Verkkokalastaja vihdoin verkossa

Suurella tyytyväisyydellä ilmoitan, että Verkkokalastaja-kolumnin voi taas lukea alkuperäisessä yhteydessään eli Journalistin uudistuneelta verkkosivulta (tosin kolumnin linkit eivät toimi...). Muutaman viikon toiminut uusi sivusto näyttää hyvältä ja lupaa myös päivityksiä paperilehden julkaisupäivien välillä. Vihdoinkin!

Tämä kirjoitus ei kerro seksistä eikä usb-tikuista

Bloggaajat tekevät silloin tällöin listoja siitä, millä hakusanoilla kävijät löytävät heidän kirjoituksensa. Hämmennystä herättää, kun neule- tai luontoblogi saa sivulleen seksin ja pornon etsijöitä. Jokin kirjoittajan jo unohtama sana kerää ilmiselvästi vääriä lukijoita.

Hakusanojen, kävijämäärien, ja sisääntulosivujen tarkastaminen kävijälaskurista on ehkä yksityishenkilölle viihdettä. Kyse voi olla myös ihan oikeasta bisnestyökalusta.

Hakusanojen optimointi on yksi keino, kun palveluun halutaan mahdollisimman paljon oikeanlaisia kävijöitä. Silti edelleen löytyy yrityksiä, jotka eivät osaa käsitellä metatietojaan niin, että hakukoneeseen yksinkertaisia sanoja syöttävä kuluttaja löytää juuri heidän palvelunsa. Silmiinpistävän harvoin listan kärjessä keikkuvat mediasivut, jotka ilmeisesti satsaavat enemmän omiin sisäisiin hakuihinsa.

Kävijöiden määrä on erityisen tärkeää silloin, kun sivusto sisältää visiittejä laskevia mainostajia. Businessweek ja sen perässä mm. Helsingin Sanomat kirjoitti heinäkuussa ilmiöstä, jonka mukaan myös yksityiset blogit ovat onnistuneet tienaamaan verkkomainoksilla. Yksi klikkaus tuo vain senttejä, mutta rahaa alkaa virrata, kun kävijämäärät ovat tuhansia päivässä.

Yksinkertaisesti ajateltuna merkintöihin kannattaisi sijoittaa mahdollisimman paljon kiinnostavia täkysanoja. Artikkelien esimerkit kuitenkin muistuttavat, että blogeissa tarvitaan vetovoimainen idea, joka kestää myös verkossa tapahtuvan yhteisöllisen arvioinnin. Menestysblogilta siis odotetaan luotettavuutta oman kohderyhmän silmissä, vaikka sisältö koostuisikin hassuista kissankuvista.

Omaan kulttuuria ja journalismia seuraavaan blogiini löydetään usein hakutermillä ’usb-laite vikatilassa’. Laitteiden hajoamista kiukutteleva merkintä on parin vuoden takaa eikä sisällä mitään teknistä apua. Olen varma, ettei kukaan kyseisen haun tehneistä palaa Verkkomaisterin sivulle.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 17.8.2007 Journalisti-lehdessä.

Ne soittelee ja kyselee

Kunnat.net-sivusto avasi toukokuun lopulla Laatublogin, jossa verkkopalveluiden asiantuntijat 7.6. asti pohtivat kuntien verkkopalvelujen laatua ja käytettävyyttä. Itsekriittisen blogin tavoitteena oli herättää keskustelua koulutustilaisuutta varten.

Tarvetta on. Kuntaliiton ja sisäministeriön teettämien tutkimusten mukaan kansalaiset käyttävät kuntaviestinnässä eniten internetiä. Julkisista palveluista suosituimpia ovat oman kunnan sivut.

Kuntaviestinnän ohjeiden mukaan nettisivujen ensisijainen kohde on asukas. Media tulee perässä matkailijoiden, yritysten edustajien ja kunnan omien työntekijöiden kanssa. Aktiivisina tiedonhakijoina me journalistit olemme kuitenkin ryhmä, jolla on paljon kokemusta sivujen toimivuudesta.

Vierailen koulutusta ja kulttuuria koskevien aiheiden vuoksi viikoittain kuntien verkkosivuilla. Joskus löydän tiedot hetkessä, mutta usein seilaan sivuilla nolona arpomassa hakusanoja. Erityisen vaikea on löytää vastuullisen virkamiehen yhteystietoja.

Toimittajana olen toisessa asemassa kuin suuri yleisö, koska saan tiedotteita suoraan sähköpostiini. Jos kunta julkaisee ne myös verkossa, kuntalaisen on osattava mennä tiedon luokse.

Avuttomien hakujen ohella Laatublogi nostaa esiin mm. sivujen kehittämisen. Verkkosuunnittelija Päivi Kuusisto epäilee, ettei käyttäjäkyselyitä osata tarpeeksi hyödyntää. Itsekin olen urputtanut kahdessa kyselyssä turhaan Lahden sivujen epäloogisuuksista.

Asukkaan kohdalla kuntaviestinnän ohjeet painottavat vuorovaikutusta. Kuntien verkkosivuja tutkinut Virpi Viertola osoittaa, ettei homma vielä toimi. Tietojen kasaaminen nettiin ei ole samaa kuin vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen.

Ainakin minä allekirjoitan nimimerkki Marin Laatublogissa esittämän epäilyn siitä, miksi tiedotus on virkamiehen kannalta vaarallista: "Ainakaan etusivun uutisiin ei haluta koskaan laittaa mitään, kun sitten 'ihmiset soittelee ja kyselee'".

Toivottavasti me toimittajat muistamme soitella.

Ina Ruokolainen

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu 8. kesäkuuta ilmestyneessä Journalisti-lehdessä. Lähteenä on verkkosivujen lisäksi käytetty seuraavaa artikkelia: Virpi Viertola: Kuntakohtaamisia verkossa. Teoksessa Matikainen, Janne ym.: Tutkielmamatka verkkoviestintään.

Joko kotona on hallitus?

Vietin huhtikuussa kolmisen viikkoa maassa, jossa Paavo Väyrysen ministerisalkku ei kiinnostanut paikallista mediaa. Kävin maksullisessa nettipisteessä läpi kotimaan uutiset kerran päivässä, vaihtelevaan aikaan, sähköpostien tarkistuksen ohessa.

Seurasin verkon kautta pääasiassa Helsingin Sanomia, Yleä ja Etelä-Suomen Sanomia. Ne kuuluvat kotonakin niihin verkkopalveluihin, joista lähes päivittäin käyn hakemassa lisätietoja tai vaihtoehtoja lehtien, radion ja tv:n uutisiin.

Ensi kertaa todella ymmärsin, miten satunnaiselta kotimainen uutistarjonta voi pelkkien verkkosivujen perusteella näyttää. Hallitusneuvottelut keikkuivat pääuutisina taajaan, mutta painotus oli jotain ihan muuta kuin kotimaisen mediapuuron keskellä eläessä. Kun yhytin ensimmäisen ministerinimityksen, en tiennyt mahdollisista muista valinnoista mitään.

HS.fi ja Ylen uutissivu tarjoavat uutistensa perässä linkkejä muihin aihepiirin juttuihin, mutta kattavaa linkitys ei ole. ESS.fi-palvelussa uutisia ei taustoiteta, vaan jokainen niistä nousee hetkeksi pintaan ja vajoaa seuraavan tieltä alemmaksi listalla.

Kaikilla sivuilla on tietenkin hakumahdollisuus – kunhan tietää, mitä hakee. Hesarissa haku tuottaa tulokseksi sekä avoimia että maksullisia juttuja. ESS:n sivuilla osa artikkeleista vaatii mm. kestotilaajille myönnettävän lukutunnuksen. Ylen arkistossa uutiset ovat avoimia, mutta vanhemmista on riisuttu linkit, kuvat ja klipit.

Totta kai internet on tuonut kotimaan mediasisällöt lähemmäksi ulkomailla asuvia, etenkin jos käytössä on aikaa, säännöllinen nettiyhteys ja tunnukset maksullisille sivuille. Nettikahvilan varassa elävä opiskelija saa tyytyä hetken pääuutisiin. Lomailijalle voi olla helpotuskin jäädä hetkeksi pimentoon.

Kotiin palattuani kävin käsiksi lehtipinoon. Hallitusvalintoihin ei enää ollut juurikaan tarvetta palata. Sen sijaan paikallisemmissa kotimaanuutisissa, kulttuurissa ja taloudessa tuli vastaan monta isoakin yllätystä.

Ina Ruokolainen

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistissa 11.5.2007

Terveisiä liukuhihnalta

Kauppalehden irtisanomisilmoitus herätti muutamat keskustelupalstojen kärkkäät, joiden mielestä kokeneiden journalistien irtisanomiseen on syynsä. Mitäs ovat vanhoihin työrutiineihin sitoutuneita fakki-idiootteja, jotka jokaisen uuden teknisen vempaimen edessä ensimmäiseksi huutavat uutta sopimusta ja lisää rahaa.

Samanlaiseen käsitykseen törmäsin äskettäin tilaisuudessa, jossa olin kertomassa journalistien muuttuneesta työnkuvasta. Kuulija epäili, että ennen Internetin syntyä töihin päässeillä alan ammattilaisilla on päässään ylipääsemätön asennevamma, jota poteroihinsa hautautunut Journalistiliitto lyhytnäköisesti tukee. Nuoria ja osaavia kun on tulossa jonoksi asti.

Olen itsekin ollut tukemassa tätä kuvaa ammattilaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan vastaan jokaista uutta välinettä ja toimenkuvaa kyseenalaistamatta. Haastattelin verkkoviestinnän opinnäytteisiini lehtitoimittajia, joiden toimituksissa verkkolehden tekeminen ei heti alussa sujunut kivuttomasti.

Milloin oli tekniikka pettänyt, milloin jäänyt välineen koulutus saamatta. Useimmat journalistit myönsivät, että monimediamaailmassa sattui työn tuiskeessa myös unohduksia.

Näiden surkimusten kertomuksille sain tukea itseäni viisaampien kirjoittamista tutkimuksista. Yhdysvalloissa asti on välillä kokeiltu yhteisiä monimediatoimituksia, välillä palattu verkkovelhojen omiin karsinoihin. Verkko ja sen sovellukset ovat jo luoneet uusia ammatteja, joiden tekijöistä on uumoiltu uutta eliittiluokkaa.

Mutta usein journalisti on vain varustettu uusilla tallennuslaitteilla ja yhteyksillä ja paiskattu kentälle. Reippaalle videoklippien, mobiiliuutisten ja verkkotekstin tekijälle on aikansa aplodeerattu, kunnes on keksitty uusi täyttymätön julkaisutarve. Aina ei laatu ole parantunut, kun tuottavuutta on lisätty.

Ei mediataloissa enää ole vapaamatkustajia, jotka hiovat päiväkausia suuria teoksiaan. Useimmat meistä työskentelevät jo tuotantolaitoksen liukuhihnalla, mihin monet viisaat mediatutkijat ovatkin journalistista prosessia verranneet.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 9.3. ilmestyneessä Journalistissa

Pakolliset vaalisivut

Vielä viime presidentinvaalien aikaan riitti uutiseksi, kun jokin tiedotusväline sai auki vaalikoneen tai –blogin. Meneillään olevan eduskuntavaalitaiston aikaan ne ovat samanlaista perustarjontaa kuin uutiset, kolumnit ja kommentit.

Nyt medialla pitää olla vähintään vaalisivut. Valtakunnalliset välineet satsaavat, mutta miten selviävät maakuntalehdet, joiden verkkosisällöt usein tyssäävät vähiin tekijöihin ja ylläpitäjiin?

Yksi ratkaisu on yhteistyö, johon vaalikoneen rakentelussa ovat luottaneet Etelä-Saimaa, Kymen Sanomat, Kouvolan Sanomat ja Uutisvuoksi. Sama vaalisivujen pohja puolestaan löytyy ainakin Keskisuomalaisesta, Kalevasta ja Savon Sanomista.

Yhteisen sivuston uutiset ovat enimmäkseen STT:ltä. Neljä puoluejohtajaa pitää blogia. Vaalikone sentään on vain vaalipiiriä koskeva - testasin.

Aamulehden vaaliextrassa on jo enemmän omaa materiaalia uutisineen ja Matti Pitkon pakinoineen, jotka voi myös kuunnella. Oma vaalikiertue alkaa tuottaa uutisia.

Jatkoin netissä maakuntalehtimatkaa ja tunsin lievää sääliä niitä kohtaan, joilla ei vielä helmikuun alussa ollut omaa vaalisivustoa. Kai lukijatkin jo osaavat niitä vaatia? Vai onko teemaan jo täysin kyllästytty?

Etelä-Suomen Sanomien keskustelussa toive vaaliteemasta ei näkynyt otsikoissa mitenkään. Läheltä liippasi vain vaalien takia siirtyvä Lahden kaupunginjohtajavalinta.

On varmasti fiksumpaa tehdä normaalit vaalijutut kunnolla kuin rakentaa verkkoon keinotekoisia visailuja ja koneita. Erityisen älykästä on jättää perustamatta vaaliblogi, jos sille ei löydy karismaattista, keskustelevaa ja ehtivää kirjoittajaa.

Mutta eikö ne vaalijutut voisi silti heti vaalitaistelun alettua kerätä saman bannerin alle? On maakuntalehtien nettisivuilla tyhmempiäkin kokonaisuuksia, resurssipulasta huolimatta.

Ina Ruokolainen

Kirjoitus on ilmestynyt 9.2.2007 Journalisti-lehdessä.
Kirjoittamisen jälkeen tilanne on jo ehtinyt elää: esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomat sai viikolla auki vaalisivunsa, joka vaalikoneineen toimii samalla pohjalla kuin mm. Keskisuomalainen. Puoluejohtajien blogien määrä on myös kasvanut seitsemään.

Kirjeitä roskikseen

Toistakymmentä uutis- ja tiedotekirjettä kilahtaa arkipäivisin suoraan sähköpostiohjelmani poistetut-kansioon. Useimmat poistan sieltä myös lopullisesti avaamattomina, mikä ei tietenkään ole viestien alkuperäinen tarkoitus.
Palveluita tilatessani en aavistanut, että pystyn suhtautumaan toimitettuun tietoon näin välinpitämättömästi. Olen luonut suhteeni New York Timesiin, Digitodayhin ja Kiiltomatoon tilanteissa, joissa olen löytänyt juuri siitä mediasta työtäni tai harrastuksiani koskettavaa sisältöä.
Vielä muutama vuosi sitten ennustettiin, että uutiskirjeiden avulla kuluttaja voi verkosta tilata vain itseään kiinnostavia uutisia. Oltiin myös huolissaan siitä, ettei osa yleisöstä sen jälkeen näe enää missään yleisesti merkittäviä uutisia
Olen yrittänyt harrastaa personointia joissain tilaamissani kirjeissä. Kun Stt.info oli vielä Pressi.com, tilasin hetken vain koulutusta ja kulttuuria koskevia tiedotteita. Saalis oli laiha, joten kiinnostus lopahti.
Uudistuksen takia tauolla olevan Helsingin Sanomien kirjeen omat uutiset eivät ainakaan minun kohdallani toimineet. Hakusanat teatteri ja media toivat liian usein tarjolle ralliuutisia. Mutta Hesari piti huolta myös yleissivistyksestäni ja tarjosi uutispakettinsa aluksi päivän pääuutiset.
Uutiskirjeen perusolemus on nopeus, joten kovin hankalaa sen lukeminen ei saa olla. Mediaviikon lopetin heti, kun suurin osa uutisista meni maksullisiksi. Lakkautuslistallani ovat myös ne viestit, joista mielenkiintoinen linkki vie kirjautumista vaativaan osioon. Enkä ehdi kahlata läpi myöskään englannin- tai saksankielisiä koosteita, joilla joskus treenasin kielitaitoani.
Harmi vain, että olen ajat sitten unohtanut käyttäjätunnuksen ja salasanan, joiden avulla pääsisin muuttamaan asetuksiani ja lopettamaan tilauksen.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 12.1. ilmestyneessä Journalistissa

Kaukosäädettyä journalismia

International Herald Tribune kirjoitti 20. marraskuuta ilmiöstä, jonka ei aivan ensimmäiseksi uskottu koskevan journalismia: työn ulkoistamisesta halvan työvoiman maihin. Esimerkit löytyivät pääasiassa englanninkielisestä mediasta, joka voi hyödyntää Intian ja Singaporen kaltaisia halpamaita ympärivuorokautisessa uutisseurannassa.

Esimerkkien lisäksi artikkeli pohjaa World Association of Newspapers -järjestön jo kesällä julkaistuun raporttiin. Sen mukaan sanomalehtibisnes seuraa tarkasti muita tietoaloja etsiessään tapoja säästää kustannuksia.

Ulkoistaminen kiihtyy, kun sanomalehdet etsivät suuria ja pieniä tapoja vähentää kuluja mainostulojen ja levikkien kutistuessa.

Media on aiemmin löytänyt halpatyövoimansa läheltä, freelancereista ja alan ulkopuolisista avustajista. Uutta on se, mitä IHT nimittää kaukosäädinjournalismiksi. Reuters seuraa jo Yhdysvaltain talousuutisia Bangaloresta ja saksankielinen media löytää edullisia tekijöitä Tšekistä. Kokonaisia grafiikkaosastoja on viety Kaukoitään.

Kaukosäädinjournalismi elää maailmanlaajuisen verkon varassa, mutta ei vain tekniikan tai kehittyvien tiedonhakumahdollisuuksien vuoksi. Verkko itsessään on opettanut käyttäjänsä joustaviksi.

New Yorkin ammattijournalistit ovat jo nostaneet metelin, koska eivät usko 14 500 kilometrin päässä syntyvän yhtä hyviä uutisia kuin paikan päällä. Työnantaja kysyy, onko paikallistuntemus viisinkertaisen palkan arvoista, jos suurin osa jutuista nojaa verkkolähteisiin.

Kalliille länsijournalisteille on muitakin vaihtoehtoja kuin Kaukoidän kollegat. Wienissä toimiva Vorarlberger Nachrichten kehuu nojaavansa paikallisuutisissa Burgerforumiin eli 2 500 hengen kansalaisverkostoon, joka avustaa lehteä ilmaiseksi. Suomalaisissa lehdissä käytetään vielä toimittajia jalostamaan yleisövinkit jutuiksi, mutta ilmaisia kuvia julkaistaan jo täyttä päätä.

Outsourcing hits a new class of workers: Journalists

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistin numerossa 21/2006

Korjattu linkki

Verkkokalastajassa pohdin tällä kertaa The Observerin listaa www-sivuista, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Vaan tietenkin Journalistin verkossa julkaisemassa jutussa on perässä väärä linkki. Oikea artikkeli löytyy täältä.

Verkkokommentointi jatkuu

Journalistikin on näköjään saanut verkkolehtensä päivitettyä ilmestymispäivänä. Jatkan Verkkokalastajana vielä ainakin tämän vuoden loppuun.

Verkkoapajilla Journalistissa

Vuoden alusta uudistunut Journalisti ilmestyy tänään ensimmäistä kertaa - tosin uudistus ei vielä näy verkossa. Lehdessä on useita uusia palstoja ja avustajia. Tästä lähtien joka toisessa numerossa ilmestyvä takasivun Verkkokalastaja on yksi tekosyy sille, että Verkkomaisteri on ollut hiljaa alkuvuoden. Verkon journalistisista ilmiöistä olen edelleen kiinnostunut, mutta puhtia ei ole riittänyt bloginpitoon "oikeiden" töiden ohella.

Verkkomaisteri kuitenkin jatkaa ainakin niin kauan kuin Journalistin verkkoversiossa ei ole kommentointimahdollisuutta, eikä Verkkokalastaja välttämättä heti edes näy verkossa. Tänne saa ehdottaa aiheita ja kommentoida paperilehdessä ilmestyvää palstaa.

Journalistissa on säilynyt myös jotain hyväksi havaittua vanhaa. Yksi on Jakobstads Tidningin kulttuuritoimittajan ja Otis kulturbloggin pitäjän, Henrik Othmanin, kolumni, jossa hän tällä kertaa puuttuu taisteluun blogosfäärin vallasta otsikolla Medborgarjournalistik. Kannattaa lukea.