Ars Fennica -voittajien haastattelu

Kuvataiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen voittivat viime viikolla arvostetun Ars Fennica -palkinnon. Minulla oli ilo haastatella heitä vuodenvaihteessa, jolloin he olivat palkintoehdokkaina.

Vaikutuin etenkin pariskunnan ajatuksista, joilla he perustelevat kulttuurin merkitystä ihan kenen tahansa elämässä. Tellervo koki bändielämää ja yhteisiä projekteja nuorena Helsingissä, Oliver puolestaan teki kulttuurilehteä samaan aikaan sosialistisessa DDR:ssä. Myöhemmin heidät on opittu tuntemaan mm. suosittujen Valituskuorojen tekijöinä.

Artikkeli ilmestyi Lapsen Maailma -lehdessä 3/2014 vajaa kuukausi sitten. Nyt haastattelun pääsee lukemaan myös täältä.

Lähikirjastot ovat tasa-arvon perusta

Lähetin äsken hakemuksen jäsenyydestä Lähikirjastojen puolesta -yhdistykseen. Yhdistyshän perustettiin kesän alussa täällä kotikaupungissani Lahdessa, joka on ehdottanut lähikirjastojen muuttamista palvelupisteiksi eli käytännössä toimivien pisteiden lopettamista. Lopetusuhka on päällä monella muullakin paikkakunnalla Suomessa, mikä lopulta on saanut ison joukon kirjallisuuden ystäviä ja ammattilaisia puolustamaan suomalaisen sivistyksen yhtä perustaa, kirjastolaitosta.

Ryhdyin miettimään, miten itse olen käyttänyt ja käytän kirjastoa. Aivan lapsena asuin Lahden keskustassa kuten nykyäänkin, joten kirjasto oli lähellä. Mieleen lapsuudesta on jäänyt Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa sijainnut vanha puutalo, jossa minulla oli pääsy vain lastenkirjaston puolelle. Se oli sekä juhlavan tuntuinen että hyvin kotoisa paikka, josta muistan lähinnä hajun, portaat ja tiettyjä välähdyksiä kuvakirjojen kansista. Kotonammekin oli kirjoja, mutta kirjastossa niitä oli tietysti paljon enemmän. Vanhemmatkin varmasti kannustivat menemään kirjastoon, mutta muistan silti nimen omaan itsenäiset matkat jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Oleellista oli se, että asuin muutaman korttelin päässä tuosta silloisesta pääkirjastosta, ja se oli myös osa koulumatkaani.

Kun olimme muuttaneet Hollolaan 1970, kirjasto oli joko Lahdessa tai koulupaikkakunnalla eli Salpakankaalla. Molemmissa kävin, kun bussilla pääsin. Mieleen ovat jääneet etenkin Lahden silloisessa pääkirjastossa järjestetyt erilaiset tapahtumat, joihin menin myös äitini kanssa. Lahdesta hain myös oppikouluaikana lähdekirjat, kun piti ryhtyä kirjoittamaan esitelmiä. Tärkeimmäksi muodostui silti joskus 1970-luvulla aloittanut kirjastoauto, joka tuli muutaman sadan metrin päähän kotoamme kerran viikossa. Sieltä opin lainaamaan hyvin nopeasti aikuisten laatukirjallisuutta eli esimerkiksi Keltaisen kirjaston kirjoja. Kirjastoauton pysähdys ei ole kovin pitkä, mutta silti autossakin vietettiin aikaa ja tavattiin kavereita.

Aikuisena olen käyttänyt monenlaisia kirjastoja opiskelijana, ammattitietoa etsivänä kirjoittajana, kirjallisuuden harrastajana ja äitinä. Olen itsestään selvästi vienyt omat lapseni kirjastoon jo rattaissa istuvina kuuntelemaan satutunteja ja etsimään uudenlaista luettavaa. Lasten ensimmäiset vuodet kävimme erillisessä lastenkirjastossa, joka oli meille todellinen lähikirjasto, viereisessä talossa. Meilläkin oli kotona paljon kirjoja, mutta halusin näyttää tyttärille, mistä luettavaa ja lukukokemuksia löytää vielä enemmän.

Keskustassa asuvana netinkäyttäjänä olen niitä kansalaisia, joka pärjäisi varsin hyvin ilman lähikirjastoja. Tilaan usein teoksen netin kautta tai vähintään tsekkaan sen saatavuuden. Pääsen autolla ja pyörällä hakemaan sen vähän pidemmänkin matkan päästä. Mutta kyllä minäkin käytän kirjastoa myös tilana ja inspiraationa: istun lukusalissa lukemassa ammatillisesti tärkeitä tai muuten vain kiinnostavia lehtiä, harhailen hyllyjen välissä tekemässä löytöjä, käyn tietopalvelussa kysymässä neuvoa. Viimeksi viime viikolla huomasin palautettujen hyllyssä teoksen, jonka olin ajatellut lukevani jo vuosia sitten. Nyt sain Arne Nevanlinnan Marien mukaani ja ahmaisin sen saman tien.

Lähikirjastoissa käyvät ihmiset yhtä lailla monenlaisista syistä. Ne eivät ehkä täytä kaikkein vaativimman opiskelijan tarpeita, mutta lähes kaikki muut kyllä. Vaikka kirja- tai lehtivalikoima ei ole laaja, ammattitaitoinen henkilökunta osaa etsiä tarvitsijalle materiaalia ja tilata sitä muualta. Lähikirjastoissa on nykyään välttämättömät tietokoneet, on aina jokin nurkka lukemiselle ja tutkimiselle, usein myös lasten ja nuorison tai lukupiirien kokoontumisille. Sinne poikkeavat äidit, isät ja perhepäivähoitajat pikkulasten kanssa, pienet koululaiset pyörillä tai kävellen, kepin tai rollaattorin kanssa kävelevät ja ihan terveetkin, mutta autottomat ihmiset. Jopa teineistä osa viettää aikaa mieluummin kirjastossa kuin kauppakeskuksen aulassa.

Suomalaisessa kirjastolaitoksessa onkim parasta se, että sitä käyttävät melkein kaikki. Harva pitää itseään liian rikkaana käyttämään kunnallista kirjastoa, ja etenkin varattomille kirjasto on harvoja ilmaisia kulttuurielämyksiä. Jos ainoa kirjasto viedään kauas, se karsii automaattisesti pois heikoimmassa asemassa olevat käyttäjät: pienet lapset, huonosti liikkuvat vanhukset ja ne, joilla ei ole varaa maksaa kulkemisesta. Kannattaa miettiä, mitä muuta yhteiskunta samalla leikkaa, jos se siirtää läheltä kaukaksi nämä sivistyspalvelut.

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.

Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.

Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat

Lahden taidekoulutuksen musta perjantai

Tänään sitten selvisi, että Lahdesta lopetetaan sekä maineikas ja arvostettu 40-vuotias Taideinstituutti että Musiikkiteatterilinja, joka nuoresta iästään huolimatta on onnistunut kouluttamaan hyvin työllistyviä musiikkiteatterin ammattilaisia.

Asia on erityisen surullinen siksi, että koulutuksia hallinnoinut Lahden ammattikorkeakoulu - tai itse asiassa Päijät-Hämeen koulutuskonsernin johto - tappoi koulutukset, eikä kaupungin päättäjistä ollut mitään apua koulutusten puolustamisessa. Opetusministeri Jukka Gustafsson totesi juuri äsken tv-uutisissa, että LAMK itse päätti aloituspaikkojen leikkaamista. SIIS ITSE!

Hävettää, surettaa ja masentaa asua ja tehdä töitä tällaisessa kaupungissa, jossa kulttuurin ja etenkin kuvataiteen asema on mennyt alaspäin jo vuosia. 1970-luvun koululaisena olin aina vihainen siitä, että tässä kaupungissa pistetään aina urheilu kaiken muun edelle, mutta silloin sentään tosiaan syntyi Taidekoulu, josta tuli maineikas Taideinstituutti. 1980- ja 1990-luvuilla tuntui hetkittäin siltä, että täällä tosiaan halutaan nostaa esille myös kulttuuria. Teatterille ja musiikille on saatu kunnon talot, sen sijaan Taidemuseo odottaa aina vaan.

Vaan mitä tänne on viime vuosina haluttu? Formulaveneiden F1-kisoja ja Jyväskylän MM-rallien joitain hikisiä osakilpailuja. Ohitustie, toriparkki ja matkakeskus. Joka ikisiä hiihdon arvokilpailuja tietysti haetaan myös. Mikäs siinä, kyllä minäkin tykkään hiihtämisestä, mutta mitenkähän paljon iloa niistä Lahden 2001 doping-kisoista nyt sitten oli?

Niin, onhan tänä vuonna tosiaan menossa maailman muotoilupääkaupunkivuosi, jossa Lahti luulee saavansa kovastikin mainetta Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien rinnalla. Kummasti vain WDC 2012 -tiedotuksessa Helsinki vetää koko ajan kotiinpäin. Ehkä vuodesta on sentään se hyöty, ettei koulutuskonserni tänä vuonna kehtaa lopettaa Muotoiluinstituutin linjoja. Elokuvakoulutushan sai jo mennä.

Mutta vinkiksi Opetusministeriöön: kannattaa ottaa yhteyttä tänne päin jo ihan ensi vuoden alusta, jos tulee uusi tarve nipistää aloituspaikkoja. Täällä on ihan kokonainen Muotoiluinstituutti, joka on vuosikaudet närästänyt koulutuskonsernin johtoa näkyvällä asemallaan. Ei ole sopinut, että olisi puhuttu vain Muotsikasta, vaan meitä kulttuuritoimittajiakin on simputettu kilometrin pituisilla nimihirviöillä, jossa on tärkeintä nostaa esiin se ammattikorkeakoulu, joka siis on vain yksi hallinnollinen tapa järjestää koulutusta. Ei sillä koululla ole mitään erityistä vetovoimaa ilman taiteen ja muotoilun koulutusta.

Siitä vain brändäämään jatkossa LAMK:ia linjoilla, joita tarjoavat ihan kaikki muutkin. Eivät ne kaikki tradenomit ja insinööritkään kuulemma työllisty, mutta sehän ei täällä huolettanut, kun haluttiin lopettaa huonosti työllistävät taiteen linjat. En väheksy ainuttakaan koulutusohjelmaa tai ammattiryhmää, mutta läheltä seuranneena tiedän useimpien kuvataiteilijoiden suhtautuvan työelämään sellaisella asenteella, josta kuka tahansa yrittäjyyttä saarnaava virkamies ja poliitikko voisi ottaa oppia. He todellakin keräävät elantonsa vaikka mistä pienistä puroista voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Harva heistä menee työttömyyskortistoon.

Toistan vielä: HÄVETKÄÄ LAHTELAISET PÄÄTTÄJÄT! Olisitte edes taistelleet, niin tappio ei tuntuisi niin pahalta. Ja tehkää nyt edes yksi ryhdikäs teko: erottakaa Lahden koulutuskonsernin johto, joka ei osaa pitää omien oppilaitostensa puolta. Sekä hallitus että toimitusjohtaja saisivat mennä.

Kulttuurin tammikuu

Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!

Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.

Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.

Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.

Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.

Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Palautetaan kirjastoon

Kirjastoon lähtevät aivan kohta luetut, ajankohtaiset kirjat:

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Tartuin kirjaan, koska saksalainen kirjailija osallistui Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä. Sujuvasti kirjoitettu Suomi-ihastelu, jossa olin aistivinani pientä kieli poskessa -henkeä.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Jännärin muotoon puettu tarina siitä, miten intialainen kulttuuri edelleen ajaa surmaamaan ei-toivottuja tyttöjä. Kirjassa on muutama todella hienosti toteutettu väkivallan kuvaus tyyliin "kaikkea ei tarvitse sanoa", mutta juoni jännärijuoni tökkii, samoin osa henkilöistä. Ehkä nämä asiat korjautuvat jatko-osassa, joka kuulemma on jo Desain kustantajalla. Kirjoittamani Desain haastattelu löytyy täältä.

Annelies Verbeke: nuku! Belgialaisen nuoren naisen esikoinen on tehokas näyttö kyvystä kirjoittaa arjesta ja ihmissuhteista absurdin kautta. Myös AV alusti Messilässä.

Kaikki nämä kirjat löytyivät Lahden hyvästä kirjastosta aivan kirjailijakokouksen alla. Nyt lähden hakemaan Bengt Jangfeldtin teosta Axel Munthe: Tie Caprin huvilalle.

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Taidanpa ryhtyä seuraamaan...

entisen pienkirjakauppiaan, lahtelaisen Tuulikki Norrlinin blogia Neljännen kerroksen kirjoituksia. Ensimmäisen kirjoituksen perusteella blogissa ei jymähdetä kirjallisuuteen. Musiikkimies Heikki Valpolan elämyksellinen haastattelu on tehty Lorrainen pyöräretken innoittamana.

Yhteen hitsattu liitto

Olen ihan unohtanut mainostaa kahta kulttuurituotosta, joihin olen osallinen. Lahden kaupunginmuseo julkaisi kesäkuussa toimittamani kirjan Yhteen hitsattu liitto, joka kertoo appivanhempieni Liisa ja Timo Ruokolaisen pitkästä yhteisestä elämästä taiteen näkökulmasta. Kirjassa on elämäkertaosuus ja asiantuntija-artikkelit Ruokolaisten taidekokoelmasta, heidän upeasta talostaan ja kierrätyshenkisestä taiteestaan. Arvioita kirjasta ei ole julkaistu vielä missään, mutta yksityistä kautta olen saanut positiivista palautetta sekä teksteistä että upeista kuvista ja taitosta.

Kirjanteon yhteydessä koottiin näyttely, joka on esillä Lahden historiallisessa museossa 31.8. asti. Koska en vaikuttanut näyttelyn ilmeeseen millään lailla, voin sydämestäni kehua sen töitä ja hienoa ripustusta. Rautaromusta, räsymattoräsyistä ja erilaisista tarve-esineistä kootut teokset tuovat katsojan mieleen monenlaisia kiinnekohtia sekä omaan että edeltävien sukupolvien elämään. Lämpö ja huumori ovat läsnä kaikissa töissä, esittävät teokset sitten eläimiä tai vaikkapa silitysrautaa.

Näyttely toimii hyvänä perhekohteena, sillä lapsetkin oivaltavat töiden sisältävän paljon enemmän, kuin ihan ensivilkaisulla näyttää. Sitä paitsi museossa on tarjolla myös Väristyksiä! Koko perheen värinäyttely, jonka voi liittää samaan vierailuun. Ja ihanasta museokaupasta on tosi vaikea lähteä pois ilman joitain ostoksia...

Oheinen kuva on avajaistilaisuudesta 23.6. Kuvan vasemmassa reunassa allekirjoittanut, vieressä yksi kirjan kirjoittajista, tutkija Riitta Niskanen. Taiteilijapari Liisa ja Timo Ruokolainen oikealla. Kuvan otti Hilda Ruokolainen.

Kirja-arvio: Tarkkailua kaikilla aisteilla

”Lily oli tarkkaillut miestä kolme viikkoa.” Jo ensimmäinen virke kertoo, mikä on oleellista Siri Hustvedtin kolmannessa suomennetussa teoksessa Lumous: tarkkailu, katsominen ja monin tavoin näkeminen.

Yhdeksäntoistavuotias Lily Dahl on jäänyt amerikkalaisen pikkukaupungin kuppilaan tienaamaan rahaa yliopisto-opintoja varten. Kun Lilyn vanhemmat ovat lähteneet hoitamaan Kaliforniaan isän terveyttä, tilalle ovat astuneet baarin henkilökunta ja asiakkaat, poikaystävän virkaa hoiteleva poliisi Hank, näytelmäkerho ja naapuriasunnon iäkäs Mabel.

Kuppilassa kaunis Lily saa tottua monenlaisiin katseisiin. Useimmat sen yksinäisistä miehistä omat omituisine piirteineen harmittomia, mutta lapsuudenystävän Martinin tuijotus muuttuu piinalliseksi. Myös kylän juorukellot seuraavat nuoren naisen tekemisiä.

Tietoisena tarkkailusta Lily ottaa riskin ja viettelee vastapäisen hotellin ikkunasta näkyvän miehen. Hän on kolmikymppinen taidemaalari Edward Shapiro, joka tuo mukanaan New Yorkin, taiteen ja seikkailun.

Mies osoittautuu elävänä yhtä kiihottavaksi kuin ikkunakuvansa: lihan ja hengen yhdistelmäksi, jonka taide ja ajatukset innostavat Lilyä. Hän myös tuntuu arvostavan Lilyn näytelmäharrastusta, joka seurustelun ohessa muuttuu yhä vakavammaksi oman äänen etsinnäksi.

Ed maalaa kaupunkilaisten muotokuvia, joissa on mukana myös tarinaosuus, sarjakuva heidän tärkeistä elämänvaiheistaan. Yllättäen Ed näkee ja tuntee malleistaan paljon enemmän kuin kukaan paikallinen. Hän ottaa selvää myös Mabelin tarinasta, mikä ei ole Lilyltä onnistunut.

Lily etsii ulospääsyä sivustakatsojan ja kohteen roolistaan tekemällä matkoja ränsistyneille tiloille lapsuudenkotinsa lähistöllä. Näkemisen ohella hän haistaa töryn, tuntee kivun naarmuissaan, kuulee ja aavistaa hiiviskelijän. Kaikki aistit ovat käytössä ja välittävät lähes surrealistisen tunnelman, joka huipentuu traagiseen käänteeseen kahvilassa.

Jo 1996 kirjoitettu alkuteos on huomattavasti tiiviimpi kuin aiemmin suomennetut, mutta myöhemmin kirjoitetut Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia. Pintatasoltaan Lumous on jännityskertomuksen sisään naamioitu kasvutarina, jollaisia amerikkalaisiin pikkukaupunkeihin on sijoitettu tuhansia.

Kuitenkin Hustvedt on teosta kirjoittaessaan ollut jo hyvin taitava ja kulttuuriperinteen tunteva kirjailija. Lähes hirviömäiset kaupunkilaiset, tunkkainen hotellin aula ja kaupungin laidalta löytyvä luola voisivat yhtä hyvin olla symbolisia unikuvia kuin Lily Dahlin todella kohtaamia ilmiöitä. Jokaisella meistä on painajaisunemme ja maahan kaivetut luurankomme.

Erityisen vahva Hustvedt on jälleen kerran kuvatessaan taiteen voimaa. Ed löytää oman tyylinsä kuunnellessaan ihmisten tarinoita ja maalatessaan niitä oopperamusiikin pauhussa. Lily kysyy ensimmäisissä näytelmäharjoituksissa, mikä hänen oma äänensä on. Tapahtumien jälkeen hän tietää, että se löytyy.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Lumous. Suomentanut Kristiina Rikman. 263 s. Otava 2009.

Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

"Emme allekirjoita!"

Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.

Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.

Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.

Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!