Murhenäytelmä ja rakkauskertomus

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä on vähintään hämmentävä lukukokemus. Ei siksi, että kirjailija on tällä kertaa tarttunut tositapahtumiin, joista kuuli ensi kertaa jo lapsena. Hämmentävää on Phillipsille poikkeuksellinen sokerisuus.

1930-luvun laman keskellä leskiä surmaava huijari tappaa Asta Eicherin ja tämän kolme lasta Quiet Dellissä, joka on myös kirjan alkukielinen nimi. Aihe sopii hyvin kirjailijalle, joka tunnetaan sysimustasta ihmiskuvastaan ja tikarinterävästä yhteiskuntakritiikistään myös fiktiivisissä teoksissaan. 

Kaikki Phillipsin seitsemän kirjaa on nyt suomennettu, kääntäjänä jälleen huipputaitava Kersti Juva. Phillips on myös vieraillut Suomessa, kaksi kertaa Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessakin herättämässä keskustelua.

584-sivuinen romaani alkaa komeasti, perheen viimeisestä yhteisestä joulusta. Eichereiden pitkäaikainen vuokralainen näkee perheen taloudellisen ahdingon ja kosii ihailemaansa Astaa.

Hän on kuitenkin myöhässä, samoin perheen rahatilanteesta huolestunut pankinjohtaja. 

Asta on jo langennut Cornelius Piersonin hurmaaviin kirjeisiin ja suunnittelee salaa yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa. Kun mies kesäkuussa 1931 hakee ensin äidin ja viikon kuluttua lapset, kukaan ei ehdi havaita pieniä varoitusmerkkejä.

Surmatyön paljastuttua kirjan päähenkilöksi nousee nuori toimittaja Emily Thornhill. Itsenäinen ja rohkea nainen on virkistävä hahmo keskellä vanhoillisiin sukupuoli-, rotu- ja luokkarajoihin jymähtänyttä yhteiskuntaa.

Valokuvaajakollegansa Ericin kanssa Emily seuraa poliisitutkimuksia ja oikeudenkäyntiä tavoilla, joita journalisti voi vain kadehtia. Kaksikko kaivaa esiin todisteita ja puolustaa oikeutta, kun väkijoukko haluaa lynkata hirviöksi osoittautuvan Piersonin.

Emily rakastuu pankinjohtajaan ja jaksaa kaiken kauheuden keskellä valita oikeudenmukaisuuden ja rakkauden vihan ja välinpitämättömyyden sijasta. Hän aistii Eicherin perheen nuorimman, Annabelin, tuntemukset jostain kuoleman toiselta puolelta. Toinen mykkä todistaja on Piersonin lähes hengiltä potkima Eichereiden koira, jonka Emily adoptoi. 

Vain yhdessä kohtaa Emily – tai kirjailija – ei tunnu epäröivän: naisia kylmäverisesti surmannut Pierson on hirttotuomionsa ansainnut. 

Romaani on milloin koukuttava jännityskirja, milloin maagisen reunoilla keikkuva rakkauskertomus. Lukiessani nautin mielessä pyörivistä sanoista ja kuvista, jopa kauhusta ja kalmanlemusta. 

Pidän silti paljon enemmän armottomasta Phillipsistä, joka ei olisi kuorruttanut tarinaa sokerirakkaudella antaakseen oikeutta uhreille.

Ina Ruokolainen

Jayne Anne Phillips

Murhenäytelmä

Suom. Kersti Juva. Tammi 2014, 584 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.9.2014.

Sukuvihaa geenipellon reunalla

Biologian tohtori Maana Santanen tutkii jälleen sekä geenimuunneltuja kasveja että murhaa.  

Tuula Mai Salmelan neljäs rikosromaani, Lampi, vie päähenkilön tutkimusryhmineen kesänviettoon kantahämäläiseen pikkukylään, jossa maatalous ja ympäristöaktivismi ovat jo valmiiksi sotajalalla. 

Lähtökohta tarinalle on muutenkin herkullinen: amerikanrautaa ajava Santanen ottaa kyytiin joukon nuoria liftareita, leirilleen matkaavia Planeetan ystäviä. Biologi on menossa perustamaan perunan koeviljelmää, nuoret mitä ilmeisimmin vastustamaan sitä.

Biologi ja työryhmä asettuvat taloksi tilan vanhaan päärakennukseen, aktivistit läheiselle majalle. Santasen tutkimusryhmän vuokraisäntä on maanviljelijä ja yhden leiriläisen veli. 

Ensin Maana aistii epämääräistä liikettä vanhassa talossa ja sen ympärillä. Pian majan omistaja, aktivisti Ville, löytyy ammuttuna metsälammen rannasta. 

Surmatyötä alkavat tutkia sekä paikallinen poliisi että Maanan vanha tuttu, rikoskomisario Sarkiomaa. Hän tuntuu epäilevän, että tutkimusryhmän perunapelto ja huhut geenimuuntelusta voisivat olla avain surmaan. Onhan Santasen perulainen tutkijakollega murhattu aiemmin juuri geenimuunteluun liittyvän kansainvälisen valtapelin vuoksi.

Maana, edellisistä kirjoista tutut teknikot sekä paras ystävä Eve puolestaan tarkkailevat tulehtuneita ihmissuhteita, joita tilalla ja kylässä tuntuu riittävän. Tuttuun tapaan päähenkilö ajautuu myös romanssiin, jonka sivujuonteena hän huomaa jotain murhan ratkaisun kannalta oleellista.

Tuula Mai Salmela sai dekkarisarjalleen hyvän alun kymmenen vuotta sitten, kun esikoisteos Katajanokka kello kymmenen oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toisen teoksen, Syvyyden avaimet, tapahtumat oli nekin sijoitettu kirjailijan silloiseen kotikaupunkiin Helsinkiin. 2007 ilmestynyt Uhrihärkä vei jo osittain Espanjaan.

Salmelan kirjat ovat saaneet kiitosta miljöökuvauksestaan, monialaisesta asiantuntemuksestaan ja omaperäisestä päähenkilöstään. Maana Santanen onkin kiinnostava hahmo: nuorehko, etevä tutkija ja yksinäisyyttä poteva leski, jolla on selvästi kyky yhdistää syyt ja seuraukset. 

Lampi vie sekä kirjailijan että päähenkilön ympäristöön, josta heidän tuntuu olevan vaikea saada otetta. Maana on jotenkin ponneton, vaikka hän on aiemman aivojumpan lisäksi alkanut harrastaa punttien nostelua. 

Maalaiskylästä löytyy kyllä paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja yksityiskohtia, mutta liian moni hyppäys jää irralliseksi. Toki rikosromaanissa pitää antaa myös vääriä vihjeitä, jotta ratkaisu ei olisi liian ilmeinen. 

Kolmannen ja neljännen dekkarin välissä kirjailija on vaihtanut kotipaikan Helsingistä Lahteen ja kustantajan Tammesta ntamoksi. Kustantamolle Lampi on aluevaltaus, sen historian ensimmäinen rikosromaani.

Ina Ruokolainen

Tuula Mai Salmela

Lampi

ntamo 2014, 266 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.6.2014

 

Karhunpesän vaietut kohtalot ja vaikea sovinto

Veikkaan, että moni muukin yllättyy Venla Hiidensalon tuoreen romaanin ääressä. Karhunpesä on jotain aivan muuta kuin pari vuotta sitten ilmestynyt Mediahuora, jossa kirjailija nosti esille muutoksessa olevan median nurjimpia puolia.

Kiihkeästi nykyhetkessä eläneen esikoiskirjan jälkeen lukija saa eteensä 480-sivuisen sukutarinan, jossa on tilaa käsitellä suuria teemoja sadan vuoden ajalta. Ja kyllä, kirjailija selviää tästä pääosin hienosti.

Kuolema on Karhunpesässä läsnä heti ensi sivuilta lähtien. Maailman kriisikohteissa kiertävä nuori valokuvaaja Matalena tulee Suomeen äitinsä kutsusta. Isänäidin, Alman, loppu on lähellä.

Sairaalassa Alma pyytää etsimään 1918 sisällissodan jälkeen kadonneen isänsä. Kukaan ei tiedä, mitä punaisten joukossa Venäjälle paenneelle Voitolle on tapahtunut.

Alman mökistä Matalena löytää sanomalehtiartikkelin ja siitä tiedon alan tutkijasta, jolle lähettää sähköpostia. Ilmari vastaa nopeasti ja kysyy Matalenalta, miksi tämä etsii tietoja, joista kiinnostuvat useimmin vanhat miehet.

Kirjan toinen tärkeä teema on vaikeneminen. Myöskään isotäti Olgan kohtaloa eivät aikaisemmat sukupolvet ole uskaltaneet selvittää tai edes puhua siitä.

Olgan vaiheet syrjäisellä saarella antavat nimen koko kirjalle. Metsässä viihtyvä nuori nainen on naitettu väkisin vanhalle kalastajalle. Hylätystä karhunpesästä hän löytää turvapaikan itselleen ja kielletylle rakkaudelleen, mutta sisällissodan melskeissä sekään ei pelasta.

Kolmas teema on sovinto menneisyyden kanssa. Matalena ei pysty jatkamaan eteenpäin omassa elämässään ennen kuin edes osa salaisuuksista selviää. Hän on paennut ulkomaille väkivaltaista miestään ja yhtä paljon omaa juurettomuuttaan.

Matka kohti sovitusta vaatii naista käymään läpi suhteensa elävään äitiinsä, autokolarissa kuolleeseen isäänsä ja näiden kummankin vanhempiin ja isovanhempiin.

Henkilöitä on paljon ja heistä tärkeimmille on omistettu kokonainen teoksen osa.  Useista olisi saanut oman kirjansa, mutta kirjailija ei ole siihen tyytynyt.

Vasta sukupolvien ketju voi näyttää, miten vahvasti sota ja viha vaikuttavat ihmisten elämään vielä sadankin vuoden kuluttua.

Olgan sisko Senja valitsee sisällissodan melskeissä voittajien puolen, rikastuu aineellisesti, mutta ei kestä henkistä painetta. Hänen miniänsä Aleksandra, Matalenan toinen isoäiti, joutuu lapsena lähtemään Pietarista Suomeen.

Matalenan isä on tutkiva journalisti, joka muuttuu ihannekuvaksi myös leskelleen, vaikka avioliitto oli onnettomuuden alla jo vaikeuksissa.

Parhaiten Hiidensalo onnistuu kuvatessaan edellisiä polvia nuorina, kun heillä on vielä voimia, idealismia ja rakkautta. Myös Matalena kuuluu näihin nuoriin ja rohkeisiin, mutta silti kohtaamiset nykypäivässä ovat teoksen heikointa antia.

Tapahtumapaikoilla ja niiden hengellä on suuri merkitys. Lukijan mieleen jäävät vahvasti kuvat metsäsaarelta keskeltä Suomea ja venäläiseltä leiriltä, jossa inhimillisyys katoaa nälän lisääntyessä.

Uudet kirjailijasukupolvet ovat viime vuosina löytäneet tuoreita näkökulmia Suomen rankkoihin sotiin viime vuosisadalla. Hiidensalon teoksen lähtökohta oli oman suvun tarina. Hienosti siitä kasvoi romaani, jolla on merkitystä monen muunkinlaisen suvun jäsenille.

Ina Ruokolainen

Venla Hiidensalo

Karhunpesä

Otava 2014, 480 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 12.3.2014

Perhesurman ruumiinavaus

Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä. Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin päähenkilö kulkee koko päivän kohti masentuneen miehensä aseen piippua. Kyse on päivästä, jonka aikana Pauliina vihdoin herää tekemään jotain perheensä mahdottomalle tilanteelle.

Tarinan kertoo vanha luokkakaveri, joka sattumalta osuu paikalle, kun päähenkilön autosta on puhjennut rengas. Äiti on viemässä perheen kaksostyttäriä esikouluun, ehkä elämän viimeiseen normaalin arjen satamaan.

Kertojasta ei aluksi paljasteta edes sukupuolta, mikä korostaa hänen asemaansa kirjailijan moraalisena äänitorvena. Hän varoittaa lukijaa jo ensimmäisillä sivuilla. ”Pitäisi kuitenkin kysyä, voiko tällaisesta asiasta todella kirjoittaa. Luulen, että monen mielestä ei voi. ”

Kyse on oikeista perhesurmista, joista meistä jokainen on lukenut viime vuosina lehdistä. Niitä kertoja vyöryttää päivän tapahtumien väleihin. Yksityiskohtineen, joihin kuuluvat asuinpaikat, vanhempien ja lasten iät ja surmatavat. Välillä nimetkin.

Kertojan ja Pauliinan kohtaaminen aamulla kestää päiväkotikyydin ja kahvittelun ajan. Välissä on 15 vuotta ja jännittynyt tunnelma. Keskustelu kääntyy muun muassa ajankohtaiseen Anneli Auerin oikeudenkäyntiin ja John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jota Pauliina lukee voidakseen hakea ylipistoon lukemaan kirjallisuutta. Klassikkokin päättyy surmaan.

Kertoja ehtii vielä kannustaa Pauliinan näkemään eron mahdollisuutena ja hakemaan apua. Kun entiset luokkatoverit eroavat, tapahtumat alkavat vyöryä.

120-sivuinen romaani pitää otteessaan, vaikkei lukija hetkeäkään usko onnelliseen loppuun. Rakenteensa puolesta teos kestää kertojan yritykset tehdä ruumiinavausta viime vuosien perhesurmille. Kysymyksiä riittää: mitä tapahtui ennen, mikä lopulta laukaisi surmat? Ketkä ajautuvat surmaajiksi?

Loppupuolella kuitenkin kertoja unohtuu ja Pauliina jää yksin. Ehkä se on kirjailijalta tietoinen, symbolinen valinta, mutta minua ratkaisu häiritsee.

Vielä enemmän häiritsee se, mistä kertojakin on varoittanut. Mikseivät fiktiolle riitä oikeat tunteet ja teot, joita ei voi yhdistää mihinkään tiettyyn tapaukseen? Minulle olisivat riittäneet kuvaukset Pauliinan kodin sotkusta ja masentuneen miehen hien hajusta.

Raevaara on palkittu kirjailija, jolta on aiemmin julkaistu romaaneja, novelleja ja tietokirjoja. Lisäksi hän kirjoittaa tiedeartikkeleita ja kolumneja lehtiin.

Kirjailija on kertonut, että vaikea aihe ja tarina suorastaan vyöryivät hänen päälleen. Ehkä aihe oli sittenkin liian vaikea, jotta siitä olisi tullut romaani. Tuli kuitenkin enemmän kuin tuluskukkaro.
Lukemisen jälkeen on hieman helpompi ymmärtää yhtä rikoksista hirvittävintä, omien lasten ja puolison murhaa.

Ina Ruokolainen 

Tiina Raevaara:Laukaisu. Paasilinna 2014, 120 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa. 

 

Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.

Linnuille ja D.F. Wallacen muistolle

Yhdysvaltalainen kirjailija Jonathan Franzen löi läpi Suomessa lopullisesti tiiliskiviromaanillaan Vapaus, jonka Siltala julkaisi 2011. Viime vuonna ilmestyi Epämukavuusalue, jonka tarinat käsittelivät pääosin kirjailijan nuoruutta.

Nyt on saatu suomeksi Yksin ja kaukana, jonka kirjoitukset ovat pääosin viime vuosilta ja käsittelevät aikuisen Franzenin mielenkiinnon kohteita.

Yksi teoksen kantavista teemoista on linnut, joiden perässä kirjailija on matkustanut Välimeren maihin tutkimaan kiellettyä pikkulintujen metsästystä, Kiinaan etsimään harvoja säilyneitä luontosaarekkeita ja Tyynenmeren saarelle, jonne Robinson Crusoen esikuvan uskotaan haaksirikkoutuneen. Suomentaja Raimo Salmista voi vain ihailla yksityiskohtiin menevän luontosanaston kääntämisestä!

Esseissä on tietenkin kysymys paljon enemmästä kuin lintutarinoista. Lintuharrastuksen ja kirjoittamisen suhdettaan Franzen kuvaa teoksen ensimmäisessä kirjoituksessa Ei tuska tapa: ”-, olin luopunut lehtityöstä muutaman varhaisen kokeilun jälkeen, koska faktojen maailma ei kiehtonut minua sillä tavoin kuin fiktion maailma. Mutta kun lintumaailmasta saamani kokemus oli opettanut minut pikemminkin käymään päin tuskaani, kiukkuani ja toivottomuuttani kuin pakenemaan juuri niitä, otin hoitaakseni uudenlaisen journalistisen tehtävän. Kulloinkin inhoamistani asioista tuli juuri niitä, joista halusin kirjoittaa.”

Franzenin inhoamiin asioihin kuuluvat luonnon tuhoajien ohella sosiaalinen media ja ihmisten riippuvuus teknologiasta. Hän ilakoi herkullisesti PR-koneistolla jutussaan New Yorkin osavaltion haastattelu. 

Lintujen ohella kirjailija kirjoittaa lämmöllä kirjallisuudesta, osin ehkä myös viran puolesta. Osa teoksista kuuluu anglosaksiseen historiaan ja menee ainakin minulta ohi, mutta mukana on myös paljon suomalaisille tuttuja teoksia. Nauravassa poliisissa kirjailija kertoo, miten hän löysi Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkarit.

Nimiessee Yksin ja kaukana alkaa kuvauksella Alejandro Selkirkin saaren maantieteellisestä sijainnista ja vaikeasta matkasta sinne. Markkinointikiertueen väsyttämä kirjailija päättää lähteä matkaan mukanaan tuliterät retkivarusteet ja Daniel Defoen klassikko Robinson Crusoe, jota pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä romaanina. 

Muutaman sivun jälkeen – kuin ohimennen – hän paljastaa matkan tärkeän vaikuttimen, halun toipua kollegansa ja ystävänsä David Foster Wallacen itsemurhasta. Käydessään keskustelua milloin Crusoen, milloin ystävänsä kanssa, Franzen yrittää valloittaa mahdottoman vuorenhuipun nähdäkseen huippuharvinaisen lintulajin ja ripotellakseen Wallacen tuhkaa saarelle. 

Retken olosuhteet vaihtuvat hengenvaarasta masentavaan sateeseen ja kirjailijan tunnetilat surusta vihaan ja kyllästymiseen.

Monesti muutenkin Franzen viittaa Wallaceen, jonka viime vuonna suomennettu esseekirja Hauskaa, mutta ei koskaan enää on luonteva keskustelukumppani myös lukijalle. Franzen ei häviä ilmiöiden kuvaajana maanisen tarkalle Wallacelle, mutta tyylilaji vaikuttaa lähes kliiniseltä edesmenneen kollegan henkeäsalpaavien syväsukellusten rinnalla. 

Journalistina voin vain ihailla molempien tapaa kertoa todellisuudesta kaunokirjallisin keinoin.

Ina Ruokolainen

Jonathan Franzen

Yksin ja kaukana

Suom. Raimo Salminen

Siltala 2013, 338 s.

 

Kritiikki on julkaistu 20.5.2013 Etelä-Suomen Sanomissa.  

Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Iloinen kuolinkamppailu

Viisi naista on kerääntynyt sairaan miehen ympärille ateljeeasuntoon New Yorkissa kesällä 1991. Naiset ovat taiteilija-Alikin vaimo Nina, rakastajatar Valentina, entinen rakastettu Irina, tämän tytär T-shirt sekä venäjää opiskeleva italialainen Gioika.

Kohta asunnossa nähdään myös parantajaeukko, pari lääkäriä, ortodoksinen pappi ja juutalainen rabbi, vuokraisäntä ja useita muita ihmisiä, joiden elämässä Alik on ollut tärkeä. Kauhean helteen keskellä jokainen yrittää helpottaa kuolevan miehen ja omaa vointiaan. 

Ljudmilan Ulitskajan teos Iloiset hautajaiset kuvaa keskushenkilönsä kautta venäläisyhteisöä, joista jokainen tuntuu polttaneen useita siltoja emigroituessaan Neuvostoliitosta. Kuolinkamppailun sivussa he seuraavat tv:stä Moskovan vallankaappausyritystä.

Nämä erilaiset ihmiset eivät ehkä koskaan olisi edes tavanneet toisiaan suuressa liittovaltiossa, joka on hajoamassa. Oma kieli ja uskonto kuitenkin korostuvat, kun vihattua ja rakastettua synnyinmaata katsotaan kaukaa.  

Teos on ensimmäisestä sivusta lähtien hyvin aistillinen. Taulut seinillä kertovat Alikin voiman ja varallisuuden päivistä lännessä, märät pyyhkeet suihkuhuoneessa nihkeästä odotuksesta, johon kaikki on pysähtynyt. 

Hiki ja poppaeukon yrtit haisevat. Suuririntainen Valentina pesee ja hoitaa rakastaan hellästi.

Hitaasti etenevän kuoleman ja ihmisten kohtaamisten keskellä odottajat käyvät läpi omaa menneisyyttään. 

Kuolemansa hyväksyvän Alikin mieli on vielä kirkas, kun lähes kaikki lihakset ovat jo lamaantuneet. Hän ei haluaisi turvata uskontoon, mutta suostuu vaimonsa vuoksi hengellisiin keskusteluihin ja kasteeseen. 

Nina sen sijaan sumentaa mieltään ja kauhuaan kuoleman edessä vodkan ja appelsiinimehun seoksella, jota hän juo aamusta iltaan.

Juristina menestyneellä Irinalla on omat syynsä olla ulkoisesti kova ja kuitenkin rahoittaa Alikia seurapiireineen. Sulkeutunut T-shirt löytää viime hetkellä Alikista ainoan aikuisen, jonka kanssa voi puhua.

Kuoleman ääreen kokoontuminen on yksi kirjallisuuden isoista aiheista. Ulitskajan tyyli on runsas ja rehevä tavalla, joka ei epäröi tai pelkää. Tilanteet ovat välillä koomisia ja jälkeen jäävät raadollisia, mutta kuolemansa hyväksyvästä ihmisestä ei tehdä pilkkaa.

1943 syntyneellä Ljudmila Ulitskajalla on perspektiiviä kuvata Neuvostoliittoa, Venäjää ja niiden kansoja erilaisissa murroskohdissa. Juutalainen kirjailija ehti opiskella Moskovassa geneetikoksi ja saada myös potkut yliopistovirasta kielletyn kirjallisuuden levittämisen vuoksi. 

Siltala-kustantamo julkaisi suomeksi pari vuotta sitten kirjailijalta teoksen Naisten valheet, jossa moskovalainen tutkija Ženja kuuntelee 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa mitä mielikuvituksellisimpia juttuja, joita eri puolelta Venäjää tulevat naiset hänelle kertovat. 

Iloiset hautajaiset ilmestyi ensi kerran suomeksi jo 2002 Tammen kustantamana. Ilmeisesti lukijat ovat löytäneet Ulitskajan ja rohkaisseet Siltalan ottamaan sen omaan ohjelmaansa. Hieno juttu.  

Ina Ruokolainen

Kirjat

Ljudmila Ulitskaja

Iloiset hautajaiset

Suom. Elina Kahla. Siltala 2013, 183 s.

Arvostelu on ilmestynyt 19.2.2013 Savon Sanomissa.

 

Mitä veli muistaa siskonsa murhasta?

Sisareni, rakkaani -teoksen kannessa pieni tyttö istuu puettuna kauniiseen mekkoon, huulipuna ja peili kädessään. Hempeiden kansien sisältö ei ole yhtä kaunis.

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates ei kirjoita lohdullisista teemoista. Edellinen suomennettu teos Kosto: Rakkaustarina oli nimestään huolimatta syväluotaus raiskaukseen seurauksineen.

Sisareni, rakkaani käsittelee kuusivuotiaan taitoluistelijatytön, Bliss Rampiken, murhaa. Tarinalla on todellinen esikuva, jonka henkilöistä ja yksityiskohdista kirjailija sanoutuu irti. 

Näkökulma on isoveljen, Skylerin, joka kymmenen vuotta myöhemmin yrittää jäljittää selvittämättömän murhan syitä, tekijää ja omia muistikuviaan kirjoittamalla kirjaa. 

Skyler on koulupudokas ja neurologisista häiriöistä kärsivä narkkari. Hän oli sisarensa murhayönä yhdeksänvuotias ja muistaa vain syyllisyyden, koska ei jaksanut mennä lohduttamaan pelokasta siskoaan. Mutta onko hän syyllinen vielä pahempaan?

Perheen äiti Betsey on kunnianhimoinen sillä tavalla kuin olemme tottuneet näkemään kotirouvan amerikkalaisissa sarjoissa. Naisyhdistyksiin pääsee, jos valuutaksi on tarjota menestyvä mies tai ihmelapsi. 

Urheilullinen ja menestyvä liikemies Bix Rampike odottaa pojastaan kaltaistaan atleettia, mutta vastahakoisissa voimisteluharjoituksissa Skyler putoaa renkailta ja murtaa reitensä kahdesta kohdasta. Hän leimautuu isän silmissä ikiajoiksi rammaksi ja muuttuu jo lapsena lääkeriippuvaiseksi.

Pikkusisko sen sijaan on kuin syntynyt jäälle. Nelivuotiaana hän voittaa ensimmäiset kilpailunsa ja on lähes voittamaton aina murhayöhön asti. Häntä tarkkailee tunnettu pedofiili ja tietysti myös media, joka ei väsy koskaan palaamaan pikku tähden murhaan.

Kirja on samalla kertaa koukuttava ja raskas. Teksti on täynnä alaviitteitä, takaumia, Skylerin tajunnanvirtaa ja uustulkintoja. yli 700 sivua olisi pitkä aika odottaa ratkaisua tai edes sovitusta, jos Oates ei kirjoittaisi mestarillisesti.

Erityiskiitos suomentajalle Kaijamari Sivillille Bix Rampiken viljelemistä ”sivistyssanoista”, joiden hienovaraisten käännösten uskon tekevän kunniaa alkukielen moukkamaisille väännöksille.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani

Suom. Kaijamari Sivill

Otava 2012, 727 s.

Kirja-arvio on julkaistu 29.10.2012 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

 

Sota-ajan rakkaus melkein tuhoaa

Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean upseerin, Horstin, kanssa.

Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai romanttista sotaviihdettä.

Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä. Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi.

Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.

Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia sairaalatyöstä.

Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.

Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän takaisin sodan loputtua.

Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.

Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa, jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.

Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.

Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.

Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta. 

Ina Ruokolainen

Paula Havaste

Yhden toivon tie

Gummerus 2012, 446 s.

Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa. 

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.

Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.

Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat

Kaatopaikan jumala on armoton

Osattomien olympoksen tapahtumapaikka on vahva kannanotto. Epälukuinen miesjoukko asuu kaatopaikalla, jonne miehet ovat luoneet kotinsa ja turvapaikkansa.Ensimmäisten sivujen kohdalla mietin, haluaako kirjailija Yasmina Khadra kertoa niistä unohdetuista, jotka kehityksen takapihoilla yrittävät sinnitellä etsimällä myytävää kaatopaikkojen ankeudesta.

Tulkinta olisi mahdollinen edellisten kirjojen perusteella, sillä vaimonsa nimellä kirjoittava entinen Algerian armeijan upseeri on kuvannut mm. talibanien hirmuhallintoa romaanissaan Kabulin pääskyset. 

Mutta ei, sillä nyt eletään vapaiden miesten jumalvuorella, jossa soitetaan banjoa, kerrotaan tarinoita ja kasvatetaan koiranpentuja. Täysin vapaita tosin ovat vain äreät erakot; muut ovat pelon ja välittämisen sitein kiinni toisissaan.

Silmäpuoli musikantti Ach raivoaa Juniorille, joka välillä kyttää autoja tai katsoo kaupunkiin päin. Aallonmurtajan Pašša johtaa sotahullun, autistikaksosten, alkemistin ja harmaiden miesten jengiä karismalla ja kovalla äänellä. Silti hän lähes kuolee ikävästä, kun nuori rakastaja lähtee. 

Kuviota saapuu sotkemaan Ben Adam, lierosaarnaajan ja oikean messiaan välimuoto. Hänen kaunis puheensa ja puhdas ilmiasunsa muistuttavat Juniorille, että pelätyssä kaupungissa saattaisi odottaa oikea rakkaus. 

Tähän asti teos on vahvaa kerrontaa, minkä Lotta Toivasen suomennos hyvin välittää. Kaatopaikan miljöö haisee ja tuo mieleen uskomattomia kuvia, ristiriitaiset henkilöt valtasuhteineen tulevat iholle. 

Alan jo etsiä syvempiä merkityksiä kaatopaikalle ja sen erityisille asujille. Mietin, miksi siellä asuu vain yksi nainen. Onko teos puheenvuoro syrjäytyneiden miesten puolesta?

Sitten lässähtää. Ach avautuu menneisyydestään ja ajaa rakastamansa Juniorin kaupunkiin. Vuosien odottelun jälkeen Juniori palaa ja kertoo surullisesta retkestään. 

Enää en löydä tarinasta muuta kuin lohduttoman ajatuksen siitä, ettei kerran kaatopaikalle joutunut voi koskaan päästä sieltä pois. Ehkä se on kirjailijan tarkoitus.

Ina Ruokolainen

Yasmina Khadra: Osattomien olympos. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011,  185 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 19.9.2011. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Palautetaan kirjastoon

Kirjastoon lähtevät aivan kohta luetut, ajankohtaiset kirjat:

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Tartuin kirjaan, koska saksalainen kirjailija osallistui Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä. Sujuvasti kirjoitettu Suomi-ihastelu, jossa olin aistivinani pientä kieli poskessa -henkeä.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Jännärin muotoon puettu tarina siitä, miten intialainen kulttuuri edelleen ajaa surmaamaan ei-toivottuja tyttöjä. Kirjassa on muutama todella hienosti toteutettu väkivallan kuvaus tyyliin "kaikkea ei tarvitse sanoa", mutta juoni jännärijuoni tökkii, samoin osa henkilöistä. Ehkä nämä asiat korjautuvat jatko-osassa, joka kuulemma on jo Desain kustantajalla. Kirjoittamani Desain haastattelu löytyy täältä.

Annelies Verbeke: nuku! Belgialaisen nuoren naisen esikoinen on tehokas näyttö kyvystä kirjoittaa arjesta ja ihmissuhteista absurdin kautta. Myös AV alusti Messilässä.

Kaikki nämä kirjat löytyivät Lahden hyvästä kirjastosta aivan kirjailijakokouksen alla. Nyt lähden hakemaan Bengt Jangfeldtin teosta Axel Munthe: Tie Caprin huvilalle.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.

Hylky yhdistää kohtaloita

Helen Mosterin Hylky on niitä romaaneja, joka pistää lukijan odottamaan lisää. Ei niin, että toivoisin jatko-osaa, sillä tämä tarina on nyt tässä. Suomentajana ja toimittajana aiemmin tunnettu esikoiskirjailija on kuitenkin jo niin taitava, että odotan häneltä monta uutta sukellusta historiaan, taiteeseen – ja ehkä myös veden alle.

Tarina lähtee liikkeelle sukelluksesta. Lukijalle vielä tuntemattoman miehen eteen ilmestyy yllättäen hahmo ja sitten masto.

Kohta ollaankin vuoden 1792 Pietarissa, Katariina Suuren Talvipalatsissa, jossa vanheneva keisarinna valmistelee suurta tilausta. Rakkauselämäänsä ja valtaansa pönkittääkseen hän haluaa Meissenin posliinitehtaalta maailman kauneimman astiaston ja nuorelta wittenbergiläiseltä taiteilijalupaukselta upeita maalauksia. Tilaukseen kuuluu myös parhaita viinejä, kankaita, harvinaisia väriaineita ja muita ylellisyystarvikkeita.

Lastin kuljettajaksi valitaan alankomaalainen merikapteeni Willem Arnesen, joka on juuri jäänyt leskeksi lapsilaumansa kanssa. Heistä vanhin, Arne, ei isänsä pettymykseksi ole kiinnostunut merenkulusta nuoremman veljensä Pietin tavoin. Arne haluaa taiteilijaksi.

Nykysukeltajaksi paljastuu Anton Saksa, joka puolestaan on pettymys sekä entiselle vaimolleen että taideagenttina menestyneelle äidilleen. Meren alta löytyneestä hylystä tulee Antonille pakkomielle, jonka varjolla hän pääsee tutustumaan 1700-luvun lopun historiaan.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa välillä hyvin taitavasti, välillä hieman kömpelösti selittäen. Johtavaksi teemaksi nousevat perheen sisäiset ristiriidat.

Kiinnostavimmat hahmot ovat isä ja poika Arnesen, joista nuoren taiteilijalupauksen kohtalo koskettaa erityisesti. Arnella on aikansa tiukoissa raameissa sekä lahjakkuutta että näkemystä – ja kirjailijalla taitoa eläytyä niihin. Paljon ohuempi hahmo on Anton, teennäisempikin nykypäivän murheineen.

Moster kuvailee asiantuntevan oloisesti 1700-luvun hovitapoja, merenkulkua, posliinitehdasta ja kuvataidetta. Yhteen ne nivoo hylky, joka kovasti muistuttaa Suomen aluevesiltä löytynyttä Vrow Mariaa. Kaikki rönsyt eivät palvele tarinaa, mutta silti teksti pysyy kiinnostavana. Toivottavasti kirjailija valitsee jatkossakin yhtä mielenkiintoisia aiheita ja puhaltaa niihin vielä enemmän elämää.

Ina Ruokolainen

Helen Moster: Hylky. Avain 2011, 253 s.

Kirja-arvio on julkaistu 13.4.2011 Etelä-Suomen Sanomissa otsikolla Hylky yhdistää tapahtumia nykyajassa ja menneisyydessä.