty lukemaan yhtäjaksoisesti. Päähenkilö Kasper Krone on maailmankuulu sirkustaiteilija ja peluri, joka kuulee kaiken musiikkina. Kasperin kyydissä pysyy, jos tuntee hyvin musiikin klassikot, sen verran paljon tapahtumia selitetään mm. Bachin musiikin tahdissa.

Miehelle riittäisi hyvin sirkusmaailma, musiikki ja veroviranomaisten pakoilu. Hänen luokseen hakeutuu kuitenkin 10-vuotias KlaraMaria, hiljainen tyttö. Kun tyttö kertoo olevansa siepattu, alkavat tapahtumat vyöryä vedenpaisumuksen vauhdilla. Niitä pyörittävät myös entinen naisystävä Stine, luostarimaailmaan liittyvät Afrikkalainen ja Sininen Rouva sekä mystiset Kain ja RouvaHerra.

Kasper ja lukija kohtaavat lisäksi ison joukon nimettyjä sivuhenkilöitä sekä kasvottomia virkamiehiä, säätiöitä, uskonnollisia yhteisöjä ja muita suuren systeemin edustajia. Kaikkiin kohtaamisiin liittyy jokin salaisuus, joista tärkeimmät koskevat KlaraMariaa ja maanjäristystä.

Mistä johtuu tytön hiljaisuus, ja mikä voima sen takana piilee? Miten hän ja muut hiljaiset lapset liittyvät Kööpenhaminan uppoamiseen? Ja miksi niin moni haluaa estää totuuden penkomisen? Kysymyksiä ja niitä seuraavia juonenpäitä on monia, mutta vain harvaan saadaan lopulta vastaus.

Kun Høeg 1990-luvun alussa nousi maailmanmaineeseen romaaneillaan Lumen taju ja Rajatapaukset, häntä juhlittiin viihdyttävän kerronnan ja yhteiskunnallisen sanoman yhdistäjänä. Myös tietyt maagiset elementit olivat läsnä, kun kirjailija kuvasi grönlantilaisen naisen tai koulukotilasten törmäyksiä yhteiskunnan kanssa.

Hiljainen tyttö on looginen jatko kirjailijan tavalle hahmottaa maailmaa. Siinä maailmassa suuret massat ovat vapaaehtoisessa vankeudessa, jota ohjaavat korkeintaan keskinkertaiset vallantavoittelijat. Toisella puolella, jatkuvassa hengenvaarassa, ovat luonto ja lahjakkaat poikkeusyksilöt.

Mutta siinä missä Lumen tajun Smilla sai lukijan seuraamaan juoksuaan jääkentän läpi henkeään pidätellen, Kasper tiputtaa seuraajansa tuskaisella maratonilla monta kertaa tien sivuun huohottamaan. Kaikkea on liikaa: erityisiä ihmisiä, adjektiiveja, takaumia ja takaa-ajoja.

Tuntuu kuin kirjailija olisi kasannut kirjaan kaikki kymmenen vuoden tauon aikana kehittelemänsä ideat. Välillä Kasper ottaa vastaan iskuja ja pakenee viemäriputkissa kuin James Bond. Usein hän liitelee tasoilla, joiden muka-syvällisyys muistuttaa parodiaa.

Mutta joukossa on myös kirkkaita kuvia, lauseita ja säveliä, joissa kirjailija yhä yltää omaperäiseen ilmaisuun. Pirkko Talvio-Jaatinen on kokenut Høeg-suomentaja, jonka uskon välittäneen kirjailijan rytmin ja ajatukset mahdollisimman oikein. Silti vierastan tapaa, jolla KlaraMaria ja RouvaHerra kirjoitetaan epäsuomalaisesti yhteen.

Säännöistä niuhottaminen ei kuitenkaan kannata, jos haluaa imeytyä Hiljaisen tytön maailmaan ja saada mahdollisimman paljon irti Høegin ajatuksista. Joku voi päästäkin Kasperin mukana toisiin ulottuvuuksiin; minun matkani oli liian katkonainen ja siksikin kuoppainen.

Ina Ruokolainen

Peter Høeg: Hiljainen tyttö. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 566 s. Tammi 2007

Tämä arvio on julkaistu 20.5.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Kannattaa tutustua myös Kirsi Pihan Lukupiirissä käytyyn keskusteluun kirjasta - mieluiten vasta oman luku-urakan jälkeen.

Valokuvatorstai: vastakohdat

Oheiset öljytankkerit on kuvattu viime syyskuussa Koiviston eli Primorskin Penttilän rannassa, josta Primorskin öljysatama sijaitsee vasemmalla niemen takana. On siinä vastakohtaa suomalaisten muistelemille hiekkarannoille. Toivomus olisi, ettei yksikään tankkereista ajaisi karille ja sylkisi sisältöään mereen ja rannoille, sen paremmin Suomen kuin Venäjän puolella.

Pieni mediatapahtuma

Grilli lähti
Originally uploaded by InaRuo.

Joskus sattuu ja tapahtuu ihan ikkunan alla. Tänä kesänä liiankin kanssa, sillä Lahden torilla on järjestetty valitettavan monta ns. kaupunkifestivaalia, joiden perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan juottaa ihmiset humalaan, tuottaa mahdollisimman paljon desibelejä naapurien iloksi ja turvata vielä meluisia ja roskaavia jonoja läheiselle grillikioskille. Täytyy tosin myöntää, että kioskin aamuneljän jonot ovat harvemmin rasittaneet yhtä paljon kuin torilla järjestetyt karaokekisat. Mutta silti kioski sai tänä aamuna lähteä, tiedä sitten mistä syystä. Jos olisin grilliruuan ystävä, kauhistuisin kyllä kioskin alta löytynyttä roskavuorta. Rotilla on varmaan ollut mukavat oltavat.

En ole vielä varma, herättikö tämä mediatapahtuma Verkkomaisterin yli puolen vuoden horroksesta. Ajattelin kuitenkin kommentoida pieniä ja vähän suurempia uutisia aina välillä, kun ne sopivasti sattuvat kohdalle.

Loppuviikosta muuten alkaa taas yksi keskustafestivaali, Lahden Jazztori. Se on sieltä siedettävimmästä päästä, sillä osa yleisöstä menee paikalle jopa kuuntelemaan musiikkia. Lisäksi kunnollinen teltta takaa sen, että musiikin tarpeessa pitää ostaa lippu eikä ohjelmisto selviä pelkästään avaamalla ikkuna.

Joo, tiedän olevani niuhottava keskusta-asuja, joka ei sallisi muiden nauttivan sykkivästä kaupunkikeskustasta. Minulla on vain vähän erilainen käsitys siitä, mitä hauskanpito voisi olla (jopa pikkutunneilla), jotta se tuntuisi mukavalta myös seuraavana aamuna. Kolme neljä viikkoa jatkuvaa möykkää, virtsaa, mäyräkoirankuoria, lasinsiruja ja hoippuvia lähimmäisiä omalla etupihalla pilaisi varmaan monen muunkin kesäloman.