Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta tarjolla

Tämä on mainos: olen suunnitellut Päijät-Hämeen kesäyliopistolle jälleen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen, joka järjestetään 21.-22.5. Lahdessa. Koulutus sopii kaikille meille, joita kiinnostaa tietää, mitä lapset ja nuoret lukevat - ja miksi eivät ehkä enää lue.

Kurssilla esiintymässä mm. kirjallisuuden kovat nimet Vilja-Tuulia Huotarinen ja Aleksi Delikouras.

LUETUT, PIDETYT JA PALKITUT

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus

Aika 21. – 22.5.2013 tiistai klo 10.00 – 17.00, keskiviikko klo 9.00 – 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen                                                 
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.                                        

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 21.5.2013
10.00 – 10.15                   Kurssin avaus
10.15 – 11.00                   Hyvä kirja – palkittu kirja. Kokemuksia Topelius- ja Lydecken-palkintoraatien työstä, Kriitikko Marja Welin
11.00 – 11.15                   Tauko
11.15 – 12.30                   Marja Welin, jatkuu
12.30 – 13.30                   Lounastauko
13.30 – 14.30                   Rohkeaa? Myönteinen asenne seksuaalisuuteen nuortenkirjoissa,  kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen
14.30 – 15.00                   Kahvitauko
15.00 – 16.30                   Vilja-Tuulia Huotarinen, jatkuu
16.30 – 17.00                   Yhteenveto

Keskiviikko 22.5.2013
 9.00 – 9.15 Päivän avaus
 9.15 – 10.30                     Nörtti: miten kirja jatkaa elämäänsä facebookissa/inter -netissä/youtubessa, kirjailija Aleksi Delikouras
10.30 – 10.45                   Tauko
10.45 – 12.00                   Aleksi Delikouras, jatkuu
12.00 – 13.00                   Lounastauko
13.00 – 14.00                   Pitävätkö kaikki lapset tarinoista? Kokemuksia sanataideopettajan ja lastenlehden toimittajan näkökulmasta. Lastenkirjallisuuslehti Vinskin toimittaja, vastaava sanataideopettaja Tuutikki Tolonen
14.00 – 14.30                   Kahvitauko
14.30 – 15.30                   Tuutikki Tolonen, jatkuu
15.30 – 16.00                   Yhteenveto

Maksu 185 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 3.5.2013 mennessä. Ilmoittautumisajan jälkeen voi tiedustella vapaita opiskelupaikkoja kesäyliopiston toimistosta.

Huomatkaa, että ilmoittautuminen pitää tehdä Päijät-Hämeen kesäyliopistoon suoraan. Lisätiedot löytyvät täältä. 

TERVETULOA!

Mahdollisuus lukea nuortenkirjoja

Aika moni meistä lukee lastenkirjoja, kun omat lapset ovat pieniä. Paljon harvempi enää tutustuu nuortenkirjoihin, vaikka ehkä toivookin omien lasten niitä lukevan. Harry Potter -ilmiö on harvinainen. Sääli, sillä nuortenkirjoissa käsitellään monia sellaisia teemoja, joiden kanssa aikuisetkin kipuilevat koko ajan: perhettä, rakkautta, erilaisuutta, kiusaamista, oman tiensä löytämistä ja vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä.

Omat lapseni ovat jo reippaasti yli kaksikymppisiä, mutta luen edelleen mielelläni hyviä nuortenkirjoja sekä työn puolesta että ihan omaksi ilokseni. Ensi viikolla pääsen jälleen kerran vetämään Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, minkä varjolla olen innolla uponnut Terhi Rannelan, Anneli Kannon ja Sari Peltoniemen viimeaikaiseen tuotantoon.

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon on varsin hurja fantasiakirja, josa pelottavat pohjoisen henget alkavat ahdistaa puoliksi kolttasaamelaista päähenkilöä, Jounia. Lukiessa pystyin hyvin palauttamaan mieleen ne pelot, joita minulla oli kaikkea selittämätöntä kohtaan Jounin ikäisenä yläkoululaisena. Aikuisena uskon löytäneeni toisen tason, kertomuksen Jounin kasvusta omien päänsisäisten pelkojensa voittajaksi.

Luin myös Peltoniemen viehättävän kirjan Kissataksi. Siinä pikkupoika oppii kissojen kielen käydessään tapaamassa vanhaa naista, jolla on vain kissat seuranaan.

Terhi Rannelan kirjojen päähenkilöt ovat räväköitä lähes aikuisia, joilla on seurustelu- ja seksielämää ja vahvoja mielipiteitä omasta elämästään ja jo vähän ympäröivästä yhteiskunnastakin. Scarlettin puvussa on pinnalta katsoen vaaleanpunainen kertomus Viivistä, joka pitää suosittua muotiblogia ja valmistautuu vanhojen tansseihin suunnittelemalla maailman ihaninta Tuulen viemää -pukua. Kesästä kevääseen tapahtuu kuitenkin paljon sekä Viivin rakkauselämässä että hänen ympärillään puutaloalueella, jota uhkaa purkaminen. Kesken on vielä kirjailijan teos Jäämeri, jäähyväiset ja minä.

Anneli Kanto sai viime vuonna Anni Polva -palkinnon Futistyttö-sarjaan kuuluvasta Huippuvalmentaja-kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea pöydälläni odottavia sarjan kirjoja, mutta otan yhden mukaan jo tämän päivän työmatkalle Helsinkiin. Sen sijaan luin jo viime vuoden puolella Kannon ja Rannelan yhdessä kirjoittaman elämyksellisen Tähystäjäneito-kirjan, josta kirjoitin aiemmin.

Loppuvuoden lukukokemukset

Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.

Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.

Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.

Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.

Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.

Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.

Niitä muita luettuja

Keväällä päätin, että kirjaisin ylös kaikki lukemani kirjat. Luulen ja pelkään taas unohtaneeni useita, mutta tässä joitain niistä teoksista, jotka eivät muista syistä ole esiintyneet tässä blogissa:

Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan. Suomentanut Raimo Seppälä. Kirjayhtymä 1968. Sain Grönlantia käsittelevän matkakirjan lahjaksi ystävältäni ennen syksyn opintomatkaani. Yllättävän moni ennakkoluulo ja jokunen faktakin on vielä voimissaan. Yksi nappimääritelmä ei ole muuttunut yli 40 vuodessa mihinkään: "...silmiemme edessä 'Euroopan säätehdas'. Täällä 'tehdään' tänään huomispäivän sää." Tosin tähänkin voisi huomauttaa, että nykyisin puhumme globaalista ilmastosta, emme vain eurooppalaisten säästä.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta. Alkuperäisteos julkaistu 2004 (Otava); pokkariversion tietoja en pääse enää tarkistamaan, sillä jätin matkalukemiseksi ostetun kirjan hotelliin. Fantasianuorisokirja on ihan kelpo esikoisteos sarjassaan.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tämänkin kirjan ostin mukaan pokkariversiona ja jätin sen ystäväni kotiin, joten tarkemmat tiedot eivät ole enää tallessa. Olen iloinen, että lopultakin luin edes yhden Gabaldonin supersuosituista historiallisista romaaneista, joita ystäväni Anuirmeli on toki useita kertoja suositellut. En ole ihan tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää, mutta ihailen kirjailijan (ja suomentajan) suurta tietomäärää ja kykyä kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kulttuureissa. Ja olihan se mukava hotellihuoneen yksinäisyydessä hetkittäin heittäytyä myös romanttisiin juonenkäänteisiin. Saattaisi tehdä hyvää joskus kotonakin...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena-kustannus. Sopivasti annostellut filosofiset pohdinnat avaavat välillä uusia ovia Muumilaaksossa, toisinaan taas jäävät hieman raapaisuiksi. Matkani loppui ennen takakantta, joten otin kirjan takaisin kotiin ja aion vielä lukea loppuun jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2011. Lohdullista, että Hustvedt on palannut täysveriseksi romaanikirjailijaksi epäonnistuneen Vapisevan naisen jälkeen. Laatutyötä mutta kuitenkin väliteos, jonka luin parissa illassa.

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. Lukupiirikirja, josta keskustelemme ensi keskiviikkona, joten viisainta olisi olla vielä sanomatta mitään. Sanonpa kuitenkin: jos omat lapsuuden erokokemukset ovat näin hurjia, ymmärrän. Mutta sittenkin vähän raivostuttaa, että ilmiselvästi sairas paha äitipuoli on vain sitä ja siksi jollain lailla epäuskottava. Ihailen kuitenkin kykyä kirjoittaa sekä lapsen että isoäidin näkökulmista.

Muistamisesta, kääntämisestä ja taas muistamisesta

Viime viikkoina olen tiiviin työrupeaman ohessa lukenut ihan kiitettävän määrän kirjoja - jopa niin, että osa on jo melkein ehtinyt unohtua. Kertoo varmaan sekä kirjasta että lukijasta: todellinen mestariteos ei unohdu, mutta hyväkin voi mennä hieman hukkaan, jos lukeminen on vain suorittamista kaiken muun ohessa tai väsynyttyä ajanvietettä sängyssä nukkumattia odottaessa. Alla mietteitä kolmesta tärkeimmästä, joiden ajatukset jäivät pyörimään mielessä.

Imbi Paju: Torjutut muistot. Kirja on erittäin rankka ja vaikuttava kuvaus Neuvosto-Viron miehitysajasta, jonka pahuuksista en kerta kaikkiaan pystynyt ottamaan vastaan ihan kaikkea. Kirjoitin kirjan pohjalta mietteitäni muistelemisen tarpeesta Vuosikerta.fi-elämäkertapalveluun.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja posityyhtynen. Harry Pottereiden (ja ties kuinka monen muun kirjan) suomentaja kirjoitti yli kymmenen vuotta kestäneen urakkansa jälkeen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiset olivat hänelle kirjojen suomentamisesta lähettäneet. Ammatin perustietojen lisäksi hän tarjoaa erikoisherkkuja eli tietoa siitä, miten tietyt nimet ja ilmaukset ovat saaneet suomenkielisen asunsa.

Olin aiemmin selaillut kirjaa, nyt innostuin ostamaan ja lukemaan sen, koska kustantaja (Tammi) kuulemma suunnittelee kirjan makuloimista eli tuhoamista sen vähäisen myynnin takia. Vaikka teos ei ehkä olekaan ihan tiedettä tai kieleltään tyypillinen oppikirja, pitäisi se luettaa kaikilla niillä, jotka eivät koskaan ole edes kiinnittäneet huomiota kääntäjien työhön. Ihan hirveän vastuullista ja vaativaa hommaa, jossa pitää osata kiel(t)en lisäksi paljon muutakin!

Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Ei ihme, että kanadalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Pulitzer-palkinnon!

Kanadalaisesta kivityöntekijöiden yhteisöstä alkava saaga käsittää monta sukupolvea naisia, keskiössä Daisy Goodwill Flett. Teoksessa on niin monta koskettavaa persoonaa ja ihmiskohtaloa, että lukija jaksaa kaikki rönsyt ja siirtymät sekä ajassa että Amerikan mantereen sisällä, hieman Euroopassakin. Erityisesti pidän Shieldsin kirjoissa siitä, etteivät hänen henkilönsä välttämättä koskaan ole poikkeusyksilöitä - heitäkin Kivipäiväkirjoihin mahtuu - vaan ihan tavallisen tylsiä kansalaisia, joiden rakkaudet, perhe-elämä tai työuransa ei jonkun muun kertomana kiinnostaisi oikein ketään. Ja sittenkin, suurin osa meistä keskinkertaisista ihmisistä haluaa lukea juuri kaltaisistaan, epätäydellisistä ja mukiinmenevistä persoonista.

Keskeistä Kivipäiväkirjoissakin on muistaminen. Daisyn äiti on löytölapsi, joka ei saa nauttia pitkään perheestä, sillä hän kuolee synnyttäessään tytärtään. Isäänsä Daisy tutustuu vasta teini-iässä, kun kasvattiäitinä toiminut entinen naapuri kuolee. Mitä vanhemmaksi Daisy tulee, sitä enemmän hän kaipaa tietoja taustastaan ja alkaa siksi lopulta kerätä tietoja jopa kadonneen appensa juurista. Yksinäisyys ja juurettomuus toistuvat teoksessa monta kertaa, ja toisaalta sitä pidetään luonnollisena asiana, joka koskettaa myös biologissa perheissään kasvaneita. Jos joku ei ole aiemmin tutustunut Shieldsin kirjoihin, kannattaa aloittaa matka Kivipäiväkirjoista.

Henkimaailman ilmiöitä ja aspergerin syndroomaa

Kirjojen lukemiseen jää tällä hetkellä aivan liian vähän aikaa. Jotain ehtii sentään iltaisin sängyssä, vaikka uupumus liian usein sulkee ensin silmät ja sitten tiputtaa kirjan syliin.

Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Avain 2011.
Saure paneutuu henkimaailman ilmiöihin pääasiassa suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavin kokemusten kautta. Kirja on huiman mielenkiintoinen matka tällaiselle jalat maassa -ihmiselle, joka ei ole aiemmin kokenut mitään tarvetta ottaa selvää siitä, mitä merkitsee vaikkapa transsiparannus tai regressioistunto. Tämän jälkeen kiinnostus väkisinkin herää, sen verran elävästi ja selkeästi Saure - kohteensa äänellä - tarinoi. Vaikka teoksessa ei ole haluttu mässäillä hengillä, eläydyin alkuosassa sen verran syvästi sen tarinoihin, että ihan pikkuisen illalla pelotti. Pääsanoma on kuitenkin se, ettei henkimaailmassa ole mitään pelättävää.

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Suom. Terhi Leskinen. Otava 2003.
Tässäpä yksi niistä oivallisista kirjoista, joita tuskin olisin löytänyt ilman lukupiiriä! 15-vuotiaan Christopherin näkökulmasta kerrottu (nuorten)kirja lähtee liikkeelle kuolleesta koirasta, jonka tappajaa nuori mies alkaa selvittää. Dekkarista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Christopherin yrityksestä selvittää itselleen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Aika pian lukijalle selviää, että kertoja on erityinen: hän ymmärtää matematiikkaa mutta ei ihmisten ilmeitä eikä missään tapauksessa halua matkustaa mihinkään uusiin paikkoihin tai koskettaa ketään ihmistä. Kirja antaa ihan uuden näkökulman siihen, millaiselta maailma voi tuntua, haista, kuulua ja näyttää, jos jotkin aistit ja kyvyt ovat ylivirittyneitä ja toiset eivät toimi ollenkaan niin kuin meiltä odotetaan. Merkillinen ja silmiä avaava matka tämäkin!

Tatun ja Patun ja Ellan ystäville

Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.

Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.

Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.

Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.

Veirron kirjoissa ei saarnata

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Nuortenkirjoja (myös) pojille

Taustaksi työtehtävälle pääsin lukemaan kaksi tänä vuonna ilmestynyttä Kalle Veirron nuortenkirjaa, Pelibunkkerin pojat ja Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas. En tee kirjoista arviota, mutta voin kyllä suositella molempia.

Henkka ja Kivimutka -sarja on jo vanha tuttu monille alakoululaisille, ja nytkin tarinassa on hyviä tyyppejä ja hauskoja käänteitä, kun päähenkilöt järjestävät aika omaperäistä seitsenottelua kaveripiirissään. Kätketyn lippaan huikea palkinto kuitenkin häviää, joten selviteltävää riittää.

Pelibunkkerin pojat sen sijaan on ihan itsenäinen teos ja suunnattu vähän vanhemmille: kohderyhmä on jossain ala- ja yläkoulun rajamailla, siis siinä 12-14 vuoden paikkeilla. Aihe on erittäin ajankohtainen, tietokonepelit ja nuorten ajankäyttö. Mutta kuten yleensä, Veirto on hurtin huumorin keinoin lasten ja nuorten puolella, kun vanhempien kanssa tulee kahnauksia säännöistä. Sillä tavalla fiksusti, että ne säännöt ja opetuksetkin sieltä voi löytää, ettei kenenkään tiukkapipon aikuisen mieleen tulisi kieltää sentään kirjojen lukemista (kuten tietokoneen, verkon ja pelien kanssa usein käy).

Kalle Veirron nuortenkirjat sopivat erittäin hyvin pojille, joiden lukuharrastuksesta ollaan jatkuvasti huolissaan. Niissä pelataan, urheillaan ja sanaillaan sen verran sujuvasti, ettei aika käy pitkäksi. Kirjoissa on aina myös vahvoja tyttöhenkilöitä, joten kyllä tällainen kahden nuoren naisen äiti ja entinen tyttökin niitä ihan mielikseen lukee.

Kommentti 9.2.: lahtelaisen kriitikon Marja Welinin kirja-arvio Pelibunkkerin pojista löytyy Keskisuomalaisen kulttuurisivulta.

Onnea Rosvoloille!

Siri Kolun kirjoittama ja Tuuli Juuselan kuvittama Me Rosvolat voitti tänään Finlandia Juniorin. Onnea vaan! Ihastuin itse kovasti kirjaan ja kirjoittajaan, kun pääsin haastattelemaan häntä viime kesänä Päijät-Hämeen kesäyliopiston perinteisessä lasten- ja nuortenkirjakoulutuksessa.

Alla vielä pätkä, jonka inspiroiduin kirjoittamaan teoksesta Kotilieden viime kesän lastenkirjavinkkeihin. Ehdottomasti edelleen suosittelen kirjaa henkilölle, joka etsii vaikkapa joululahjaa 8-12-vuotiaalle. Nuoremmillekin seikkailua voi lukea.

Hulvattomat Rosvolat

Kukapa lapsi ei joskus kaipaisi toiseen perheeseen? Viljan toive toteutuu rysäyksessä, kun maantierosvoperhe Rosvolat kaappaa hänet mukaansa. Eikä Vilja yhtään kaipaa kännykkään aina puhuvia vanhempiaan tai riitelevää siskoaan. Ainakaan heti.

Siri Kolun luomat Rosvolat tekevät karmivia rikoksia kuten tyhjentävät kioskeja karkeista. Muutaman kerran vilahtaa rosvotyttö Helen heittämä veitsi, muuten puuha on varsin rauhanomaista. Kirjan anarkistisuus onkin valloittavan muumihenkistä.

Kesän lopussa Vilja pääsee takaisin kotiin, mutta sitä ennen sekä rosvoperhe että hän ovat muuttuneet. Jälkikirjoitus lupailee ilahduttavasti jatko-osaa. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva.

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava 2010. 223. s.

Kirja-arvio: Go-Go pelaamaan ja selättämään kiusaajat!

Tannermäki Go-Go on niitä kirjoja, jotka on pitänyt kirjoittaa. Kalle Veirron edellinen, Tannermäki all stars, jäi viime sivullaan niin pahasti ilmaan roikkumaan, että osa faneista on odottanut lihakset pakottaen tietoa Marcuksen ja hänen sählyjoukkueensa kohtalonhetkistä. Kakkososa toimii silti myös yksin.

Marcus on 14-vuotias koululainen, joka ei ylipainonsa ja matemaattisen lahjakkuutensa vuoksi ole yltänyt ykkösjoukkueisiin sen paremmin urheilussa kuin ihmissuhteissakaan. Älykkökaverin, runoilija BigMacin, heitto sählyn ykkösjoukkueen perustamisesta on saanut kaverukset lievästi sanottuna liemeen. Moinen uhittelu ei sovi laitakaupungin koulun eliitille, joka vahvistaa sanomaansa väkivallalla.

Marcuksen kimpussa ovat yläluokan tähtien lisäksi urheilusuorituksiin piiskaavat vanhemmat, prinsessamainen sisko ja matematiikasta intoilevat opettajat. Hyvällä lailla niskaan hengittää kaljaan ja huumeisiin sortunut entinen maajoukkueurheilija Ruoste, jonka Marcus on värvännyt valmentajaksi.

Tannermäki Go-Go:ssa päästään todellisiin sählyharjoituksiin, joiden puute latisti edellistä kirjaa. Urheilusta kirjoittaessaan Veirto on omimmillaan, sillä hän ymmärtää sekä pettymyksen että voiton hikeen johtaneita tapahtumia.

Juonen sisällä käsitellään myös muita kohderyhmälle tärkeitä asioita. Luusereista koostuvassa sekajoukkueessa orastaa sopivasti romantiikka eikä kiusaaminen kai kierrä yhtäkään koulua. Paineita tulevaisuuden valintojen edessä tuntuu olevan niilläkin, joiden pitäisi vielä voida rauhassa käydä koulunsa kunnialla loppuun.

Reipas kieli on yksi Veirron vahvuuksista. Tannermäki Go-Go toimii myös juonen tasolla paremmin kuin aloitusosa. Rivakoita käänteitä riittää mutta ei epäuskottavuuteen asti. Nuortenkirjalle sopivasti mukaan sopii myös onnellisia lopetuksia.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Tannermäki Go-Go. 238 s. Karisto 2007.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 11.9.2007 (ei verkossa).

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Tervetuloa, Tarina

Harvoin ilahdun tai edes kiinnostun minkään kauppaliikkeen avaamisesta. Mutta fanfaarit ovat paikallaan, kun Lahden kaltaiseen kaupunkiin (tai mihin tahansa) perustetaan riippumaton, pelkästään kirjallisuuteen keskittynyt kirjakauppa. Kirjakauppa Tarina on saanut ovensa auki Vapaudenkadulla ja kirjahyllyihinsä mielenkiintoisen sekavasti laatukirjallisuutta. On kuvakirjoja, runoja, taidetta, tutkimusta, runoja, romaaneja... Pienkustantamojen teoksia, omakustanteita, näyttelykirjoja, klassikkopokkareita...

Olimme ystävän kanssa juuri surkutelleet sitä, miten huonosti ketjukirjakaupoissa edes enää tunnetaan kirjallisuutta. Tarinassa vaikutti siltä, että omistaja Tuulikki Norrlinin kanssa voi ihan oikeasti myös keskustella nimekkeistä ja sisällöistä. Kaupallisen koulutuksen saanut, kirjallisuutta harrastava kauppias vakuutti lähteneensä liikkeelle tietoisena kirjakaupan reaaliteeteista, mutta kuitenkin laskelmansa tehneenä. Tulossa on myös tapahtumia, ainakin kirjojen luentaa. Kehotan kaikkia paikallisia kirjallisuuden harrastajia ainakin piipahtamaan puotiin, jossa ei tarvitse väistellä krääsäkoreja matkalla kirjahyllylle ja lukunurkkaukseen.

Nuorten kieltä ja jakinkasvatusohjeita

Tänään päättynyt Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus käsitteli paljon vuorovaikutusta - sekä netissä että ihan perinteisesti kirjailijan, lukijan, arvostelijan, kuvittajan, kääntäjän, kustannustoimittajan, tekstin, kuvan jne. välillä. Olin kurssin vetäjänä ja osasuunnittelijana päässyt vaikuttamaan asiaan.

Tänään äänessä oli kaksi nuoren polven kirjailijaa, Terhi Rannela ja Jukka Laajarinne, joista kumpikin ahkeroi myös verkossa. Omien sivujensa lisäksi he pohtivat kirjailijan työtä grafomania-kimppablogissa. Kumpikin myös lukee ahkerasti kollegojen blogeja ja kirjallisia nettisivuja.

Vieraat olivat siis nykykatsannolla interaktiivisia kirjailijoita, mutta eivät erityisyyttään julistaen. Useimmille kirjailijoille kosketus lukijoihin on aina ollut elinehto. Koulu- ja kirjastovierailut ovat vakiintunut tapa kohdata lukijoita, kirjamessuista ja muista tapahtumista on tullut yhä tärkeämpiä kohtauspaikkoja. Aina ovat lukijat myös lähestyneet kirjailijoita kirjein, vaikka varsinaisen vyöryn kohteeksi ovatkin päätyneet vain muutamat yleisön suosikit. Tänäänkin yleisössä oli paljon kirjastonhoitajia, jotka olivat kokeneita kirjailijavierailujen järjestäjiä ja osallistujia.

Keskustelimme monelta kannalta siitä, mitä internet ja siihen nivoutuvat palvelut itse asiassa ovat muuttaneet. Rannela kertoi käyttävänsä kirjailijantyössään hyväkseen sitä runsasta sähköpostipalautetta, jota hän saa kirjoituksistaan Demi-lehdessä. Nuorten tyttöjen kirjeet ovat kuulemma varsinainen aarreaitta sekä mielenkiintoisten aiheiden että nuorten kielen kannalta. Kirjojen aihepiiriin liittyvät asiantuntijakontaktit löytyvät puolestaan usein nettisivuilta etsimällä.

Myös Laajarinne pitää nettiä aivan välttämättömänä taustatyölle. Esimerkiksi hänen viimeisessä kirjassaan, Jäiset jumalat, kuvataan tarkasti Himalajan syrjäkylän elämää ja jakinkasvatusta. Kirjan keskeinen aihepiiri, vuorikiipeily, oli Laajarinteelle ennestään tuttu, Himalajan maisema ja elinolot sen sijaan eivät.

Erityisen oivaltavasti nuoret kirjailijat mielestäni kuvasivat sitä, mitä merkitys bloggaamisella heille on arkipäivässä. Rannela ei bloggaa julkisesti, mutta kirjoittaa kavereidensa kanssa suljettua nettipäiväkirjaa: "Kirjoitan aamulla löysät pois ennen varsinaista kirjoitustyöhön ryhtymistä. Luen myös paljon muiden kirjoittajien sivuja."

Sveitsissä vastikään pari vuotta asunut Laajarinne korostaa kirjailijoiden keskinäistä verkottumista: "Netistä on helpointa seurata, missä mennään esimerkiksi runouden puolella. Se on kokeilualusta, jossa saa palautetta, enimmäkseen kollegoilta, mutta myös lukijoilta. Osaa kollegoista en olen nähnyt vuosikausiin livenä, mutta verkossa olemme pitäneet yllä jopa viikottain. Kirjailijoita on blogosfäärissä jo hirmuiset määrät."

Kirja-arvio: Silja laulaa yli kuoleman

On kesän alku ja Silja on täyttänyt viisitoista. Elämä voisi sujua paremminkin; isä on juuri kuollut ja äiti on tuoreine kuntoiluharrastuksineen hyvin hukassa. Tyttö näkee raskaita unia ja kulkee päivänsä sumussa.

Ympäristön muut ihmiset eivät elä samaa surua, minkä vuoksi heidän kanssaan on vaikea olla tekemisissä. Vasta tyttöbändi Sisko herättää Siljan huomaamaan itsessään ominaisuuksia, joiden avulla uusi elämäntilanne alkaa näyttää mahdolliselta.

Runoilijana tunnetun Huotarisen Siljan laulu voitti Anni Polvan Tiina-kirjojen kunniaksi järjestetyn Tiina 2006 –kilpailun. Kirjailija on kertonut halunneensa kirjoittaa jostain muusta kuin tyttöjen painiskelusta ulkonäön ja syömishäiriöiden kanssa.

Puoliorpo päähenkilö jatkaakin suoraan tyttökirjojen perinnettä. Siljan tarina rakentuu arkisesta tekemisestä ja elämän ehtojen etsimisestä. Tyttö ei elä pintailmiöiden varassa, vaan hänelle tärkeintä on musiikki. Intohimo tulee esiin juonen kautta monella tavalla: harjoitteluna, hengailuna treenikämpällä, epävarmuutena esiintymisten alla, riemuna keikan jälkeen.

Kirjan jokainen kappale alkaa lisäksi kuvitellulla musiikkivideolla, jonka musiikki, esittäjä ja visuaalinen maailma on kuvattu tarkasti. Minua sukellukset uuteen ja vähän vanhempaan nuorisomusiikkiin häiritsivät päälle liimattuina ja kliseisinä, mutta en olekaan kohderyhmää. Musiikkivideoiden kanssa kasvanut voi hyvinkin päästä lähemmäksi Siljan sisäistä maailmaa.

Päähenkilöstä piirtyy muutenkin ihminen, josta on helppo välittää. Sivuhenkilöt ovat paljon yksiulotteisempia, etenkin aikuiset. Tai ehkäpä niljakas elokuvaohjaaja ja boheemi naapuri näyttävät nuorten silmissä juuri tältä – pelottavaa! Kuva isästä menestyneenä kirjailijana tuntuu kuitenkin jo epäuskottavalta.

Huotarinen kuljettaa juonta elävästi, vaikka musiikkivideoiden toistelu hieman kangistaakin rakennetta. Myös kieli kuulostaa siltä, että se sopii Siljan kaltaisten nuorten suuhun.

Runoilijana Huotarinen osaa kirjoittaa kirkkaita kuvia ympäristöstä ja tilanteista. Uskon, että moni lukija jo odottaa jatkoa Siljan tarinalle.

Ina Ruokolainen

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä. 236 s. Karisto 2007

Arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 6.5.2007