Kultarinta on elämys

Olen lukenut tämän syksyn kirjapalkintoehdokkaista ainakin kaksi, Sirpa Kähkösen Graniittimiehen ja Anni Kytömäen Kultarinnan. Molemmat ovat hienoja kirjoja, minulle varsin tasavertaisia elämyksiä. Kähkönen on toki kokeneempi ja siinä mielessä ehkä osaavampi kirjoittaja, mutta Kytömäen esikoinenkin on aivan huimaa tekstiä.

Onneksi en ole joutunut päättämään näiden kahden kirjan paremmuusjärjestyksestä arvostelijana tai kirjallisuuskilpailun tuomarina. Kähkönen tuntee historian niin hyvin, että hän saa sen puhallettua siitä kaiken paperin maun ja vietyä lukijansa lähelle mitä raastavimpia ihmiselämiä. Myös Kytömäki ammentaa historiasta mutta on vielä vahvempi kuvatessaan ihmistä luonnon äärellä ja joskus keskelläkin, joko turvassa tai suunnattoman hämillään.

Ja vaikka kirjailijan persoonalla ei pitäisikään olla lukijalle merkitystä, olen työtapaamisten yhteydessä havainnut molemmat ihastuttaviksi ihmisiksi.

Anni Kytömäkeä pääsin tapaamaan alkusyksystä Ylöjärvellä hänen lapsuusmaisemissaan. Yhteinen metsäretki ja keskustelu sienistä olivat osa yhtä urani antoisimmista haastattelutilanteista. Olin tietenkin jo siinä vaiheessa lukenut Kultarinnan, jonka pohjalta ja ulkopuoleltakin löysimme paljon puhuttavaa.

Kirjoittamani haastattelu julkaistiin reilu viikko sitten ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehden joulukuun numerossa ja eilen myös verkossa. Toivon, että mahdollisimman moni tutustuisi inspiroivaan kirjaan, jonka kirjoittajalta ainakin minä odotan myös tulevaisuudessa paljon.

Kytömäki aloittaa Lapsen Maailman kolumnistina tammikuussa, joten kannattaa palata lehden nettisivuille uudestaankin. Kaikki kolumnit julkaistaan verkossa aina heti lehden ilmestymispäivänä.

Sukuvihaa geenipellon reunalla

Biologian tohtori Maana Santanen tutkii jälleen sekä geenimuunneltuja kasveja että murhaa.  

Tuula Mai Salmelan neljäs rikosromaani, Lampi, vie päähenkilön tutkimusryhmineen kesänviettoon kantahämäläiseen pikkukylään, jossa maatalous ja ympäristöaktivismi ovat jo valmiiksi sotajalalla. 

Lähtökohta tarinalle on muutenkin herkullinen: amerikanrautaa ajava Santanen ottaa kyytiin joukon nuoria liftareita, leirilleen matkaavia Planeetan ystäviä. Biologi on menossa perustamaan perunan koeviljelmää, nuoret mitä ilmeisimmin vastustamaan sitä.

Biologi ja työryhmä asettuvat taloksi tilan vanhaan päärakennukseen, aktivistit läheiselle majalle. Santasen tutkimusryhmän vuokraisäntä on maanviljelijä ja yhden leiriläisen veli. 

Ensin Maana aistii epämääräistä liikettä vanhassa talossa ja sen ympärillä. Pian majan omistaja, aktivisti Ville, löytyy ammuttuna metsälammen rannasta. 

Surmatyötä alkavat tutkia sekä paikallinen poliisi että Maanan vanha tuttu, rikoskomisario Sarkiomaa. Hän tuntuu epäilevän, että tutkimusryhmän perunapelto ja huhut geenimuuntelusta voisivat olla avain surmaan. Onhan Santasen perulainen tutkijakollega murhattu aiemmin juuri geenimuunteluun liittyvän kansainvälisen valtapelin vuoksi.

Maana, edellisistä kirjoista tutut teknikot sekä paras ystävä Eve puolestaan tarkkailevat tulehtuneita ihmissuhteita, joita tilalla ja kylässä tuntuu riittävän. Tuttuun tapaan päähenkilö ajautuu myös romanssiin, jonka sivujuonteena hän huomaa jotain murhan ratkaisun kannalta oleellista.

Tuula Mai Salmela sai dekkarisarjalleen hyvän alun kymmenen vuotta sitten, kun esikoisteos Katajanokka kello kymmenen oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toisen teoksen, Syvyyden avaimet, tapahtumat oli nekin sijoitettu kirjailijan silloiseen kotikaupunkiin Helsinkiin. 2007 ilmestynyt Uhrihärkä vei jo osittain Espanjaan.

Salmelan kirjat ovat saaneet kiitosta miljöökuvauksestaan, monialaisesta asiantuntemuksestaan ja omaperäisestä päähenkilöstään. Maana Santanen onkin kiinnostava hahmo: nuorehko, etevä tutkija ja yksinäisyyttä poteva leski, jolla on selvästi kyky yhdistää syyt ja seuraukset. 

Lampi vie sekä kirjailijan että päähenkilön ympäristöön, josta heidän tuntuu olevan vaikea saada otetta. Maana on jotenkin ponneton, vaikka hän on aiemman aivojumpan lisäksi alkanut harrastaa punttien nostelua. 

Maalaiskylästä löytyy kyllä paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja yksityiskohtia, mutta liian moni hyppäys jää irralliseksi. Toki rikosromaanissa pitää antaa myös vääriä vihjeitä, jotta ratkaisu ei olisi liian ilmeinen. 

Kolmannen ja neljännen dekkarin välissä kirjailija on vaihtanut kotipaikan Helsingistä Lahteen ja kustantajan Tammesta ntamoksi. Kustantamolle Lampi on aluevaltaus, sen historian ensimmäinen rikosromaani.

Ina Ruokolainen

Tuula Mai Salmela

Lampi

ntamo 2014, 266 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.6.2014

 

Linnuille ja D.F. Wallacen muistolle

Yhdysvaltalainen kirjailija Jonathan Franzen löi läpi Suomessa lopullisesti tiiliskiviromaanillaan Vapaus, jonka Siltala julkaisi 2011. Viime vuonna ilmestyi Epämukavuusalue, jonka tarinat käsittelivät pääosin kirjailijan nuoruutta.

Nyt on saatu suomeksi Yksin ja kaukana, jonka kirjoitukset ovat pääosin viime vuosilta ja käsittelevät aikuisen Franzenin mielenkiinnon kohteita.

Yksi teoksen kantavista teemoista on linnut, joiden perässä kirjailija on matkustanut Välimeren maihin tutkimaan kiellettyä pikkulintujen metsästystä, Kiinaan etsimään harvoja säilyneitä luontosaarekkeita ja Tyynenmeren saarelle, jonne Robinson Crusoen esikuvan uskotaan haaksirikkoutuneen. Suomentaja Raimo Salmista voi vain ihailla yksityiskohtiin menevän luontosanaston kääntämisestä!

Esseissä on tietenkin kysymys paljon enemmästä kuin lintutarinoista. Lintuharrastuksen ja kirjoittamisen suhdettaan Franzen kuvaa teoksen ensimmäisessä kirjoituksessa Ei tuska tapa: ”-, olin luopunut lehtityöstä muutaman varhaisen kokeilun jälkeen, koska faktojen maailma ei kiehtonut minua sillä tavoin kuin fiktion maailma. Mutta kun lintumaailmasta saamani kokemus oli opettanut minut pikemminkin käymään päin tuskaani, kiukkuani ja toivottomuuttani kuin pakenemaan juuri niitä, otin hoitaakseni uudenlaisen journalistisen tehtävän. Kulloinkin inhoamistani asioista tuli juuri niitä, joista halusin kirjoittaa.”

Franzenin inhoamiin asioihin kuuluvat luonnon tuhoajien ohella sosiaalinen media ja ihmisten riippuvuus teknologiasta. Hän ilakoi herkullisesti PR-koneistolla jutussaan New Yorkin osavaltion haastattelu. 

Lintujen ohella kirjailija kirjoittaa lämmöllä kirjallisuudesta, osin ehkä myös viran puolesta. Osa teoksista kuuluu anglosaksiseen historiaan ja menee ainakin minulta ohi, mutta mukana on myös paljon suomalaisille tuttuja teoksia. Nauravassa poliisissa kirjailija kertoo, miten hän löysi Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkarit.

Nimiessee Yksin ja kaukana alkaa kuvauksella Alejandro Selkirkin saaren maantieteellisestä sijainnista ja vaikeasta matkasta sinne. Markkinointikiertueen väsyttämä kirjailija päättää lähteä matkaan mukanaan tuliterät retkivarusteet ja Daniel Defoen klassikko Robinson Crusoe, jota pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä romaanina. 

Muutaman sivun jälkeen – kuin ohimennen – hän paljastaa matkan tärkeän vaikuttimen, halun toipua kollegansa ja ystävänsä David Foster Wallacen itsemurhasta. Käydessään keskustelua milloin Crusoen, milloin ystävänsä kanssa, Franzen yrittää valloittaa mahdottoman vuorenhuipun nähdäkseen huippuharvinaisen lintulajin ja ripotellakseen Wallacen tuhkaa saarelle. 

Retken olosuhteet vaihtuvat hengenvaarasta masentavaan sateeseen ja kirjailijan tunnetilat surusta vihaan ja kyllästymiseen.

Monesti muutenkin Franzen viittaa Wallaceen, jonka viime vuonna suomennettu esseekirja Hauskaa, mutta ei koskaan enää on luonteva keskustelukumppani myös lukijalle. Franzen ei häviä ilmiöiden kuvaajana maanisen tarkalle Wallacelle, mutta tyylilaji vaikuttaa lähes kliiniseltä edesmenneen kollegan henkeäsalpaavien syväsukellusten rinnalla. 

Journalistina voin vain ihailla molempien tapaa kertoa todellisuudesta kaunokirjallisin keinoin.

Ina Ruokolainen

Jonathan Franzen

Yksin ja kaukana

Suom. Raimo Salminen

Siltala 2013, 338 s.

 

Kritiikki on julkaistu 20.5.2013 Etelä-Suomen Sanomissa.  

Maanläheistä Muotohuoltamolla

Lahden Muotohuoltamolle kannattaa nyt poiketa, jos haluaa tuulettaa tapojaan katsella ympäristöään. Valokuvaaja Juha Tanhua ja kirjailija-toimittaja Heikki Saure ovat pystyttäneet "maanläheisen", poikkitaiteellisen ja monimerkityksisen näyttelykokonaisuuden

Juha Tanhua ja kolme valokuvattua Olavi Lanun veistosta

Lanun puistossa -osiossa Juha haluaa valokuvillaan muistuttaa lahtelaisia yhdestä upeimmista taidekohteistaan, Kariniemen Lanun puistosta. Olavi Lanun veistokset on pystytetty upeaan lehtoon 1980- ja 1990-luvuilla, minkä jälkeen luonnosta inspiraationsa saaneet teokset ovat saaneet päälleen Lanun toivomaa oikeaa luontoa kuten sammalta ja jäkälää.

Kuvansa Juha otti elokuussa päivällä, mutta salamalla valaistuissa kuvissa on taianomainen kesäyön tunnelma: vihreät lehdet loistavat kirkkaina ja valot tuovat jokaikisen muodon esiin veistoksista.

Heikki Saure ja alkuperäiset paperilaput

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -projekti käsittää paperilappuja, joita hän keräsi maasta kymmenisen vuotta. Kriteerinä oli, että lapussa pitää olla jokin käsin kirjotettu merkki. Ostoslistojen ohella kadulta on löytynyt jopa pieni runokirja ja kaikenlaista filosofiaa. Kooste on valokuvattu ja koostettu myös runokirjaksi, joka äskettäin arvosteltiin jopa Parnassossa.

Kokonaisuutta tukee runovideo, jossa Heikki itse lausuu randomisti syntyneet runonsa lähes shamanistisella tempolla. Viisiminuuttinen toimii oikein hyvin.

Jos Muotohuoltamo ei ole vielä tuttu, nyt kipin kapin sinne. Lauantaina 12.11. eli huomenna herrat ovat luvanneet olla siellä itse paikalla selostamassa 10-14. Jos haluaa välttää taiteilijatartunnan, näyttely jatkuu vielä viikon verran eli 19.11. asti maanantaista perjantaihin 14-18 ja lauantaina 10-14.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

Valokuvatorstai: Murphyn laki

Valokuvatorstai etsii kuvia Murphyn laki -haasteella.

Kuva on viime marraskuulta, aivan etelän talven alusta. Ajoin maalle tietä, jota olen ajanut tuhansia kertoja. En päässyt ylös mäkeä, jonka olen selvittänyt satoja kertoja kurjemmissa oloissa. Aloin liukua taaksepäin alas ja jymähdin penkkaan. Kun miehen kanssa yritimme kaivaa takapyörää esille, huomasimme sen puhjenneen. Koko loppupäivähän siinä meni, kun kuljimme hinausautolla korjaamon kautta kotiin. Se jokin, mitä sieltä maalta piti hakea, jäi sillä kertaa.

Kirja-arvio: Matkalla ekokatastrofin alkulähteille

Johanna Sinisalon Linnunaivot pakottaa ajattelemaan fanatismia

Tämä aika suorastaan huutaa tekstejä, joissa pohditaan ihmisen ja luonnon välistä kamppailua herruudesta. Johanna Sinisalo osallistuu keskusteluun teoksella Linnunaivot, jossa ihmisen jokainen väärä valinta on siemen ekokatastrofille.
Luontoon heitetty tamponi voi olla yhtä kohtalokas kuin kritisoidut lennot maapallon toiselle puolelle. Linnunaivoissa syyllistytään molempiin.
Sinisalo heittää peliin kaksi nykyajan nomadia. Heidi rimpuilee isäukon junailemassa työpaikassa PR-assistenttina, pikkupomojen mielihalujen juoksutettavana. Hän tapaa Lapissa Jyrkin, baarimikon, jolla on periaatteita.
Pätkätyöt ja -suhteet ovat heille arkipäivää, Jyrkille valinnan kautta, Heidille olosuhteiden pakosta. Sen verran todellisuudet kohtaavat, että kanssakäymistä voi nimittää suhteeksi. Kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaeltamaan, Heidille tulee hätä ilmoittautua mukaan.
Kohteena on Down Under, Uuden Seelannin ja Australian syrjäisimmät erämaat. Vain Jyrkillä on aavistus, miten kovaa siellä voi olla. Hän on aiemmin rämpinyt, kiivennyt, kantanut varusteita ja selvinnyt viikkojen suihkuttomuudesta.
Äärimmäisissä oloissa selviäminen on Jyrkille pakkomielteeseen verrattava elämäntapa, jota hän puolustelee ekologisilla valinnoilla. Hän punnitsee grammalleen makuupussit ja makkarasiivut eikä jätä muruakaan jätettä jälkeensä.
Heidin matkaeväs on asenne. Hän haluaa irti pissaliisaksi nimittelevästä isästä ja vähättelevistä työtovereista. Ihmeellisesti hän myös luottaa mieheen, tämän fanaattisen tarkkoihin tietoihin ympäröivästä luonnosta. Kunnes alkaa tapahtua pieniä onnettomuuksia ja kunnes nainen ei enää kestä nälkää tai taskussa painavia roskia.
On alusta asti selvää, ettei matkalla käy hyvin. Sinisalo kuvailee äärimmäisen taitavasti tienhaarat, joissa pitää tehdä valintoja. Heidin ja Jyrkin sisäiset monologit vievät syvälle päähenkilöiden ajatuksiin ja kivusta huutaviin lihaksiin. Ei ole sattumaa, että Heidin matkalukemisena on Joseph Conradin Pimeyden sydän.
Linnunaivot-nimi viittaa kea-papukaijoihin, joiden läsnäolo ahdistaa ja muuttuu jopa konkreettiseksi vaaraksi. Ihmisten ansiota sekin, tietysti.
Sinisalon kirja on intensiivinen lukukokemus, joka pakottaa myös miettimään fanaattisuuden ja arkijärjen suhdetta. Onko järkevää tehdä aina oikein, jos se ajaa muut tuhoisiin tekoihin?

Ina Ruokolainen

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. 331 s. Teos 2008.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.9.2008

Valokuvatorstai: Kesämyrskyhaaste 2008

Juhannuksena 2008 maalla Hollolassa näytti jo näin uhkaavalta.















Ja kaupungissa tuli taivas niskaan...

Rantagalleria haastaa katsomaan maisemaa

Sarjassani kesän kulttuurielämyksiä, jotka eivät välttämättä maksa mitään: Vesijärven rantagallerian nimellä kulkeva ympäristötaiteen näyttely. Eteläisen Vesijärven rannoille (Lahti ja Hollola) ja saarille pystytetty näyttely on pääsymaksuton, mutta venekyydin sen kaikkien töiden näkeminen vaatii. Osan toki voi bongata rannoiltakin, mm. Lahden Ankkurin aallonmurtajalta ja Ruoriniemen kärjestä.

Pääsin eilen illalla M/S Suomen Neidolla risteilylle, jossa avajaisvieraat katsastivat ensimmäiset työt. Vastaavanlaiselle maksulliselle risteilylle pääsee jatkossa torstaista sunnuntaihin. Kartan sisältävän näyttelyluettelon voi ostaa myös Pro Puun galleriasta.

Kuvan työ on mielestäni yksi komeimmista, Taideteollisen korkeakoulun neljän opiskelijan (Jumpei Shimada, Björn B. Lindström, Ilkka Karhu ja Aino Setälä) toteuttama Punainen lanka Enonsaaren rantakalliolla. Materiaalina ovat kaatuneet puunrungot ja punamultamaali. Risteilyaluksen kannelta kuvattuna vaikutelma hieman kärsii, lähemmäksi pääsee mm. soutamalla tai melomalla. Tämä työ oli kuitenkin mittakaavaltaan oikea suhteessa taustaan. Päijännettä "pehmeämmällä" Vesijärvelläkin maisema on sen verran vaativa, että jopa kymmenien metrien kokoisilla teoksilla on oltava merkittävästi sanottavaa, jotta sanoma välittyisi. Töiden tarkoitus onkin herättää katsoja pohtimaan maisemaa sekä sen omista lähtökohdista että taiteen avulla. Nytkin risteilyllä pohdittiin monenlaisia asioita saarten epävirallisista leiripaikoista aina virallisempaan rantarakentamiseen. Ja onneksi reitille mahtui myös muutama aika neitseellisen näköinen kaistale rantaa.

Rantagalleria-idean takana on lahtelaisen Pro Puu -yhdistyksen puuhamies Markku Tonttila, joka jälleen kerran on onnistunut keräämään merkittävän joukon muotoilun, taiteen ja arkkitehtuurin edustajia töiden tekijöiksi sekä erilaisia yrityksiä homman sponsoriksi joko materiaalin lahjoittajina tai rahoittajina. Apua on tullut myös mm. Hämeen kulttuurirahastolta ja Hämeen taidetoimikunnalta.

Alemman kuvan teos on Surfaavat kalat, jonka Vesa Varrela on toteuttanut karkaistusta lasista ja metallitangoista Ruoriniemen kärkeen.

Runomaratoniin Mukkulan nurmelle

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: Mukkulan kartanon nurmella järjestettävä Lahden 14. Runomaraton jatkaa tänään eilen alkanutta Runous voi hyvin -festivaalia. Lähtölaukaus puoliltapäivin, ohjelmaa iltakymmeneen asti.

Tänä aamuna olen erityisen iloinen siitä, että aurinko näyttää sittenkin paistavan. Kesäsade ei ole yleensä vaarallista, mutta ulkoilmafestivaalille kuitenkin tuhoisaa.

Kuva on kahden vuoden takaa, jolloin olin (oik.) pääjärjestäjän asemassa, vieressä arabian kielen ja kulttuurin asiantuntija Faruk Abu-Chacra. Tällä kertaakin Faruk on mukana, sillä Runomaratoniin on saatu tapahtuman kautta aikojen ensimmäinen irakilainen runoilija Reem Kais Kubba, joka kertoo naisen asemasta arabikulttuurissa ja lausuu omia runojaan sodasta ja raukkaudesta.

Varsinainen teema keskittyy hyvinvointiin hyvin laajalla pensselillä mielenterveystyöstä leikkimielisiin maraton-juontajiin sekä unen ja runon paviljonkiin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsen kysymään pari kysymystä kirjailija Niina Revolta, joka on kirjoittanut hienon kirjan Arpi rintasyövän kanssa kamppailustaan. Ja kannattaa toki muistaa myös Poetry Slam -lavarunouden kisa, jossa kuka hyvänsä voi omien runojen esityksellään päästä kokemaan hetken tähteyttä!

Onneksi en ole tänään kuitenkaan sen isommassa roolissa, sillä jo eilisen runopaneelin Onko urheilu runollista - voiko runoilija urheilla? vetäminen kävi ihan työstä. Ravintola Voiton yleisö onneksi tuntui hyvin tyytyväiseltä tilaisuuteen, jossa selostaja emeritus Paavo Noponen kertoi muistojaan ja antoi ääninäytteitä mieleenpainuvimmista selostuksistaan, esikoisrunoilija ja entinen maajoukkuemaalivahti Pertti Alaja pohti kirjoittamisen ja pallon suhdetta, kirjailija-yritysvalmentaja Cristina Andersson alusti voittamisesta ja fanirunoudesta ja kirjailija-toimittaja Kalle Veirto avasi keskustelua urheiluselostamisen muutoksesta. Hyvin hommansa hoiti myös golfammattilainen ja musikantti Riku Aarnio, joka esitti omasta tuotannostaan Pelicansin kannustuslaulun lisäksi herkempiäkin esimerkkejä.

Edit: lisäsin kuvan Runomaratonin infossa keväällä syödystä runokakusta, jonka kuorrutuksen koristeena saimme luvan käyttää Pertti Alajan runoa Seison lippuluukulla hänen runokokoelmastaan Hyvää yötä, Kleopatra.

Valokuvatorstai: Jo joutui armas aika

Ihanaa! Vihdoinkin maalla! Ja tänne se pallo!

Valokuvatorstai etsii kuvia aiheesta "Jo joutui armas aika..."

Valokuvatorstai: Kotimainen

Ei kai tästä voi erehtyä: sekä maisema että kulkijat ovat harvinaisen kotimaisia.

Valokuvatorstain haastesana tällä viikolla on siis kotimainen.

Kuva on otettu viime toukokuun lopussa Vesijärvellä Lahdessa.

Ja päivä oli tosiaan pilvinen.

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Horisontissa siintää Rantagalleria

Osallistuin toukokuun lopussa risteilylle, jossa pohdittiin ensi kesänä avautuvan Vesijärven Rantagallerian sisältöä. Merikartan ja perimätiedon avulla pieni ydinporukka katsasti paikkoja, joihin voisi sijoittaa ympäristötaideteoksia risteilyturistien, purjehtijoiden ja ranta-asukkaiden iloksi. Lahden ympäristöön sijoittuva Rantagalleria on osa Taidemajakka-projektia, jonka ensimmäiset teokset on jo pystytetty Päijänteelle. Haasteena on nyt vain saada hankkeelle rahoitus, jotta ympäristöä kunnioittavat ja sen arvoja korostavat teokset todella nousevat rannoille.

Lahden Sibeliustalossa esillä olevassa näyttelyssä voi käydä 3.8. asti katsomassa kuvia sekä valmiista töistä että tulevaisuuden sijoituspaikoista. Valokuvaaja Juha Tanhuan kuvat Vesijärveltä ovat ihan toista tasoa kuin tämä oma otokseni jostain reitin puolivälistä. Juhan kuvissa on valo kohdallaan ja horistonttikin suorassa...

Näyttelyssä on myös kolme ympäristötaiteeksi laskettavaa teosta, taiteilijoina Tapani Kokko, Jukka Lehtinen ja Villu Jaanisoo. Minun suosikkini on Kokon hieno Maja, johon monikin pikkupojan sielulla varustettu mielellään kiipeäisi. Pikkunäyttely muuten sopii hienosti osaksi päiväkävelyä, minäkin sain siellä erittäin ystävällistä kohtelua oppaalta kävelysauvoista ja lenkkivaatteista huolimatta.

Valokuvatorstai: jäätelökesä

Minun jäätelökesäni alkoi jo huhtikuun puolivälissä Italiassa, Cinque Terren kansallispuistossa sijaitsevassa Monterosson kaupungissa. Hyvin muodikkaassa katukahvilassa pirtelöt juotiin tällaisista juoma-astioista.

Valokuvatorstai kuvittaa siis tällä kertaa jäätelökesää.

Pettämätön kitschin taju

Kun kirjoittaa ammatikseen - vaikka "vain" lehtijuttuja tai muita journalistisia tekstejä - on välillä hyvin yksin sanojensa kanssa. Minun on helppo eläytyä siihen ajatukseen, että kirjailijat tarvitsevat Mukkulan kaltaisia tapaamisia ja niissä esitettyjä ajatuksia mennäkseen eteenpäin. Kysymys ei ole pelkästään (mahdollisesti) samoin ajattelevien tapaamisesta, vaan kehittymisestä kirjoittajana.

Aamupäivän alustukset sisälsivät kaikki jotain sellaista, johon tekisi mieli tarttua. Martin Jankowskin (kuvassa vas.) tekstin riemastuttavin osuus oli ehkä hänen kuvauksensa siitä, miten hän jo lapsena osasi erottaa kitschin oikeasta taiteesta: "Kun nuorempi sisareni ja minä olimme lapsia, oli isälläni, joka oli taiteen ja historian opettaja, yksinkertainen mutta hyvä systeemi opettaa oppilailleen "todellisen taiteen" ja "kitschin" ero. Hän antoi meille sekavan lajitelman taidepostikortteja, joihin oli painettu kuuluisien maalausten kuvia sekä tusinataidetta. Meidän piti jaotella ne kahteen pinoon, joko taiteeseen tai tusinataiteeseen. Onnistuimme tässä aina hyvin sanomatta sanaakaan: postikortit joista me lapset pidimme olivat aina kitschiä, ja ne joista emme pitäneet, olivat oikeaa taidetta." ---"Kitsch on yksinkertaista, helppoa ymmärtää, siinä näkee yksinkertaisen symmetrisen järjestelmän, jota rakastamme ihanteellisessa tilassa - kuinka kaunista.!"

Jankowski jätti viisaasti kuulijan varaan sen, miten ja missä kukin törmää kitschiin ja siihen suhtautuu. Pidemmälle meni Sirpa Kähkönen (kuvassa oik.), joka avoimesti syytti kriitikkoja naiskirjailijoiden leimaamisesta ihmissuhdepuuron tekijöiksi. "Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua." Suosittelen Kähkösen alustuksen lukemista, sen verran vahvasti Kähkönen perustelee kaipuunsa yhteiskunnalliseen kirjoittamiseen ja keskusteluun. Menin itseeni ja hain heti kirjastosta hänen 2004 ilmestyneen ja vähän huomiota saaneen teoksensa Jään ja tulen kevät. Jos teksti on yhtä vaikuttavaa kuin Kähkösen puheenvuoro Mukkulassa, me kriitikot ja muut aktiivilukijat olemme tukistuksemme ansainneet sen kuoliaaksi vaikenemisesta. Palataan asiaan.

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

Kauniisti kärsitty

Onko Juha Miedon sadasosasekunnin häviö Thomas Wassbergille kenties modernin historiamme yksi kauheimmista ja kauneimmista hetkistä? Kirjailija Tuomas Kyrön alustuksen jälkeen tuntui hetken siltä, kunnes kansainväliset kirjailijat kauhealla tavalla tiputtivat innosta hyrisevän suomalaisyleisön alas muistoista. Vain Ruotsissa asunut chileläiskirjailija Sergio Badilla ylipäänsä tiesi, miten tärkeästä tapahtumasta saattoi olla kysymys 1980 talviolympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Mutta kyllä Kyrö silti jotain hyvin yleispätevää onnistui kertomaan Kauneus ja kauheus -teemasta. Se, miten Mieto aikanaan häviönsä kesti, oli esimerkki kestetyn kärsimyksen kauneudesta.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous on siis saatu käyntiin Mukkulan puistossa, jonne ehdin toisen keskustelun alussa iltapäivällä. Aamupäivällä oli kuulemma puhuttu hyvin paljon kauheudesta, lounaan jälkeen alustukset kiersivät kauneuden ympärillä. Serbialainen David Albahari tosin käsitteli vielä varsin paljon näiden kahden ääripään tasapainoa, jonka kohtalokas keikahdus voi olla jopa yhden väärin valitun sanan varassa. Balkanin tapahtumien valossa ei ollut yllätys, että Albahari tarttui alustuksessaan sotaan kauheuden ilmetymänä. "Sodat ovat aina läsnä puheessamme, puhumme ajastakin aina ennen tai jälkeen viime sotien, emme ennen tai jälkeen rauhan."

Kirjailijoiden alustusten pitäisi ilmestyä Mukkulan sivulle (jotain siellä jo on, mutta kaikki linkit eivät toimi), joten niitä on turha kummemmin referoida. Referaatteja lukemalla ei tietenkään saa kiinni keskustelusta, tunnelmasta tai ihmisten tavasta puhua. Shetlantilaisella aksentilla englantia puhuva Christine de Luca oli musiikkia korville. Lopuksi hän vielä lausui yhden shetlanniksi kirjoittamansa runon, josta sitten ei enää kovin paljon ymmärtänytkään. Toivottavasti de Luca esiintyy myös huomisessa runoillassa!

Valitettavasti huomasin, että minulla on kirjailijakokoukseen väärä kielitaito. Periaatteessahan alustukset ja keskustelut simultaanitulkataan englanniksi, ranskaksi, venäjäksi ja suomeksi ja välitetään kuulokkeiden kautta keskustelijoille ja yleisölle. Tekniikan kanssa on kuitenkin joka kerta ongelmia, ja taas kerran minulle osui rikkinäinen laite. Enimmäkseen käytössä oleva englanti vielä menee, mutta ranskaa ymmärrän vain vähän enkä venäjää yhtään. Ehdin jo ilahtua, kun yksi keskustelija olisi halunnut käyttää italiaa ja toinen ruotsia, mutta kummatkin pantiin ymmärrettävästi vaihtamaan kieltä, koska niille ei löydy tulkkausta. Luultavasti saksakin on poissa laskuista. Ei auta kitistä vaan yrittää huomenna etsiä ehjä tulkkauslaite. Hienoa kuitenkin, että puheenjohtajat vetävät kokouksen suomeksi, jolloin pääosa yleisöstä ymmärtää edes yhteenvedot. En tosin ollut kovin ihastunut Virpi Hämeen-Anttilan henkilökohtaisiin tulkintoihin alustusten jälkeen. Onhan kirjailija paljon lukenut, mutta tarvitseeko ne kaikki teokset ja muut viittaukset mainita ihan joka välissä?

Lahtelaisena on aina jännittävää bongata, ketkä kaupunkilaiset ovat jaksaneet tai ehtineet paikalle. Tutuista kirjailijoista näin Markku Kosken, Lealiisa Kantolan, Heikki Sauren ja Anuirmeli Sallamon. Kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneita, ns. "usual suspects" oli tietenkin myös, mutta on aina hauska havaita myös ihmisiä, joilla ei ole tiennyt olevan kiinnostusta johonkin tietyyn lajiin. Pyörälenkki tai kävely Mukkulaan ei ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi huomisiltana myöhään alkavan jalkapallo-ottelun aikoihin; siellähän pelaa Mikael Forssell. Kunhan ei nyt alkaisi sataa kovin harmaan oloiselta taivaalta.

Valokuvatorstai: kukkia nämäkin...

...vaikka eivät puutarhureille kelpaakaan. Valokuvatorstain haaste on pitkä teksti.

Valokuvatorstai: suomen kielen kaunein sana

Lehti on sana, joka tuo mieleeni kauniita ja tärkeitä asioita. Luonnossa, ruukussa ja ammatillisesti.
Valokuvatorstain asialla taas.