Tarkkailevan sotalapsen kuolemat

Asko Sahlbergin uusin romaani Irinan kuolemat on 156 sivua paksu mutta ainakin viisi kertaa niin raskas.

Teoksen alussa, Myöhemmin-otsikoidussa prologissa, Irina on lakannut kuulemasta ääniä, syöttää sohvalla kuolevaa Isä-Augustia ja käy välillä katsomassa halkoliiterin takana vielä pahemmin haisevaa Isä-Edwardia.  Luvun lopussa August on lakannut hengittämästä ja Irina vihdoin saanut kaivettua routaiseen maahan Edwardille hautakuopan.

Ensimmäisessä luvussa Irina on vielä pieni koulutyttö keskellä Helsingin pommituksia. Hän tarkkailee ihmisten pelkoa näiden avonaisista suista ja kuuntelee, kuinka kotirintamalla palveleva poliisi-isä Edward ja kohta tehtaaseen joutuva äiti kuiskailevat hänen lähettämisestään johonkin. Yksi naapuri on hirttäytynyt, toinen hankkii kahvia myymällä itseään.

Irinasta tulee sotalapsi. Lähdön hetkellä "Isän suupielet nykivät.--- Äidin silmät eivät olleet enää punaiset, ne olivat sinimustat." Vanhemmat lohduttavat Irinaa sillä, että hänellä on kotoa jo kaksi kieltä.

Jo junamatka on painajainen, sillä kaksi junaa törmää. Irina löytää kanssaan matkustaneen pojan maasta reikä kasvoissaan. Monien junanvaihtojen jälkeen hän on lopulta Göteborgissa.

Uutta elämää Augustin, Saskian ja näiden tyttären Hedvigin perheessä varjostaa perheen salaisuus. Koti-ikäväänsä Irina hoitaa tukemalla ruotsin kieleen taipumatonta Taunoa. 

Irina tarkkailee ja yrittää sopeutua, miettii yhä vähemmän Suomen vanhempia. Hedvigin mieli on sairas, kohta myös Äiti-Saskian. Sohvalle taantuvasta Ruotsin isästä tulee lopulta ainoa tukipiste. Äiti Suomessa on kuollut, isä tulee yllättäen vierailulle pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Ruotsinsuomalainen Asko Sahlberg on kirjoittanut romaanin sotalapseksi joutuvasta Irinasta, mutta teokselta on turha odottaa itkuhanat avaavaa, myötäelävää otetta. Kirjailijan maailma on tuttuun tapaan karu, kolkko ja armoton. Ja kieleltään huiman kaunis.

Romaanin nimi ei ole turhaan Irinan kuolemat. Tarkkaileva, tapahtumien keskipisteeseen ajautuva tyttö alkaa suhtautua kuolemaan ja tappamiseen tapana ratkaista ongelmat. 

Vanha Irina palaa lopussa vielä käymään Helsingissä ja pohtii: "Mikään ei kai ollut tapahtunut aivan niin kuin sen luuli tapahtuneen." Sitä lukijakin toivoo surressaan juuriltaan kiskaistujen lasten kohtaloita.

Ina Ruokolainen

Asko Sahlberg

Irinan kuolemat

Like 2015, 156 s.

Arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 12.10.2015

 

Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Moni karjalaisia sukujuuria kantava suuntaa tänäkin vuonna kesäretkelle joko itärajan taakse tai entisen kotikunnan kesäjuhliin. Muistelu maistuu jo nuoremmillekin sukupolville.

Hyvän esimerkin tarjoaa kirjailija Anna Kortelaisen kokoama Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta, joka syventää Etelä-Karjalan museon ja taidemuseon näyttelykokonaisuutta. 

Ensi tammikuulle asti auki olevaa näyttelyä en ole nähnyt, mutta artikkelikokoelma toimii ilmankin, omana teoksenaan. 

Kokoelman kirjoittajat ovat pääosin taitavia sanankäyttäjiä kuten kirjailijat Eeva Kilpi ja Laila Hirvisaari ja tutkijat Teemu Keskisarja, Heikki Ylikangas ja Hannu Takala. Osa hyvienkin kirjoittajien artikkeleista olisi silti kaivannut tiukempaa käsittelyä, jotta ilmiöt ja ihmiset pääsisivät oikeuksiinsa.

Kohteiksi on valittu riittävän erilaisia ja kiinnostavia ihmisiä, joiden vaiheet antavat käsityksen elämästä rajan pinnassa 1900-luvun alussa. Osa heistä oli aikansa ja alueensa julkisuuden henkilöitä. Vielä tärkeämpiä ovat hyvät tositarinat, kertovat ne sitten taiteilijan lapsenlikasta, nunnasta tai salakuljettajasta.

Huimaa on lukea viipurilaisesta kauppaneuvoksesta Harry Wahlista, jolle arvoviuluista ja puun jalostamisesta niiden raaka-aineeksi tuli kaiken ylittävä intohimo. Eläkkeellä oleva toimittaja Martti Backman osaa tiivistää reiluun kymmeneen sivuun uskomattomat käänteet miehen elämästä ja tämän Stradivarius-kokoelman kohtalosta.

Elämyksiä tarjoavat myös Kortelaisen kirjoittamat muotokuvat taiteilija Hugo Simbergin perheen pikkupiiasta Hilma Ylä-Outisesta tai kangaskauppias Milla Grönroosista (os. von Sweygberg). Nuorena kuollut Hilma on jäänyt elämään Niemenlautan huvilalla otetuissa Simbergin valokuvissa, ”Veiperin” kangasliikkeen sitkeä omistaja harjoitti Viipurissa ja muillakin Karjalan paikkakunnilla vuosikymmeniä menestyvää liiketoimintaa.

Mieleen jäävät myös Kortelaisen tekstit kahdesta vuoden 1918 sodan merkitsemästä taiteilijasta, joista punaisten puolella taistellut kuvataiteilija Wäinö Kunnas selvisi vain hyvällä onnella ja suhteilla teloitukselta. Viipuriin töihin muuttanut pohjalainen säveltäjä Toivo Kuula sen sijaan pääsi hengestään viinanhuuruisissa jääkärien voitonjuhlissa.

Viipurissa syntyneen Hirvisaaren ja Hiitolan evakon Kilven kirjeet toisilleen eroavat muista teksteistä intiimin jutustelevalla tyylillään. Uskon, että moni kirjailijoiden ihailija olisi toivonut vielä enemmän Kilven tekstin tyyppistä pohdintaa muistista ja muistoista: ”Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin.”

Miten karjalaisuus välittyy teoksesta muuten kuin sen kautta, että Karjalankannas on menetetty ja isovanhempien talonpaikat metsittyneet? 

Raja on aina läsnä: on kauppaa, salakuljetusta, kulttuurien, kielten ja uskontojen kohtaamisia ja itänaapurin uhkaa. Ja vastapainona sitä ihan tavallista elämää, jonka keskellä ei osata aavistaa tulevaa menetystä.

Ina Ruokolainen

Anna Kortelainen (toim.)

Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Gummerus 2015, 283 s.

Arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa 8.7.2015

 

Kirjoittava nainen muistaa ja huijaa

Parasta Alice Munron novelleissa ovat alut, joissa hän käy suoraan asiaan. Tai ehkä sittenkin ihmiset, joihin lukija tutustuu ensin etunimeltä ja sitten syvemmin heidän tekojensa ja ajatustensa tahdissa. 

Vai olisivatko kuitenkin ne kokonaiset maailmat, joihin lukija ehtii upota noin kolmessakymmenessä sivussa kunnes tarinan loppu melkein yllättää?

Munro on yksi niistä harvoista Nobel-kirjailijoista, joilla oli vankka lukijakunta Suomessa jo ennen 2013 saamaansa palkintoa. Yksi lisäsyy on varmasti hänen luotettava suomentajansa Kristiina Rikman, jonka jäljiltä myös vivahteet ja rivinvälit ovat kohdallaan. Sekin auttaa, että kirjat ilmestyvät luotetussa Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Nyt on saatu suomeksi Nuoruudenystävä, joka on julkaistu alkukielellä jo 1990. Novellit voivat olla vielä vanhempia, sillä ne on julkaistu ensin Atlantic- ja New Yorker -lehdissä. 

Mutta vanhentuneita ne eivät ole. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät aina yhtä ajankohtaisia teemoja: muistamista ja unohtamista, pettämistä ja pettymyksiä ja aina päälle vyöryvää arkea. Usein tarinoissa on myös säie, joka kommentoi itse kirjoittamista.

Munro on omistanut kokoelman äitinsä muistolle. Lukijana oletan, että niminovellin minäkertoja on juuri kirjailija. Viisikymppisenä lihassairauteen kuollut äiti palaa kirjailijan uniin terveenä, mikä saa kertojan etsimään tietoa äidin salaperäiseksi jääneestä nuoruudenystävästä Florasta. 

Viimeisinä vuosinaan äiti on paljastanut, että pidempään eläessään hän olisi voinut olla kirjailija ja kirjoittaa Florasta, jonka kanssa ystävyys katkesi. Tytär löytää aivan toisenlaisen Floran ja pohtii, millaisen tarinan uskonlahkoon kuuluneesta ja syrjään jätetystä naisesta voisi kertoa – ja kertoo sen komeasti.

Kirjoittavan naisen historiaan sukeltaa myös kokoelman vaikuttavin novelli Meneseteung, joka on samalla yksi Munron tunnetuimmista ja tutkituimmista teoksista.

Novelli kertoo viktoriaanisen ajan runoilijasta Almeda Joynt Rothista, jonka elämää kirjailija tutkii tämän runojen, vähien perhetietojen ja juoruavan kaupunkilehden uutisten pohjalta. 

Todellinen henkilö tämä Meda ei ole, mikä ei estä kirjailijaa luomasta hänestä uskottavaa ihmistä ja aikakautensa edustajaa empaattisen tutkijan ottein etenevällä tyylillään. Novellin täydentävät muut ”aidot” runot, ja lopulta löytyy hautakivikin. 

Kaikki kokoelman novellit eivät jää mieleen yhtä voimakkaasti, mutta se on enemmänkin lukijan kuin kirjailijan syy. Tiiviitä ja merkityksillä lastattuja tarinoita kannattaisi nauttia vähitellen ja yksi kerrallaan, ei koko kokoelmaa peräkkäin.

Ina Ruokolainen

Alice Munro

Nuoruudenystävä

Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2015, 332 s.

Kirja-arvio on ilmestynyt 8.4. Savon Sanomissa ja 13.4. Etelä-Suomen Sanomissa.