Viikko aikaa nähdä Fellmanin pelto -elokuva

Kävin tänään katsomassa Kaisa Salmen Fellmanin pelto -elokuvan Lahden taidemuseossa. 25-minuuttinen teos perustuu huhtikuiseen performanssiin, johon itsekin osallistuin yleisönä. Se on myös itsenäinen taideteos, joka onneksi käyttää hienosti hyväksi muitakin elokuvan keinoja kuin vain tapahtuman taltiointia.

Sanon jo tässä vaiheessa: menkää katsomaan! Aikaa on vain viikko, sunnuntaihin 6.10. asti. 

Yksi tärkeä ratkaisu on esittää elokuvaa kolmikanavaisena eli samaan aikaan kolmelta suurelta kankaalta, jotka lähes täyttävät taidemuseon suurimman näyttelyhallin pisimmän seinän. Kun kankailla pyörii välillä kolmekin eri kuvakulmaa, katsoja todella kokee olevansa keskellä tapahtumaa. Myös filmissä puhuvat hyvin monenikäiset ihmiset tulevat lähelle.

Esiintyjistä osa kertoo sukunsa tarinaa, osa esittää jonkun muun kertomaa. Kertomukset on filmattu erikseen studiossa, mutta paria keskeistä ihmistä on kuvattu myös jo performanssin aikaan läheltä.

Oman kokemukseni mukaan suurimman vaikutuksen tekevät juuri ne, joissa kertojalla on myös henkilökohtainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin. Toisen kertojan punainen isoisä oli murhattu, toisen isoisä puolestaan ollut teloittajien puolella. Taiteilija Kaisa Salmi kertoi tekstien alkuperän vasta elokuvan jo katsottuamme, joten luotan kokemukseeni.

Elokuva on mielestäni sävyiltään jyrkempi kuin keväinen performanssi. Edelleenkään Kaisa Salmi ei ole ohjaajana ottanut poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, mutta sovittamattomien mielipide-erojen maaperä on filmistä löydettävissä. Elokuva sisältää mm. Perussuomalaisten Jussi Niinistön ajatuksia siitä, miksi hänelle vuoden 1918 tapahtumat merkitsevät vapaussotaa ja punakapinan kukistamista.

Fellmanin pellolla lauloimme Marseljeesin yhdessä uusilla sanoilla, joissa Heikki Salo korosti ympäristöä ja ekologiaa. Elokuvan alkupuolella Kaisa Korhonen laulaa Marseljeesin tunnetuimmalla suomalaisella suomennoksella, joka työväenlauluna alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan."

Filmi on jännittävä sekoitus fiktiota ja faksaa. Sen kestäessä kerrotaan mm. taistelussa kuolleiden, leireillä menehtyneiden ja teloitettujen lukumäärät molemmilta puolilta.

Elokuvan voi näillä näkymin nähdä vain ensi sunnuntaihin eli 6.10. asti ma-pe klo 10-17 ja la-su klo 11-17. Esitys alkaa alusta aina puolen tunnin välein, tasan ja puolelta. Liput 3, 2 ja 1 euroa. Taidemuseossa esitetään myös taltiointia performanssiin liittyneestä paneelikeskustelussa, jossa eri alojen asiantuntijat pohtivat sisällissodan perintöä.

Kaisa Salmi kertoi tämän päivän tiedotustilaisuudessa, että elokuvasta pyritään tekemään myös yksikanavainen teos, jota siis voisi esittää joko tv:ssä tai elokuvateatterissa. Joka tapauksessa seuraavaan mahdollisuuteen voi mennä jopa vuosia.

Mökkipäiväkirja ja Kalenteritytöt

Luettu: Elämää Mikonmäessä. Muistiinpanoja päiväkirjoista 1968-1989. Turkulainen tutkijapariskunta, Irmeli ja Mikko Niemi, piti perheineen päiväkirjaa elämästään Sauvon Osmalahdessa, josta perhe hankki 1968 vanhan maatilan sivurakennuksineen perheen kesäpaikaksi. Koonnut Irmeli Niemi, kuvatoimitus Jaana Lähdetie.

Nähty perjantaina 21.1: Lahden kaupunginteatterin Kalenteritytöt, käsikirjoitus Tim Firth, ohjaus Maiju Sallas. Suomenkielinen kantaesitys.

Tilintekoa teatterivuodesta

Muistan vielä hyvin, kuinka omassa lapsuudessani (1960- ja 1970-luvulla) käytiin aina katsomassa satunäytelmää Tapaninpäivänä. Joulun välipäivät taisivat olla muutenkin teatterien korkeasesonkia, ainakin Uudenvuoden illan jonkinlainen juhlanäytös. Nykyään teatterin ammattilaiset saavat joululoman muiden ihmisten tapaan, ja sen hyvin ymmärtää. Ainakin Lahdessa on nimittäin ollut niin runsas - ja varmasti myös tekijöille raskas - teatterivuosi, ettei katsomoihinkaan todennäköisesti riittäisi väkeä.

Raskas ei tässä ole negatiivinen määre, sillä harvoin olen nähnyt vuoden aikana niin monta hyvin onnistunutta esitystä suhteellisen pienissä piireissä. Lahden Kaupunginteatterin syksyssä ei ollut minun silmissäni yhtään epäonnistumista, vaikka komea Peer Gynt ei tainnutkaan kunnolla täyttää suuren näyttämön penkkejä. Onnekseni kävin katsomassa näytelmän kaksi kertaa, sillä huomasin menettäneeni ensimmäisellä kerralla monta herkkupalaa, vaikka olen tutustunut tekstiin myös lukemalla ja nähnyt Helsingin kaupunginteatterin kuulun tulkinnan joskus 1970-luvun loppupuolella.

Vielä enemmän odotin ennalta Samuel Beckett -tulkintaa Huomenna hän tulee - enkä pettynyt. Sekä ohjaus että näyttelijäsuoritukset olivat juuri niin piinaavia ja toisaalta humoristisia kuin voin kuvitella Beckettin halunneen (ja tarkkaan määränneen sekä itse näytelmätekstissä että jälkisäädöksissään). Erityisestä täytyy ihmetellä, miten Tapani Kalliomäki jaksoi sisäistää Estragonin roolin Peer Gyntin nimiroolin ohessa. Muutama teatteria ymmärtävä ystäväni pohtikin jälkimmäisessä ensi-illassa, että miestä ryöstöviljellään... Nyt tilanne on kuitenkin lauennut, kun Peer Gynt poistui ohjelmistosta ison näyttämön remontin vuoksi.

Vielä kolmaskin "virallisen" teatterin näytelmä on mainittava, pikkuruisella Aino-näyttämöllä myös vuodenvaihteen jälkeen jatkava Taivasalla, jossa eletään kuvitteellisen maan hyvin todentuntuisen sisällissodan maailmassa. Armoton ja tekstin tasolla hurjan hauska, aika uskomaton tykitys karmeissa oloissa ystävystyvien miesten kujanjuoksusta. Tässäkin näytelmässä ovat pääosassa miehet, mikä onkin isoin miinus Lahden Kaupunginteatterin syksyn 2008 ohjelmistopolitiikassa. Toisaalta viime keväälnä sai ensi-iltansa Laura Ruohosen Yksinen ja vajaan kuukauden päästä saa ensi-iltansa Edith Piaf -musiikkinäytelmä. Ja olihan syksyn satunäytelmässä Prinsessa Rosa Ruusunen tietenkin monta "ihanaa" naisroolia. Onneksi sain teatteriseuraksi oikean ikäisiä siskonlapsia, muuten hieman pitkitetty ja sokerinen satu olisi ollut minulle liikaa.

Se "epävirallinen", lainsuojaton eli vapaa ammattiteatteri Vanha Juko tarjosi myös hienon teatterielämyksen syksyllä, Raija-Sinikka Rantalan kirjansa perusteella ohjaaman Optimistin. Karnevalistinen esitys sopi sekä tekijöille että sisältöön, jossa kuvataan tyhjän päälle jäävän näyttelijän kilpajuoksua työttömyyden, sairauden ja lopulta kuoleman sekä niiden ympärillä pyörivien viranomaisten kanssa. Hannu Salmisen tulkinta nimiroolissa sai minut katsojana itkemään ja nauramaan monta kertaa. Onneksi Optimisti jatkaa vielä vuodenvaihteen jälkeen.

Kun näiden (ja muutamien ihan hyvien mainitsemattomien) ammattiesitysten lisäksi sain vielä kokea keväällä tyttären onnistuneen esikoisohjauksen Minna Canthin Sylvistä Theatrum Olgassa sekä muutamia muita elähdyttäviä harrastajateatteriesityksiä, en kyllä olisi pystynyt sulattamaan yhtään enempää teatteria. Onnekseni teen nykyään teatteriarvioita enää vain satunnaisesti; pääsen siis nauttimaan tavallisen katsojan etuoikeudesta katsoa näyttämön tapahtumia ilman analysointipakkoa. Silti odotan vuoden 2009 ensi-iltoja taas malttamattomana.

Tämä kirjoitus on toinen osa vuoden 2008 kulttuurielämysten listauksistani (elokuvaelämyksiä ruodin 25.12.). Otanta on pieni ja mielipiteet vain yhden ihmisen huonon muistin varassa syntyneitä.

Überkaiserwurstführer & co tehokkaina

Jatkan uhkarohkeasti teatteriarvostelijan uraani. Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.

Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.

Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.

Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.

Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.

Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.

Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.

Mahtoiko joku klišee unohtua?

Huh huh, harvoin olen teatterissa hävennyt niin paljon kuin eilisiltaisessa Lahden kaupunginteatterin Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailun voittaneessa ja paljon ennalta rummutetussa Leyla ja Daniel - musikaalin ensi-illassa. Siis nimen omaan näyttelijöiden puolesta, sillä eiväthän he oikein voineet kuin pyristellä jotenkin kappaleen loppuun.

Suurin vika on ilman muuta Pasi Toivasen käsikirjoituksessa, jossa islaminuskoisten maahanmuuttajien, uusnatsien, miehenkipeiden feministitutkijoiden (todellakin!), naisenkipeiden panomiesten (?!), narsististen toimittajien, julkisuudenkipeiden poliitikkojen ja ruotsalaisen kansankodin kaikkein klišeisimpien ominaisuuksien ympärille on yritetty rakentaa jonkinlaista nykypäivän Romeo ja Julia -tarinaa.

Siis juttuhan kertoo siitä, miten muslimiperhe ei hyväksy tyttärensä seurustelua ruotsalaispojan kanssa, vaan suunnittelee kunniamurhaa. Ja siitä, miten pojan kaverista paljastuu uusnatsi. Ja siitä, miten pojan äidin feministiystävät parantavat maailmaa lihaksikkaan tarjoilijapojun inspiroimana. Ja tv-ohjelmasta, jossa ei tietenkään päästä puhumaan oikeista asioista, kun pitää välillä leikata kohtaus jopa nykyhetkeen ja teatterin lavalle... Äsh - unohda!

Mutta kyllä myös kiitetyn ohjaajan Kurt Nuotion ajatuksia ihmettelee, kun esitys välillä poukkoilee mauttoman farssin, välillä kesäteatteri-ilmaisua muistuttavan "vakavan" ilmaisun välimaastossa. Muutamassa kahdenkeskisessä kohtauksessa nuoret ja taitavat Elsa Saisio ja Timo Välisaari sentään saavat näyttää, että he osaavat laulaa, todennäköisesti myös näytellä.

Musiikin arvostelemiseen ei kompetenssini oikein riitä, mutta tuleehan se selville oikein repliikeistäkin, että Petri Kaivanto on euroviisufani. Ja sen verran ujeltaa, että taatusti tyhmempikin ymmärtää, mistä päin maailmaa maahanmuuttajat ovat kotoisin.

Tekijöillä on ihan oma kotisivukin, jossa säveltäjä mainostaa pitävänsä blogia. Kysymys on siis muutamasta päiväkirjamerkinnästä, josta ainakaan minä en löytänyt kommenttimahdollisuutta.

Hävettää siksikin, että olin itse pönkittämässä musikaalia ennalta haastattelemalla Elsa Saisiota elokuussa Ilta-Sanomiin. Vaikka kyllähän näyttelijällä oli ihan pohdittuja ajatuksia maahanmuuttajien asemasta ja kulttuurien yhteentörmäyksestä. Tällä kertaa ei siis harmita, että piti lähestyä ilmiötä henkilöjutun kautta.

Jännityksellä odotan "oikeiden" kriitikoiden näkemyksiä esityksestä. Jos Uuden Lahden Kari Naskinen jälleen kerran musikaalin ensi-illan jälkeisessä raivotilassa ehdottaa joko Lahden kaupunginteatterin tai edes musikaalien lopettamista, olen valmis allekirjoittamaan jälkimmäisen. (Hyviäkin esityksiä löytyy, katso blogimerkintäni)

Luopukaa nyt hitossa ainakin siitä Hopeakuusta, jonka edellistä voittajaa, Astoriaa, jo luulin pohjanoteeraukseksi! Vähänpä tiesin.

Huomautus: Siis tännekin pääsin kutsuvieraana.