Lihava nainen ei halua vaieta

Anni Kantto palaa kolmen vuoden jälkeen Helsingistä Tampereelle epäonnistuttuaan kaikessa. Hän on saanut potkut työpaikasta, miesystävä on jättänyt ja taakse on jäänyt myös epäonnistunut terapia.

37-vuotias Anni on iso, todella lihava. Kun nainen raahaa painavia ostoskasseja ylös Armonkallion pakoyksiötä, hän tuntee katseet selässään. Kun hän syö kahvilassa pullaa, hän aistii paheksunnan.

Pekka Hiltusen poleeminen romaani Iso käy Annin henkilökuvan kautta kiinni yhteen etuoikeutetun maailman isoon ongelmaan: läskiin. Kuvaamalla Annin ajatuksia, tekoja ja ympäröivän yhteiskunnan reaktioita kirjailija osoittaa, miten pelkkä lihavuus tekee ihmisestä hylkiön.

Annin lihavuus on ongelma muille ja siksi myös hänelle itselleen. Nainen on sivistynyt, koulutettu ja terve mutta joutuu joka paikassa kohdelluksi ihmisenä, jonka on pakko laihtua. Hän haluaa olla toisinajattelija.

Teoksen kertoja on koko ajan Anni, kirjan lukujen aika ja paikka vuorottelevat.

Helsingin Anni käy todella lihavien painonhallintaryhmässä Lapinlahden sairaalan tiloissa ja tekee kahvilatöitä surkeassa kuppilassa. Hän myös elää lyhyen ja kauniin miessuhteen, joka ei kaadu lihavuuteen vaan siihen, miten huonosti Anni kestää ympäristön reaktiot ulkonäköönsä.

Tampereen Anni yrittää hahmottaa uutta elämää työttömänä, rahattomana ja lyötynä. Ainoa hyväksyvä ihmissuhde alkaa rakentua epätodennäköisen henkilön, vuokraemännän kanssa.

Toisinajattelija-Anni kirjoittaa päässään puheita ja suunnittelee ulostuloja lihavien puolesta. Hän lukee pakkomielteisesti kaiken, mitä lihavuudesta kerrotaan iltapäivälehtien lööpeistä lääketieteellisiin artikkeleihin. Hän masentuu ja suuttuu yhä useammin olettamuksesta, jonka mukaan lihava on aina ongelma yhteiskunnalle.

Psykologisia trillereitä aiemmin kirjoittanut kirjailija on selvästi käynyt läpi merkittävän määrän lihavuudesta kirjoitettuja tekstejä. Osa siitä taipuu kiinnostavaksi fiktioksi, mutta liian paljon sivuille on siirtynyt uuvuttavaa faktaa.

Painonhallintaryhmää Hiltunen kuvaa valtapelinä, jossa terapeutti ja muut ryhmän jäsenet kuitenkin jäävät valjuiksi. Välillä on vaikea uskoa, miksi näin tylsällä miehellä on paljon valtaa ryhmäläisiin, kun panoksena on koko elämää koskevat päätökset kuten lihavuusleikkaus.

Astetta hurjemmin kirjailija kuvaa sosiaaliministeriä ja hänen masinoimaansa lihavuuskampanjaa, joka lopulta saa Annin toimimaan. Avoimessa keskustelutilaisuudessa hän murentaa hieman virallisen lihavuuspropagandan rintamaa.

Uskottavin ja mielenkiintoisin teos on kuitenkin kuvatessaan Annin ja vuokraemännän, Huivirouvan, kohtaamisia. Kumpikin on yksin, kantaa surua ja ulkoista merkkiä, joka eristää heidät muista. Lihavuus ei määritä heidän suhdettaan.

Antisankari-Anni on virkistävä päähenkilö, jonka olisin toivonut irrottelevan vielä vähän rajummin. Lihavien syrjintä on kummallisen hyväksyttyä ja todennäköisesti vielä paljon rajumpaa todellisuudessa kuin Iso-teoksessa. Tällaisenakin kirja herättää pohtimaan, toivottavasti myös omia asenteita.

Ina Ruokolainen

Pekka Hiltunen

Iso                

WSOY, 2013, 419 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa), Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.

 

"En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan löytämään kirjoittajan sisältään"

Osallistuin viime viikolla kaksipäiväiseen Taide käy työssä -seminaariin, johon oli koottu taidealojen asiantuntijoita, tutkijoita ja opettajia. Yksi luennoitsijoista ja työpajan pitäjistä oli Gillie Bolton, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija, jonka menetelmistä olen kirjoittanut aiemminkin.

Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.

Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.

En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.

Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.

Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.

Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.

Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.

Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.

Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.

Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.

Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.

Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.

Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.

Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.

Matka omaan mieleen

Amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt on romaaneissaan nojannut ihmisen psyykeä tutkiviin teorioihin käsitellessään henkilöidensä sielunelämää. Ilman erikoislääkärin tai psykologin koulutusta en osaa arvioida hänen asiantuntemustaan. Hyvän kirjailijan maailmaan ja henkilöihin kuitenkin uskoo mielellään, kun ne tuntuvat oikeilta.

Vapiseva nainen. Hermojeni tarina -teoksessa on eri lähtökohta, Hustvedtin omat kokemukset. Kirjailija saa kontrolloimattoman vapinakohtauksen pitäessään puhetta kuolleen professori-isänsä muistolle ja alkaa selvittää sen syytä.

Kirjailijan vapina ei ole mitään kahvikuppitärinää vaan pelottava kokemus, joka saa puheen seuraajatkin pois tolaltaan. Holtittomista liikkeistään huolimatta kirjailija pystyy puhumaan loppuun asti täysin rauhallisella äänellä.

Mitä siis on tapahtunut ruumissa, joka heti puheen jälkeen rauhoittuu, näkyvänä merkkinä vain sinisiksi muuttuneet sääret?

Neurotieteiden juurille

Lääketieteellistä syytä aletaan etsiä ja Hustvedt pääsee pitkälle tutkimusmatkalle, jossa hän on potilaana tutkittava ja kirjailijana ulkopuolinen tarkkailija. Tai kuten yksi hänen myöhemmän kohtauksensa nähnyt professori toteaa: samassa ruumissa sekä potilas että lääkäri.

Hustvedtilla riittää materiaalia. Hän on nuoresta asti ollut migreenipotilas ja joutunut monenlaisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Amerikkalainen elegia -teostaan varten hän on kerännyt valtavat määrät tietoa neurotieteistä, psykiatriasta ja psykoanalyysistä – jopa niin paljon, että kirjailijapuoliso Paul Auster on epäillyt hänen kärsivän pakkomielteestä. Toisaalta Hustvedt saa lukeneisuudesta virallista tunnustusta, kun hänet kutsutaan neuropsykoanalyysia pohtivaan monitieteiseen keskusteluryhmään.

Vapisevan naisen pohdinnat alkavat lääketieteen alusta, muinaisista kreikkalaisista ja etenevät Sigmund Freudin kautta lähemmäs nykypäivää. Kirjailija etsii yhteyksiä ja eroja kouristustaudin, epilepsian, hysterian ja migreenin nimillä tunnettujen sairauksien ja oireyhtymien välillä.

Hän kurkistaa konversionhäiriöiden maailmaan ja pohtii psykoanalyysin merkitystä. Hän tarkastelee uskonnollisia tunteita, muistia ja unia selittämässä ja muovaamassa psyyken rakennetta. Ihmettely ja oivallukset vievät eteenpäin aina vain uusille alueille, joissa kartan valkoiset läikät tuntuvat vain suurenevan.

Tuhdisti teoriaa

Lukijalla pitää olla halu seurata tätä matkaa silloinkin, kun ei itsellä ole samoja taustatietoja ja yhtä herkkää hermojärjestelmää. Välillä oli helppo aistia kirjailija kuin kohtauksen keskellä tempoilemassa eri suuntiin. Ajoittain taas toivoin, että hän olisi tehnyt aiheesta fiktiota ja karsinut osan teoreettisista sivupoluistaan.

Kirjailija toki myös auttaa pitämällä yllä jännitystä ja kirkastamalla sanoiksi joitain upeita havaintoja ihmismielen toiminnasta. Niiden vuoksi ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat vaikeita kirjoja, joita toiset haluavat lukea.

”Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja.--- Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta, että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo.”

Hustvedt itsekin joutuu myöntämään, että hän ajaa takaa jotain, joka ei suostu kiinni otettavaksi. Hän on yhä vapiseva nainen.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2011, 240 s.

Kirja-arvio on julkaistu 8.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa (9.2.) ja Savon Sanomissa.

Kirja-arvio: Susijahtia näytelmän sisällä

Harmittaa, etten ole nähnyt näyttelijä Tiina Lymin kirjoittamaa Susi sisällä -komediaa Tampereen Työväen Teatterissa. Näytelmään perustuvasta esikoisromaanista aavistaa, että dramaturgiassa riittää räväköitä käänteitä, kunnon kärjistyksiä ja mehukkaita henkilöitä. Ja dialogi sujuu.

Ainekset ovat hyvät, mutta ei niistä ihan romaania synny. Kun lukijana seurasin Tuulan ja Vesan täydellisen avioliiton hajoamista, silmissä vilistivät näyttelijät sinkoilemassa näyttämön ovista. Henkilöhahmoihin ei ehtinyt tutustua, ennen kuin kulisseista jo iski seuraava yllätys.

Tuula ja Vesa ovat täydellinen pari, jonka todeksi muuttuvia haaveita ystävät ja työtoverit voivat vain kadehtia. Kunnes Vesa narahtaa vieraan naisen suutelemisesta, mikä paljastuu vain kuuluisaksi jäävuoren huipuksi. Täydellinen Tuula taas vaatii vielä sen puutalonkin Porvoosta.

Avioliitossa rapisevat ensin kulissit, sitten jo perustukset. Vähemmän täydellinen Sanna alkaa tukea Tuulaa, työkaveri Antero Vesaa. Lapset Ansa ja Petteri seuraavat, kuka kulloinkin lohduttaa isää tai äitiä, mutta jäävät itse ilman turvaa. Lopulta tarvitaan jopa Mauria, Sannan kuolettavan tylsää poliisimiestä, jolla sentään on arvot kohdallaan.

Jotta uusi elämä voisi alkaa, tosiasiat pitää tunnustaa. Selviytymisurakan keskellä Tuula tulee kirjoittaneeksi kirjan, jota kustantaja luonnehtii: ”American Psycho meets suomalainen kotiäiti”.

Tiina Lymi osaa kirjoittaa, viihdyttää ja yllättää. Lopputulos on kuitenkin ennalta arvattava. Miehellä on susi sisällä, hän tarvitsee terapiaa. Nainen selviytyy.

Ina Ruokolainen

Tiina Lymi

Susi sisällä

Helsinki-kirjat 2010. 223 s.

Arvostelu on julkaisu 10.5. Keskisuomalaisessa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa (15.5., ei verkossa), Karjalaisessa ja Savon Sanomissa (15.5.).

Kirja-arvio: Amerikkalaista surua, sivistyneesti

”Kun vedin auki ensimmäisen laatikon, mielessäni kävi että olimme ryhtymässä ryöstämään ihmismieltä, hajottamaan palasiksi kokonaista ihmiselämää,…”, Siri Hustvedt kirjoittaa aivan Amerikkalaisen elegian alkusivuilla. Samalla hän tuo taitavasti esiin tunnelman, joka leimaa kirjan maailmaa.

Elegiaksi nimitetään tunteellista tai surumielistä runoa tai sävellystä. Alkukielellä romaani on Sorrows of an American. Tarina onkin tehty suruista mutta ehkä vielä enemmän alakulosta.

Siteeratun ajatuksen takana on kirjan kertoja, psykiatri Erik, joka käy sisarensa Ingan kanssa läpi vastikään kuolleen isänsä Lars Davidsenin jäämistöä. Isä on norjalaisten siirtolaisten poikana elänyt Minnesotassa niukan, laman ja sodan leimaaman elämän, jonka jäljiltä löytyy niin päiväkirjamerkintöjä kuin salaperäinen kirjekin.

Erik ja Inga alkavat selvittää salaisuuksia, joita isän elämä tuntuu sisältävän. Alkaa suremisen ja asioiden läpikäymisen vuosi, jota värittävät myös sisarusten kokemukset yksinäisyyden keskellä. ”Koska Inga oli leski ja minä eronnut, yksinäisyys oli meille yhteinen asia.”

Kirjailija punoo päähenkilöiden ympärille tiiviin kudelman ympäröivistä ihmisistä ja etenkin heidän tunteistaan. Inga ja hänen tyttärensä Sonia ovat kuuluisan kirjailijan Max Blausteinin leskenä ja tyttärenä alttiina monenlaisille lähentyjille. Joukossa on hyväksikäyttäjiä ja ystäviä, herkullisimpana hikeen hukkuva nuoruuden kosija.

Erik puolestaan vuokraa osan asunnostaan taiteilija Mirandalle ja tämän pienelle tyttärelle Eglantinelle. Nainen ja tyttö herättävät miehessä monia jäätymään päässeitä tunteita mutta kietovat hänet myös pelottavaan ihmissuhdepeliin Mirandan entisen miehen kanssa.

Ja lopulta tietysti selviävät myös isän salaisuudet, paljon luultua pienemmät luurangot. Etsiminen on kuitenkin jo ehtinyt viedä sekä Ingan että Erikin jonnekin lähemmäksi edellisten sukupolvien kokemuksia ja samalla omia taustoja.

Kuten viime vuonna suomennettu Kaikki mitä rakastin, myös Amerikkalainen elegia tarjoaa monia tarkkanäköisiä kuvia keskiluokkaisten kulttuuri-ihmisten elämästä. Kokonaisuus on perinteisellä tavalla ehyt amerikkalainen romaani. Samaan imuun tuore suomennos ei kuitenkaan kykene kuin vuoden takainen käännössensaatio.

Osasyyllinen on kaikenkattava alakulo, joka muuttaa maiseman yhtä tasaisen harmaaksi kuin Erikin masentuneilla potilailla. Jotain sumeaa on myös Erikin henkilössä.

Minä en lukijana löydä hänestä sitä miestä, josta uskon Hustvedtin haluavan kertoa. Tämä ei ole kannanotto siihen, millainen miehen pitäisi olla. Jotenkin vain yllätän itseni useamman kerran pohtimassa, onko kertoja sittenkin nainen.

Hienojen kielikuvien ja Kristiina Rikmanin suomennoksen takia kirja kuitenkin kannattaa ehdottomasti lukea. Sivistynyt suru sopii oikein hyvin syksyiseen nojatuolinautiskeluun.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia. 364 s. Otava, 2008.

Kirja-arvio on julkaistu 25.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

”Kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä?”

Kirjoittaminen on tapa kertoa asioita, joita ei uskalla sanoa eikä tiennyt edes tietävänsä. Sitä voi verrata salaisen korurasian avaamiseen ja hedelmällisen maan tonkimiseen.

Kirjallisuusterapian keskeinen vaikuttaja, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija Gillie Bolton käyttää mielellään metaforia kuvatessaan kirjoittamista, jonka tavoite on ensisijaisesti auttaa tekijäänsä elämän kriiseissä.

Bolton oli pääpuhuja viikonvaihteessa Lahdessa järjestetyssä kirjallisuusterapiaseminaarissa. Helsingin yliopiston Palmenia-keskuksen koulutuksessa kuultiin myös kotimaisia alan tutkijoita ja terapeutteja sekä käsiteltiin aihepiiriä työpajoissa tapausten avulla.

Bolton tuntee kirjoittamisen voiman kahta kautta. Nuorena naisena hän pääsi pahan olonsa jäljille kirjoitettuaan ulos lapsuutensa insestikokemukset. Ensimmäisellä kirjoittamiskerralla syntyi kuvaus onnellisesta lapsuudesta, uudella kierroksella löytyi totuus.

- En olisi luottanut kehenkään terapeuttiin niin paljon, että olisin voinut kertoa hänelle nämä asiat. Kun aloin kirjoittaa ylös kuvia minulle tapahtuneista asioista, aloin parantua.

Terapiasuhde omaan tekstiin

Teoreettisesti Bolton kiinnostui terapeuttisesta kirjoittamisesta, kun hänen esimiehensä, lääketieteellisen tiedekunnan professori, väitti opiskelijoiden saavan enemmän suhteestaan opettajaansa kuin itse kirjoittamiseen.

Bolton on osoittanut väitteen vääräksi mm. jakamalla oppejaan paljolti kirjojensa ja kotisivujensa välityksellä. Hänellä on pitkä kokemus myös henkilökohtaisesta terapiasuhteesta mm. kuolevien potilaiden kanssa.

- Kaikessa terapiassa ja ohjauksessa persoonallinen suhde on tietenkin tärkeä. Kirjoittamisessa ensimmäinen suhde kuitenkin syntyy kirjoittajan ja hänen tekstinsä välille. Aina kirjoittaja ei edes näytä tekstejään terapeutille. Täällä Suomessakin ohjaan työpajaa, vaikka en pysty lukemaan sen osallistujien kieltä!

Terapeutin lukemat katkelmat kertovat hienosti menetelmän vahvuudesta. Syöpään kuoleva teini-ikäinen poika käsitteli pelkoaan ja raivoaan lasten fantasiasadulla, jossa tulivat esille tärkeimmät elementit äidinrakkaudesta lopulliseen hyvästijättöön.

- Hoitoalan ammattilaiset kysyvät usein, eikö tämä ole vaarallista. Vastaan, että kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä.

Yksityistä vai julkaistavaa?

Boltonin perustelut kirjallisuusterapian käytölle ovat sen helppous, hiljaisuus, yksityisyys, keskittyminen, turvallisuus, kyky tallentaa asioita ja mahdollisuus tuhota kirjoittamansa. Bolton suosittelee kenelle tahansa päiväkirjan tai runojen kirjoittamista kiireisen elämänmenon keskellä. Syventyminen vain omiin ajatuksiin muutaman hetken päivässä auttaa jäsentämään ja purkamaan vaikeita tunteita. Julkaistakin voi vaikkapa verkossa, mutta ensin kannattaa miettiä yön yli.

Ajatus helppoudesta ällistyttää, mutta tutkijalla on tähän vastaus: itselleen kirjoittavan ei tarvitse välittää kielioppisäännöistä tai tähdätä julkaisukelpoiseen tuotantoon. Sen sijaan hän voi ottaa kynän käteensä ja alkaa pistää ajatuksiaan ylös missä tahansa. Bolton kirjoittaa kaikkialla ja käsin, usein lentokentillä lähtöä odottaessaan.

- Kirjallisuusterapialla on eri tavoitteet kuin kaunokirjallisuudella, mutta moni kirjoittaja myös haluaa parantaa kieltään. Lapset oppivat kielioppisäännöt ja tarinan rakenteen paljon paremmin itse kirjoittamalla kuin koulussa pänttäämällä.

Terapiakirjoittamisella on ollut pitkään huono kaiku etenkin kaunokirjallisissa piireissä. Rajoja ovat kolkutelleet kriiseistään kaunokirjallisuutta luoneet kirjailijat, mm. aivokasvaimeen kuollut Reko Lundán, sisarensa itsemurhasta kirjoittanut Anna-Leena Härkönen ja rintasyövästä selvinnyt Niina Repo.

- Suhtautuminen terapiakirjoittamiseen on muuttunut pehmeämmäksi viime vuosina, sillä kirjallisuusterapiassa on useita hyviä menetelmiä kenelle tahansa kirjoittajalle. Kirjailijan työssä on tietenkin se suuri ero, että julkaistavan tekstin pitäisi olla hyvää, seminaarin osallistunut kirjallisuuden opettaja ja kirjoittamisen ohjaaja Risto Niemi-Pynttäri pohti.

Omassa kirjoittamisessaan Niemi-Pynttäri on oppinut käyttämään hyödyksi päiväkirjoja, joita hän on kirjoittanut lukiovuosista asti. Myös monet Niemi-Pynttärin opiskelijat Jyväskylän yliopistossa ovat löytäneet kirjallisuusterapian mahdollisuudet.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 27.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

Kirja-arvio: Pelastava arpi

Kenellekään ei toivo vakavaa sairautta, vaikka hän kuinka jalostuisi ihmisenä tai muuntaisi kokemansa yleispäteväksi taiteeksi. Mutta jos asiaa käsittelee niin taitavasti kuin Niina Repo kirjassaan Arpi, on sairaudesta seurannut ainakin jotain positiivista.

Kun Repo sai reilu vuosi sitten tietää sairastavansa ärhäkkää rintasyöpää, hän alkoi kirjata ylös tuntemuksiaan.

Valinta olisi ollut viisas siinäkin tapauksessa, ettei kirjailija olisi koskaan julkaissut yhtään merkintäänsä. Hoitojen keskellä elämään vyöryy niin valtava määrä uutta tietoa ja syviä tunteita, ettei muisti riitä niitä rekisteröimään.

Arvessa on aineksia päiväkirjasta ja sen työstäminen on varmasti ollut osa yksityistä terapiaprosessia. Laura Malmivaaran kuvat kirjailijasta ilman tukkaa, esittelemässä arpea ja leikkimässä eri peruukkien kanssa tukevat tällaista tulkintaa.

Mutta arpi on myös vahvasti kaunokirjallinen teos, joka kertoo sairastamisen ja hoitojen varjossa isoista asioista. Miltä tuntuu, kun oma lapsi kääntää itkien pois päänsä äidin kaljusta tai mies vitsailee olemattomista rinnoista? Mitä on kadehtia vanhoja ja ryppyisiä kanssaihmisiä tilanteessa, jossa ei voi varmasti tietää näkevänsä lapsensa rippijuhlia?

Lukijalle ei ole enää tärkeää, onko päähenkilön nimi Niina vai joku muu, kun tämä ajattelee:

Pää oksennussangossa sitä on viisas, / näkee selvästi, /mitä kannatti tehdä, mitä ei, /näkee kuohun, joka katoaa, kallion sen alla /lääkkeiden takia ruoka maistuu suussa hetken hyvältä, mutta jälkimaku,/ joka kestää pitkään, on paha,/ pää sangossa on naurettavan helppo nähdä, että joidenkin tekojen kanssa/ on sama/ tehdessä hyvä, jälkimaku pitkä ja hirveä

Revon tekstit ovat kirkkaimmillaan runoja ja mietelmiä, joihin tiivistyy jotain hyvin yleispätevää. Osa niistä nousee suoraan jostain kauhun syövereistä, toiset yrittävät saada kiinni ohimenevää huumorin tai kauneuden hetkeä.

Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni. Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni.

Kaikki parahdukset eivät ole suuria viisauksia, ja hyvä niin. Vakava sairauskin on vain osa arkea, johon mahtuu valtavan paljon enemmän ikävää, siedettävää tai mukavaa eloa. Siivousvuoroista kinataan, peruukkia etsiessä aikataulut mättävät.

Kirjailijalla on ollut silmää havaita, että epätäydellinen vasta tekee olemisesta elämää ja tekstistä kirjallisuutta: En jaksaisi kuunnella marinaa, arkista valitusta. En ollenkaan. Mitä tuhlausta. Olkaa hiljaa, turpa kiinni, nyt riitti!

Niina Repo: Arpi. Valokuvat Laura Malmivaara. 136 s. WSOY 2008.

Ina Ruokolainen

Kirja-arvio on julkaistu 24.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

Kirja-arvio: Saaga, joka näkee ja tuntee

Alussa on taulu, pino kirjeitä ja kertoja, taidehistorioitsija Leo Hertzberg. Neljännesvuosisata ja 466 sivua myöhemmin mietin, miten kirjailija Siri Hustvedt on selvinnyt tarinasta, joka kertoo kahdesta taiteelle omistautuneesta perheestä New Yorkin SoHossa.

Ensimmäisen lukukerran valvotut yöt ja sivuille valuneet kyyneleet ovat lahjomaton tunnemittari. Toisella kerralla vakuutun vielä enemmän, kun maltan palata tarinaa edistäviin kuviin ja viitteisiin. Kaikki mitä rakastin on minulle yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjoista.

En ole yksin, sillä amerikanenglanniksi kirjoitettu teos on käännetty jo yli kymmenelle muulle kielelle. Siitä keskustellaan vilkkaasti yksityisten ihmisten verkkoblogeissa ja netin keskustelupalstoilla. Tätä on kaivattu, älykkäällä tavalla tunteisiin vetoavaa tekstiä, jossa katsomisella ja ajattelulla ja tärkeä sijansa.

Kolmeen osaan jaettu kertomus lähtee liikkeelle William Wechslerin, Billin, maalaamasta taulusta, jonka Leo ostaa näyttelystä. Taideteoksen aiheuttama tunne on niin voimakas, että miesten välille syttyy vahva ystävyyssuhde.

Pian kuvio laajenee Billin runoilijavaimolla Lucillella, mallista rakastetuksi ja tutkijaksi muuttuvalla Violetilla, Leon opettajavaimolla Ericalla sekä perheiden samaan aikaan syntyvillä pojilla Matthewilla ja Markilla.

Kyseessä on saaga luovista ihmisistä, joilla on harvinainen voima nähdä, ymmärtää ja tuottaa taidetta. Eniten teoksesta saa irti, kun imeytyy sisälle Hustvedtin kuvailemiin teoksiin ja ympäristöihin. Monipuolisesti sivistynyt kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin, mutta hetkeäkään hän ei luennoi tai luetteloi. Jopa moneen kertaan käytetyllä juutalaisella identiteetillä on merkityksensä.

Romaanin voi lukea myös sen ihmissuhteiden kautta. Kertomuksen sisällä on kolmiodraama ja toinenkin, mutta vielä enemmän se kertoo menetyksistä. Kirjan nimi Kaikki mitä rakastin (What I loved) on yksi avain, toinen on Leon kertojanääni. Vanhan miehen nykyhetkessä on jäljellä niin vähän, että hän haluaa kertoa tämän tarinan.

Molemmat vanhemmat joutuvat luopumaan lapsestaan raastavilla tavoilla, joita juonen paljastamisen pelossa ei ole syytä kertoa. Muut menetykset ovat niitä ”normaaleja”: avioeroja, takaiskuja työssä ja ystävyydessä, vanhempien kuolemia.

Ihmiskuvat ovat harvinaisen selväpiirteisiä ja kokonaisia olematta tyyppejä. Edes yön väsyneimpinä lukutunteina ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku galleristi tai sukulainen on mukana. Suorastaan kylmäävästi kirjailija piirtää Billin pojan Markin, jonka itsekin on vaikea löytää häilyviä ääriviivojaan.

Ei Hustvedtin kirja helppo ole. Sen sisältää kolme erirytmistä osaa ilman muita hengähdystaukoja välissä. Osa lukijoista on uupunut ensimmäisen osa kehittelyyn, joillekin lopun yhteenveto on ollut pettymys. Elämässäkään ei aina ole selvää juonta.

Joka tapauksessa kirjailija onnistuu tärkeimmässä: hän osaa kirjoittaa näiden ihmisten pyrkimyksistä, pettymyksistä ja suurista suruista pakahduttavan uskottavasti, taidetta unohtamatta.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. 466 s. Otava 2007.

Arvostelu on julkaistu 19.9.2007 Etelä-Suomen Sanomissa toimittaja Ilkka Kuosmasen Hustvedt-haastattelun ohessa (vaatii lukutunnuksen).