Murhia nuoressa teollisuus-Lahdessa

Kirjailija Timo Sandberg on löytänyt historiallisesta Lahdesta itselleen sopivan rikospaikan. Häränsilmässä hän jatkaa nuoren teollisuuskaupungin ja sen ihmisten tarkkailua siitä, mihin Vuoden johtolanka -palkinnon 2014 saanut Mustamäki lopetti. 

1920-luvun lopun Lahdessa kärsitään edelleen sisällissodan epäluuloista ja turvattomuudesta, jota kieltolaki vielä kiristää. Kun teoksen alussa murhataan kaksi poliisia, syitä etsitään sekä poliittisista taustoista että pirturikollisuudesta. 

Kirjan nimi Häränsilmä tulee suppalammesta, joka sijaitsee aivan nykyisen Lahden keskustan reunalla, silloisen Hollolan puolella. Viinamäen miehet kokoontuvat lammelle lain ulottumattomiin.

Jo Mustamäestä tuttu etsiväkonstaapeli Otso Kekki määrätään tutkimaan murhia. Hänet jopa lähetetään Helsinkiin opiskelemaan uusia tutkintamenetelmiä kuten sormenjälkien ottoa.

Uusi aika on muutenkin alkanut. Saksalaiset insinöörit ilmestyvät kaupunkiin rakennuttamaan ”sähkökirkkoa” eli radiomastoja. Yläilmoista saa töitä moni työmies, joka ei pääse metallitehtaisiin valtakunnallisen työsulun vuoksi. 

Yksi heistä on nuori Ismo Torni, jonka perheen avulla kirjailija kuvaa monisyisesti muuttuvaa yhteiskuntaa. Työmies osallistuu rohkeasti nousevan ammattiyhdistysliikkeen toimintaan, vaikka sisar Tyyne on ammuttu punaisena ja isä Augusti hukuttaa rangaistussiirtolakokemuksiaan pirtuun. 

Äiti Hilda saunottaa ihmisiä säätyyn katsomatta ja pikkusisko Eliisa käy auttamassa kievarissa ja lukemassa itsemurhayrityksen vammauttamalle naapurin pojalle. 

Henkilögalleria on turhankin laaja ja pohjaa osin oikeisiin historiallisiin hahmoihin.  Persoonallinen paskakuski Jepulis-Penjami lienee pakollinen osa historiallista Lahtea, mutta osa hänen tempauksistaan hyppää ulos kirjan muusta tyylilajista. Toisaalta mies edustaa hyvin vanhaan takertuvaa uuden pelkoa.

Kekki elää vahvasti näiden tavallisten lahtelaisten elämää Reunanpalstalla, jossa asuu myös hänen venäläinen rakastettunsa Vera. Suhde herättää epäluuloja ja joutuu koetukselle, kun kaupunkiin tulee sirkuksen mukana osa naisen menneisyyttä.

Kekin tutkimusten myötä kirjailija kuvaa kiinnostavasti kasvavaa ja kipuilevaa Lahtea.  Markkinoilla tapellaan ja kadut ovat kurassa, mutta arki paranee, kun luteiden valtaama puusänky korvataan kaupungissa valmistetulla rautaisella.

Ajoittain lukija pohtii, kuka kirjassa on päähenkilö; Kekki, Ismo vai nuori Lahti. Juoni etenee uskottavasti ja jättää lopussa jatko-osan siemenen itämään. Kartta auttaisi muita kuin vanhoja lahtelaisia hahmottamaan paikkoja.

Ina Ruokolainen

Timo Sandberg

Häränsilmä

Karisto 2015, 349 s.

  

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.2.2015

Kultarinta on elämys

Olen lukenut tämän syksyn kirjapalkintoehdokkaista ainakin kaksi, Sirpa Kähkösen Graniittimiehen ja Anni Kytömäen Kultarinnan. Molemmat ovat hienoja kirjoja, minulle varsin tasavertaisia elämyksiä. Kähkönen on toki kokeneempi ja siinä mielessä ehkä osaavampi kirjoittaja, mutta Kytömäen esikoinenkin on aivan huimaa tekstiä.

Onneksi en ole joutunut päättämään näiden kahden kirjan paremmuusjärjestyksestä arvostelijana tai kirjallisuuskilpailun tuomarina. Kähkönen tuntee historian niin hyvin, että hän saa sen puhallettua siitä kaiken paperin maun ja vietyä lukijansa lähelle mitä raastavimpia ihmiselämiä. Myös Kytömäki ammentaa historiasta mutta on vielä vahvempi kuvatessaan ihmistä luonnon äärellä ja joskus keskelläkin, joko turvassa tai suunnattoman hämillään.

Ja vaikka kirjailijan persoonalla ei pitäisikään olla lukijalle merkitystä, olen työtapaamisten yhteydessä havainnut molemmat ihastuttaviksi ihmisiksi.

Anni Kytömäkeä pääsin tapaamaan alkusyksystä Ylöjärvellä hänen lapsuusmaisemissaan. Yhteinen metsäretki ja keskustelu sienistä olivat osa yhtä urani antoisimmista haastattelutilanteista. Olin tietenkin jo siinä vaiheessa lukenut Kultarinnan, jonka pohjalta ja ulkopuoleltakin löysimme paljon puhuttavaa.

Kirjoittamani haastattelu julkaistiin reilu viikko sitten ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehden joulukuun numerossa ja eilen myös verkossa. Toivon, että mahdollisimman moni tutustuisi inspiroivaan kirjaan, jonka kirjoittajalta ainakin minä odotan myös tulevaisuudessa paljon.

Kytömäki aloittaa Lapsen Maailman kolumnistina tammikuussa, joten kannattaa palata lehden nettisivuille uudestaankin. Kaikki kolumnit julkaistaan verkossa aina heti lehden ilmestymispäivänä.

Kohtalokas kullan kiilto

Ensin tunnustus: käytin tämän kirjan lukemiseen kahden kuukauden illat. Urakka kuitenkin kannatti, sillä jopa katkelmina Eleanor Cattonin mammuttiromaani Valontuojat jaksoi pitää ihastuneen ja välillä uupuneenkin lukijan otteessaan.

Eletään vuotta 1866 Uuden-Seelannin kultakentillä, Hokitikan kaupungissa, joka tapahtumavuonna oli yksi saarivaltion väkirikkaimmista paikoista. 

Rankasta laivamatkasta vaivoin hengissä selvinnyt nuori Walter Moody astuu hotellin tupakkasalonkiin. Kaksitoista muuta miestä vaikenee tulijan keskeytettyä ilmeisen salaisen neuvonpidon.

Osanottajat ovat läpileikkaus kaupungin ihmisistä, käytännössä miehistä: apteekkari, pankkiiri, sanomalehtimies, kultakenttämagnaatti, laivameklari, oikeusvirkailija, hatturi... He tulevat Kiinasta ja eri puolilta brittiläistä imperiumia paetakseen menneisyyttä ja aloittaakseen kullan avulla alusta.

”Todellakin: siinä koko asian ydin. Me olemme kaikki muualta tulleita. Mitä taas perheeseen tulee, niin voin taata, että solasta löytyy yllin kyllin veljiä ja isiä”, laivameklari Balfour valistaa tulokasta. 

Kultakaupungin arki on yhtä epävakaista kuin Moodyn kokema myrsky kaatosateineen. Erakko kuolee ilmiselvän hämärissä oloissa, nuori kullankaivaja katoaa. Prostituoitu yrittää itsemurhaa oopiumihumalassa. Tarinan toinen nainen vaihtaa rooliaan surevasta leskestä meedioon ja bordellin emäntään.

Matka-arkkuja, kirjeitä ja asiakirjoja katoaa ja putkahtaa esiin kummallisilla allekirjoituksilla.

Kaikkiin tapahtumiin tuntuu liittyvän kapteeni Francis Carver, jonka Menestys-laivaan liittyy paljon selvittämättömiä asioita. Carver on ilman muuta teoksen roisto, mutta tuskin kukaan muukaan on vapaa alhaisista teoista ja tunteista. 

Kosto, petos, ahneus, himo ja huumeet pyörittävät yhteisön jäseniä. Jos rakkaus tai muu inhimillinen hyve nousee hetkeksi esiin, se on helppo polkaista kaivausten liejuun.

Eleanor Catton kuljettaa tarinaa ensin perinpohjaisen verkkaisesti, kuin antaakseen lukijalle mahdollisuuden huomata jokainen irtonainen langanpää ja sivuun osunut hakunisku. Vähitellen kierrokset kovenevat ja vyyhti kiristyy.

Taivaankappaleisiin ja tähtikarttoihin liittyvät symbolit lukujen alussa joko tarjoavat yhden tulkintamahdollisuuden lisää tai hämmentävät entisestään. Huomautus lukijalle on ehkä yksi avain: kevätpäiväntasaus – eteläisen pallonpuoliskon syyspäiväntasaus – oli 1800-luvulla kuukaudella siirtynyt.

Valontuojat on vasta 29-vuotiaan uusiseelantilaisen Eleanor Cattonin toinen romaani. Se toi hänelle vuoden 2013 Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen kirjallisuuden tärkein palkinto. 

Ei voi kuin allekirjoittaa Booker-raadin perusteet: "Rakenteellisessa moniulottuvaisuudessaan upea, kerronnallisuudessaan koukuttava, ja ahneuden ja kullan maailmaa kuvatessaan maaginen."

Suomentaja Tero Valkonen ei ole pääsyt helpolla, mutta hienosti hän vie lukijan meillä melko tuntemattomaan Uuden-Seelannin kultaryntäyksen maailmaan.

Ina Ruokolainen

Eleanor Catton:Valontuojat

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2014, 724 s.

 

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 20.10.2014