Tarkkailevan sotalapsen kuolemat

Asko Sahlbergin uusin romaani Irinan kuolemat on 156 sivua paksu mutta ainakin viisi kertaa niin raskas.

Teoksen alussa, Myöhemmin-otsikoidussa prologissa, Irina on lakannut kuulemasta ääniä, syöttää sohvalla kuolevaa Isä-Augustia ja käy välillä katsomassa halkoliiterin takana vielä pahemmin haisevaa Isä-Edwardia.  Luvun lopussa August on lakannut hengittämästä ja Irina vihdoin saanut kaivettua routaiseen maahan Edwardille hautakuopan.

Ensimmäisessä luvussa Irina on vielä pieni koulutyttö keskellä Helsingin pommituksia. Hän tarkkailee ihmisten pelkoa näiden avonaisista suista ja kuuntelee, kuinka kotirintamalla palveleva poliisi-isä Edward ja kohta tehtaaseen joutuva äiti kuiskailevat hänen lähettämisestään johonkin. Yksi naapuri on hirttäytynyt, toinen hankkii kahvia myymällä itseään.

Irinasta tulee sotalapsi. Lähdön hetkellä "Isän suupielet nykivät.--- Äidin silmät eivät olleet enää punaiset, ne olivat sinimustat." Vanhemmat lohduttavat Irinaa sillä, että hänellä on kotoa jo kaksi kieltä.

Jo junamatka on painajainen, sillä kaksi junaa törmää. Irina löytää kanssaan matkustaneen pojan maasta reikä kasvoissaan. Monien junanvaihtojen jälkeen hän on lopulta Göteborgissa.

Uutta elämää Augustin, Saskian ja näiden tyttären Hedvigin perheessä varjostaa perheen salaisuus. Koti-ikäväänsä Irina hoitaa tukemalla ruotsin kieleen taipumatonta Taunoa. 

Irina tarkkailee ja yrittää sopeutua, miettii yhä vähemmän Suomen vanhempia. Hedvigin mieli on sairas, kohta myös Äiti-Saskian. Sohvalle taantuvasta Ruotsin isästä tulee lopulta ainoa tukipiste. Äiti Suomessa on kuollut, isä tulee yllättäen vierailulle pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Ruotsinsuomalainen Asko Sahlberg on kirjoittanut romaanin sotalapseksi joutuvasta Irinasta, mutta teokselta on turha odottaa itkuhanat avaavaa, myötäelävää otetta. Kirjailijan maailma on tuttuun tapaan karu, kolkko ja armoton. Ja kieleltään huiman kaunis.

Romaanin nimi ei ole turhaan Irinan kuolemat. Tarkkaileva, tapahtumien keskipisteeseen ajautuva tyttö alkaa suhtautua kuolemaan ja tappamiseen tapana ratkaista ongelmat. 

Vanha Irina palaa lopussa vielä käymään Helsingissä ja pohtii: "Mikään ei kai ollut tapahtunut aivan niin kuin sen luuli tapahtuneen." Sitä lukijakin toivoo surressaan juuriltaan kiskaistujen lasten kohtaloita.

Ina Ruokolainen

Asko Sahlberg

Irinan kuolemat

Like 2015, 156 s.

Arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 12.10.2015

 

Viikko aikaa nähdä Fellmanin pelto -elokuva

Kävin tänään katsomassa Kaisa Salmen Fellmanin pelto -elokuvan Lahden taidemuseossa. 25-minuuttinen teos perustuu huhtikuiseen performanssiin, johon itsekin osallistuin yleisönä. Se on myös itsenäinen taideteos, joka onneksi käyttää hienosti hyväksi muitakin elokuvan keinoja kuin vain tapahtuman taltiointia.

Sanon jo tässä vaiheessa: menkää katsomaan! Aikaa on vain viikko, sunnuntaihin 6.10. asti. 

Yksi tärkeä ratkaisu on esittää elokuvaa kolmikanavaisena eli samaan aikaan kolmelta suurelta kankaalta, jotka lähes täyttävät taidemuseon suurimman näyttelyhallin pisimmän seinän. Kun kankailla pyörii välillä kolmekin eri kuvakulmaa, katsoja todella kokee olevansa keskellä tapahtumaa. Myös filmissä puhuvat hyvin monenikäiset ihmiset tulevat lähelle.

Esiintyjistä osa kertoo sukunsa tarinaa, osa esittää jonkun muun kertomaa. Kertomukset on filmattu erikseen studiossa, mutta paria keskeistä ihmistä on kuvattu myös jo performanssin aikaan läheltä.

Oman kokemukseni mukaan suurimman vaikutuksen tekevät juuri ne, joissa kertojalla on myös henkilökohtainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin. Toisen kertojan punainen isoisä oli murhattu, toisen isoisä puolestaan ollut teloittajien puolella. Taiteilija Kaisa Salmi kertoi tekstien alkuperän vasta elokuvan jo katsottuamme, joten luotan kokemukseeni.

Elokuva on mielestäni sävyiltään jyrkempi kuin keväinen performanssi. Edelleenkään Kaisa Salmi ei ole ohjaajana ottanut poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, mutta sovittamattomien mielipide-erojen maaperä on filmistä löydettävissä. Elokuva sisältää mm. Perussuomalaisten Jussi Niinistön ajatuksia siitä, miksi hänelle vuoden 1918 tapahtumat merkitsevät vapaussotaa ja punakapinan kukistamista.

Fellmanin pellolla lauloimme Marseljeesin yhdessä uusilla sanoilla, joissa Heikki Salo korosti ympäristöä ja ekologiaa. Elokuvan alkupuolella Kaisa Korhonen laulaa Marseljeesin tunnetuimmalla suomalaisella suomennoksella, joka työväenlauluna alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan."

Filmi on jännittävä sekoitus fiktiota ja faksaa. Sen kestäessä kerrotaan mm. taistelussa kuolleiden, leireillä menehtyneiden ja teloitettujen lukumäärät molemmilta puolilta.

Elokuvan voi näillä näkymin nähdä vain ensi sunnuntaihin eli 6.10. asti ma-pe klo 10-17 ja la-su klo 11-17. Esitys alkaa alusta aina puolen tunnin välein, tasan ja puolelta. Liput 3, 2 ja 1 euroa. Taidemuseossa esitetään myös taltiointia performanssiin liittyneestä paneelikeskustelussa, jossa eri alojen asiantuntijat pohtivat sisällissodan perintöä.

Kaisa Salmi kertoi tämän päivän tiedotustilaisuudessa, että elokuvasta pyritään tekemään myös yksikanavainen teos, jota siis voisi esittää joko tv:ssä tai elokuvateatterissa. Joka tapauksessa seuraavaan mahdollisuuteen voi mennä jopa vuosia.

Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Tylsä veijariromaani Espanjan kohtalon keväästä

Eduardo Mendozan teokseen Kissatappelu. Madrid 1936 tarttuu suurin odotuksin. Teos sai ilmestymisajankohtanaan 2010 Planeta-palkinnon, joka myönnetään espanjankieliselle kirjallisuudelle. Paksu lukuromaani sijoittuu Madridin kevättalveen 1936, aivan Espanjan sisällissodan kynnykselle.

Lieveteksti lupaa seikkailua, juonittelua ja salaisuuksia, ja niitä lukija myös saa. Seikkailijan roolissa on englantilainen taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saapuu Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa.

Whitelands osaa espanjaa lähes täydellisesti ja tuntee Madridin ja etenkin Pradon taidemuseon hyvin. Hän on erikoistunut Espanjan hovielämää kuvanneen Velásquezin maalauksiin.

Romaanin kannalta on kiinnostavaa tuoda siihen ulkopuolinen, joka tahtomattaan joutuu konfliktiin ympäristönsä kanssa. Anthonyn hahmolla on kuitenkin uskottavuusongelma: hän on yhtä aikaa Espanjan kulttuurin tuntija ja hölmö muukalainen.

Teoksia arvioidessaan Anthony törmää asioihin, jotka ovat hänelle uppo-outoja. Sisällissodan uhka on ilmassa, politiikasta puhutaan vain luotetussa seurassa. Herttuan luona kokoontuvat niin falangistit kuin sotilaatkin, kuten muuan Francisco Franco.

Anthony huomaa, että taideteokset ovat vain sivujuonne jossain isommassa kuviossa. Hän uskottelee pysyvänsä Espanjan politiikan ulkopuolella, mutta ihastus herttuan tyttäreen, tieteellinen kunnianhimo ja uteliaisuus voittavat.

Hän jättää passinsa ja rahansa muukalaiselle mennessään bordelliin ja tunkee Madridin yössä kiellettyihin poliittisiin kokouksiin ja puutarhoihin. Englantilaisen perässä ovat pian Espanjan poliisi, brittidiplomaatit ja Neuvostoliiton lähettämä tappaja.

Vauhti on melkoinen. Jossain pimeällä kujalla lukija tajuaa, ettei kirjailijan ole edes tarkoitus syventää ihmiskuvia tai tapahtumien taustoja.

Eduardo Mendoza on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja hulluttelevia salapoliisiromaaneja. Kissatappelu on kummallinen hybridi, josta ei synny edes terävää veijariromaania. Aihe on kutkuttava, tulos hampaaton.

Ina Ruokolainen

Eduardo Mendoza

Kissatappelu. Madrid 1936

Suom. Matti Brotherus

Tammi 2012, 470 s.

  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.

Sota-ajan rakkaus melkein tuhoaa

Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean upseerin, Horstin, kanssa.

Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai romanttista sotaviihdettä.

Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä. Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi.

Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.

Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia sairaalatyöstä.

Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.

Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän takaisin sodan loputtua.

Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.

Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa, jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.

Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.

Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.

Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta. 

Ina Ruokolainen

Paula Havaste

Yhden toivon tie

Gummerus 2012, 446 s.

Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa. 

Ihanat elämäkerrat

Ystävät ovat kullanarvoisia vinkatessaan lukemisen arvoisia kirjoja. Etenkin silloin, kun he tietävät, mikä minua kiinnostaa.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!

Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.

Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.

Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.

Hylätyt isä ja poika

Novellikokoelman, neljä romaania ja yhden runoteoksen aiemmin kirjoittanutta Marjaana Aumastoa pidetään naisten kuvaajana. Kuin isä poikaansa -teoksen pääosassa ovat miehet, jotka eivät tahdo tulla toimeen naisten kanssa ja etenkään ilman heitä.

Romaani alkaa vuodesta 2005, reilusti nelikymppisen Jarin elämän käännekohdasta. Menestynyt yrityskonsultti ei osaa tukea lapsettomuushoitojen rasittamaa vaimoaan Kirsiä. Myötäelämisen sijaan hän juo liikaa punaviiniä ja lämmittää suhteensa vuosien takaiseen syrjähyppyyn.

Nousukasasenne riittää, kunnes Jari saa sairaalasta tiedon isänsä Reinon sairauskohtauksesta. Mielessä alkaa kiertää lapsuus, joka on loppunut teini-ikään äidin jätettyä sulkeutuneen miehensä ja samalla poikansa. 

Tähän asti Aumaston teksti on vain kohtalaisen hyvin kirjoitettua ja vetävää. Koskettavaksi se muuttuu, kun näkökulma siirtyy nuoreen Reinoon miehistön teltassa jossain jatkosodan rintamalla.

Myös Reino käy tiukassa paikassa läpi elämäänsä, jossa hän on jäänyt yksin punikki-isän lähdettyä Neuvostoliittoon ja äidin ja pikkuveljen kuoltua. Huutolaispojan ainoa turva on ollut tätä hyväksi käyttänyt vanhapoika.

Teltassa vieressä kuitenkin nukkuu lapsenkasvoinen Tauno, joka on vielä arempi ja alempana miesten hierarkiassa, neiti. Sodan keskellä nuoret pojat hakevat turvaa toisistaan, kunnes muiden halveksima yhteys katkeaa Reinon haavoittumiseen jossain Karjalan metsistä.

Aumasto kirjoittaa tämän jälkeen komean eleettömästi vuosista, jolloin Reino liian usein joutuu valitsemaan omia toiveitaan vastaan. Lopputulos on mies, joka ei vanhana näytä koskaan eläneenkään, vaikka hän hankkii sodan jälkeen työpaikan, tuottavan yrityksen ja lopulta perheenkin. Tunteet koteloituvat sitä mukaa kun muistot äidistä ja Taunosta haalistuvat.

Jari kuten monet muut sotien jälkeen syntyneet tuntevat vain mykän, väkivaltaisen tai juopon isän, eivät ihmistä ennen rankkoja kokemuksia. Tietämättään he toistavat omassa elämässään samaa kuviota, vaikka olosuhteet ovat toiset.

Yhä useampi kotimainen romaani on viime vuosina purkanut sitä traumaa, minkä 1900-luvun sodat jättivät sen kokeneisiin ja jälkeen tulleisiin sukupolviin. Kuin isä poikaansa –teos liittyy onnistuneesti tähän joukkoon.

Ihan kaikkia murheita ei Reinonkaan kohtaloon olisi silti tarvinnut kirjoittaa. Ihan senkään vuoksi, että sotien varjossa elänyt hyväksikäytetty ja kaappihomo huutolaispoika on kovin vanha Jarinsa isäksi.

Ina Ruokolainen

Marjaana Aumasto

Kuin isä poikaansa

Tammi 2012, 228 s.

Kirja-arvio on julkaistu 26.3.2012 Savon Sanomissa.

Suurmiesten historiasta syntyi verevä romaani

Kanadalainen Annabel Lyon ei antanut periksi, kun kustantaja epäili hänen ideaansa historiallisesta romaanista ilman naispäähenkilöä ja rakkaustarinaa. Onneksi, sillä filosofi Aristoteleen ja valloittajakuningas Aleksanteri Suuren hedelmällisen ristiriitaisesta suhteesta kertova Aleksanterin opettaja on löytänyt lukijoita jo parissakymmenessä maassa.

Teos kuvaa seitsemän vuoden periodia, jolloin Aristoteles opettaa nuorelle Aleksanterille luonnontieteitä, historiaa, etiikkaa ja muita tärkeinä pitämiään henkisiä arvoja. 

Vastassaan hänellä on aluksi 13-vuotias hemmoteltu kakara, myöhemmin jo nuori soturi, joka kärsii ilmiselvistä sotatraumoista mutta on myös älykäs ja taitava. Samaan aikaan Aleksanterin isä Filippos, Makedonian kuningas, käy jatkuvia sotia naapurikansoja vastaan.

Kuva: Philip Chin

Teos on maanläheinen, kiinnostava ja erittäin vetävästi kirjoitettu tarina ajanjaksosta 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Lyon on karistanut harteiltaan kaikki aiempien sukupolvien sievistelevät tai ihailevat kuvaukset filosofista ja valloittajakuninkaasta ja antaa hahmojensa haista, kuolla, naida ja kiroilla – kuten myös rakastaa, tehdä teatteria, opiskella ja elää perhe-elämää.

- Kuvaan sotilaiden yhteiskuntaa, jossa sanottiin asiat juuri niin kuin ne ovat. Mutta samalla haluan näyttää syyt, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa tietyllä lailla.

Lyon sai idean 2009 julkaistuun kirjaansa New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, kun hän etsi selitystä ja lohtua Aristoteleen teoksista. Sieltä löytyi mies, joka koko ikänsä taisteli etsiäkseen kultaista keskitietä ääripäiden välissä. Teoksen englanninkielinen nimi The Golden Mean viittaa juuri tähän.

- Aristoteles kirjoitti asioista, jotka ovat hyvin moderneja ja tosia: hyvästä elämästä ja kunnon kansalaisista, tavoista välttää äärimmäisyyksiä. Toisaalta hän kuvaa hyvin läheltä melankolian ja luovan temperamentin suhdetta puhumalla mustasta sapesta, joka tekee kuumana ihmisestä helposti suuttuvan, eroottisen, älykkään ja puheliaan ja kylmänä taas tylsän ja masentuneen. Nykyään puhumme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjailija olikin aluksi kiinnostuneempi filosofista, josta hän halusi tehdä pelottavan älykön sijasta elävän ihmisen. Sen hän ratkaisi kuvaamalla tämän perhe-elämää, seksiä, ruokailuja, vaimoa, lapsia ja orjia. 

Lyon osoittaakin hyvin, miten ristiriitaisessa maailmassa aikansa älykkö joutui elämään.

- Kirjoituksissaan Aristoteles on aikamoinen naistenvihaaja eikä esimerkiksi pitänyt naisten kouluttamista tärkeänä, mutta toisaalta testamentissaan hän haluaa huolehtia tyttärensä Pythiaan ja vihkimättömän toisen vaimonsa tulevaisuudesta. Pythias on seuraavan kirjani keskeinen henkilö, sillä miesten kirjan jälkeen haluan kirjoittaa naisista.

Seitsemän vuotta kestäneen kirjoitustyön aikana Lyon sai kaksi lasta ja käytti heitä Aristoteleen lasten malleina. Samaan aikaan hän seurasi maailman tapahtumia kuten uutisia Afganistanista palaavista kanadalaisista sotilaista.

- Aleksanteri kärsii väkivaltaisista kohtauksista, masennuksesta, alkoholismista ja painajaisista, aivan samoista asioista kuin nykypäivän sotilaat. Hän oli myös lapsisotilas ja tappoi jo 12-vuotiaana, mitä pidämme tänä päivänä traagisena asiana.

Lyonin kanadalainen kustantaja oli kirjoitustyön aikana huolissaan siitä, miten kirjailija onnistuu yhdistämään jo lapsena traumatisoituneen Aleksanterin myöhempään oppineeseen kuninkaaseen, joka luki Homerosta ja oli kiinnostunut myös valloittamiensa maiden historiasta. 

Siihen lukija saa vastauksen keskusteluista, joita Aristoteles ja Aleksanteri käyvät. 

Ina Ruokolainen

Haastattelu on julkaistu 30.10.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Tapasin kirjailija Annabel Lyonin lauantaina 29.10. Helsingin kirjamessuilla, joilla hän esiintyi tänään sunnuntaina. Etelä-Suomen Sanomien tuoreet ja kauniit henkilökuvat otti Anne Vatén, mutta niihin minulla ei valitettavasti ole käyttöoikeuksia.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Avain 2011, 310 s.

Lottovoitto vai terrori-isku?

Miksi 9/11 -tapahtumista vielä puhutaan? Case is closed, kun Osama Bin Laden on kuollut ja Bush poissa vallasta. Mutta aika monella nykyiselläkin terroriksi laskettavalla tapahtumalla on juurensa syyskuun 2001 tapahtumissa, toteaa professori Mark Sedgwick Aarhusin yliopistosta. Hän on erikoistunut etenkin islamin ja lännen suhteiden tutkimiseen.

- Ihmiset ostavat lottorivejä ja pelkäävät terrorismia: kummankin osuminen kohdalle on yhtä epätodennaista, Sedgwick muistuttaa.

Terrorismin suurimmat vaikutukset ovatkin poliittisia (ja taloudellisia). 11.9.2001 kuoli huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin sen jälkeen aloitetuissa  sotatoimissa.

Professori kärjistää, mutta tekee sen faktojen pohjalta - ja haluaa muistuttaa niistä myös journalisteja.

Yksi niistä on se, että radikaalikaan islamismi ei ole mikään synonyymi terrorismille.

Lähi-idän ensimmäinen terroriteko oli 1896, kun armenialaiset ottivat panttivankeja pankissa Istanbulissa. Pitkään kyse oli nationalistisista tavoitteista, joissa islamismilla ei ollut roolia. Anwar Sadatin murha Egyptissä 1981 oli tästä hyvä esimerkki.

Afganistanin sodan aikana islamistit alkoivat ensimmäistä kertaa operoida yli rajojen tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sedgwickin mukaan ongelma ei ole Al Qaida vaan idän ja lännen suhteet ja globaali taistelu. Mutta mitä tarkoitamme lännellä?

Tässä kohtaa Sedgwick muistuttaa, etteivät useimmat tutkijat arvosta Samuel Huntingtonin teesejä kulttuurien kamppailusta ja sivilisaatioiden törmäyksestä. Poliittisella tasolla ne ovat käytännöllisiä ja siksi laajasti hyväksyttyjä.


- Muslimimaailma ja Eurooppa ovat maantieteellisesti hyvin lähellä. Kontaktit ovat olleet olemassa koko ajan. Joskus konflikti on noudattanut uskontorajoja, usein ei. Jos katsotaan isoja taisteluita (jopa 1990-luvulla entisessä Jugoslaviassa), molemmilla puolilla on ollut "vääriä" ihmisiä. Krimin sodassa ottomaanit ja britit samalla puolella. Miksi koulujen uskontokirjoissa esitetään uskontokiistoina? Osittain halutaan yksinkertaistaa, mutta myös kansalliset tavoitteet ovat hyvin tärkeitä.

Sedgwick muistuttaa, että itse asiassa 1683 Wienin taistelusta lähtien eurooppalaiset ovat olleet voittajan puolella. Siinä mielessä on olemassa sivilisaatioiden törmäyksen elementtejä, ja kyllä suhde on jatkossakin vaikea.

- On kuitenkin myös totta, että valtioita johtavat ihmiset ja hallitukset jopa arabimaissa ovat alttiita yleisön mielipiteelle.

Silti Euroopassa on paljon suurempi ongelma kotitekoisten eli home grown -terroristien kanssa kuin USA:ssa. Madrid 11.3.2001, Lontoo 7.7.2005. Pelon elementti astui esiin. Seurauksena oli viha muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Joka maassa Euroopassa harjoitetaan integraatiopolitiikkaa. Samat päättäjät, jotka tekevät ingegraatiopolitiikkaa, päättävät myös vastapolitiikasta (counter politics) ja kansallisesta turvallisuudesta.

Mitä tilastot sitten sanovat islamiterrorismista? Viiden viime vuoden aikana ei ole tapahtunut juuri mitään terroritekoja. Heti 2001 jälkeen oli Bali, Madrid, ja Lontoo. Niiden jälkeen ei juuri mitään länsimaissa. Johtuuko sitten siitä, että ne olisi niin tehokkaasti estetty? Sedgwick ei siihen usko, vaikka se onkin yksi terrorismista huolestuneiden poliitikkojen ja kansalaisten yksi perusargumenteista.

Ovatko Pohjoismaat enää erityinen alue?

- Pohjola on myös globalisoitunut. Siirtolaiset ovat tärkeitä, koska he luovat transnationaalisia yhteyksiä, satelliitti-tv on yksi tärkeä väylä. Imigraatio on myös seuraus. Pohjoismaiset ovat menettäneet asemansa järkevinä tyyppeinä.

Entä Tanska? - Ei ole niin erityinen, mutta poliittinen systeemi antoi helpommin ja nopeammin sijaa populistisille ja uusnationalistisille puolueille, mutta muut tulossa perässä nopeasti. Hyvinvointivaltio on hyvin haavoittuva systeemi. Voisimme katsoa Hollantiin ja seurata, mitä siellä tapahtuu.

Pohjoismainen hyvinvointisysteemi onkin yksi niistä asioista, joiden Sedgwick uskoo romahtavan avoimen ja globaalin yhteiskunnan seurauksena.

Professori sanoo, että hän on yhdessä asiassa samaa mieltä Tony Blairin kanssa, vaikka ei totisesti kuulu tämän Britannian sotaan vieneen entisen pääministerin ihailijoihin.

- Blairin mukaan politiikkaa ei enää voida jakaa vain vasemmisto-oikeisto-akselilla vaan avoin-suljettu-ajattelutavan mukaan.

Samaan hengenvetoon Sedgwick suomii Britannian lehdistöä siitä, miten ne reagoivat Yhdysvaltojen hyökkäykseen Irakiin.

-Mikä on tämä Länsi, Eurooppa, jossa UK:n lehdistö eli pari vuotta aivan eri planeetalla  kuin Ranskan ja Saksan lehdistö, kun USA hyökkäsi Irakiin? Median edustajat olivat liian lojaajela ja liian lähellä poliittista systeemiä.

Hyökkäys Bagdadiin nähtiin kaikissa arabimaissa länsimaisena valloituspolitiikkana ja provokaationa arabimaailmaa vastaan, vaikka Saddam ei ollut suosittu aiemmin kaikissa maissa. Kun Bagdad kaatui, koko Egypti hiljeni täysin, kertoo siellä silloin työskennellyt Sedgwick.

Miten sitten käy uusnationalistisille ajatuksille ja populistisille puolueille Pohjoismaisssa, kysyy norjalainen journalisti Svein Inge Meland. (Juuri ennen tätä luentoa olimme kuulleet alustuksen Norjan Utøyan tapahtumista ja niiden syistä.)

- Aikatekijä auttaa populisteja, koska hallinto ei koskaan pysty nopeasti korjaamaan asioita. Ensin lehdet eivät halua kirjoittaa uusnationalistien ajamista asioista ja mielipiteistä eivätkä muut poliittiset puolueet halua niistä keskustella. Kun puolueet ovat valtiopäivillä, on pakko. Sen jälkeen on alettava kirjoittaa uutisia ja pääkirjoituksia ja lopulta sellaiset asiat, joista ei olisi puhuttu aiemmin, tulevat yhtäkkiä aivan normaaleiksi. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa, miten pitkälle uusnationalismi kussakin Pohjoismaassa voi kantaa, Sedgwick vastaa.


Tämä blogimerkintä perustuu 5.9. pitämääni live-blogiin ja on siksi enemmän valikoima nopeita tiivistyksiä kuin kokonaisvaltainen tiivistelmä Mark Segwickin luennnosta. Käsittelimme Århus-kurssilla kuluneella viikolla maahanmuuttoa, terrorismia ja islamia.

Uskomattoman hienoa kirjallisuutta

Viime viikoille on lukulistalle osunut monta todella hyvää kirjaa. Joskus menee pitkiä aikoja ilman isoja elämyksiä, mikä on saanut minut joskus jopa väsymään kaunokirjallisuuden lukemiseen. Nyt olen päinvastaisessa pulassa; pelkään, etten millään jaksa keskittyä teoksiin, jotka eivät säväytä samalla tavalla.

Riikka Pulkkinen: Totta. En pitänyt mitään kiirettä tämän teoksen kanssa, sillä kirjasta tai kirjailijasta kirjoitetut artikkelit tai arviot eivät kiinnostaneet millään tavalla - en myöskään ole lukenut Pulkkisen Raja-esikoista. Yllätys oli positiivinen, sillä löysin kirjasta ihan oikeita ihmisiä ja kiinnostavaa kerrontaa. Jonkinlainen nuoren naisen tosikkomaisuus vaivasi, mutta tunnistan toisaalta senkin. Ehdottomasti ehyt teos.

Eleanor Catton: Harjoitukset. Uusiseelantilainen Catton oli mukana Messilän kirjailijakokouksessa ja puhui siellä teräviä. Vielä terävämpi ja armottomampi on Harjoitukset, joissa seurataan lukioikäisten tyttöjen soittotunteja ja nuorten teatteriopiskelijoiden ensimmäistä lukuvuotta. Catton kuvaa vallankäyttöä opettajien ja oppilaiden välisissä suhteissa niin avoimen häpeämättömästi, että lukija voi vain ihastella. Tulee sellainen tunne, että elämä nyt vain on tällaista, ja siitä kannattaa ehdottomasti kirjoittaa.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Samaisessa Messilässä teos mainittiin "pakolaiskirjana", jonka Böll kirjoitti lähdettyään perheensä kanssa Irlantiin toisen maailmansodan jälkeen. Jos taakse jäi voitettu, raunioitunut ja ristiriitainen Saksa, edessä oli lohdottoman köyhä ja lapsensa siirtolaisiksi lähettävä Irlanti. Päällisin puolin Böll kuvaa kansaa, maisemaa, säätä, uskontoa, köyhyyttä ja vieraita tapoja. Samalla hän pohtii sitä, mikä oikeastaan onkaan tuttua ja mikä vierasta ihmisten kanssakäymisessä.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet. Teos sisältää kertomuksia, joita yhdistää Ženja-niminen päähenkilö. Ihmiset, etenkin naiset, hänen ympärillään kertovat niin ihmeellisistä sattumuksista, että osan on pakko olla valheita. Sitä onkin sitten jo paljon vaikeampi tietää, missä kohtaa huijataan loputtoman avuliasta Ženjaa ja missä lukijaa.

Olli Jalonen: Poikakirja. Kirjoitin jo aiemmin, miten valtavan vaikutuksen Jalosen alustus Messilässä minuun teki. Poikakirja imi mukaansa ja salpasi hengen, se on ehdottomasti suuri kirja ihmisyydestä. Neljän siskon ja vanhempiensa kanssa perheen muodostava poika tarkkailee elämäänsä 1960-luvun Suomessa. Sota on vielä läsnä rikkinäisenä äkseeraavan opettajan hahmossa ja poikien pommileikeissä, rinnalla kasvaa ja rakentuu aivan erilainen Suomi. Poika elää, kokee, pelkää ja erehtyy, mutta ennen kaikkea hän tarkkailee kaikkea ja kaikkia. Hän on totinen mutta samalla pohjattoman kiinnostunut kaikista elämänilmiöistä. En voi kuin ihailla niitä tosia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka Jalonen on kaivanut joko omasta pojan mielestään tai jostain sellaisesta paikasta, johon on hyvin helppo uskoa.

Poikakirja on ESS:n lukupiirin kuukauden kirja; odotan mielenkiinnolla muita näkemyksiä teoksesta.

Sitten vielä kaksi kesken jäänyttä teosta.
Anna-Lena Laurén: Ja sitten saavuin Moskovaan. Luin henkilökohtaisesta ja hyvin kirjoitetusta teoksesta noin puolet odottaessani kesälomamatkalla tytärtäni nettipäätteen ääreltä Kotkan kaupunginkirjastossa. Ihan mielelläni luen kirjan loppuunkin, jos se eteen tulee.

Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Ajattelin pohjustaa lukupiirimme "kesätehtävää" lukea jokin venäläinen klassikko ja tartuin Nabokovin tutkimushenkiseen pitkään esseeseen. Kirjoittajan luonnehdinnat vanhemmasta kollegastaan ja tämän kirjailijanlaadusta olivat aluksi oikein virkistäviä, mutta jymähdin lukijana yksityiskohtaisiin analyyseihin Reviisorista ja Kuolleista sieluista.

Joskus ei vain ehdi lukea

Pari viikkoa sitten jouduin menemään lukupiiriin ensimmäisen kerran niin, etten ollut lukenut teosta. Käsittelyssä oli Viktor Pelevinin teos Hyönteiselämää, joka on ilmeisen absurdi ja kokeellinen kuvaus venäläisestä elämästä. Ainakin muiden lukupiiriläisten esiin nostamat kohdat kuulostivat niin mielenkiintoisilta, että yritän paneutua kirjaan lähiaikoina. Sitä vartenhan lukupiirit kokoontuvat, että jäsenet lukisivat teoksia, joita eivät itse ehkä ollenkaan valitsisi. Tämä Pelevin on ehdottomasti sellainen.

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi sovittiin väljästi jokin venäläinen klassikko, aikaa lukemiseen on elokuun loppupuolelle asti. En ole vielä päättänyt omaa klassikkoani, mutta yritän kyllä ottaa jonkin sellaisen, jota en ole lukenut. Tosin melkein neljäkymmentä vuotta sitten nuorena luetut Tolstoin tiiliskivetkin voisivat tuntua ihan uusilta.

Jotain olen sentään ehtinyt lukea illalla sängyssä. ESS:n verkkolukupiiriä varten luin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Teos on aivan ihastuttava ja kirjoitin siitä pienen kommentin verkkolukupiiriin, joten ei tässä sen enempää.

Äitini kirjahyllystä poimin mukaani Tuula-Liina Variksen, yhden suomalaisen lempikirjailijani, novellikokoelman Toshiro Mifunen tiikeri. Jostain syystä tämä kokoelma on jäänyt minulta lukematta aiemmin, vaikka se ilmestyi jo 2005. Kirjan tarinoista ja teemoista oli noussut esiin jo aiemmissa Variksen kirjoissa, mielestäni paremmin. Novellit isän, äidin ja alkoholisti-sekakäyttäjäystävän kuolemista kuvaavat asiaa ja tunteita kuitenkin sen verran vakuuttavalla kokemuksella, että kirjan lukeminen kannattaa.

Olen lukenut myös yhden elämänhallintakirjan, joka tuli vähän kuin vahingossa työpostin mukana. Ruotsalaisten Martin Ingvarin ja Gunilla Eldhin Älykäs painonhallinta on jonkinlainen kooste siitä keskustelusta, jossa syitä lihomiseen etsitään ihmisen aivoista, siis lähinnä addiktioista esimerkiksi sokeriin ja muuhun lihottavaan ruokaan. Kirja antaa kyllä vakuuttavia ja selkeitä argumentteja mahdollisen elämänmuutoksen pohjaksi, mutta ainakin kansikuva avocadoineen ja tomaatteineen hämää. Opuksessa ei ole reseptejä eikä edes mitään listoja siitä, mitkä ruoka-aineet olisivat niitä oikeita. Ymmärrän logiikan, jonka mukaan ihmisen pitää itse ajatella ja etsiä itselleen sopivat tavat toteuttaa tätä "aivodieettiä". Silti uskon, että moni lukija olisi halunnut vähän konkreettisempia esimerkkejä onnistuneen laihduttajan mielikuvaharjoittelusta, liikuntatavoista ja ruokaohjelmasta. Sekin pikkuisen rassaa, että ne kaikki vähät esimerkit ovat ruotsalaisia. Ehkä kirjalla halutaan pedata töitä elämäntapavalmentajille, joilla on tarjota porkkanan lisäksi muitakin paremman elämän eväitä.

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.