Tieto karttuu tehdessä

Kun vastavalmistunut keraamikko Kari Savolainen ajautui töihin Lahden julistemuseoon 1978, vain muutama ihminen Suomessa ylipäätään puhui julistemuotoilusta. Museolla oli takana kaksi ensimmäistä julistebiennalea, joista oli kerätty pesämuna kokoelmalle.

Nykyään museossa on yli 70 000 teosta, joita on kansainvälisten biennalien lisäksi saatu lahjoituksina ja talletuksina. Vanhin on suomalainen juliste vuodelta 1852.

Kuva © Markus Henttonen

Savolaisesta on kasvanut yksi Suomen johtavista alan tutkijoista, joka tunnetaan myös kansainvälisesti. 

– Tieto on tarttunut tehdessä, kun on pitänyt kartoittaa saatavilla olleet julisteet, niiden tekijät, tyylisuunnat, tekotavat ja sisällöt. Kun on 34 vuoden aikana katsonut läpi hirveän määrän painotuotteita, alkaa olla jonkinlainen näppituntuma.

Savolainen kiittää Taideteollisesta korkeakoulusta saamaansa muotoilijan pohjakoulutusta, josta hän sai valmiudet tarttua erilaisiin museon töihin näyttelyn rakentamisesta lähtien. Tutkimusosaamistaan hän on täydentänyt kansainvälisillä kontakteilla ja taidehistorian opinnoilla. Savolaisen oma erikoisalue on suomalaiset elokuvajulisteet, mutta hän on koostanut useita näyttelyitä ja kirjoittanut artikkeleita sekä suomalaisista että ulkomaisista julisteista.

– Työ on sekä käytännönläheistä että monitieteistä. Pitäisi hallita painotekniikat ja koko graafisen muotoilun kenttä. Sisällöistä löytyy tutkittavaa luonnonsuojelusta kielikysymykseen ja julisteen tilaajista sortovuosiin.

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 5/25.

Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.

Suksi on designesine

Kilpasuksia voi muotoilultaan verrata F1-autoihin, joiden testialue ovat arvokisat ja varikko huoltoalue. Ominaisuudet, muoto ja ulkoasu tähtäävät käyttäjä- kokemukseen, jonka ansiosta hiihtäjä pärjää hiukan paremmin kuin muut kilpailijat.

Lahden hiihtomuseon Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely ja -kirja lähestyvät suksimuotoilua muotoilupääkaupunkivuoden hengessä monelta kannalta. Kiinnostavimpia ovat teollisen muotoilun osuudet, joissa avataan nykysuksen kehitystä. 

Formulavertauksen takana on muotoilun kehitysjohtaja Riikka Salokannel, jonka menneisyyteen kuuluvat vuodet Suomen ensimmäisenä naisampumahiihtäjänä. 

1980-luvulla hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja pääsi opiskelutovereiden suunnittelemien luisteluhiihtosuksien prototyypin testaajaksi. Liian lyhyt suksipari ei täyttäisi FIS:in vaatimuksia eikä muutenkaan kelpaisi nykyhiihtäjälle, mutta on toki hieno näyttelyesine.

– Muoto on liiankin kapea ja virtaviivainen, grafiikka taas hyvin staattista, Salokannel nauraa.

Näyttelyyn ja kirjaan haastatellulla graafikko Antti Peltosella on myös vankka käytännön kosketus suksimuotoiluun. Peltosen suksisuvun kolmannen polven edustaja on suunnitellut tehtaan suksien grafiikat 2000-luvun alusta asti. Kilpa- ja harrastesukset huokuvat aivan eri maailmaa.

– Kilpasuksissa haetaan äärimmäistä vauhdikkuutta ja räväkkyyttä. Tallihiihtäjille grafiikoilla ei juuri ole merkitystä, mutta Peltoselle ne ovat ilmainen mainospaikka, kun hiihtäjä on suksien kanssa palkintopallilla.

Korkeatasoisen suksidesignin edustajana kirjaan on haastateltu myös teollista muotoilijaa Hannu Kähöstä, joka samalla muistelee edesmenneen työtoverinsa Pasi Järvisen uraauurtavaa työtä Peltoselle ja Excelille suunnitelleessa Creadesignissa.

Näyttely ja kirja käyvät läpi tärkeimmät nykymuotoisen suksen vaiheet 1800-luvun lopun puusuksesta uusimpiin materiaaleihin. Esillä on myös Ylösen suksitehdas esimerkkinä yhä puuhun uskovasta valmistajasta.

Antti Peltosen taittama kirja näyttää hyvältä, mutta selästä aukeava liimasidos ei ole kunniaksi muotoilupääkaupunkivuoden julkaisulle. Hiihtomuseon tutkijoiden kiinnostavien tekstien kielikin olisi monin paikoin kaivannut viilausta.

Ina Ruokolainen

Suomen suksi - suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely avoinna Lahden hiihtomuseossa vuoden 2013 loppuun asti. Näyttelykirja 19 euroa.

Teksti on aiemmin julkaistu Hiihto-lehdessä 4/2012.

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Yhteen hitsattu liitto

Olen ihan unohtanut mainostaa kahta kulttuurituotosta, joihin olen osallinen. Lahden kaupunginmuseo julkaisi kesäkuussa toimittamani kirjan Yhteen hitsattu liitto, joka kertoo appivanhempieni Liisa ja Timo Ruokolaisen pitkästä yhteisestä elämästä taiteen näkökulmasta. Kirjassa on elämäkertaosuus ja asiantuntija-artikkelit Ruokolaisten taidekokoelmasta, heidän upeasta talostaan ja kierrätyshenkisestä taiteestaan. Arvioita kirjasta ei ole julkaistu vielä missään, mutta yksityistä kautta olen saanut positiivista palautetta sekä teksteistä että upeista kuvista ja taitosta.

Kirjanteon yhteydessä koottiin näyttely, joka on esillä Lahden historiallisessa museossa 31.8. asti. Koska en vaikuttanut näyttelyn ilmeeseen millään lailla, voin sydämestäni kehua sen töitä ja hienoa ripustusta. Rautaromusta, räsymattoräsyistä ja erilaisista tarve-esineistä kootut teokset tuovat katsojan mieleen monenlaisia kiinnekohtia sekä omaan että edeltävien sukupolvien elämään. Lämpö ja huumori ovat läsnä kaikissa töissä, esittävät teokset sitten eläimiä tai vaikkapa silitysrautaa.

Näyttely toimii hyvänä perhekohteena, sillä lapsetkin oivaltavat töiden sisältävän paljon enemmän, kuin ihan ensivilkaisulla näyttää. Sitä paitsi museossa on tarjolla myös Väristyksiä! Koko perheen värinäyttely, jonka voi liittää samaan vierailuun. Ja ihanasta museokaupasta on tosi vaikea lähteä pois ilman joitain ostoksia...

Oheinen kuva on avajaistilaisuudesta 23.6. Kuvan vasemmassa reunassa allekirjoittanut, vieressä yksi kirjan kirjoittajista, tutkija Riitta Niskanen. Taiteilijapari Liisa ja Timo Ruokolainen oikealla. Kuvan otti Hilda Ruokolainen.

Vielä viimeiset kohokohdat vuonna 2008

Alkaa olla jo kiire, jos haluaa tehdä tiliä kuluneesta vuodesta 2008. Jätän väliin yhteenvedon lukemistani kirjoista, joista osan olen arvioinut ihan ammatillisesti ja julkaissut arviot myös tässä blogissa.

Kannatan kulttuurissa ja elämässä yleensäkin lähikokemuksia, mutta kyllä muutama elämys kannatti käydä hakemassa kauempaakin:

Como-järven lähellä vuorilla sijaitsevat Madonna del Ghisallon kirkko ja pyöräilymuseo, jotka kertovat italialaisten intohimoisesta suhteesta pyöräilyyn. Kirjoitin kokemuksistani artikkelin Etelä-Suomen Sanomiin.

Milanon Palazzo Realessa (siinä Duomon aukiolla) heinäkuussa näkemäni uskomattoman upea Francis Baconin töiden näyttely. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa Lontoon Taten järjestämästä näyttelystä, joka on lähdössä 2009 ajaksi kiertueelle taiteilijan satavuotissyntymäpäivien kunniaksi. Jutun perusteella näyttelyssä on esillä paljon samoja töitä kuin Milanossakin. Jos tulee jossain päin vastaan, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Leonard Cohenin intensiivinen ja sykähdyttävä konsertti Helsingissä 10.10. Konsertin jälkeen kaivoin omistamamme ensimmäisen Cohen-levytyksen (Leonard Cohen 1968) esille ja hankin viiden cd:n The Collection -kokoelman, jonka sisältämiä keskeisiä teoksia olen kuunnellut koko syksyn.

Ateneumin vielä tammikuussa jatkuva Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely. Kirjailijan tärkeimmät taiteilijat teoksineen edustavat sekä tunnustettua että hieman syrjään jäänyttä modernismia. Komeasti rakennettu näyttely, joka avaa mielenkiintoisesti sekä kirjailijan henkilökohtaisia mieltymyksiä että hänen "akateemisempaa" taiteen tuntemustaan. Näyttelykirjan artikkelit ja Waltarin omat esseet odottavat vielä, että ehtisin lukea ne.

Ja kyllä, olen nauttinut myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole arvioinut. Olin erittäin vaikuttunut Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneesta Puhdistuksesta. Muista ehdokkaista olen lukenut Katri Lipsonin Kosmonautin, joka oli toki mielenkiintoinen ja taidolla rakennettu, mutta ei jättänyt minuun suurta jälkeä. Parhaillaan luen nautinnolla Panu Rajalan Unio Mysticaa, jonka ulos jättämisestä Tieto-Finlandia-kisan ulkopuolelle en ole yhtään mitään mieltä - enhän ole lukenut ehdolla olleita. Uskon kuitenkin, että Rajalan teos oli välttämätön lisä Waltarin 100-vuotisjuhlintaan, antaahan se monelle lukijalle mahdollisuuden tutustua kirjailijan tuotannon eri puoliin ja niiden taustoihin sekä kirjailijan henkilökohtaisessä elämässä että yleisessä poliittisessa ja kulttuurihistoriassa.

Kirjoitus on neljäs ja viimeinen osa kulttuurivuoteni 2008 yhteenvedosta.

Monipuolinen näyttelyvuosi - tiloista huolimatta

Kävin joulukuun alussa jo kolmatta kertaa Lahden Taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyssä ja olen sen jälkeen lukenut harvinaisen pätevää, samannimistä näyttelykirjaa. Suosittu näyttely käsittelee 1960- ja 1970-lukujen populaarikulttuurin vyöryä ja sen vaikutusta ihan perinteiseenkin kuvataiteeseen, kulutustavaroita ja arkkitehtuuria unohtamatta.

Ehkei näyttely ihan kolmea kertaa olisi minua itsenäisenä kävijänä innostanut, mutta oleellista siinä onkin sen funktio seurustelu- ja muistelukohteena. Etenkin me joko lapsina tai nuorina aikuisina mainitut vuosikymmenet kokeneet löydämme sieltä Marimekkojen, Iittalan lasiesineiden, Sarviksen ja Upon muovituotteiden, psykedeelisten levykansien ja Dimensio-ryhmän kineettisten teosten keskeltä monta ahaa-elämystä. Näitä huudahduksia museon työntekijät ovat kuulemma kuunnelleet tyytyväisinä; on löydetty, mikä koskettaa.

Näyttelykirjasta en ole lukenut vielä ihan kaikkia artikkeleita, mutta paljastan nyt lukemistani kaksi suosikkia. Melkein häpeän tunnustaa, että kummankin kirjoittajat ovat 1960-luvun musiikkimaailman kaksi eri tavoin kokenutta silloista koulupoikaa: pääasiassa brittipopista ja -rockista innostunut Tapani Ripatti (myöhemmin discomiehenä tunnettu, nykyinen radiotoimittaja) sekä hieman enemmän souliin kallellaan ollut Antti Karisto (nykyinen sosiaaligerontologian professori). Heidän kuvauksensa täydentävät sitä kuvaa nuorisokulttuurin Lahdesta ja Suomesta, jonka omakohtaiseen kokemiseen olin muutaman vuoden liian nuori. Mutta ennen kaikkea herrat käsittelevät silloista nuoruutta ymmärtävällä huumorilla, mikä on aina hyvä merkki keski-ikään ja yhteiskunnallisesti pysyvään asemaan yltäneiltä ihmisiltä.

Ja jos joku ihmettelee, miksi musiikki on oleellisessa osassa Lahden Taidemuseon näyttelyssä, kannattaa mennä itse tsekkaamaan. Olivathan levynkannet (ne LP:n kokoiset) aikanaan ihan tunnustettua taidetta. Ja kyllä Osmo Valtosen hiekkapiirrin ja Rauni Liukon kantaaottavat veistoksetkin tulevat komeasti esille.

Lahden museoissa koordinaatio toimii myös yksiköiden ja näyttelyiden välillä. Historiallisen museon Kodikasta ja kansainvälistä -näyttely esittelee Askon ja Upon huonekaluja sekä kodinkoneita 1950- ja 1960-luvuilta. Siellä näkee mm. Eero Aarnion Pallotuolin ja muut kuulut muovihuonekalut, joista viime viikkoina on taas puhuttu mm. suunnittelijan saaman Kaj Franck -palkinnon vuoksi. Myös tässä museossa voi jatkaa huokauksia ja huudahduksia huonekaluista ja interiööreistä, jotka ovat isovanhempien luota tai lapsuudenkodista tuttuja, mutta ah niin kadonneita. Näihin kahteen näyttelyyn muuten näyttää pääsevän vielä 31.12. asti yhteislipulla kuudella eurolla.

Täytyy myöntää, että Lahden museoissa on ollut komea vuosi. Olen jopa missannut muutaman näyttelyn, mutta silti kokenut useita vähintään kansallisesti merkittäviä katseluelämyksiä. Kesäinen Julistemuseon Aatetta jaloa ja tunteen paloa -näyttely antoi vihiä myös kansainvälisestä tasosta, jolla se toimii julistekokoelmiensa ja -tutkimuksensa puolesta. Samaan aikaan Pariisissa, Louvren museon yhdessä siivessä, oli esillä Lahden kokoelmista kerätty näyttely, joka keräsi 140 000 katsojaa viiden kuukauden aikana.

Suomessa mikään näyttely ei tietenkään vedä satoja tuhansia kävijöitä, mutta Lahdessa edes tuhansiin nouseva näyttely-yleisö on hyvä saavutus nykyisissä tiloissa. On suorastaan ihme, että vuosikymmeniä virastojen keskelle piilotetut Taidemuseo ja Julistemuseo saavat aikaan kunnon näyttelyitä. (Keskustelu on pitkä ja vaatisi perusteellisen kertauksen kunnallispolitiikasta ja kaavoituksesta, joten ei siitä sen enempää. Paitsi että mielestäni rakennuspuolella olisi nyt kuvataiteen vuoro...)

Toinen surullinen asia oli Lahden Taidepanimon sulkeminen, vaikka paikalliset taiteilijajärjestöt ja muu taideväki vielä toivookin pääsyä takaisin supistettuihin tiloihin remontin jälkeen. Uusi Kipinä on aloittanut pontevasti, mutta toivottavasti muille näyttelyvieraille ei ole käynyt kuten minulle: vasta kerran olen saanut käännettyä askeleeni Päijänteenkadun sijasta Kymintien gallerioihin. Tilat vaativat sisällön lisäksi hengen, joka Panimolle ehti muodostua.

Täytyy kuitenkin mainita yksi uudehko valopilkku lahtelaisessa taidemaailmassa, puolitoista vuotta toiminut kehystäjä-galleristi Aila Seppälän työhuoneen ohessa sijaitseva pieni galleria. Katutason tilaan on helppo poiketa vaikka keskellä kahvituntia. Tarjolla etenkin grafiikkaa ja vanhoja valokuvia - ja tietenkin korkeatasoisia kehyksiä.

Kirjoitus on kolmas osa kulttuurivuoteni 2008 arvioista.

Valokuvatorstai: Keskeneräinen

Muutto on käynnissä ja sitä myötä koko arkea leimaa ajatus keskeneräisyydestä. Kirjoittamisen ja muiden töiden välissä ei pidetä kahvi- vaan remontti- ja pakkaustaukoja. Nyt menossa kirjahyllyjen tyhjennys, laatikossa matkailukirjoja sekä oppaita ja luetteloita eri maiden museoista.

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on keskeneräinen.

Vieläkö juliste koskettaa?

Jo muutamana julistebiennalekesänä (siis joka toinen vuosi) olen pohtinut, mitä tehtäviä painetuilla julisteilla enää on. Teatteri- ja erilaiset tapahtumajulisteet ovat helppoja, sillä niillä nyt vielä on paikkansa mainostelineissä, lämpiöissä, lipunmyyntikioskeissa ja sähkökaappien kylkeen liimattuina. Mutta kuinka moni noteeraa yhteiskunnallisen julisteen, jos sellaiseen kaupungilla törmää?

Yllätyin, kun kävin läpi tämän vuoden tarjontaa Lahden julistebiennalessa. Esimerkiksi ihmiskauppaa viime vuoden lopulla vastustaneen kampanjan julisteista moni näyttelyyn päässeistä oli jo ennestään tuttu - ehkei katukuvasta mutta vähintään tiedotusvälineiden kautta. Ja aivan tuoreessa muistissa on Oikeutta eläimille -järjestön ja Finfoodin kärhämä siitä, miten kotimaista lihankasvatusta saa kaupungeissa levitettävissä julisteissa ja tarroissa kritisoida. (Oikeutta eläimille -kuvia ei ole esillä näyttelyssä.)

Parhaimmillaan perinteinen painettu posteri siis vielä herättää. Biennalen tarjonnasta minuun vaikuttivat eniten muutamat yhteiskunnalliset julisteet, joissa otetaan kantaa jokapäiväisiin asioihin. Esimerkiksi käy iranilainen kuvapari, jossa kuulutettiin parempaa asumista. (Tekijä jäi merkkaamatta ylös - valitan.) Tehokasta oli nimen omaan se, ettei surkean kerrostalon seinää kuvaavassa posterissa viitata mitenkään avoimeen väkivaltaan. Katsoja saa ihan itse pohtia, millaisia ihmisiä ala-arvoisissa oloissa elävistä lapsista ja nuorista ehkä kasvaa.

Ympäristöjulisteista suurin osa oli täynnä itsestäänselvyyksiä, joiden ilmastonmuutossanoma toi melkeinpä mieleen 1970-luvun lapsuuteni saastekeskustelut. Myönnetään, että Hilppa Hyrkäksen lämmössä sulava karhujäätikkö on monimielisyydessään tehokas ja saamansa ympäristöpalkinnon veroinen. Mutta lajien monimuotoisuutta kukkivat plakaatit menivät kyllä jo keskenään sekaisin.

Iso näyttely ei olekaan paras paikka katsella julisteita, joiden oikea paikka on urbaanissa ympäristössä kilpailemassa muiden visuaalisten viestien kanssa. Museossa olo on - kuin museossa.

Totta kai julistenäyttelyyn tutustumiselle voi keksiä montakin hyvää syytä. Lahden näyttelyssä on monta hienoa työtä meillä vähemmän tunnetuista kulttuureista sekä graafisen suunnittelun mahtimaista kuten Japanista. Ainakin web-estetiikkaan tottuneiden on hyvä joskus vielä katsoa läheltä taitavan graafikon ja painamisen ammattilaisten huippuosaamista.

Kulttuuristressi ja avattu kesäteatterikausi

Taas on se aika vuodesta, kun kulttuuri siirtyy laitoksista luontoon, kirkonkyliin, kesämökkikuntien navetoihin ja kartanoiden puistoon. Kesälomaa vasta suunnittelevalla on melkein paniikki, kun pitäisi ehtiä tsekata edes matkan varrelle osuvat kulttuuritärpit.

Eilen piti valita Heinolan kesäteatterin ensi-illan ja Lahden 16. kansainvälisen julistebiennalen avajaisten välillä. En ole pätkääkään musikaali-ihminen, mutta silti valitsin ensimmäisen. Suosittuun esitykseen kun on huomattavasti vaikeampi saada lippuja kuin koko kesän auki olevaan näyttelyyn (jonne siis ehdottomasti aion mennä!). Heinolan kesäteatteri on luonut konseptin, joka tehoaa sekä paikalle houkuteltaviin näyttelijöihin että katsojiin. Tehdään amerikkalaista musikaalia hyvässä hengessä, ammattilaiset ja pitkälle edenneet harrastajat ja opiskelijat rinnakkain. Iskut ovat kohdallaan, jalka nousee ja laulua kestää hyvin kuunnella. Ja onneksi kesäteatteri on myös katettu - muuten eilinen hyytävä sadeilta olisi saattanut karkottaa sitkeimmätkin teatteriviihteen ystävät.

Tällä kertaa tarjolla on peräti Suomen kantaesitys ranskalais-amerikkalaisesta homotarinasta La cage aux Folles (Hullujen häkki), joka on saanut suomeksi nimen Lainahöyhenissä. Juoni perustuu sukupuoliroolien sekottamiseen, mikä tietysti tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia pukea miehet naisiksi ja päinvastoin - siinä se. Jos jutusta haluaa etsiä sanoman, niin kukapa ei rakastaisi enemmän ihanan avarakatseista homopariskuntaa kuin tiukkapipoista perinteisten arvojen vaalijaa. Markku Nenonen on hurmaava Albin/Zaza, eikä Oiva Lohtander voi kai tehdä ennakkoluulojen vaivaamasta paskiaisestakaan muuta kuin herkullisen hahmon. Mutta kaikkein mukavinta oli katsella nuoria tanssivia kuorolaisia, jotka irrottelivat sekä naisina että miehinä ammattitaitoisen elämäniloisesti Marko Keräsen koreografioissa ja Tiina Brännaren ohjauksessa.

Kyllä tällaista hyvin tehtyä viihdettä kerran vuodessa katsoo, etenkin kun tietää homman tarjoavan töitä suomalaisille osaajille. Homma pyörii kaiken lisäksi omillaan ja tuo tänä kesänä pikkukaupunkiin todennäköisesti yli 26 000 katsojaa - aika kunnioitettavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni käy myös aivan vieressä sijaitsevissa Heinolan museoissa ja heinäkuun loppuun asti kestävässä Taidekeskus Ihanan Amerikka-näyttelyssä.

Omat suosikkivinkkini kesän näyttelytarjonnasta ovat vielä pienempiä ja sivussa. Asta Pulkkisen ateljeessa Hollolan kirkolla olen jo käynyt, suosittelen Astan töiden lisäksi Sanna Lappalaisen upeita applikaatioita, joissa hän kuvaa vanhoja kaupunkipihoja. Toinen varma tärppi on Villa Roosan tekstiilitaidenäyttely Orimattilassa, minulta vielä näkemättä. Vanhassa huopatossutehtaassa on juuri sellainen tunnelma kuin kesänäyttelyssä pitää: harmoninen ja levollinen, mutta myös ajatuksia herättävä.

Ja jotta kulttuuristressi olisi täydellinen jo ennen lomaa, Mukkulassa alkaa Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sunnuntaina. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että ilma lämpenee ja pysyy kokouspäivät kuivana, jotta kirjailijoilla ja meillä kuuntelijoilla on kohtuulliset olot nurmikolla ja tammien alla. Ei tähän enää uutta katastrofia tarvita kesähotellin lopettamisen lisäksi. Uhkaavat jo viedä pois kokouksen, joka sentään on kestänyt aika monta globaalia maailmankuvien järistystä vuodesta 1963 lähtien.

Luhta, Asko ja arjen estetiikka

Tuli piipahdettua Lahden historiallisessa museossa sunnuntaikävelyn päätteeksi. Olin jo aiemmin nähnyt Luhdan 100-vuotisjuhlanäyttelyn L - linjat leikkaa, joka onkin aivan mainio retki myös joukkotiedotuksen ja mainonnan historiaan. Jo varhain Luhtasen eri polvet ovat ymmärtäneet julkkisten merkityksen vaatteiden markkinoinnissa. 1980-luku oli varsinaista kulta-aikaa, vaikka aivan kamaliltahan Keke Rosberg, Matti Nykänen ja Don Johnson vetimissään nyt näyttävät. Ja 1978 hiihdon MM-kisat olivat ne, joiden perusteella Lahti kuulemma muuttui monessa talviurheilumaassa muotoon Luhta; sen verran hyvin sponsori vaatteissa näkyi. Mutta näyttelyssä niitä kauniita linjoja ja leikkauksia, joiden tyyliä katsellessa voi vain huokailla.

Varsinainen syy tämän päivän visiittiin oli toisen merkittävän lahtelaisen teollisuusyrityksen, Askon, tuotantoa käsittelevä Kauniita, kestäviä, huokeita -näyttely. Lahden historiallinen museo sai äskettäin lahjoituksena Asko-huonekalutehtaan museokokoelman. Ensimmäisessä kolmesta näyttelystä esittelee yrityksen alkuvuosikymmeniä kuvitteellisten messuosastojen kautta.

Minulle Asko on henkilökohtaisesti tärkeä, sillä juuri sen vuoksi luultavasti asun Lahdessa. Isäni Pertti Salmi toi nuoren perheensä kaupunkiin 1960 mennessään Askolle huonekalujen suunnittelijaksi - tosin Askon suunnittelijaluettelosta nimeä ei löydy. Luettelon perässä onkin ilmoitus, että se on puutteellinen. Sen tiedän, että isäni työsuhde jäi lyhytaikaiseksi, sillä 1960-luvulla oli houkuttelevaa jäädä vapaaksi suunnittelijaksi, olihan kaupungissa kymmeniä muitakin huonekalutehtaita vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin (Askon tytäryhtiön Upon muovihuonekaluista kertovassa artikkelissa on yksi viittaus isääni ja hänen hyllyään markkinoiva kuva, jossa muuten istun vasemmalla nuorena tyttönä valokuvamallina, oikealla nuorempi sisareni). Isotätini Annikki Tapiovaaran nimi löytyy luettelostakin ja kummisetäni Ilmari Tapiovaaran tuotanto on myös näyttelyssä laajasti esillä - ja aivan syystä. Itsekin ilahduin, kun onnistuin hankkimaan Imman keittiöntuoleja äskettäin kirpputorilta. Hyvä niissä on istua ja kiva silmiään lepuuttaa.

Luhta ja Asko eivät tietenkään ole vain lahtelaisia ilmiöitä, vaan kumpikin yrityksistä on muokannut suomalaista arjen estetiikkaa pitkään ja laajasti. Molemmilla on ollut myös kansainvälisesti suuruuden aikansa. Käykää muutkin kurkistamassa, mitkä räteistä ja mööpeleistä tuntuvat tutuilta, mitkä kestäviltä tai hupaisilta nykypäivän ihmisen silmissä.

Sarjakuvakaupunki Lahti

Kävin tsekkaamassa Lahden taidemuseon tuoreen sarjakuvanäyttelyn Kuvia ja kuplia! - suosittelen! Ainakin kaikille niille, jotka eivät ole päässeet ihan kaikkiin viimeaikaisiin sarjakuvatapahtumiin Suomessa ja ulkomailla. Tarjolla on hyvä läpileikkaus sarjakuvan viimeaikaisesta kehityksestä ja jonkin verran myös sen juurista. Lahtelaisista, Lahdesta lähteneistä tai asuvista, sarjakuvantekijöistä (osa tekee enemmänkin sarjakuvan kieltä käyttävää nykytaidetta) esitellään ainakin seuraavat: Mikko Aspa, Solja Järvenpää, Jukka Tilus, Jupu Tolonen, Marko Turunen, Jenni Rope ja Markus Heikkerö. Muita tärkeitä suomalaisia nimiä ovat mm. Kaisa Leka, Matti Hagelberg, Ville Pirinen, Ville Ranta... Jos nyt jotain pitää näyttelyssä kritisoida, niin enemmän olisi saanut olla seinillä tiedottavia tekstejä. Jotain sentään löytyy monisteesta, jonka saa kassalta.

Kannattaa katsastaa myös Marko Turusen ja Annemari Hietasen vetämän Daada-kustantamon kotisivut. Sieltä löytyy mm. yksi viime vuoden kehutuimmista sarjakuvakirjoista, Anke Feuchtenbergerin kuvittama Huora h kulkee omaa rataansa. Saksalaisen Feuchtenbergerin kuvia on esillä myös taidemuseon näyttelyssä, ja kirjaakin (Katrin de Vriesin tekstit suomeksi) saa ostaa näyttelyn yhteydessä. Eipä onnistunut paikallisesta kirjakaupasta joulun alla, kun yritin...Näyttelyssä on myynnissä muitakin sarjakuvan nykyalbumeita, sekä suomeksi että isoilla sarjakuvakielillä kuten ranskaksi ja englanniksi. Kipin kapin siis museoon!

P.S. Museo tarjoaa kiinnostuneille sarjakuvan työpajoja maalis-huhtikuussa. Opettajina paikalliset taiteilijat. Tähän on jo perinteitä, sillä Muotoiluinstituutti on eri yhteistyökumppaneiden kanssa järjestänyt jo useana syksynä sarjakuvatapahtuman näyttelyineen ja työpajoineen. Seurasin viime syksynä Sarjakuvan lokakuu -tapahtumassa mm. evakkoon joutuneiden iäkkäiden karjalaisten työskentelyä sarjakuvapajassa - näin monta upeaa tarinaa!