Kesä täynnä töitä - ja liikuntaa

Selkää kolottaa, hiirikäden olkapää on jumissa. Tiedossa kesä, johon ei todennäköisesti mahdu yhtään lomapäivää, ainakaan keskellä viikkoa. Olen onnellinen, jos edes muutama viikonloppu kuluu muualla kuin koneen ääressä. Mutta olen onnellinen myös siitä, että saan kirjoittaa ison määrän haastavia tekstejä, joiden deadline-päivät osuvat välille juhannuksen aatonaatto - 14.9.

Miksi tällainen tilanne, kun suurin osa suomalaisista suunnittelee lomapäiviään? Siksi, että freelancerin on tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Alkuvuodesta minulla oli niukasti toimeksiantoja, joten oli ryhdyttävä tosissaan pohtimaan tulevaisuutta tässä ammatissa. Olin hetkittäin lamaantunut ja erittäin vihainen mediataloille, jotka tarjoavat freelancereille toinen toistaan epäreilumpia sopimuksia. Oma valinta tietysti, kun en allekirjoittanut Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin sopimuksia, mikä merkitsi aikamoista lovea omaan toimeentuloon. Mutta sitten sisuunnuin.

Tein muutamia mentaalisia ja fyysisiä harjoituksia, joista joistakin olen raportoinut Pro Mustarousku -blogissani tunnisteella muutos. Hain paria työpaikkaa ja jäin viimeisellä kierroksella ulkopuolelle. Jaoin kokemuksia läheisten kollegojen kanssa. Suostuin ehdolle Suomen Freelance-journalistien hallitukseen ja tulin valituksi. Pääsin pohjoismaiseen seminaariin kuuntelemaan sekä synkkiä ennustuksia että selviytymistarinoita freelancerin elämästä.

Aloitin myös jonkinlaisen uuden liikunta-ajattelun. Kokeilin juoksemista, muistin rynnätä kuntosalille joka välissä. Ryhdyin kotiseutupyöräilemään, jotta saisin kerättyä kilometrejä ennen syksyllä odottavaa pyörälomaa. Yritin muistaa jumpata kättä ja käydä kyykyssä aina, kun kirjoittajan oireet kävivät hankaliksi. Autokin hajosi sopivasti, joten nyt hoidan kaikki alle 10 kilometrin asioimiset pyörällä.

Ja kas, loppukeväästä alkoivat yksittäiset jutut mennä kaupaksi sinne ja tänne. Viime viikolla sain yhden ison tilauksen, eilen toisen. Oma sinnikkyys alkoi kantaa hedelmää, ja rehellisyyden nimissä myös lehtitalojen kesälomat alkoivat vaikuttaa. Jonkun täytyy tehdä hommia myös loma-aikaan.

Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt on ihan pakko tehdä koneelle exel-taulukko, johon merkitsen kaikki haastattelut ja deadlinet. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kesä on nyt täyteen buukattu.

Hyvässä työtilanteessa aion pitää kiinni kahdesta tärkeästä asiasta: liikunnasta ja kohtuudesta. Lähden ulos luontoon ja liikkumaan aina, kun siihen on tilaisuus, muistan jumpata ja venytellä. Nukun päiväunet, jos en muuten jaksa.

Kohtuus on vaikeampi asia, sillä se vaatii välillä silmien sulkemista kotitöiltä ja perheenjäsenten vaatimuksilta. Yhtä hankalaa on sanoa ei asiakkaille siinä vaiheessa, kun exel-taulukko näyttää täydeltä. Se pitää vain tehdä, jos haluan pitää huolta työn laadusta ja omasta kunnostani.

Syksyllä, parhaaseen sienestysaikaan, häämöttää minun lomani. Sitä ennen pitää vielä varmistaa, että töitä on odottamassa myös sen jälkeen. Nyt töihin siitä!

Lahden taidekoulutuksen musta perjantai

Tänään sitten selvisi, että Lahdesta lopetetaan sekä maineikas ja arvostettu 40-vuotias Taideinstituutti että Musiikkiteatterilinja, joka nuoresta iästään huolimatta on onnistunut kouluttamaan hyvin työllistyviä musiikkiteatterin ammattilaisia.

Asia on erityisen surullinen siksi, että koulutuksia hallinnoinut Lahden ammattikorkeakoulu - tai itse asiassa Päijät-Hämeen koulutuskonsernin johto - tappoi koulutukset, eikä kaupungin päättäjistä ollut mitään apua koulutusten puolustamisessa. Opetusministeri Jukka Gustafsson totesi juuri äsken tv-uutisissa, että LAMK itse päätti aloituspaikkojen leikkaamista. SIIS ITSE!

Hävettää, surettaa ja masentaa asua ja tehdä töitä tällaisessa kaupungissa, jossa kulttuurin ja etenkin kuvataiteen asema on mennyt alaspäin jo vuosia. 1970-luvun koululaisena olin aina vihainen siitä, että tässä kaupungissa pistetään aina urheilu kaiken muun edelle, mutta silloin sentään tosiaan syntyi Taidekoulu, josta tuli maineikas Taideinstituutti. 1980- ja 1990-luvuilla tuntui hetkittäin siltä, että täällä tosiaan halutaan nostaa esille myös kulttuuria. Teatterille ja musiikille on saatu kunnon talot, sen sijaan Taidemuseo odottaa aina vaan.

Vaan mitä tänne on viime vuosina haluttu? Formulaveneiden F1-kisoja ja Jyväskylän MM-rallien joitain hikisiä osakilpailuja. Ohitustie, toriparkki ja matkakeskus. Joka ikisiä hiihdon arvokilpailuja tietysti haetaan myös. Mikäs siinä, kyllä minäkin tykkään hiihtämisestä, mutta mitenkähän paljon iloa niistä Lahden 2001 doping-kisoista nyt sitten oli?

Niin, onhan tänä vuonna tosiaan menossa maailman muotoilupääkaupunkivuosi, jossa Lahti luulee saavansa kovastikin mainetta Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien rinnalla. Kummasti vain WDC 2012 -tiedotuksessa Helsinki vetää koko ajan kotiinpäin. Ehkä vuodesta on sentään se hyöty, ettei koulutuskonserni tänä vuonna kehtaa lopettaa Muotoiluinstituutin linjoja. Elokuvakoulutushan sai jo mennä.

Mutta vinkiksi Opetusministeriöön: kannattaa ottaa yhteyttä tänne päin jo ihan ensi vuoden alusta, jos tulee uusi tarve nipistää aloituspaikkoja. Täällä on ihan kokonainen Muotoiluinstituutti, joka on vuosikaudet närästänyt koulutuskonsernin johtoa näkyvällä asemallaan. Ei ole sopinut, että olisi puhuttu vain Muotsikasta, vaan meitä kulttuuritoimittajiakin on simputettu kilometrin pituisilla nimihirviöillä, jossa on tärkeintä nostaa esiin se ammattikorkeakoulu, joka siis on vain yksi hallinnollinen tapa järjestää koulutusta. Ei sillä koululla ole mitään erityistä vetovoimaa ilman taiteen ja muotoilun koulutusta.

Siitä vain brändäämään jatkossa LAMK:ia linjoilla, joita tarjoavat ihan kaikki muutkin. Eivät ne kaikki tradenomit ja insinööritkään kuulemma työllisty, mutta sehän ei täällä huolettanut, kun haluttiin lopettaa huonosti työllistävät taiteen linjat. En väheksy ainuttakaan koulutusohjelmaa tai ammattiryhmää, mutta läheltä seuranneena tiedän useimpien kuvataiteilijoiden suhtautuvan työelämään sellaisella asenteella, josta kuka tahansa yrittäjyyttä saarnaava virkamies ja poliitikko voisi ottaa oppia. He todellakin keräävät elantonsa vaikka mistä pienistä puroista voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Harva heistä menee työttömyyskortistoon.

Toistan vielä: HÄVETKÄÄ LAHTELAISET PÄÄTTÄJÄT! Olisitte edes taistelleet, niin tappio ei tuntuisi niin pahalta. Ja tehkää nyt edes yksi ryhdikäs teko: erottakaa Lahden koulutuskonsernin johto, joka ei osaa pitää omien oppilaitostensa puolta. Sekä hallitus että toimitusjohtaja saisivat mennä.

Lukekaa Mediahuora!

Venla Hiidensalo ei olisi voinut kirjoittaa Mediahuora-esikoisteostaan ajankohtaisempaan aikaan. Mediamarkkinoilla käydään raakaa eloonjäämiskamppailua, jossa yhä suurempi osa lehtitaloista valitsee strategiakseen kohusisällöt ja avustajien kyykyttämisen torpparisopimuksilla.

Hiidensalo (s. 1975) tuntee alan, sillä hän on vuosia elättänyt itsensä lehtiin kirjoittavana freelancerina. Kirja onkin noteerattu isosti jo mm. ammattijärjestölehti Journalistissa ja Helsingin Sanomissa, joista jälkimmäinen suvaitsi jopa omaa freelancersopimustaan kritisoivat mielipiteet kirjailijan haastattelun yhteydessä.

Samasta aihepiiristä kirjoitti tosin jo toimittaja-kirjailija Pauliina Susi 2010 julkaistussa Nostalgia-teoksessa, joka kirjallisista ansioistaan huolimatta jäi yllättävän vähälle huomiolle.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on Hiidensalon kaltainen vapaa toimittaja, joka yrittää tulla toimeen mahdottomassa tilanteessa. Hän on juttutykki, joka haistaa kiinnostavat ilmiöt ja etenkin ihmiset niiden takaa.

Kun toimituspäällikkö pyytää – käytännössä käskee – free lähtee haastattelemaan narkkaria, yksinhuoltajaa, maajussiohjelman sinkkua eli ketä tahansa, josta voi löytää sensaatioksi jalostettavan särön.

Palkkioksi Maria saa juuri niin vähän rahaa ja niin paljon epävarmuutta, että hänen on pakko hyväksyä myös jokainen uusi keikkatarjous. On lähdettävä illalla ja viikonloppuna, vaikka kotona oireilee varhaisteini minuuttipuurolautastensa ja vanhempien kaipuunsa kanssa.

Marian vastapuoli on toimituspäällikkö Jorma Tikka, joka uskoo tekevänsä suurta journalismia ostamalla avustajilta jutut ja kuvat mahdollisimman halvalla ja sopimuksilla, jotka vievät tekijöiltä oikeudet omaan materiaaliinsa. Hän editoi tekstit raflaavasti ja nauttii pienestä vallastaan, jota hän käyttää lasitalon yläkerroksissa, kaukana todellisuudesta.

Tikka edustaa kirjan pahaa, mutta hyvin ei käy Mariankaan periaatteiden. Hän käyttää hyväksi ensin tuttaviaan ja ystäviään, lopulta myös poikansa katoamista. Kun tarpeeksi venyttää moraalia, muuttuu huoraksi.

Mediahuora liioittelee, tyypittelee ja vetää mutkat suoriksi. Se kertoo todellisuutta vahvasti muistuttavasta työelämästä ja julkisuudesta mustan huumorin ja irvokkaan koukuttavien mediatekstien keinoin.

Ihailen Hiidensalon tapaa leikitellä vaaralla, johon jokainen haastateltavakin antautuu. Muistuttaako keskimääräinen lehtijuttu kohdettaan vähemmän vai enemmän kuin Maria Vartiainen häntä itseään? 

Lukijan kannattaa silti aina muistaa, että romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, kun journalismin pitäisi edes pyrkiä kuvaamaan todellisuutta.

Teoksen kaunokirjalliset ansiot rajoittuvat hyviin havaintoihin ja sujuvasti etenevään tarinaan. Marian syöksykierteen ja heräämisen kuvaukseen olisi riittänyt sata sivua vähemmän, kun samankaltaisista juttukeikoista olisi maltettu karsia ylimääräiset pois. Kielikin on kovin tasapaksua.

Lukekaa silti! Media on läsnä kaikkialla, joten kirjan aihepiiri kiinnostaa varmasti muitakin kuin sen ammattilaisia. Pahimmassa tapauksessa kaikki tekijänoikeuksista elävät luovan työn tekijät huomaavat pian, että joku muu omistaa heidän henkisen perintönsä ja saa vääristellä sitä mielin määrin.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Venla Hiidensalo

Mediahuora

Otava 2012, 411 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa 20.3.2011. 

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Audilla karkuun työelämää

Pauliina Sudella on kirjoissaan aina yhteiskunnallinen lähtökohta. Nostalgiassa se on turvaton työelämä, jossa freelancereille tarjotaan mahdottomia sopimuksia, ja työsuhteessa olevat saavat pelätä konsulttien irtisanomislistoja.

Tälläkin kertaa vakavasta aiheesta kehkeytyy satiiri, jossa loppua kohti on yhä enemmän jännityskertomuksen aineksia.

Kirjan kertoja, freelancetoimittaja Anni Syysaho joutuu allekirjoittamaan kohtuuttoman avustajasopimuksen, vaikka pöydän toisella puolella istuu vanha opiskelukaveri. Annin mies Marko on keskellä YT-neuvotteluita.

Vastapalvelukseksi nöyryydestään Anni pääsee tekemään henkilöjuttua naisesta, jolla epäselvä englanninkielinen titteli. Käy ilmi, että samainen Maaria Riento toimii myös Markon työnantajan yrityskonsulttina.

Kunnon journalistina Anni alkaa etsiä kohteestaan tietoja, joita kohta kipataankin hänen pihalleen viisi laatikollista: päiväkirjoja, nuoruuden valokuvia, todistuksia ja urheiluvälineitä. Laatikoista löytyy myös täydellisen uranaisen haisevia salaisuuksia.

Tapahtumien keskelle leikataan pätkiä huohottavasta paosta Audi-farmariautolla. Vasta loppukilometreillä selviää, mihin ollaan menossa, kenen autolla, ja kuka on kyydissä.

Sekin paljastuu, kuka haluaa paljastaa Maarian taustat. Teoksen Nostalgia-nimelle en löydä mitään muuta perustetta kuin päähenkilön väljähtyneen suhteen entiseen ystävään, nykyiseen riistäjään.

Annin kollegana tunnistan tämän murheet journalistina, vaimona, asuntovelallisena ja äitinä. Toimittajanakin työskentelevä Susi tuntee aihepiirin, mutta junnaa siinä aluksi turhan perusteellisesti. Myöhemmin hän uskaltaa koventaa kierroksia ja irrotella käänteissä.

Lukijasta kova, röyhkeä ja lopulta haavoittuva Maaria olisi paljon mielenkiintoisempi hahmo. Hän vain jää kovin etäiseksi, mikä toisaalta sopii ihmeolennolle. Arkipäivän ihmeeksi riittää Annin piirun verran paraneva itsetunto.

Ina Ruokolainen

Pauliina Susi: Nostalgia. Tammi 2010, 262 s.

Kirja-arvio on julkaistu 22.10.2010 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa (12.11.) ja Savon Sanomissa.

Rakkautta on loppuun asti

Lukijan kannattaa lukea Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjateoksen esipuhe. Toimittaja Anna-Liisa Haavikko kiteyttää hienosti sen, miten monimuotoisesti teos valottaa kirjailijan elämää, antaa vahvan todistuksen aina ”tältä kohtaa”.

Meriluoto on todennut, ettei hänen tuotannostaan pitäisi ehkä lukea vain runoja tai päiväkirjoja, koska molemmat lajit tukevat toisiaan. Silti suosittelen tuoretta päiväkirjajulkaisua vaikkapa ensimmäiseksi tutustumiseksi Meriluotoon.

On se vain niin hienoa, kirkasta ja todistusvoimaista tekstiä myöhäisestä keski-iästä ja vanhuudesta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja loputtomasta kamppailusta kirjailijan ammatissa!

Tältä kohtaa alkaa maaliskuun 1975 yksinolosta ja päättyy tammikuussa 2004 vielä syvempään yksinäisyyteen. Puoliso, professori Jouko Paakkanen, on juuri kuollut. Lukija ihmettelee henkeään pidätellen, ettei Meriluoto mennyt siinä samassa.

Kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt avioliitto on yksi kirjan punaisista loimilangoista. Meriluoto sinetöi suuren rakkauden rehellisellä ja paikoin raadollisella kuvauksella myös liiton huonoista hetkistä.

Mies on säkenöivän älykäs ja viehättävä ja tarjoaa alussa seksuaalisen ilon, mitä ilman Meriluoto on saanut pitkään elää. Mutta hän on myös mieleltään epävakaa, kiihkeä tuhlari ja on viedä kaiken ilman Meriluodon ympäriltä. Yhteinen pakotie on alkoholi, jota Meriluoto on toki käyttänyt aiemminkin, mutta nyt siitä tulee todellinen ongelma.

Viimeiset sameat vuodet ovat välillä hyvinkin itkettävää luettavaa, mutta mitään sellaista ei ole, mistä ei voisi kirjoittaa. Meriluodon merkinnät alkoholismista, vanhenemisesta ja rappiosta käsittelevät isoja teemoja.

Omaishoitajaksikin hän ehtii, samoin kummankin lapset, klaani. Rakkautta on loppuun asti.

Klaani, ystävät ja kollegat ovat vahvasti läsnä, mutta päiväkirjan pää- ja näkökulmahenkilö on luonnollisesti Meriluoto. Hyvin usein hän kokee silti jäävänsä sivuosaan.

Lapset ja lapsenlapset vanhenevat, ystävät kuolevat ja loittonevat. Vanhemmiten alkaa väsyttää, kirjailija tunnistaa yhä useammin yksinäisyyden tarpeensa.

Kirjailijan kutsumustaan Meriluoto pohtii päiväkirjassa monelta kannalta. 1970-luvun Suomeen paluun jälkeen hän on ulkopuolinen, Peter Peter -avainromaanin jäljiltä kiistelty. Kirjoittaminen on silti ainoa tehtävä, ja itselleen on pakko vakuuttaa, että omat teokset ovat hyviä.

Arjen vaatimuksetkin painavat päälle, esimerkiksi kun häntä pidetään joutilaimpana hoitamaan sairasta äitiä. ”Sellaista on, kun on kirjailija – se ei ole toden tullen ammatti eikä mitään, kun ei ole konkreettista työnantajaa. Vaikka hommasta totisesti saa herkemmin potkut sisäisesti kuin mistään virka-asemasta.”

Jatkuvasti Meriluoto tuskailee toimeentulon kanssa, ja henkisesti satuttaa jäädä vuosikausia vaille apurahoja ja palkintoja. Erityisen kompleksinen suhde on pitkäaikaiseen kustantajaan WSOY:öön. Luottohenkilöksi jää lopulta vain Touko Siltala, jonka uusi kustantamo on myös Tältä kohtaa -teoksen kustantaja.

Teos on hieno huipennus Meriluodon elämäkerta-aineistoon pohjaaville teoksille. Hän on takuuvarmasti elänyt kirjailijalle sopivan elämän ja osannut kertoa sen myös lukijoille.

Ina Ruokolainen

Aila Meriluoto (toim. Anna-Liisa Haavikko): Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010, 441 s.

Kirja-arvio on julkaistu 12.10.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteystyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa (13.10.).

Vaikea ja vavisuttava Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivään on todella vaikea päästä sisälle. Ongelmaa kuvaa hyvin romaaniin sisältyvä episodi, jossa päähenkilöihin kuuluva kirjailija Ari saa pakit elokuvan tuotantoyhtiöltä. ”Jos kukaan ei jaksa kattoa sitä edes sinne asti…”, yhtiön edustaja luonnehtii käsikirjoitusta.

Alussa on pieni poika, joka omalla kielellään puhkuu raivoa, pelkoa ja vähän toivoakin halutessaan pelastaa vankina olevan prinsessan. Ari kirjoittaa hänestä tarinaa, jonka lopussa näyttää käyvän todella huonosti.

Seuraavaksi esitellään kauppaketjun tilasuunnittelija Paula, joka pelkää kontrollin menettämistä niin paljon, että päätyy pitämään tytärtään vankina. Sosiaalityöntekijä Katriin taas tutustutaan, kun hän vääntää täydellistä esitystä työstään.

Tapahtumat keskittyvät esikaupungin kerrostaloalueelle metsän reunaan. Ari ja mielikuvitusnimeä Tok Kilmoori käyttävä Tomi tutustuvat kaupan kassalla, kun pojalta puuttuu kolikko karkkipussiostoksista. Vähitellen selviää, että pojalta puuttuu paljon muutakin, esimerkiksi huolta pitävät aikuiset.

Ari ja suklaata ahmiva Paula ovat naapureita, Tomin vahtima vangittu prinsessa Paulan tytär. Katri hälytetään kentälle, kun kerrostalojen käytävissä aletaan epäillä karmeita salaisuuksia.

Jos Karkkipäivä olisi elokuva, ihmiset voisi esitellä muutamassa tehokkaassa kohtauksessa. Nyt pitää kahlata 140 sivua, jotta heihin ehtii kiintyä.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, jos haluaa lukea hyytävän tarinan siitä, miten raaoilla tavoilla me aikuiset laiminlyömme ja pahoinpitelemme lapsia.

Kukapa haluaisi, ellei näkymättömäksi lannistetusta Tomista olisi jo tullut siinä vaiheessa rakas ja tärkeä. On pakko tietää, miten hänen ja prinsessan käy.

Nummi kirjoittaa kirjan jälkisanoissa käyttäneensä lähteenä sosiaaliviranomaisten ja tutkijan tekstejä aidoista lastensuojelutapauksista. Aitouden haistaa, mutta todennäköisesti enemmän voimakkaan henkilö- ja paikkakuvauksen kuin lähdemateriaalin ansiosta.

Elokuvakäsikirjoituksiakin tehneen Nummen olisi silti pitänyt päättää, kenen tarinaan hän keskittyy. Ettei lukeminen jäisi kesken, jotta havahtuisimme näkemään näkymättömät lapset.

Ina Ruokolainen

Markus Nummi

Karkkipäivä

Otava 2010, 381 s.

Kirja-arvio on julkaistu 28.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella kritiikki voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (20.10.)