Vielä kahdeksan iltaa aikaa lukea

Ulysses-urakkani on kestänyt nyt jo yli kuukauden ja olen noin sivulla 400. Nautin tekstistä edelleen, mutta kesäohjelmani taitaa olla liian täysi. Pääsen kirjan ääreen yleensä vasta illalla sängyssä, jolloin olen liian väsynyt lukemaan kokonaista lukua. Pätkissä intensiteetti katoaa.

Jatkan kuitenkin niin pitkään, kuin laina-aikaa riittää. Sain Ulysseksen uuden käännöksen lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta ruhtinaallisella kuuden viikon laina-ajalla. Kirja on palautettava 10.8., sillä jonossa on jo muitakin.

Kirjan kääntäjä Leevi Lehto sanoi jossain haastattelussa, että teosta voi myös vain selailla ja maistella sieltä täältä. Olen huomannut tekeväni juuri niin, vaikka periaatteessa luenkin tekstiä alusta loppuun. Jos olen nukahtanut edellisenä iltana kesken sanan, seuraavana päivänä aloituskohta voi tuntua ihan tuntemattomalta. En kuitenkaan palaa takaisin. Uusia kielellisiä ja kulttuurisia seikkailuja riittää myös edessä päin. Pidän myös edelleen alaviitteistä, vaikka luenkin niistä yhä harvemman.

Ulysses-odysseia

Tartuin sitten minäkin James Joycen Odysseuksen uuteen käännökseen, jonka Leevi Lehto on kääntänyt alkuperäisellä nimellä Ulysses. Olen lukenut myös Pentti Saarikosken 1964 julkaistun käännöksen ja nauttinut siitä suunnattomasti. Lukukokemus on noin vuodelta 1985, joten kovin paljon muuta kuin tunnelman en siitä muista. Se jäi mieleen, että kirjan piti antaa viedä, oli siis oltava aikaa lukea.

Olen tämän Ulysseksen kanssa nyt sivulla 137. En ole pystynyt lukemaan kirjaa tuntikausia kerrallaan, en siis antautumaan täysillä sen maailmaan. Olen pitänyt välillä päivien taukoja. Olen nukahtanut (suuri ja erittäin painava) kirja sylissäni sänkyyn. Ja silti teos vie mukanaan!

Leevi Lehdon käännösratkaisuista on ehditty kirjoittaa ja puhua jo paljon. Alaviitteitä on tosiaan paljon joka sivulla. Minua ne viehättävät, sillä aika moni asia tekstissä jäisi muuten epäselväksi. Aluksi luin niistä lähes jokaisen, tekstin edetessä yhä harvemman. Joku ymmärtämisen kannalta oleellinenkin alaviite on saattanut jäädä väliin, mutta en välitä. Kirjahan on aina myös lukijan tulkinta. On silti hienoa, että on mahdollisuus tarkistaa jokin ranskan- tai latinankielinen ilmaisu, katoliseen uskoon liittyvä symboli tai asema Dublinin kartalla juuri kyseisellä hetkellä.

Naista merkitsevä hen-pronomini häiritsee aluksi paljonkin, etenkin taivutettuna henet tai henelle. Jossain vaiheessa hyväksyin ja totuin. Se on kai tarkoituskin, että edelleen huomaan eron hänen ja henen välillä. Lehtohan perusteli ratkaisuaan sillä, että muuten osa Joycen kirjoittamasta kerta kaikkiaan jää ymmärtämättä.

Uskon, että selviän Ulysses-odysseiastani. Sain kirjan lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta heti tuoreeltaan ja pelkäsin tietysti, että laina-aikaa suotaisiin uutuuskirjalle vain kaksi viikkoa. Onneksi sainkin kaksi viikkoa lisäaikaa, yhteensä siis kuusi, sillä kesälaina-ajat ovat nyt päällä. 

Näillä reunaehdoilla uskaltaa lukea välillä muutakin. Jo kokonsa puolesta Ulysses ei sovi matkalukemiseksi, joten otin perjantain ja lauantain kestäneelle Helsingin reissulleni mukaan Carol Shieldsin äskettäin julkaistun teoksen Ruohonvihreää. Olipa taas nautinnollista lukea luottokirjailijalta tarkkanäköinen perhekuvaus! Shieldsin kohdalla voi olla vain iloinen, että muutama vuosi sitten kuolleelta kirjailijalta on nyt ryhdytty kääntämään hänen ensimmäisiä teoksiaan. Ruohonvihreää on itsenäinen jatkoteos hänen ensimmäiselle romaanilleen Pikkuseikkoja.

Spontaani konserttivierailu

Olen aika huono käymään konserteissa, etenkin jos asiaa pitää suunnitella ennalta. Viime aikoina myös teatterilippujen varaminen ja elokuvissa käynti on tuntunut hankalalta.

Eilen satuin kuuntelemaan radiota juuri oikeaan aikaan aamulla, kun Sinfonia Lahden intendentti Tuomas Kinberg kertoi tulevan illan konsertista Sibeliustalossa. Tarjolla olisi Dmitri Šostakovitšin 7. sinfonia eli Leningrad-sinfonia, jonka säveltäjä kirjoitti osittain piiritetyssä Leningradissa. Lavalle nousisi sata soittajaa ja johtajana Okko Kamu. Intendentti uskoi, ettei moinen mahdollisuus kovin pian tulisi eteen; hänkään ei ollut koskaan ennen kuullut seitsemättä sinfoniaa konsertissa.

Päättelin, että lippuja täytyy olla vielä jäljellä ja innostuin niin, että yritin saada muutamaa ystävääkin mukaan. Onneksi tajusin, että eihän konserttivierailu ole muista kiinni vaan ihan omasta halusta. Ajoin päivällä lippuluukulle, josta minulle löytyi hyvä paikka permannolta, kuudennelta riviltä. Kaikkein eniten ällistyin, kun kuulin lipun hinnan: 18,50 euroa! 

Eiväthän normaalit sinfoniakonserttiliput hirveitä maksa, mutta alle kaksikymppiä! Siinä on tietenkin yhteiskunnan subventaatiota mukana. Eilen olin onnellinen tuosta tuesta, sillä tilillä tai kukkarossa ei olisi ollut rahaa yli kolmenkympin sijoitukseen. Toivon ja uskon, että kuulijoissa oli muitakin kaltaisiani.

Ennen väliaikaa saimme kuulla ensin Franz Lisztin ja Marcel Duprén urkuteos Ad nos, ad salutarem undam, jonka solistina soitti viisikymppinen ranskalainen urkutaiteilija Olivier Latry. Sibeliustalossahan on huipputason urut, joita saimme kuulla taitavan soittajan tulkitsemana ja ison orkesterin kanssa. Jo tuo esitys oli hieno ja keräsi pitkät aplodit asiantuntevammalta yleisöltä.

Ja sitten itse Leningrad-sinfonia: sen neljäsataa marssitahtia alussa luovat todellakin hypnoottisen jännitteen. Ei voi erehtyä musiikin mahdollisuudesta kuvata sotaa, kärsimystä ja sortoa. Marssijakson jälkeen heittäydyin mukaan aivan täysillä kuuntelemaan niin täysillä pauhaavaa kuin hiljaisissa osissa hivelevääkin musiikkia. Lumouduin myös katselemaan muusikkoja, joiden keskittyneet ilmeet ja eleet säilyivät, vaikka yli tunnin kestävä sinfonia vei heistä monet varmasti äärirajoille jaksamisen kanssa. Moni pyyhki hikeä. Olin näkevinäni, että myös osa soittajista liikuttui.

En ole vähääkään musiikin tuntija, mutta sen verran olen käynyt sinfoniakonserteissa, että tunnistin ainutlaatuisen kokemuksen. Yleisö - minä mukana - hakkasi käsiään ja kutsui kapellimestarin takaisin ainakin kolme kertaa.

Nyt yritän muistaa sen, että vähän useamminkin voisi lippuluukulle mennä. Kaikki konsertit eivät ole ainutlaatuisia, mutta klassinen musiikki tekee hyvää, etenkin kun oman kaupungin orkesteri osaa sitä soittaa.

Muille mattimyöhäisille tiedoksi: konsertti uusitaan tänä iltana. Käykää kysymässä lippuja. Takaan, että kannattaa!

Maaginen ja tosi Pohjan akka

Kansi: Satu Ketola

Louhi dementiakodissa – nykyproosaa vai kansanrunoutta? Molempia, todesti ja verevästi. Seija Vilénin Pohjan akka on jälleen yksi vahva osoitus siitä, että Kalevalan kaltaisia ikiaikaisia tarinoita kannattaa tulkita uudestaan.

Aloitetaan kielestä. Vilén ei kirjoita kalevalamittaa, mutta kuolemaa lähestyvän ja asioita sekoittavan Louhen tajunnanvirta on silkkaa runoutta:

”Mihin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla ja sekoittaa käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen, mato maannut juuret. Puun lavassa kuoleman korppi.”

Hurjimmillaan Vilén keksii uusia sanoja ja ilmaisuja, arkisimmillaan suorasanainen kerronta vie eteenpäin arjen tapahtumia.

Ja sitten rakenteeseen. Kertomuksen kehys ovat Louhen ja hänen luonaan käyvän kirjailijan tapaamiset. Nykypäivän Lönnrot on kirjoittamista opiskeleva Pertti, joka tuskailee ilmaisunsa kanssa. Kurssilla häntä kehotetaan karsimaan koukeroita ja kirjoittamaan realistisesti suussa maistuvasta pullasta.

Dementiakodissa, rouva Pohjan huoneessa, olisi tarjolla realismia. Suljettu ovi, lääkkeet, valkojakut, syöttämiset ja vaipat.

Vaan ei kirjoittaja pääse helpolla, sillä Pohjolan Louhen ajatukset karkaavat koko ajan menneisyyteen niin kuin vanhoilla tahtovat.

Hän on milloin mahtava emäntä, milloin tyttö vasta astumassa avioon. Nämä muistin harharetket ovat joko tosia sukelluksia johonkin koettuun tai haavekuvia – kuka tietää.

Louhi kokee uudestaan Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen vierailut, kansalliseepoksesta tutut kosio- ja ryöstöretket. Hänellä on vastuullaan suuri tila poroineen, eikä hän halua kumartaa vieraasta kulttuurista tuleville vaan taistelee omastaan matriarkaalisella oikeudella.

Vilén ei pysähdy kuvaamaan Kalevalan miesten pelkäämää ja vihaamaa Pohjan akkaa, vaan antaa tämän olla myös nainen. Vanhus muistaa vielä laitossängyssäkin nuoren tytön lettinsä ja miehen kaipuunsa. Hän suree tytärtään, joka lähti Pohjolasta Kalevalan maille kuolemaan.

Sammon taonta on yksi Kalevalan mysteereistä, ja siihen kirjailija tarjoaa naisen näkökulman. Kun keski-iällä vielä äidiksi tullut nainen liekuttaa sylissään pientä poikaa, hän on saanut aarteensa.

Pitääkö sitten tuntea Kalevala, jotta voi lukea Pohjan akan? Ei, mutta toki näiden ihme tyyppien ominaisuudet ja seikkailut alkavat kiinnostaa, jos eivät kaikki ole muistissa.

Seija Vilénin Hare Krishna -menneisyyttään käsittelevä esikoisteos Mangopuun alla (2010) tavoitteli jo kerrontaa, jossa muistot ovat yhtä paljon hajuja, tuntoja ja värejä kuin sanojakin. Esikoista lukiessa en vielä päässyt mukaan imuun, ehkä siksi, että odotin jotain konkreettisempaa.

Pohjan akassa keinot ja sisältö ovat sopusoinnussa. Olisiko tässä meille nyt suomalainen maaginen realisti, jonka kertoma sukusaaga vain on sattunut saamaan inspiraationsa Kalevalasta?

Ina Ruokolainen

Seija Vilén

Pohjan Akka

Avain 2012, 236 s.

Arvio on aiemmin julkaistu Savon Sanomissa.

Ihanat elämäkerrat

Ystävät ovat kullanarvoisia vinkatessaan lukemisen arvoisia kirjoja. Etenkin silloin, kun he tietävät, mikä minua kiinnostaa.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!

Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.

Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.

Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.

Ruuhkaa lukulistalla

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjata ylös lukemani kirjat on osoittautunut mahdottomaksi. Kun työ- ja yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon samaan aikaan, ei jaksa tiivistää edes niitä muutamia lauseita, joista ehkä olisi iloa jollekulle muullekin lukijalle. Mainitaan nyt kuitenkin muutama lukukokemus, joita olen jo päässyt jakamaan muiden kanssa.

Imbi Paju (oik.) Ina Ruokolaisen haastateltavana. Kuva: Jyrki Soine

Imbi Paju: Suomenlahden sisaret - kun katsoo toisen tuskaa. Vaikuttava ja raskas teos monessa mielessä. Jatkoa Pajun Viron miehitysaikaa ja muistamista käsitelleelle Torjutut muistot -teokselle sekä tämän aihepiiristä tekemille elokuville. Suomenlahden sisarissa keskiössä ovat suomalaiset lotat ja Viron sisarjärjestön, Naiskodinturvan, jäsenet sekä heidän keskinäiset suhteensa ennen toista maailmansotaa. Pahuuden ja sorron kuvaukset ovat välillä lähes kestämätöntä luettavaa, mutta suosittelen teosta ehdottomasti kaikille, joita kiinnostavat muistamisen teemat. Pääsin keskustelemaan teoksesta kirjailijan kanssa 18.2. Lahden kirjamessuilla erittäin innostuneesti kuuntelevan yleisön edessä.

Henning Mankell: Panokset. Ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos 1970-luvulta on ihan muuta kuin rikoskirjallisuutta, erittäin yhteiskunnallinen kuvaus räjähdysonnettomuudessa vammautuneen miehen pitkästä elämästä ruotsalaisen sosiaalivaltion rakentajana. Kirkas, tärkeä, uskomattoman valmis esikoiskirja.  En väheksy Mankellin muuta tuotantoa, mutta rikosromaanit eivät ole minua varten.  Lukupiiri sai taas kerran minut lukemaan jotain muuta kuin mihin muuten olisin tarttunut, hienoa!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Toivoisinpa, että mahdollisimman moni lehtiään hengiltä kuristava mediapomo lukisi tämän tutkimukseen ja havaintoihin perustuvan pamflettimaisen tietoteoksen ja myös uskoisi sen keskeisen sanoman. Levikkilukujen laskua ei saada pysäytettyä sillä, että hommaa tehdään entistä pinnallisemmin ja vähemmällä väellä, vaan jokaisen maakuntalehdenkin olisi syytä etsiä itselleen erikoisalue, johon panostaa - on se sitten tutkivaa journalismia tai erittäin hyvää yhteistyötä lukevan yleisön kanssa, netissä, paperilehdessä tai lukulaitteessa. Vaan uskovatko mediarutiineihinsa jumiutuneet pikauutiskoneistot moisia neuvoja? Epäilen.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän. Tämä klassikko oli jäänyt minulta aiemmin väliin, nyt luin sen seuraavaa lukupiiritapaamistamme varten. Käsittelyssä vasta ensi kuussa, pitänee palata siihen vielä uudestaan. Hurja tarina Afrikkaa riistävästä norsunluukauppias Kurtzista ei ole vanhentunut 110 vuodessa.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Amerikkalaisen neurotieteilijän kertomuskokoelma esittää 40 kuvitelmaa kuolemasta ja etenkin sen jälkeisestä ns. elämästä. Luin kirjaa parin juna- ja bussimatkan aikana, ja siihen se sopi loistavasti. Yllättävät, joskus lohdulliset ja toisinaan masentavat ajatukset tuntemattomasta tuonpuoleisesta saivat minut monta kertaa havahtumaan ja hekottelemaan sitä, miten olemmekaan jumiutuneet johonkin yhteen malliin pohtiessamme isoja asioita. Kovin isoja muistijälkiä havainnot ja oivallukset eivät kuitenkaan jättäneet.

Hidasta lukemista

Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.

Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.

Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.

Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.

Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.

Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.

Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.  

Loppuvuoden lukukokemukset

Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.

Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.

Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.

Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.

Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.

Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.

Uskomattoman hienoa kirjallisuutta

Viime viikoille on lukulistalle osunut monta todella hyvää kirjaa. Joskus menee pitkiä aikoja ilman isoja elämyksiä, mikä on saanut minut joskus jopa väsymään kaunokirjallisuuden lukemiseen. Nyt olen päinvastaisessa pulassa; pelkään, etten millään jaksa keskittyä teoksiin, jotka eivät säväytä samalla tavalla.

Riikka Pulkkinen: Totta. En pitänyt mitään kiirettä tämän teoksen kanssa, sillä kirjasta tai kirjailijasta kirjoitetut artikkelit tai arviot eivät kiinnostaneet millään tavalla - en myöskään ole lukenut Pulkkisen Raja-esikoista. Yllätys oli positiivinen, sillä löysin kirjasta ihan oikeita ihmisiä ja kiinnostavaa kerrontaa. Jonkinlainen nuoren naisen tosikkomaisuus vaivasi, mutta tunnistan toisaalta senkin. Ehdottomasti ehyt teos.

Eleanor Catton: Harjoitukset. Uusiseelantilainen Catton oli mukana Messilän kirjailijakokouksessa ja puhui siellä teräviä. Vielä terävämpi ja armottomampi on Harjoitukset, joissa seurataan lukioikäisten tyttöjen soittotunteja ja nuorten teatteriopiskelijoiden ensimmäistä lukuvuotta. Catton kuvaa vallankäyttöä opettajien ja oppilaiden välisissä suhteissa niin avoimen häpeämättömästi, että lukija voi vain ihastella. Tulee sellainen tunne, että elämä nyt vain on tällaista, ja siitä kannattaa ehdottomasti kirjoittaa.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Samaisessa Messilässä teos mainittiin "pakolaiskirjana", jonka Böll kirjoitti lähdettyään perheensä kanssa Irlantiin toisen maailmansodan jälkeen. Jos taakse jäi voitettu, raunioitunut ja ristiriitainen Saksa, edessä oli lohdottoman köyhä ja lapsensa siirtolaisiksi lähettävä Irlanti. Päällisin puolin Böll kuvaa kansaa, maisemaa, säätä, uskontoa, köyhyyttä ja vieraita tapoja. Samalla hän pohtii sitä, mikä oikeastaan onkaan tuttua ja mikä vierasta ihmisten kanssakäymisessä.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet. Teos sisältää kertomuksia, joita yhdistää Ženja-niminen päähenkilö. Ihmiset, etenkin naiset, hänen ympärillään kertovat niin ihmeellisistä sattumuksista, että osan on pakko olla valheita. Sitä onkin sitten jo paljon vaikeampi tietää, missä kohtaa huijataan loputtoman avuliasta Ženjaa ja missä lukijaa.

Olli Jalonen: Poikakirja. Kirjoitin jo aiemmin, miten valtavan vaikutuksen Jalosen alustus Messilässä minuun teki. Poikakirja imi mukaansa ja salpasi hengen, se on ehdottomasti suuri kirja ihmisyydestä. Neljän siskon ja vanhempiensa kanssa perheen muodostava poika tarkkailee elämäänsä 1960-luvun Suomessa. Sota on vielä läsnä rikkinäisenä äkseeraavan opettajan hahmossa ja poikien pommileikeissä, rinnalla kasvaa ja rakentuu aivan erilainen Suomi. Poika elää, kokee, pelkää ja erehtyy, mutta ennen kaikkea hän tarkkailee kaikkea ja kaikkia. Hän on totinen mutta samalla pohjattoman kiinnostunut kaikista elämänilmiöistä. En voi kuin ihailla niitä tosia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka Jalonen on kaivanut joko omasta pojan mielestään tai jostain sellaisesta paikasta, johon on hyvin helppo uskoa.

Poikakirja on ESS:n lukupiirin kuukauden kirja; odotan mielenkiinnolla muita näkemyksiä teoksesta.

Sitten vielä kaksi kesken jäänyttä teosta.
Anna-Lena Laurén: Ja sitten saavuin Moskovaan. Luin henkilökohtaisesta ja hyvin kirjoitetusta teoksesta noin puolet odottaessani kesälomamatkalla tytärtäni nettipäätteen ääreltä Kotkan kaupunginkirjastossa. Ihan mielelläni luen kirjan loppuunkin, jos se eteen tulee.

Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Ajattelin pohjustaa lukupiirimme "kesätehtävää" lukea jokin venäläinen klassikko ja tartuin Nabokovin tutkimushenkiseen pitkään esseeseen. Kirjoittajan luonnehdinnat vanhemmasta kollegastaan ja tämän kirjailijanlaadusta olivat aluksi oikein virkistäviä, mutta jymähdin lukijana yksityiskohtaisiin analyyseihin Reviisorista ja Kuolleista sieluista.

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Laatuteatteria äideistä ja perheistä

Maaliskuussa kävin kahdessa Lahden kaupunginteatterin ensi-illassa, näytelmät olivat Lasinen eläintarha ja Pesärikko. Kumpikin esitys on laatutyötä ja perustuu hyvään tekstiin, mutta Tennessee Williamsin perhehelvettiklassikkoon perustuva Lasinen eläintarha vaikutti minuun tällä kertaa enemmän. Orvokki Aution kirjatrilogiasta sovitettu Pesärikko oli ohjauksena jotenkin jähmeämpi ja sävyttömämpi.

Kumpaankin näytelmään on muuten kirjoitettu "kauhean" äidin (ja Pesärikossa samalla anopin) rooli, joista kummastakin näyttelijät selviävät upeasti. Lumikki Kouki hysteerisenä, pettyneenä ja turhamaisena Amandana on aivan huikea, en muista pitkään aikaan kokeneeni samanlaista puhdistavaa myötähäpeää noin hyvin esitetyn roolin äärellä.

Ritva Sorvali puolestaan tekee Laimistaan traagisen pohjalaisen kantaäidin, joka haluaisi olla jotain muutakin kuin kunnon ihminen, mutta ei uskalla.

Pasolini ja Jeesus

Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.

Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.

Tilintekoa teatterivuodesta

Muistan vielä hyvin, kuinka omassa lapsuudessani (1960- ja 1970-luvulla) käytiin aina katsomassa satunäytelmää Tapaninpäivänä. Joulun välipäivät taisivat olla muutenkin teatterien korkeasesonkia, ainakin Uudenvuoden illan jonkinlainen juhlanäytös. Nykyään teatterin ammattilaiset saavat joululoman muiden ihmisten tapaan, ja sen hyvin ymmärtää. Ainakin Lahdessa on nimittäin ollut niin runsas - ja varmasti myös tekijöille raskas - teatterivuosi, ettei katsomoihinkaan todennäköisesti riittäisi väkeä.

Raskas ei tässä ole negatiivinen määre, sillä harvoin olen nähnyt vuoden aikana niin monta hyvin onnistunutta esitystä suhteellisen pienissä piireissä. Lahden Kaupunginteatterin syksyssä ei ollut minun silmissäni yhtään epäonnistumista, vaikka komea Peer Gynt ei tainnutkaan kunnolla täyttää suuren näyttämön penkkejä. Onnekseni kävin katsomassa näytelmän kaksi kertaa, sillä huomasin menettäneeni ensimmäisellä kerralla monta herkkupalaa, vaikka olen tutustunut tekstiin myös lukemalla ja nähnyt Helsingin kaupunginteatterin kuulun tulkinnan joskus 1970-luvun loppupuolella.

Vielä enemmän odotin ennalta Samuel Beckett -tulkintaa Huomenna hän tulee - enkä pettynyt. Sekä ohjaus että näyttelijäsuoritukset olivat juuri niin piinaavia ja toisaalta humoristisia kuin voin kuvitella Beckettin halunneen (ja tarkkaan määränneen sekä itse näytelmätekstissä että jälkisäädöksissään). Erityisestä täytyy ihmetellä, miten Tapani Kalliomäki jaksoi sisäistää Estragonin roolin Peer Gyntin nimiroolin ohessa. Muutama teatteria ymmärtävä ystäväni pohtikin jälkimmäisessä ensi-illassa, että miestä ryöstöviljellään... Nyt tilanne on kuitenkin lauennut, kun Peer Gynt poistui ohjelmistosta ison näyttämön remontin vuoksi.

Vielä kolmaskin "virallisen" teatterin näytelmä on mainittava, pikkuruisella Aino-näyttämöllä myös vuodenvaihteen jälkeen jatkava Taivasalla, jossa eletään kuvitteellisen maan hyvin todentuntuisen sisällissodan maailmassa. Armoton ja tekstin tasolla hurjan hauska, aika uskomaton tykitys karmeissa oloissa ystävystyvien miesten kujanjuoksusta. Tässäkin näytelmässä ovat pääosassa miehet, mikä onkin isoin miinus Lahden Kaupunginteatterin syksyn 2008 ohjelmistopolitiikassa. Toisaalta viime keväälnä sai ensi-iltansa Laura Ruohosen Yksinen ja vajaan kuukauden päästä saa ensi-iltansa Edith Piaf -musiikkinäytelmä. Ja olihan syksyn satunäytelmässä Prinsessa Rosa Ruusunen tietenkin monta "ihanaa" naisroolia. Onneksi sain teatteriseuraksi oikean ikäisiä siskonlapsia, muuten hieman pitkitetty ja sokerinen satu olisi ollut minulle liikaa.

Se "epävirallinen", lainsuojaton eli vapaa ammattiteatteri Vanha Juko tarjosi myös hienon teatterielämyksen syksyllä, Raija-Sinikka Rantalan kirjansa perusteella ohjaaman Optimistin. Karnevalistinen esitys sopi sekä tekijöille että sisältöön, jossa kuvataan tyhjän päälle jäävän näyttelijän kilpajuoksua työttömyyden, sairauden ja lopulta kuoleman sekä niiden ympärillä pyörivien viranomaisten kanssa. Hannu Salmisen tulkinta nimiroolissa sai minut katsojana itkemään ja nauramaan monta kertaa. Onneksi Optimisti jatkaa vielä vuodenvaihteen jälkeen.

Kun näiden (ja muutamien ihan hyvien mainitsemattomien) ammattiesitysten lisäksi sain vielä kokea keväällä tyttären onnistuneen esikoisohjauksen Minna Canthin Sylvistä Theatrum Olgassa sekä muutamia muita elähdyttäviä harrastajateatteriesityksiä, en kyllä olisi pystynyt sulattamaan yhtään enempää teatteria. Onnekseni teen nykyään teatteriarvioita enää vain satunnaisesti; pääsen siis nauttimaan tavallisen katsojan etuoikeudesta katsoa näyttämön tapahtumia ilman analysointipakkoa. Silti odotan vuoden 2009 ensi-iltoja taas malttamattomana.

Tämä kirjoitus on toinen osa vuoden 2008 kulttuurielämysten listauksistani (elokuvaelämyksiä ruodin 25.12.). Otanta on pieni ja mielipiteet vain yhden ihmisen huonon muistin varassa syntyneitä.

Kirjajuttu: Fedja-sedän isästä tuli suomalaisten Eetu

1970-luvun lopulla ei Suomessa tainnut olla montakaan lasta, joka ei olisi kuullut repliikkiä ”Täällä posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen!”. Posteljoonin epätoivoinen keskustelu oven läpi naakan kanssa oli yksi niistä Fedja-setä, kissa ja koira kirjan kohokohdista, joita toisteltiin kodeissa, päiväkodeissa ja Tarmo Mannin lukemana radiossa.
1976 suomeksi julkaistusta kirjasta tuli muutamassa vuodessa hitti, joka pitää pintansa yhä uusien sukupolvien lukusuosikkina ja teattereiden sovituksena.
Kirja sai myös jatko-osia, joissa kuusivuotias Fedja-setä (poika) jatkaa jokseenkin anarkistista asumistaan yhdessä koiransa Mustin ja kissa Matroskinin kanssa ja törmää yhä kummallisempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin aikuisten luomassa maailmassa. Lisäksi Uspenski tunnetaan mm. Krokotiili Genasta ja Takuumiehistä.

Valtion epäsuosiossa

Mutta itse kirjailija Eduard Uspenskista täällä ei täällä vielä 1970-luvulla tiedetty paljonkaan. Miksi ei, se selviää Hannu Mäkelän juuri ilmestyneestä Eetu-kirjailijamuotokuvasta.
– Muut sen ajan neuvostoliittolaiset lastenkirjat olivat niin opettavaisia, ettei edes kukaan opettaja olisi niitä lukenut. Mutta Uspenski ei suostunut kirjoittamaan Leninistä, vallankumouksesta tai isänmaallisuudesta. Hänellä oli harvinaista huumoria ja satiiria, johon sensuuri tarttui, Mäkelä kertoo.
Näennäisesti vaarattomia lastenkirjoja kirjoittanut Uspenski ei ollut sen paremmin Neuvostoliiton valtion kuin kirjailijaliitonkaan suosikki, minkä vuoksi hänen kirjojaan ei julkaistu yli kymmeneen vuoteen. Hän ei myöskään ollut sopiva henkilö esiintymään kirjailijoiden tilaisuuksissa, etenkään ulkomaalaisille.
Epäsuosioon riitti, että teksteistä ja kirjailijan käytöksestä paistoi liian hyvin läpi se, mitä mieltä hän oli kahlitsevasta systeemistä. Kaikkein tärkeintä kirjailijalle kun oli tulla toimeen lasten kanssa huumorin keinoilla.
– Aloin ensin kirjoittaa aikuisille, mutta en ollut tarpeeksi viisas opettamaan ketään. Lapset olivat helpompia, ymmärsin heitä ja he minua. Kun minua ei julkaistu, esiinnyin paljon kouluissa ja opin, mikä lapsia nauratti.
70-vuotias kirjailija kertoi elämästään Helsingissä viime viikolla, jolloin julkaistiin Mäkelän Eetu-muotokuvan lisäksi suomennos Uspenskin kirjasta Fedja-setä ja kummitus.

Suomen-suhteet pelastivat

Uspenski ja Mäkelä ovat olleet ystäviä 32 vuotta. Oli monen sattuman summaa, että Mäkelä silloisena kustannustalo Otavan edustajana sai käsiinsä Neuvostoliitosta ensimmäisen Fedja-setä-kirjan ja sittemmin myös kirjailijan.
Jälkimmäiseen tosin tarvittiin myös hartiavoimin töitä ja suhteita. Ensimmäisen kerran elämässään Uspenski pääsi Suomeen ja ylipäätään ulkomaille 1977, lähes 40-vuotiaana. Vuosien mittaan hänestä tuli suomalaisten rakastama Eetu.
Suhteet Suomeen olivat tärkeitä kirjailijalle monessa mielessä. Kun kirjoja ei kotimaassa julkaistu, Suomen käännöksistä tuli edes ropoja. Kirjailija uskoo olleensa epäsuosion aikana myös oikeassa vaarassa.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa.
Fedja-setiä ja muita Uspenskin kirjoja on käännetty jo lukuisille kielille, ja Jeltsinin ajoista lähtien kirjailija on taas ollut suosiossa kotimaassaankin. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen kirjailijan ykköslukijoita Venäjän ulkopuolella.
– Huumori on oma valtakuntansa, mutta joka maassa on vielä omansa. Suomalaisten kanssa olemme aika läheisiä ja samankaltaisia ihmisiä, vaikka kielimuuri joskus sotkee. Suomalaiset tosin juovat vähän vähemmän, Uspenski naureskelee.
Vaikka Eduard Uspenski on tällä hetkellä Venäjän rakastetuin lastenkirjailija, hänestä ei kotimaassa ole edelleenkään kirjoitettu yhtään tieteellistä artikkelia tai elämäkertaa. Mäkelällä on arvaus syistä:
– Eetua kadehditaan liikaa. Lisäksi sananvapaus on taas kiristynyt Putinin ajoista lähtien.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 21.9.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.

Tekstin kirjoittamisen jälkeen olen lukenut loppuun Fedja-setä ja kummitus -teoksen sekä puoleen väliin Mäkelän Eetu-henkilökuvan.
Ensimmäinen Fedja-setä on edelleen paras ja klassikko, mutta tämänkertaisessa on taas enemmän virtaa kuin esim. Fedja-setä ja täti Tamara -kirjassa. Kunhan pääsen lukemaan tekstin oikeille kuuntelijoille, sieltä varmaan nousevat myös ne repliikit, jotka jäävät elämään.
Eetu-kirja kertoo vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin kohteestaan. Se on paikoitellen jaaritteleva, mutta ehkä juuri sellaisena kuvaa hyvin Mäkelän ja Uspenskin ystävyyden luonnetta. Sekä tyylin että kirjasta luettujen sattumusten kautta on helppo uskoa, että joskus ystävyydessä on kestämistä.
Ja siitä olen tietenkin onnellinen, että minulla on Uspenskin omistuskirjoitus edes yhdessä hänen kirjoittamistaan teoksista. En tosin osaa sitä lukea enkä muistanut kysyä, mitä lyhyt venäjänkielinen teksti tarkoittaa.

Nuoret osaavat - menkää teatteriin!

Olen iloinen ja vaikutettu. Minna Canthin Sylvi sai ensi-iltansa tänään nuorten harrastajien perustamassa Theatrum Olgassa. Etenkin väliajan jälkeen näimme visuaalisesti komeaa, liikkuvaa, tunteiltaan koskettavaa ja silti analyyttistä teatteria. Nuoret näyttelijät näyttivät, että yli satavuotias (1893) teksti vielä voi aueta ja puhutella sekä kaksikymppisiä itseään että jopa puoli vuosisataa vanhempia katsojia.

Kyllä, olen puolueellinen. Kyseessä oli tyttäreni Vilma Ruokolaisen esikoisohjaus - mutta eihän hän sitä yksin tehnyt. Näin virheitäkin mutta ennen kaikkea paljon vahvuuksia. Osa kohtauksista on voinut syntyä vain niin, että 1980-luvun lopussa syntyneet ovat tulkinneet historiaa, elokuvia ja teatteria omien kokemustensa kautta. Kunpa mahdollisimman moni nuori nyt menisi ja altistuisi klassikolle, joka on vartavasten hänelle tarjoiltu. Eikä tee pahaa meille äideille tai mummoikäisillekään.

19-vuotiaan kommentti: "Se aave oli aika pelottava." Kannattaa kuunnella, tähän eivät action-elokuvat, tietokonepelit tai tosi-tv pysty. Näyttämöllä aavekin on elävä ihminen.

Valokuvatorstai: klassikko

Satuin olemaan Firenzessä 15.4.2007 sikäläisen maratonin aikaan. On oikeastaan vaikea päättää, mikä kuvassa täyttää eniten klassikon määritelmät: Palazzo Vecchio, sen edessä seisova Michelangelon Davidin kopio, maratonjuoksu vai Firenzen kevättä seuraavat turistilaumat, minä mukaan luettuna. Koko Firenzen keskusta ainakin kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Valokuvatorstai etsii siis klassikkoja.

P.S. Kohdallani alkaa jo olla perinne sattua opintomatkalle kaupunkiin, jossa järjestetään maraton juuri silloin. Syksyllä 2000 olin Kölnissä, 2003 Venetsiassa ja 2007 Firenzessä opiskelemessa kieltä ja/tai taidetta samaan aikaan juoksijoiden kanssa.

Klassikko vetää mutta vasta ympäristösanoma puhuttelee

Taidekeskus Retretin ovella se iskee: pakokauhu massojen keskellä. Olen osunut lippujonoon keskelle bussilastillista ja pelästyn, etten pääse kohtaamaan taideteoksia hetkeäkään kahden kesken. Olenhan yksi niistä, jotka jälleen kerran ovat liikkeellä kesän klassikon, Eero Järnefeltin, perässä. Mikä meissä suomalaisissa on, kun niin mielellämme katsomme jo kadotetun Suomen ihmisiä ja maisemia kultakauden mestareiden käsittelyssä? Emmekö ikinä ole päässeet irti maaseutuyhteiskunnan arvoista, joita kuorruttavat muutamat taiteilijat, sivistyneistön edustajat ja harvat valtaapitävät?

Mutta Retretti on ovela. Lippuluukulta se ohjaa meidät ensiksi luolastoon, jossa on tarjolla ihan erilainen sanoma. Hälisevät massat kaikkoavat ympäriltä, kun pimeän keskeltä hahmottuu tämän kesän ympäristöarkelogiaa. Antero Kare vaikuttaa minun voimakkaimmin Karhullaan ja esihistorialliseen taiteeseen viittaavalla maisemallaan. Ihmisen luomia keinovärejä valuva karhu ja vedestä heijastuvat joutsenet kertovat siitä, mitä emme kaikessa alkuperäisen kaipuussamme sittenkään välitä suojella. Luolassa solisee ja humisee, Stuart Wreden jääveistokset jatkavat keskustelua. Suurten ja teknisesti vaativien teosten sponsorit ovat näkyvästi esillä. Se voi kertoa yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta samalla se muistuttaa maailmasta, jossa taide ei mitenkään pärjää ilman suuria tukijoita ja isoja ihmismassoja.

Järnefelt-näyttely on esillä maan päällä, ja siellä ihmisten läsnäolo taas tuntuu. Edessä kulkee ryhmä oppaineen, jota en nyt välitä kuunnella, vaikka hän selvästi osaa asiansa. Haluan katsoa rauhassa niin ennestään tutut klassikot kuin yksityiskotien aarteetkin. Kumpienkin takia olen kuluttanut polttoainetta ja ympäristöä lähtemällä pitkälle näyttelymatkalle. Maalauksiin en pety, sillä ne kertovat monipuolisesta ja jokaisen yksityiskohdan hallitsevasta taitelijasta. Maisemat ovat niitä suomalaiskansallisia ikoneja, joita on käytetty monissa Suomen vaiheissa symboleina. Mutta minä katson nyt läheltä nais- ja lapsikuvia. Järnefeltillä ei miehenä näytä olleen pienintäkään vaikeutta saada aikaan sitä intiimiä tunnelmaa, joka usein liitetään vain tunnettuihin naismaalareihin.

Ripustuksesta en pidä, se on sitä mielikuvituksetonta ja tylsää museotyyliä, johon Suomessa niin kovin usein tyydytään. Järnefeltien maalaavien perheenjäsenten ja venäläisten realistien mukanaolo sen sijaan toimii. Se kertoo omalta osaltaan siitä hedelmällisestä ristiriidasta, missä suomalaisiksi itsensä tunteneet taiteilijat loivat töitään osana Venäjää. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelykirja, jossa Järnefeltien sukutarina monine rönsyineen on mukana.

Usean tunnin vierailu syömistaukoineen osoittaa taas kerran, että Retretti on liian iso. Kalevala-korun juhlanäyttely ja Timo Sarpanevan teosten esittely tuntuvat ennalta katsomisen arvoisilta, mutta paikan päällä koen pettymyksen. Kalevala-korun näyttely on enemmän tuote-esittely kuin historiallisen yrityksen vaiheiden läpileikkaus. Sarpanevan hienoista lasiteoksista, muutamasta rautapadasta ja kankaista syntyy niin aneeminen kokonaisuus, että se tuntuu vain täyttävän yhden tilan. Loput näyttelyt laahustan läpi, ja kaupasta jaksan ostaa kolme postikorttia. Jos asuisin lähempänä, käyttäisin hyväksi mahdollisuutta käydä kertalipun hinnalla katsomassa minulle tärkeimmät näyttelyt uudestaan.

Kesäteatterikausi jatkuu Gogolin hengessä

Kesäteatterin lainalaisuudet jaksavat ihmetyttää vuodesta toiseen. Meidän perinteisiimme kuuluu vierailu hollolaisen Heinäsuon näytelmäpiirin esityksissä erinäisten sukulaisuus- ja tuttuusviritysten vuoksi, mutta myös paikan ilmapiiri lammen rannalla viehättää. Suuria taiteellisia elämyksiä emme ole monenakaan kesänä saaneet, mutta aina näytelmät on tehty huolella niistä aineksista, joita on ollut käytettävissä. Aika monena kesänä kappaleeseen on saatu ujutettua vähintään yksi uimaan pulahdus ja jokin eksoottinen härveli maansiirtokoneista museoautoihin. Muutenkin puskakomediat ovat luottaneet maalaisrealismiin -romantiikalla höystettynä.

Nyt näytelmäpiiri oli kuitenkin uudistunut ja ottanut käsittelyyn Gogolin kaksi maalaistolloa sovitettuna ja uudelleenkirjoitettuna hollolaiseen historialliseen maisemaan. Erittäin suurella vapaudella tosin, sillä esim. täkäläisittäin tuttu nimi Jepulis-Penjami oli vääntynyt Jepulis Benjaminiksi ja saanut aivan toisenlaisen toimenkuvan kuin lahtelaisista muisteloista tutun originellin paskakuskin. Mutta kuten näytelmässä todetaan Gogolia mukaillen sanotaan: "Moni saattaa erehtyä pitämään tätä jopa totena, tapahtuneena historiallisena dokumenttina menneiltä vuosisadoilta. Mutta heitä täytyy hetimiten varoitaa, näytelmä vie aikamatkalle kuvitteelliseen historiaan, ..."

Venäläis-hollolainen henki viihdytti minua ja seurassa ollutta miestä kohtalaisesti, sillä jopa tanssi- ja lauluosuudet sujuivat ihan mallikkaasti. Törmäilyt kulisseissa näyttivät enimmäkseen ennalta sovituilta ja Porfir-possun (Lasse Paarma) takaa-ajo oli suorastaan riemukas. Muista näyttelijöistä kunnostautuivat etenkin ne kaksi maalaistolloa eli Urho Ukkolan laajat housut hyvin täyttänyt Erkki Soininen sekä Arvid Yli-Äijälää eli sydämellisen ketkua naapuria esittänyt Raimo Hauta-aho. Irene Lingon Agafia Venäläinen (kuvassa) oli sopivan inhottava riivinrauta.

Mutta ne kesäteatterin lainalaisuudet. Yleensä hyvinkin täysi katsomo suorastaan tuuli tyhjyyttään, vaikka perjantaina oli kaunis ilta. (Torstain ensi-illassa oli kuulemma ollut 170 ihmistä sateessa). Paikalta yhytetyistä puolitutuista osa oli selvästi pettyneitä uudistuneeseen ilmeeseen, ja yksi mainostikin minulle yhtä alueen kesäteatteria, jossa pidetään tiukemmin kiinni puskailmapiiristä. En tiedä näistä henkilöistä, käyvätkö he talvella teatterissa. Veikkaan kuitenkin, että juuri kesäteatteri on joillekuille se vuoden ainoa näyttämötaiteen elämys, ja sille on jotkin aivan omanlaisensa vaatimukset. Myönnetään, että minäkin suhtaudun harrastajavoimin tehtyihin kappaleisiin järvimaisemissa eri lailla kuin laitosteatterin tai vaikkapa teatteriopiskelijoiden tuotantoihin. Puupenkit, hyttyset ja grillimakkarran tuoksu eivät silti muuta minua eri ihmiseksi siinä mielessä, että kestäisin tekstiltä pelkkää tyhjyyttä. Onnea Heinäsuon näytelmäntekijöille tämän kesän yritykseen - se on aika hyvä sellainen.

Vieläkö juliste koskettaa?

Jo muutamana julistebiennalekesänä (siis joka toinen vuosi) olen pohtinut, mitä tehtäviä painetuilla julisteilla enää on. Teatteri- ja erilaiset tapahtumajulisteet ovat helppoja, sillä niillä nyt vielä on paikkansa mainostelineissä, lämpiöissä, lipunmyyntikioskeissa ja sähkökaappien kylkeen liimattuina. Mutta kuinka moni noteeraa yhteiskunnallisen julisteen, jos sellaiseen kaupungilla törmää?

Yllätyin, kun kävin läpi tämän vuoden tarjontaa Lahden julistebiennalessa. Esimerkiksi ihmiskauppaa viime vuoden lopulla vastustaneen kampanjan julisteista moni näyttelyyn päässeistä oli jo ennestään tuttu - ehkei katukuvasta mutta vähintään tiedotusvälineiden kautta. Ja aivan tuoreessa muistissa on Oikeutta eläimille -järjestön ja Finfoodin kärhämä siitä, miten kotimaista lihankasvatusta saa kaupungeissa levitettävissä julisteissa ja tarroissa kritisoida. (Oikeutta eläimille -kuvia ei ole esillä näyttelyssä.)

Parhaimmillaan perinteinen painettu posteri siis vielä herättää. Biennalen tarjonnasta minuun vaikuttivat eniten muutamat yhteiskunnalliset julisteet, joissa otetaan kantaa jokapäiväisiin asioihin. Esimerkiksi käy iranilainen kuvapari, jossa kuulutettiin parempaa asumista. (Tekijä jäi merkkaamatta ylös - valitan.) Tehokasta oli nimen omaan se, ettei surkean kerrostalon seinää kuvaavassa posterissa viitata mitenkään avoimeen väkivaltaan. Katsoja saa ihan itse pohtia, millaisia ihmisiä ala-arvoisissa oloissa elävistä lapsista ja nuorista ehkä kasvaa.

Ympäristöjulisteista suurin osa oli täynnä itsestäänselvyyksiä, joiden ilmastonmuutossanoma toi melkeinpä mieleen 1970-luvun lapsuuteni saastekeskustelut. Myönnetään, että Hilppa Hyrkäksen lämmössä sulava karhujäätikkö on monimielisyydessään tehokas ja saamansa ympäristöpalkinnon veroinen. Mutta lajien monimuotoisuutta kukkivat plakaatit menivät kyllä jo keskenään sekaisin.

Iso näyttely ei olekaan paras paikka katsella julisteita, joiden oikea paikka on urbaanissa ympäristössä kilpailemassa muiden visuaalisten viestien kanssa. Museossa olo on - kuin museossa.

Totta kai julistenäyttelyyn tutustumiselle voi keksiä montakin hyvää syytä. Lahden näyttelyssä on monta hienoa työtä meillä vähemmän tunnetuista kulttuureista sekä graafisen suunnittelun mahtimaista kuten Japanista. Ainakin web-estetiikkaan tottuneiden on hyvä joskus vielä katsoa läheltä taitavan graafikon ja painamisen ammattilaisten huippuosaamista.

Teatterielämys Karjaalla

Taas kerran olen iloinen siitä, että läheisen ihmisen harrastuksen tai opiskelun takia tulee käydyksi paikoissa, joihin muuten ei eksyisi.

Eilen kävimme perheen voimin katsomassa Karjaalla Tryckeriteaternissa Shakespearen En Midsommarnattsdröm (Kesäyön unelma/uni). Esitys on saanut ruotsinkielisissä lehdissä, Västra Nylandissa ja Hufvudstadsbladetissa melkeinpä ylistävät arvostelut, enkä sitä ihmettele. Saimme nähdä niin laadukasta teatteria, että melkein unohdin äidin roolin ja muistin katsoa esitystä kokonaisuutena, en vain jännittäen tyttäreni puolesta. Vaikka olihan se sykähdyttävää huomata, millainen komedienne etenkin käsityöläistä esittäessään perheemme esikoisessa piilee.

Åsa Salvesenin ohjaus on raikas ja oivaltava, Erik Salvesenin lavastus juuri sopivasti taianomainen ja kekseliäs. Ja ne nuoret naiset - tänä talvena kaikki Västra Nylands Folkhögskolan teatterilinjan opiskelijat ovat naisia - heistä löytyi rohkeutta ja taitoa esittää niin naisten kuin miestenkin roolit. Erityismaininnan ansaitsee Puckin osan tehnyt Maria Erickson, joka on juuri niin juoni tapaus, ettei huvittaisi jäädä hänen armoilleen metsään.

Jos osaa yhtään ruotsia tai tuntee Shakespearen näytelmän ennestään, suosittelen matkaa Karjaalle. Ainakin Helsingistä sinne pääsee kätevästi junalla ja vielä illalla takaisinkin. Iltanäytöksiä on vielä tänään, 3.4, 4.4, 12.4, ja 13.4.

Oheinen kuva on väliajalta, sillä esityksessä ei tietenkään saa kuvata. Vanhaan kirjapainoon rakennettuun teatteriin on saatu mahdutettua myös baaritiski, jonka takaa opiskelijat myyvät väliaikarjoiluja kevään opintomatkansa rahoittamiseksi. Näytelmän teemaan sopivasti joukko pääsee Ateenaan heti esitysten päätyttyä. Kuvasssa oikealla ohjaaja Åsa Salvesen punaisessa puserossa seurustelemassa yleisön kanssa.