Sota-ajan rakkaus melkein tuhoaa

Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean upseerin, Horstin, kanssa.

Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai romanttista sotaviihdettä.

Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä. Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi.

Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.

Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia sairaalatyöstä.

Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.

Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän takaisin sodan loputtua.

Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.

Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa, jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.

Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.

Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.

Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta. 

Ina Ruokolainen

Paula Havaste

Yhden toivon tie

Gummerus 2012, 446 s.

Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa. 

Maaginen ja tosi Pohjan akka

Kansi: Satu Ketola

Louhi dementiakodissa – nykyproosaa vai kansanrunoutta? Molempia, todesti ja verevästi. Seija Vilénin Pohjan akka on jälleen yksi vahva osoitus siitä, että Kalevalan kaltaisia ikiaikaisia tarinoita kannattaa tulkita uudestaan.

Aloitetaan kielestä. Vilén ei kirjoita kalevalamittaa, mutta kuolemaa lähestyvän ja asioita sekoittavan Louhen tajunnanvirta on silkkaa runoutta:

”Mihin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla ja sekoittaa käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen, mato maannut juuret. Puun lavassa kuoleman korppi.”

Hurjimmillaan Vilén keksii uusia sanoja ja ilmaisuja, arkisimmillaan suorasanainen kerronta vie eteenpäin arjen tapahtumia.

Ja sitten rakenteeseen. Kertomuksen kehys ovat Louhen ja hänen luonaan käyvän kirjailijan tapaamiset. Nykypäivän Lönnrot on kirjoittamista opiskeleva Pertti, joka tuskailee ilmaisunsa kanssa. Kurssilla häntä kehotetaan karsimaan koukeroita ja kirjoittamaan realistisesti suussa maistuvasta pullasta.

Dementiakodissa, rouva Pohjan huoneessa, olisi tarjolla realismia. Suljettu ovi, lääkkeet, valkojakut, syöttämiset ja vaipat.

Vaan ei kirjoittaja pääse helpolla, sillä Pohjolan Louhen ajatukset karkaavat koko ajan menneisyyteen niin kuin vanhoilla tahtovat.

Hän on milloin mahtava emäntä, milloin tyttö vasta astumassa avioon. Nämä muistin harharetket ovat joko tosia sukelluksia johonkin koettuun tai haavekuvia – kuka tietää.

Louhi kokee uudestaan Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen vierailut, kansalliseepoksesta tutut kosio- ja ryöstöretket. Hänellä on vastuullaan suuri tila poroineen, eikä hän halua kumartaa vieraasta kulttuurista tuleville vaan taistelee omastaan matriarkaalisella oikeudella.

Vilén ei pysähdy kuvaamaan Kalevalan miesten pelkäämää ja vihaamaa Pohjan akkaa, vaan antaa tämän olla myös nainen. Vanhus muistaa vielä laitossängyssäkin nuoren tytön lettinsä ja miehen kaipuunsa. Hän suree tytärtään, joka lähti Pohjolasta Kalevalan maille kuolemaan.

Sammon taonta on yksi Kalevalan mysteereistä, ja siihen kirjailija tarjoaa naisen näkökulman. Kun keski-iällä vielä äidiksi tullut nainen liekuttaa sylissään pientä poikaa, hän on saanut aarteensa.

Pitääkö sitten tuntea Kalevala, jotta voi lukea Pohjan akan? Ei, mutta toki näiden ihme tyyppien ominaisuudet ja seikkailut alkavat kiinnostaa, jos eivät kaikki ole muistissa.

Seija Vilénin Hare Krishna -menneisyyttään käsittelevä esikoisteos Mangopuun alla (2010) tavoitteli jo kerrontaa, jossa muistot ovat yhtä paljon hajuja, tuntoja ja värejä kuin sanojakin. Esikoista lukiessa en vielä päässyt mukaan imuun, ehkä siksi, että odotin jotain konkreettisempaa.

Pohjan akassa keinot ja sisältö ovat sopusoinnussa. Olisiko tässä meille nyt suomalainen maaginen realisti, jonka kertoma sukusaaga vain on sattunut saamaan inspiraationsa Kalevalasta?

Ina Ruokolainen

Seija Vilén

Pohjan Akka

Avain 2012, 236 s.

Arvio on aiemmin julkaistu Savon Sanomissa.

Loppuvuoden lukukokemukset

Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.

Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.

Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.

Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.

Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.

Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Suurmiesten historiasta syntyi verevä romaani

Kanadalainen Annabel Lyon ei antanut periksi, kun kustantaja epäili hänen ideaansa historiallisesta romaanista ilman naispäähenkilöä ja rakkaustarinaa. Onneksi, sillä filosofi Aristoteleen ja valloittajakuningas Aleksanteri Suuren hedelmällisen ristiriitaisesta suhteesta kertova Aleksanterin opettaja on löytänyt lukijoita jo parissakymmenessä maassa.

Teos kuvaa seitsemän vuoden periodia, jolloin Aristoteles opettaa nuorelle Aleksanterille luonnontieteitä, historiaa, etiikkaa ja muita tärkeinä pitämiään henkisiä arvoja. 

Vastassaan hänellä on aluksi 13-vuotias hemmoteltu kakara, myöhemmin jo nuori soturi, joka kärsii ilmiselvistä sotatraumoista mutta on myös älykäs ja taitava. Samaan aikaan Aleksanterin isä Filippos, Makedonian kuningas, käy jatkuvia sotia naapurikansoja vastaan.

Kuva: Philip Chin

Teos on maanläheinen, kiinnostava ja erittäin vetävästi kirjoitettu tarina ajanjaksosta 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Lyon on karistanut harteiltaan kaikki aiempien sukupolvien sievistelevät tai ihailevat kuvaukset filosofista ja valloittajakuninkaasta ja antaa hahmojensa haista, kuolla, naida ja kiroilla – kuten myös rakastaa, tehdä teatteria, opiskella ja elää perhe-elämää.

- Kuvaan sotilaiden yhteiskuntaa, jossa sanottiin asiat juuri niin kuin ne ovat. Mutta samalla haluan näyttää syyt, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa tietyllä lailla.

Lyon sai idean 2009 julkaistuun kirjaansa New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, kun hän etsi selitystä ja lohtua Aristoteleen teoksista. Sieltä löytyi mies, joka koko ikänsä taisteli etsiäkseen kultaista keskitietä ääripäiden välissä. Teoksen englanninkielinen nimi The Golden Mean viittaa juuri tähän.

- Aristoteles kirjoitti asioista, jotka ovat hyvin moderneja ja tosia: hyvästä elämästä ja kunnon kansalaisista, tavoista välttää äärimmäisyyksiä. Toisaalta hän kuvaa hyvin läheltä melankolian ja luovan temperamentin suhdetta puhumalla mustasta sapesta, joka tekee kuumana ihmisestä helposti suuttuvan, eroottisen, älykkään ja puheliaan ja kylmänä taas tylsän ja masentuneen. Nykyään puhumme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjailija olikin aluksi kiinnostuneempi filosofista, josta hän halusi tehdä pelottavan älykön sijasta elävän ihmisen. Sen hän ratkaisi kuvaamalla tämän perhe-elämää, seksiä, ruokailuja, vaimoa, lapsia ja orjia. 

Lyon osoittaakin hyvin, miten ristiriitaisessa maailmassa aikansa älykkö joutui elämään.

- Kirjoituksissaan Aristoteles on aikamoinen naistenvihaaja eikä esimerkiksi pitänyt naisten kouluttamista tärkeänä, mutta toisaalta testamentissaan hän haluaa huolehtia tyttärensä Pythiaan ja vihkimättömän toisen vaimonsa tulevaisuudesta. Pythias on seuraavan kirjani keskeinen henkilö, sillä miesten kirjan jälkeen haluan kirjoittaa naisista.

Seitsemän vuotta kestäneen kirjoitustyön aikana Lyon sai kaksi lasta ja käytti heitä Aristoteleen lasten malleina. Samaan aikaan hän seurasi maailman tapahtumia kuten uutisia Afganistanista palaavista kanadalaisista sotilaista.

- Aleksanteri kärsii väkivaltaisista kohtauksista, masennuksesta, alkoholismista ja painajaisista, aivan samoista asioista kuin nykypäivän sotilaat. Hän oli myös lapsisotilas ja tappoi jo 12-vuotiaana, mitä pidämme tänä päivänä traagisena asiana.

Lyonin kanadalainen kustantaja oli kirjoitustyön aikana huolissaan siitä, miten kirjailija onnistuu yhdistämään jo lapsena traumatisoituneen Aleksanterin myöhempään oppineeseen kuninkaaseen, joka luki Homerosta ja oli kiinnostunut myös valloittamiensa maiden historiasta. 

Siihen lukija saa vastauksen keskusteluista, joita Aristoteles ja Aleksanteri käyvät. 

Ina Ruokolainen

Haastattelu on julkaistu 30.10.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Tapasin kirjailija Annabel Lyonin lauantaina 29.10. Helsingin kirjamessuilla, joilla hän esiintyi tänään sunnuntaina. Etelä-Suomen Sanomien tuoreet ja kauniit henkilökuvat otti Anne Vatén, mutta niihin minulla ei valitettavasti ole käyttöoikeuksia.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Avain 2011, 310 s.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.

Kaikkea muuta kuin onnea

Aina välillä ihmettelen, miksei novelleja kirjoiteta, kustanneta ja lueta enemmän. Lyhytjänteisen nykylukijan luulisi kiittävän tiivistetyistä maailmoista, joissa ei ole yhtään jaarittelevaa sanaa tai turhaa käännettä. Mutta vain parhaimmillaan, kuten Nobel-kirjailijaksikin monta kertaa veikatun kanadalaisen Alice Munron teoksissa.

Hänen tekstejään lukiessa tajuaa, miten vaikea laji novellit ovat. Jännitteen on synnyttävä nopeasti ja kestettävä lukijan päässä pitkään, jotta ulkoisesti pieni kertomus ei jää muiden jalkoihin.

Nyt suomennetun Liian paljon onnea –kokoelman kertomukset käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän.

Todella karmeita ja pakahduttavia hetkiä, kuten avausnovellissa Ulottuvuuksia, jossa Doreen mies Lloyd on tappanut perheen kolme lasta. Tai ensin pieneltä tuntuvia, kuten Onka-loita novellin onnettomuus, jossa perheen poika Kent katkaisee jalkansa.

Kaikki hetket eivät edes valkene novellin päähenkilöille kuin joskus myöhemmin, kuten sellotaiteilija Joycelle novellissa Miten meidän tulisi elää. Hän tapaa vuosien päästä tytön, joka kirjailijana kuvaa entisen opettajansa, Joycen, petosta lasta kohtaan.

Kymmenestä novellista minulle jäi mieleen elämään noin puolet. Kuolemaan johtava perhetragedia on tietenkin jo tapahtumana iso, mutta tärkein tekijä on sittenkin Munron tapa kertoa.

Hänen hahmonsa ovat tarkkailijoita, jotka havainnoivat tarkasti ympäristöään esineitä, värejä ja hajuja myöten. Ihmisten kanssa he silti ajautuvat tilanteisiin, joita eivät osaa ennakoida.

On hyvin helppo samastua Wenlock Edgen opiskelijatyttöön, joka asuintoverinsa kautta tutustuu myös tämän vanhempaan rakastajaan. Kuinka hyytävästi Munro kuvaakaan häpeällisen päivällisen, jonka jälkeen kertoja ei pysty edes lukemaan runoutta enää samalla tavalla!

Suurin osa novelleista sijoittuu tuntemattomiin kyliin ja kaupunkeihin. Ihmiset niissä ovat sekä hyvin todellisen oloisia että jonkinlaisia arkkityyppejä. He joutuvat tilanteisiin ja tekevät asioita kuin kuka tahansa.

Niminovelli Liian paljon onnea on Munron kuvitelma venäläissyntyisen matemaatikon ja kirjailijan Sofja Kovalevskajan viimeisistä päivistä ennen kuolemaansa 1891. Jälkisanojen perusteella tarina on kirjailijalle tärkeä, mutta minusta se on aivan eri sarjaa muiden novellien kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennos on jälleen kerran täydellistä laatutyötä.

Ina Ruokolainen

Alice Munro: Liian paljon onnea. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2010, 366 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.11.2010 (ei verkossa). Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa.

Kerjääkö nainen aina raiskausta?

Yhdysvaltalainen kirjailija Joyce Carol Oates ei pelkää vaikeita aiheita. Suomeksi häneltä on saatu mm. esseitä nyrkkeilystä, Marilyn Monroen elämää kuvitteleva Blondi ja painajaismaisesta lapsuudesta alkava Haudankaivajan tytär.

Kosto: rakkaustarina on romaani joukkoraiskauksesta, epäoikeudenmukaisesta oikeusjutusta ja niitä seuraavasta kostosta. Aihe on rankka, toteutus yksityiskohtaisen realistinen ja silti kirkkaan runollinen. Onneksi, sillä muuten lukijan olisi vaikea hengittää.

Teena Maguiren joukkoraiskaus kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien läsnä ollessa todetaan heti romaanin ensiriveillä. Sen jälkeen Bethie alkaa käydä läpi muistikuviaan siitä, mitä tapahtui ja miten siltä ehkä olisi voinut välttyä.

Miksi äiti ei juuri sinä iltana suostunut jäämään juhlien jälkeen miesystävänsä luokse yöksi? Miksi hän halusi välttämättä kävellä ja vielä oikaista puiston kautta?

Kysymykset Teenan valinnoista eivät pyöri vain tyttären päässä vaan niistä tulee oikeusjutun pääteema. Nuori ja kaunis leski leimataan huonoksi naiseksi, joka on omalla pukeutumisellaan ja käytöksellään houkuttanut lauman nuoria miehiä seksiin kanssaan.

Mitään ei merkitse se, että humalainen ja huumeita vetänyt miesjoukko tunnetaan jo ennestään paikkakunnalla rettelöitsijöinä. Tai että Teena jää vain vaivoin henkiin. Itsehän kerjäsi.

Tarinan kolmas päähenkilö on nuori poliisi Dromoor, joka tulee ensimmäisenä raiskauspaikalle. Tahtomattaan hän kiintyy Teenaan ja Bethieen ja haluaa oikaista oikeusjutun vääryyden. Kosto on päällisin puolin helppo, sillä syrjäytyneet ja huumeiden pehmittämät luuserit eivät hekään osaa pitää puoliaan.

Kosto: rakkaustarina on piinaavan jännittävä lukukokemus, vaikka sen keskeiset tapahtumat voi lukea jo takakannen tekstistä. Lukija jää miettimään, mitä sen ihmisille tapahtuu myöhemmin.

Oates kuvaa tiukan uskottavasti yhtä hyvin lapsen hätää kuin naisen jauhautumista oikeusjutun ja yhteisön hampaissa. Poliisi Dromoorin hahmon kautta hän osoittaa, miksi on niin tärkeä pitää kiinni todellisista ihmisoikeuksista oikeussalidraamojen sijasta. Edes kunnon ihminen ei siedä mitä tahansa.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Kosto: rakkaustarina

Suom. Kaijamari Sivill. Otava 2010, 157 s.

Kirja-arvio on julkaistu 21.11. Keskisuomalaisessa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Savon Sanomissa.