26 muotoilijaa, 25 haastattelua

Muotoilijakuvia-kirjan haastattelut on nyt kaikki julkaistu tässä blogissa. Minulle on kirjoittajana ollut kiinnostava matka palata teksteihin vielä kerran niin, että katsoin jokaista erikseen Markus Henttosen ottaman kuvan rinnalla.

Tapasin muotoilijat kesä-elokuussa 2012, kirjoitin tekstit elo-syyskuussa. Tiivis prosessi oli sekä antoisa että raskas. Hyvää oli se, että sain lyhyessä ajassa todella paljon lisää tietoa ja ajatuksia muotoilun sisään laskettavista, hyvin monipuolisista ammateista.

Vaikeaa oli tehdä kunniaa ihmisten elämäntyölle tiiviissä muodossa. Olin saanut ohjeeksi kirjoittaa mahdollisimman napakoita tarinoita, jotka ne toimisivat aukeamalla sivun kokoisen kuvan rinnalla. Odottamattomana bonuksena lyhyet tekstit sopivat hyvin myös blogiformaattiin.

Osaan teksteistä olin tällä toisella kierroksella tyytyväinen, joihinkin olisin halunnut tehdä vielä viilauksia. Kirja kuitenkin elää jo omaa elämäänsä lahjateoksena, jota Lahden kaupunki jakaa WDC-muotoilupääkaupunkivuoden yhteistyökumppaneille ja muille muotoiluvaikuttajille.

Ainakin lahtelaiset saavat kirjaa lainaksi myös kirjastoista, Web-Origo-verkkokirjaston mukaan sitä on pääkirjastossa ja Kärpäsen kirjastossa. Kirjassahan on myös erinomaiset Pekka Laakson kirjoittamat artikkelit lahtelaisen muotoilun perusteista. Myös Lauri Toikan graafiseen ilmeeseen kannattaa tutustua.

Alla vielä nimilista niistä 26 muotoilijasta, jotka minulla oli ilo tavata. Heidän haastattelunsa löytyvät tästä blogista Muotoilijakuvia-tunnisteen alta.

Ari Känkänen, muotoilun yliopettaja
Anneli Hellsten, arkkitehti
Esa Niiranen, puuseppä
Chao-Hsien Kuo, korumuotoilija
Eero Hintsanen, korumuotoilija
Kari Savolainen, tutkija
Anneli Kukkonen, muotitaiteilija
Rami Toivonen, pakkausmuotoilija
Isko Lappalainen, muotoilija
Mikko Murtonen, muotoilija
Markku Viitasalo, arkkitehti
Tina Shukla, muotoilija, sisustusarkkitehti
Tapio Anttila, sisustusarkkitehti, muotoilija
Markku Tonttila, hienopuuseppä
Paula Susitaival, muotoilun läänintaiteilija
Teemu Töyrylä, valokuvaaja
Marjut Uotila, vaatesuunnittelija
Marianne Valola, muotoilija
Osmo Penna, graafinen muotoilija
Sarianna Malmi, muotoilija
Teuvo Karvonen, teollinen muotoilija
Helena Lehtinen, korutaiteilija
Sami Huuskonen, teollinen muotoilija
Marko Turunen, sarjakuvataiteilija
Timo Ahtiainen, teollinen muotoilija
Kaisa Känsälä, muotoilija 

Pienoismalleista tuotekehitykseen

Kuva © Markus Henttonen

Teollinen muotoilija Timo Ahtiaisen ensimmäinen työpaikka muotoilijana oli Lahden Autokori, jossa hän uudisti linja-autojen ilmettä kahdeksan vuotta. Autot liittyivät myös uranvalintaan.

– Harrastin muovisten pienoismalliautojen rakentelua. Kun lukioaikana tajusin, mitä haluan opiskella, teollinen muotoilu tuntui heti omimmalta.

Autokorille Ahtiainen päätyi Lahden Muotoiluinstituutin projektin ja oman lopputyönsä kautta. Talon ensimmäisenä vakituisena muotoilijana hän halusi näyttää, että satsaus designiin kannattaa.

Hän opiskeli uusimmat 3D-ohjelmat ja keskustelemaan mekaniikkasuunnittelijoiden ja autoinsinöörien kanssa.

– Suunnitteluohjelmat säästivät aikaa ja rahaa, ja rakenteellisilla uudistuksilla mm. pidensimme tuotteen myyntiaikaa. Uudet bussit saivat myös hyvin julkisuutta.

Yhteistyö insinöörien kanssa on jatkunut C-Advice-tuotekehitystoimistossa, joka myy teollisuusyrityksille tuotekehityspalveluita. Ahtiainen oli aluksi yrityksen ainoa muotoilija, mutta hän viihtyy ympäristössä, jossa on töissä eri alojen osaajia.

– Palkitsevinta on löytää haasteeseen ratkaisu, joka täyttää mahdollisimman hyvin odotukset joka näkökulmasta. Työ on prosessi, jossa ratkaisut löytyvät yhteistyössä muiden kanssa. Kun tuote on valmis, se muuttuu täysin asiakkaan tuotteeksi. 

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 24/25. Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.

Keksijä pitää ongelmista

Kuva © Markus Henttonen

Teollinen muotoilija Teuvo Karvonen hakee ongelmia, jotka stimuloivat hänen aivojaan. Muototieto Oy:ssä hän on 1980-luvulta lähtien kehittänyt satoja ratkaisuja teollisuuteen, sairaaloihin, sisustukseen, harrastuksiin ja työkoneiksi.

Ajatteluun uskova Karvonen tiivistää ammattinsa perusteet puoleen tusinaan teesiin.

– Opiskelin ensin taidetta, mutta palo sammui. Teollisen muotoilun myötä siirryin tekemään veistoksia, joita tuotetaan koneilla.

– Muotoilu on ajatteluammatti. Aivot muodostavat järjellisiä ja järjettömiä ajatuksia, joista olen kehittänyt joitain hyviä tuoteideoita.

– Teollisen muotoilijan tärkein ominaisuus on luontainen negatiivisuus ja tapa etsiä vikoja ympäristöstä. Hänellä pitää olla keksijän lahja, jotta hän keksii ongelmiin ratkaisut.

– Teolliselle muotoilulle on haitallista ajatella kaikkea vain muotoiluna, sillä tuotantotekniset seikat, materiaalit ja konekanta määrittävät muotoa. Optimaalista teollista tuotetta ei tuotannossa ihmisen käsi koske.

– Ideoiden ja innovaatioiden pitää tulla oikeaan aikaan, jotta teollisuus on valmis ottamaan ne tuotantoon ja ihmiset haluavat ostaa niitä.

– Hyvä muotoilu on sellaista, että se pelastaa kymmenien tuhansien ihmisten päivän, ei pilaa sitä.

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 20/25. Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.

Tekijöiden sparraaja

Kuva © Markus Henttonen

Hämeen muotoilun läänintaiteilija Paula Susitaival kehuu mielellään muiden töitä. Painokangassuunnittelu sai jäädä syrjään, kun hän jo opiskeluaikana lähti järjestöelämään. Ennen läänintaiteilijan työtä hän työskenteli pitkään Ornamon eri jäsenjärjestöissä.

– Olen innostunut muiden töistä ja yhdessä tekemisestä, mikä sysäsi minut valmistumisen jälkeen mukaan suunnittelija- ja kauppakollektiiviin. Sain palautetta, jonka mukaan osaan sparrata muita.

Susitaival hyppäsi muotoilun läänintaiteilijaksi aivan WDC-muotoilupääkaupunkivuoden kynnyksellä. Kaksi vuotta hänen sijoituspaikkansa on ollut Muotohuoltamo Lahden keskustassa.

Näyttely- ja tapahtumatila oli näköalapaikka, jossa läänintaiteilija sai työskennellä näyttelyissä ja työpajoissa muotoilijoiden, yritysten ja aivan tavallisten kaupunkilaisten kanssa.

– Pyrin järjestämään kaupunkilaisille avointa tekemistä, johon ei tarvita erityisiä taitoja. Erityisen kiinnostavaa oli tavata ihmisiä, jotka ovat työskennelleet muotoiluteollisuudessa kuten vaate- ja huonekalutehtailla. Muistojen lisäksi heiltä tuli kärkeviäkin mielipiteitä teollisuudesta ja muotoilusta.

Susitaival on kokenut Lahden selkeästi muotoilukaupungiksi, jossa muotoilustrategiaa viedään aktiivisesti eteenpäin. Kouluihin ulotettu lasten muotoilukasvatus saa häneltä myös kiitosta.

– Muotoilu on Lahdessa esillä sisältö edellä, ei vain tähtivetoisesti.

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 14/25. Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.

Muotoilijakuvia

Joulukuussa Lahden kaupunki julkaisi Muotoilijakuvia-teoksen, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjaa jaetaan designpääkaupunkivuoden yhteistyökumppaneille, mutta se ei ole myynnissä.

Koska moni on ollut kiinnostunut kirjan sisällöstä, julkaisen tekemäni muotoilijahaastattelut täällä blogissa. Asiasta on sovittu kirjan julkaisijan kanssa, lisäksi valokuvat ottanut Markus Henttonen on antanut luvan kuviensa käyttöön.

Joulukuinen tiedote kertoo kirjasta ja sen taustoista seuraavasti:

Muotoilijakuvia -kirja esittelee lahtelaisen designin tekijät

Designpääkaupunkivuoden päätteeksi Lahden kaupunki julkaisee Muotoilijakuvia -kirjan, joka esittelee lahtelaisen designin taustan ja tekijät. Valokuvaaja Markus Henttonen on ottanut 25 muotoilijakuvaa, jotka ovat aiemmin olleet näyttelynä esillä Lahdessa, Pietarissa ja Berliinissä. Toimittaja Ina Ruokolaisen kirjaan haastattelemat muotoilun ammattilaiset kertovat elävästi suhteestaan työhönsä, ja toimittaja Pekka Laakson artikkelit luovat katsauksen Lahteen muotoilukaupunkina. Muotoilijakuvia -kirjan graafisesta suunnittelusta vastaa Lauri Toikka ja kirja on painettu Aldus Oy:ssä.

Vuonna 2012 Helsinki yhdessä Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Lahden kanssa on ollut maailman designpääkaupunki. Lahti jatkaa vahvasti muotoilukaupunkina designpääkaupunkivuoden jälkeen. Lahdessa muotoilu valittiin tulevaisuuden tekijäksi kaupungin strategiaan ennen yhteistä designpääkaupunkihanketta. Muotoilun menetelmien hyödyntäminen on tuottanut tuloksia alueen yrityksissä, ja lahtelainen teollinen muotoilu ja ennen kaikkea muotoilijat ovat olleet tapahtumavuoden aikana entistä enemmän esillä.

Designpääkaupunkivuoden ohjelmasta Lahdessa jatkuvat esimerkiksi kaupungin keskustan kehittämisen ja muotoilukasvatuksen hankkeet ja tuotekehityshankkeet, jotka yhdistävät käyttäjälähtöisen muotoilun ympäristöajatteluun. Lahden tiede- ja yrityspuiston vetämä Lahen D tuotekehityspaneeli jatkaa myös toimintaansa kansalaisvaikuttamisen väylänä.

Luovaa

Vuodenvaihteen pyhien aikana pohdin muutaman kerran luomisen tarvetta ja pakkoa. Osa ystävistä lähti alkuvuodesta mukaan 365-haasteisiin, joissa alun perin kai otetaan kuva joka päivä. Jotkut aikovat kirjoittaa, toiset piirtää. Yksi ystäväni pohtii, miksi se kirjoittaminen onkaan niin vaikeaa, että hän mieluummin kirjoittaa sen esteistä.

Minäkin pohdin, että elvyttäisin nuoruuden piirustusharrastuksen, mutta en ole vielä vuoden neljänteen päivään mennessä ottanut kynää käteeni. Skannasin kuitenkin muutaman vanhan piirustukseni ja maalaukseni, jotka ovat löytyneet äskettäin sekä omista että äitini arkistoista. Kun niitä katselen, ehkä saan kiinni siitä, mitä kuvan tekeminen antaa. Stressiä en kuitenkaan aio asiasta ottaa, sillä myös työni kirjoittana vaatii välillä päiväkausien keskittymistä. Kun sillä työllä pitäisi vielä elääkin.

Viime syksynä olin vahvasti luovuuden äärellä, kun pääsin kirjoittamaan Lahden kaupungille WDC2012-muotoilupääkaupunkivuoteen sisältyvää Muotoilijakuvia-teosta. Haastattelin siihen 25 muotoilijaa, jotka ovat koulutuksensa ja työnsä kautta päässeet ja joutuneet pohtimaan muotoilua ja tietysti myös luovuutta monelta kantilta. Haastattelut olivat hyvin inspiroivia tilaisuuksia, joiden hengen toivon edes jotenkin näkyvän teoksen sivuilla.

Kaupungin lahjakirjaksi tehdystä teoksesta ei näy olevan uutista missään, mutta se julkistettiin 19.12. ja näyttää hyvältä. Markus Henttosen ottamat valokuvat sentään näkyvät hänen sivullaan. Kannattaa liu'uttaa nettisivua sivusuunnassa, jolloin saa näkyviin kaikki 25 muotoilijakuvaa. Lisäksi kirjassa on joitain kuvia muotoilijoiden työhuoneilta. Kollegani Pekka Laakso on kirjoittanut kirjaan kolme ansiokasta artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta teollisesta muotoilusta, muotoilun koulutuksesta ja Lahdesta muotoilukaupunkina.


Luovaan ajatteluun kannustaa toki myös lukeminen, jota harrastinkin lähes urakoimalla vuoden lopussa. Lukemani kirjat löytyvät edelleen erilliseltä lukupäiväkirjasivulta. En ole sinne merkinnyt mitään arvioita kirjoista. Loppuvuoden suurimpia elämyksiä olivat Ulla-Lena Lundbergin Is ja Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan.

Viime vuoden alussa aloin pohtia elämänhallintaa Pro Mustarousku -blogissani. Se kannatti, sain liikkeelle muutaman tärkeän projektin sekä henkilökohtaisessä että työelämässäni. Katsotaan, mihin luovaa-ajattelu johtaa.

Suksi on designesine

Kilpasuksia voi muotoilultaan verrata F1-autoihin, joiden testialue ovat arvokisat ja varikko huoltoalue. Ominaisuudet, muoto ja ulkoasu tähtäävät käyttäjä- kokemukseen, jonka ansiosta hiihtäjä pärjää hiukan paremmin kuin muut kilpailijat.

Lahden hiihtomuseon Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely ja -kirja lähestyvät suksimuotoilua muotoilupääkaupunkivuoden hengessä monelta kannalta. Kiinnostavimpia ovat teollisen muotoilun osuudet, joissa avataan nykysuksen kehitystä. 

Formulavertauksen takana on muotoilun kehitysjohtaja Riikka Salokannel, jonka menneisyyteen kuuluvat vuodet Suomen ensimmäisenä naisampumahiihtäjänä. 

1980-luvulla hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja pääsi opiskelutovereiden suunnittelemien luisteluhiihtosuksien prototyypin testaajaksi. Liian lyhyt suksipari ei täyttäisi FIS:in vaatimuksia eikä muutenkaan kelpaisi nykyhiihtäjälle, mutta on toki hieno näyttelyesine.

– Muoto on liiankin kapea ja virtaviivainen, grafiikka taas hyvin staattista, Salokannel nauraa.

Näyttelyyn ja kirjaan haastatellulla graafikko Antti Peltosella on myös vankka käytännön kosketus suksimuotoiluun. Peltosen suksisuvun kolmannen polven edustaja on suunnitellut tehtaan suksien grafiikat 2000-luvun alusta asti. Kilpa- ja harrastesukset huokuvat aivan eri maailmaa.

– Kilpasuksissa haetaan äärimmäistä vauhdikkuutta ja räväkkyyttä. Tallihiihtäjille grafiikoilla ei juuri ole merkitystä, mutta Peltoselle ne ovat ilmainen mainospaikka, kun hiihtäjä on suksien kanssa palkintopallilla.

Korkeatasoisen suksidesignin edustajana kirjaan on haastateltu myös teollista muotoilijaa Hannu Kähöstä, joka samalla muistelee edesmenneen työtoverinsa Pasi Järvisen uraauurtavaa työtä Peltoselle ja Excelille suunnitelleessa Creadesignissa.

Näyttely ja kirja käyvät läpi tärkeimmät nykymuotoisen suksen vaiheet 1800-luvun lopun puusuksesta uusimpiin materiaaleihin. Esillä on myös Ylösen suksitehdas esimerkkinä yhä puuhun uskovasta valmistajasta.

Antti Peltosen taittama kirja näyttää hyvältä, mutta selästä aukeava liimasidos ei ole kunniaksi muotoilupääkaupunkivuoden julkaisulle. Hiihtomuseon tutkijoiden kiinnostavien tekstien kielikin olisi monin paikoin kaivannut viilausta.

Ina Ruokolainen

Suomen suksi - suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely avoinna Lahden hiihtomuseossa vuoden 2013 loppuun asti. Näyttelykirja 19 euroa.

Teksti on aiemmin julkaistu Hiihto-lehdessä 4/2012.

Minustakin tuli elämäkertojen lukija

Joka kerta, kun nykyään tartun elämäkertakirjaan, muistan nuoruuden ihmettelyni. Oma elämä tuntui silloin niin ainutlaatuiselta, ettei olisi tullut mieleenkään lukea keidenkään kuuluisien ihmisten elämästä.

Toinen syy saattoi olla se, että 1970- ja 1980-luvulla oli vielä nykyistä vähemmän tarjolla kirjoja ikäisistäni ihmisistä. Nythän niitä on tarjolla omituisistakin hetken julkkiksista, mutta en minä heistä edelleenkään tahdo lukea. Poikkeuksen jo 1970-luvulla tekivät teokset John Lennonin kaltaisista, tarpeeksi ristiriitaisista idoleista. Mutta että olisin lukenut jostain historiallisesta tai nykyhallitsijasta tai -poliitikosta - se oli mahdoton ajatus. Ja taitaa olla edelleenkin.

Mutta luovat ihmiset, heistä luen nykyään mielelläni. Viimeksi olen lisännyt lukupäiväkirjaani peräti kolme luovan ihmisen henkilökuvaa, kaksi niistä (Armi Ratiaa koskevat) tosin työn puolesta. Mutta nekin luin  kiinnostuksella, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja eivätkä kunnioittaneet liikaa kohdettaan.

Helena Ruuskan Marja-Liisa Vartion elämäkerta Kuin linnun kirkaisu oli sekä kaunokirjallinen nautinto että yksi avain Vartion teosten ymmärtämiseen. Erityisen iloinen olen siitä, että luin äskettäin myös Vartion Kaikki naiset näkevät unia -romaanin, joka oli jäänyt aiemmin väliin. Vuoropuhelu paikoitellen absurdin teoksen ja Vartion elämän välillä oli hyvin kiintoisa!

Kaipa se on niin, että oma elämänkokemus saa kiinnostumaan (oma)elämäkerroista yleisemminkin. Olenhan minä ollut perustamassa elämäkertakirjoittamiseen innostavaa verkkopalveluakin. Kunpa hieman useampi kirjoittaja löytäisi sinne pohtimaan omia kokemuksiaan hieman paneutuvammin kuin vaikkapa Facebookissa on mahdollista.

Ja tässä vielä ne kolme viimeksi lukemaani elämäkertaa: 
Helena Ruuska: Kuin linnun kirkaisu. Marja-Liisa Vartion elämäkerta
Tuula Saarikoski: Armi Ratia. Legenda jo eläessään
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia: Love Armi. Armi Ratian henkilökuva 

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Maanläheistä Muotohuoltamolla

Lahden Muotohuoltamolle kannattaa nyt poiketa, jos haluaa tuulettaa tapojaan katsella ympäristöään. Valokuvaaja Juha Tanhua ja kirjailija-toimittaja Heikki Saure ovat pystyttäneet "maanläheisen", poikkitaiteellisen ja monimerkityksisen näyttelykokonaisuuden

Juha Tanhua ja kolme valokuvattua Olavi Lanun veistosta

Lanun puistossa -osiossa Juha haluaa valokuvillaan muistuttaa lahtelaisia yhdestä upeimmista taidekohteistaan, Kariniemen Lanun puistosta. Olavi Lanun veistokset on pystytetty upeaan lehtoon 1980- ja 1990-luvuilla, minkä jälkeen luonnosta inspiraationsa saaneet teokset ovat saaneet päälleen Lanun toivomaa oikeaa luontoa kuten sammalta ja jäkälää.

Kuvansa Juha otti elokuussa päivällä, mutta salamalla valaistuissa kuvissa on taianomainen kesäyön tunnelma: vihreät lehdet loistavat kirkkaina ja valot tuovat jokaikisen muodon esiin veistoksista.

Heikki Saure ja alkuperäiset paperilaput

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -projekti käsittää paperilappuja, joita hän keräsi maasta kymmenisen vuotta. Kriteerinä oli, että lapussa pitää olla jokin käsin kirjotettu merkki. Ostoslistojen ohella kadulta on löytynyt jopa pieni runokirja ja kaikenlaista filosofiaa. Kooste on valokuvattu ja koostettu myös runokirjaksi, joka äskettäin arvosteltiin jopa Parnassossa.

Kokonaisuutta tukee runovideo, jossa Heikki itse lausuu randomisti syntyneet runonsa lähes shamanistisella tempolla. Viisiminuuttinen toimii oikein hyvin.

Jos Muotohuoltamo ei ole vielä tuttu, nyt kipin kapin sinne. Lauantaina 12.11. eli huomenna herrat ovat luvanneet olla siellä itse paikalla selostamassa 10-14. Jos haluaa välttää taiteilijatartunnan, näyttely jatkuu vielä viikon verran eli 19.11. asti maanantaista perjantaihin 14-18 ja lauantaina 10-14.

Hykerryttävää taidetta

Hieman hämmentyneen ylpeänä voin kertoa, että nyt olen päässyt kulttuuriharrastuksissani myös järjestämään taidenäyttelyä. Katsojien onneksi vain taustajoukoissa, sillä Hykerrys-näyttelyn tekijät ovat kaikki kuvataiteen ammattilaisia, jotka suostuivat lähtemään mukaan Hilkka Silvekosken säätiön kutsunäyttelyyn Lahden Sibeliustalolle.

Terhi Kaakinen (kuvassa ylh.), Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä saivat aikaan Puusenpän saliin mielestäni hienon kokonaisuuden, jossa on tarjolla hyviä esimerkkejä nykypäivän maalauksista, videotaiteesta, veistoksista ja installaatioista.

Noin kolmikymppiset tekijät eivät turhaan nimenneet syksyllä edessä olevaa näyttelyä Hykerrykseksi, sillä tekemisestä loistaa taidon näkemyksen lisäksi ilo ja huumori. Avajaisissa myös lapset löysivät taiteesta paljon katsottavaa, koettavaa ja kommentoitavaa, mikä on ehdottomasti hyvä juttu kesänäyttelylle.

Iloinen olen siitäkin, että edustamani säätiön nimikkotaiteilija Hilkka Silvekoski (1913-1972) pääsee uudella tavalla esille Sini Myllärin koostaman videoteoksen kautta. Silvekosken grafiikka on sekä teknisesti osaavaa että aiheidensa puolesta ikuista. Naiset, lapset ja luonto ovat pääosassa monessa teoksessa. 1950- ja 1960-lukujen kuvakieli tuntuu jälleen hyvin raikkaalta ja tätäkin aikaa puhuttelevalta (alin kuva). Näyttelyssä on myös muutama alkuperäinen piirros ja grafiikan vedos.

Näyttelyyn pääsee maksutta 29.7. asti arkisin klo 10-16. Suosittelen tutustumaan myös samassa talossa esillä olevaan Fennia Prize -muotoilunäyttelyyn, joka tuo esiin teollisen muotoilun viime vuosien parhaat tuotteet, suunnittelijat ja valmistajat.

Monipuolinen näyttelyvuosi - tiloista huolimatta

Kävin joulukuun alussa jo kolmatta kertaa Lahden Taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyssä ja olen sen jälkeen lukenut harvinaisen pätevää, samannimistä näyttelykirjaa. Suosittu näyttely käsittelee 1960- ja 1970-lukujen populaarikulttuurin vyöryä ja sen vaikutusta ihan perinteiseenkin kuvataiteeseen, kulutustavaroita ja arkkitehtuuria unohtamatta.

Ehkei näyttely ihan kolmea kertaa olisi minua itsenäisenä kävijänä innostanut, mutta oleellista siinä onkin sen funktio seurustelu- ja muistelukohteena. Etenkin me joko lapsina tai nuorina aikuisina mainitut vuosikymmenet kokeneet löydämme sieltä Marimekkojen, Iittalan lasiesineiden, Sarviksen ja Upon muovituotteiden, psykedeelisten levykansien ja Dimensio-ryhmän kineettisten teosten keskeltä monta ahaa-elämystä. Näitä huudahduksia museon työntekijät ovat kuulemma kuunnelleet tyytyväisinä; on löydetty, mikä koskettaa.

Näyttelykirjasta en ole lukenut vielä ihan kaikkia artikkeleita, mutta paljastan nyt lukemistani kaksi suosikkia. Melkein häpeän tunnustaa, että kummankin kirjoittajat ovat 1960-luvun musiikkimaailman kaksi eri tavoin kokenutta silloista koulupoikaa: pääasiassa brittipopista ja -rockista innostunut Tapani Ripatti (myöhemmin discomiehenä tunnettu, nykyinen radiotoimittaja) sekä hieman enemmän souliin kallellaan ollut Antti Karisto (nykyinen sosiaaligerontologian professori). Heidän kuvauksensa täydentävät sitä kuvaa nuorisokulttuurin Lahdesta ja Suomesta, jonka omakohtaiseen kokemiseen olin muutaman vuoden liian nuori. Mutta ennen kaikkea herrat käsittelevät silloista nuoruutta ymmärtävällä huumorilla, mikä on aina hyvä merkki keski-ikään ja yhteiskunnallisesti pysyvään asemaan yltäneiltä ihmisiltä.

Ja jos joku ihmettelee, miksi musiikki on oleellisessa osassa Lahden Taidemuseon näyttelyssä, kannattaa mennä itse tsekkaamaan. Olivathan levynkannet (ne LP:n kokoiset) aikanaan ihan tunnustettua taidetta. Ja kyllä Osmo Valtosen hiekkapiirrin ja Rauni Liukon kantaaottavat veistoksetkin tulevat komeasti esille.

Lahden museoissa koordinaatio toimii myös yksiköiden ja näyttelyiden välillä. Historiallisen museon Kodikasta ja kansainvälistä -näyttely esittelee Askon ja Upon huonekaluja sekä kodinkoneita 1950- ja 1960-luvuilta. Siellä näkee mm. Eero Aarnion Pallotuolin ja muut kuulut muovihuonekalut, joista viime viikkoina on taas puhuttu mm. suunnittelijan saaman Kaj Franck -palkinnon vuoksi. Myös tässä museossa voi jatkaa huokauksia ja huudahduksia huonekaluista ja interiööreistä, jotka ovat isovanhempien luota tai lapsuudenkodista tuttuja, mutta ah niin kadonneita. Näihin kahteen näyttelyyn muuten näyttää pääsevän vielä 31.12. asti yhteislipulla kuudella eurolla.

Täytyy myöntää, että Lahden museoissa on ollut komea vuosi. Olen jopa missannut muutaman näyttelyn, mutta silti kokenut useita vähintään kansallisesti merkittäviä katseluelämyksiä. Kesäinen Julistemuseon Aatetta jaloa ja tunteen paloa -näyttely antoi vihiä myös kansainvälisestä tasosta, jolla se toimii julistekokoelmiensa ja -tutkimuksensa puolesta. Samaan aikaan Pariisissa, Louvren museon yhdessä siivessä, oli esillä Lahden kokoelmista kerätty näyttely, joka keräsi 140 000 katsojaa viiden kuukauden aikana.

Suomessa mikään näyttely ei tietenkään vedä satoja tuhansia kävijöitä, mutta Lahdessa edes tuhansiin nouseva näyttely-yleisö on hyvä saavutus nykyisissä tiloissa. On suorastaan ihme, että vuosikymmeniä virastojen keskelle piilotetut Taidemuseo ja Julistemuseo saavat aikaan kunnon näyttelyitä. (Keskustelu on pitkä ja vaatisi perusteellisen kertauksen kunnallispolitiikasta ja kaavoituksesta, joten ei siitä sen enempää. Paitsi että mielestäni rakennuspuolella olisi nyt kuvataiteen vuoro...)

Toinen surullinen asia oli Lahden Taidepanimon sulkeminen, vaikka paikalliset taiteilijajärjestöt ja muu taideväki vielä toivookin pääsyä takaisin supistettuihin tiloihin remontin jälkeen. Uusi Kipinä on aloittanut pontevasti, mutta toivottavasti muille näyttelyvieraille ei ole käynyt kuten minulle: vasta kerran olen saanut käännettyä askeleeni Päijänteenkadun sijasta Kymintien gallerioihin. Tilat vaativat sisällön lisäksi hengen, joka Panimolle ehti muodostua.

Täytyy kuitenkin mainita yksi uudehko valopilkku lahtelaisessa taidemaailmassa, puolitoista vuotta toiminut kehystäjä-galleristi Aila Seppälän työhuoneen ohessa sijaitseva pieni galleria. Katutason tilaan on helppo poiketa vaikka keskellä kahvituntia. Tarjolla etenkin grafiikkaa ja vanhoja valokuvia - ja tietenkin korkeatasoisia kehyksiä.

Kirjoitus on kolmas osa kulttuurivuoteni 2008 arvioista.

Vieläkö juliste koskettaa?

Jo muutamana julistebiennalekesänä (siis joka toinen vuosi) olen pohtinut, mitä tehtäviä painetuilla julisteilla enää on. Teatteri- ja erilaiset tapahtumajulisteet ovat helppoja, sillä niillä nyt vielä on paikkansa mainostelineissä, lämpiöissä, lipunmyyntikioskeissa ja sähkökaappien kylkeen liimattuina. Mutta kuinka moni noteeraa yhteiskunnallisen julisteen, jos sellaiseen kaupungilla törmää?

Yllätyin, kun kävin läpi tämän vuoden tarjontaa Lahden julistebiennalessa. Esimerkiksi ihmiskauppaa viime vuoden lopulla vastustaneen kampanjan julisteista moni näyttelyyn päässeistä oli jo ennestään tuttu - ehkei katukuvasta mutta vähintään tiedotusvälineiden kautta. Ja aivan tuoreessa muistissa on Oikeutta eläimille -järjestön ja Finfoodin kärhämä siitä, miten kotimaista lihankasvatusta saa kaupungeissa levitettävissä julisteissa ja tarroissa kritisoida. (Oikeutta eläimille -kuvia ei ole esillä näyttelyssä.)

Parhaimmillaan perinteinen painettu posteri siis vielä herättää. Biennalen tarjonnasta minuun vaikuttivat eniten muutamat yhteiskunnalliset julisteet, joissa otetaan kantaa jokapäiväisiin asioihin. Esimerkiksi käy iranilainen kuvapari, jossa kuulutettiin parempaa asumista. (Tekijä jäi merkkaamatta ylös - valitan.) Tehokasta oli nimen omaan se, ettei surkean kerrostalon seinää kuvaavassa posterissa viitata mitenkään avoimeen väkivaltaan. Katsoja saa ihan itse pohtia, millaisia ihmisiä ala-arvoisissa oloissa elävistä lapsista ja nuorista ehkä kasvaa.

Ympäristöjulisteista suurin osa oli täynnä itsestäänselvyyksiä, joiden ilmastonmuutossanoma toi melkeinpä mieleen 1970-luvun lapsuuteni saastekeskustelut. Myönnetään, että Hilppa Hyrkäksen lämmössä sulava karhujäätikkö on monimielisyydessään tehokas ja saamansa ympäristöpalkinnon veroinen. Mutta lajien monimuotoisuutta kukkivat plakaatit menivät kyllä jo keskenään sekaisin.

Iso näyttely ei olekaan paras paikka katsella julisteita, joiden oikea paikka on urbaanissa ympäristössä kilpailemassa muiden visuaalisten viestien kanssa. Museossa olo on - kuin museossa.

Totta kai julistenäyttelyyn tutustumiselle voi keksiä montakin hyvää syytä. Lahden näyttelyssä on monta hienoa työtä meillä vähemmän tunnetuista kulttuureista sekä graafisen suunnittelun mahtimaista kuten Japanista. Ainakin web-estetiikkaan tottuneiden on hyvä joskus vielä katsoa läheltä taitavan graafikon ja painamisen ammattilaisten huippuosaamista.

Luhta, Asko ja arjen estetiikka

Tuli piipahdettua Lahden historiallisessa museossa sunnuntaikävelyn päätteeksi. Olin jo aiemmin nähnyt Luhdan 100-vuotisjuhlanäyttelyn L - linjat leikkaa, joka onkin aivan mainio retki myös joukkotiedotuksen ja mainonnan historiaan. Jo varhain Luhtasen eri polvet ovat ymmärtäneet julkkisten merkityksen vaatteiden markkinoinnissa. 1980-luku oli varsinaista kulta-aikaa, vaikka aivan kamaliltahan Keke Rosberg, Matti Nykänen ja Don Johnson vetimissään nyt näyttävät. Ja 1978 hiihdon MM-kisat olivat ne, joiden perusteella Lahti kuulemma muuttui monessa talviurheilumaassa muotoon Luhta; sen verran hyvin sponsori vaatteissa näkyi. Mutta näyttelyssä niitä kauniita linjoja ja leikkauksia, joiden tyyliä katsellessa voi vain huokailla.

Varsinainen syy tämän päivän visiittiin oli toisen merkittävän lahtelaisen teollisuusyrityksen, Askon, tuotantoa käsittelevä Kauniita, kestäviä, huokeita -näyttely. Lahden historiallinen museo sai äskettäin lahjoituksena Asko-huonekalutehtaan museokokoelman. Ensimmäisessä kolmesta näyttelystä esittelee yrityksen alkuvuosikymmeniä kuvitteellisten messuosastojen kautta.

Minulle Asko on henkilökohtaisesti tärkeä, sillä juuri sen vuoksi luultavasti asun Lahdessa. Isäni Pertti Salmi toi nuoren perheensä kaupunkiin 1960 mennessään Askolle huonekalujen suunnittelijaksi - tosin Askon suunnittelijaluettelosta nimeä ei löydy. Luettelon perässä onkin ilmoitus, että se on puutteellinen. Sen tiedän, että isäni työsuhde jäi lyhytaikaiseksi, sillä 1960-luvulla oli houkuttelevaa jäädä vapaaksi suunnittelijaksi, olihan kaupungissa kymmeniä muitakin huonekalutehtaita vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin (Askon tytäryhtiön Upon muovihuonekaluista kertovassa artikkelissa on yksi viittaus isääni ja hänen hyllyään markkinoiva kuva, jossa muuten istun vasemmalla nuorena tyttönä valokuvamallina, oikealla nuorempi sisareni). Isotätini Annikki Tapiovaaran nimi löytyy luettelostakin ja kummisetäni Ilmari Tapiovaaran tuotanto on myös näyttelyssä laajasti esillä - ja aivan syystä. Itsekin ilahduin, kun onnistuin hankkimaan Imman keittiöntuoleja äskettäin kirpputorilta. Hyvä niissä on istua ja kiva silmiään lepuuttaa.

Luhta ja Asko eivät tietenkään ole vain lahtelaisia ilmiöitä, vaan kumpikin yrityksistä on muokannut suomalaista arjen estetiikkaa pitkään ja laajasti. Molemmilla on ollut myös kansainvälisesti suuruuden aikansa. Käykää muutkin kurkistamassa, mitkä räteistä ja mööpeleistä tuntuvat tutuilta, mitkä kestäviltä tai hupaisilta nykypäivän ihmisen silmissä.

Valokuvatorstai: kengät

Valokuvatorstai: kengät
Originally uploaded by InaRuo.

Nämä huopatossut tulivat vastaan viime kesän kuumilla, kun vierailimme Orimattilassa Villa Roosan tekstiilitaidenäyttelyssä vanhassa huopatossutehtaassa. Olisin ostanut parin, mutta jäljellä oli enää pieniä kokoja. Näillä pakkasilla olisivat kauniit violetit huopikkaat enemmän kuin tarpeen!

Ylittämätön käyttöliittymä

Edessä on viikko melkein extremeä. En ota mukaan kannettavaa tai muutenkaan varmistele nettiyhteyttä, kun ihailen ruskaa täällä ja tuuletan kroppaa ja mieltä täällä. Sen sijaan pakkaan mukaan kirjoja, joita WSOY:n graafinen suunnittelija, studiopäällikkö Marjaana Virta kerran kehui minulle haastattelussa käyttöliittymältään ylivoimaisiksi. Niitähän voi kuljettaa mukana minne vain ja lukea suunnilleen missä asennossa tahansa, ilman mitään piuhoja tai edes langattomia yhteyksiä.

Tämä on hyvä aasinsilta Kiiltomadon tuoreeseen pääkirjoitukseen, jossa kuvaa ja sanaa yhdistävistä kirjoistaan ja taideteoksistaan tuttu Tiina Pystynen suomii kustantajia kirjojen ulkosasun unohtamisesta. Tai pikemminkin siitä, että kaikki yrittävät värikkäillä ja tyylittömillä ulkoasuillaan kilpailla suunnilleen iltapäivälehtien keinoilla.

Jos pääsen hypistelemään uutuuskirjoja kirjakauppaan, kannella ja typografialla on kyllä merkitystä ostopäätöstä tehdessä. Kauniit kirjat ovat myös esineitä, joita mielellään säilyttää siinäkin tilanteessa, kun hylly kaipaa jo harvennusta. Matkalla tietysti pokkarit ovat usein paikallaan, mutta voihan niidenkin ulkoasun suunnitella hyvin.