Valokuvatorstai: Murtumia

Yhä edelleen suren, ettei tämäkään ovi murtumineen ole enää osa arkista ympäristöäni. Talon purkaminen oli yksi lähimenneisyyteni murtumista.

Valokuvatorstai etsii murtumia.

Hups vaan, sinä oli ennen talo...

No nyt on sitten uutta uljasta parkkitilaa ja ikävästi riisutun näköinen seinä siinä, missä ennen oli Lahden toiseksi viimeinen puutalo keskellä kaupunkia. (Pahoittelen kuvan epätarkkuutta, ottamistani kuvista tässä kuitenkin paras kokonaisnäkymä tämän hetken katumaisemasta Rauhankatu 17:n kohdalla.)

Ei kauan kauha korissut, kun repimään päästiin. Puu-Kotilan purku siis alkoi reilut viikko sitten ja ilmeisesti saatiin kutakuinkin päätökseen tänään.

Puu-Kotilan viime parkaisut

Nyt se sitten lähtee, Puu-Kotila Lahden katukuvasta. Tänään puolen päivän maissa purkumiesten kauha kirskui sisäpihan kuistin kimpussa jo näin tehokkaasti. (Katso video)

Kun seurasin ja kuvailin purkamista, ohikulkija ihasteli terveitä ja paksuja hirsiä. Kyllähän minä sen tiedän, ettei taloa olisi sen rungon huonon kunnon takia tarvinnut purkaa. Onneksi sentään näyttivät purkumiehet nostavan ovet ja ikkunat ehjinä pinoihin, ehkä niille on tarkoitus löytää joku käyttötarkoitus. Toivotaan, että myös hirret säästyvät murskaamiselta.



Seurailen tilannetta.

Katulasten keramiikkaa

Sarjassani ilmaisia kesäelämyksiä: Pietarin katulasten keramiikkaa Ateljee Asta Pulkkisen Vanhan kanttorilan kesänäyttelyssä Hollolan kirkonkylässä. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta toki mukaan kannattaa ottaa kukkaro vähintään kahdesta syystä. Lasten luomat pienet keramiikkaveistokset ovat sekä kauniita että edullisia, hinnat 15-40 euroa.


Ja rahallahan tuetaan taidetoiminnan jatkumista, mikä taas lisää lasten elämänlaatua ja jopa mahdollisuuksia selvitä elämässä eteenpäin.

Suosittelen myös Asta Pulkkisen omia naivistisia maalauksia ja hänen herkullista kahvilaansa. Näyttely on auki 17.8. asti joka päivä 11-17. Katulasten keramiikkaa on esillä 17.7. asti, sen jälkeen Sanna Lappalaisen eläinaiheisia applikaatioita eli "päälleommeltuja" tekstiilitöitä.

Vanhojen talojen merkitys

Eilinen ilta oli varsin tärkeä kahdelle Lahden vanhimmista rakennuksista. Vuorikadun koulun kohdalla kaupunginvaltuusto näissä nykyoloissa (joissa ainoa oikea käyttö tavallisena lasten kouluna lopetettiin viime syksynä) teki mielestäni sen paremman päätöksen eli päätti myydä rakennuksen Lahden kansanopistolle. Diakoniasäätiön tarjoushan oli korkeampi, mutta sisälsi ainakin minua närästävän option vuokrata osa rakennuksesta kristilliselle koululle - juuri kun koulu oli tyhjennetty normaaleista peruskoululaisista. Kansanopiston hoteissa kaupunkilaisetkin todennäköisesti vielä pääsevät nauttimaan hienosta rakennuksesta opiskelu- ja harrasteryhmissä.

Paljon surullisempi päätös syntyi Asunto-osakeyhtiö Kotilassa, jonka toinen ylimääräinen yhtiökokous siunasi Puu-Kotilan purkamisen yksimielisesti. Sikäli yksimielisesti, että taloyhtiön osakkaana en ole enää ollut mukana kahdessa viimeisessä yhtiökokouksessa tekemässä päätöksiä - vastustuksesta ei enää olisi ollut mitään hyötyä, joten päätin säästää itseäni henkisesti. Tiedänhän minä realiteetit siitä, miten "kallista" talon korjaaminen olisi ollut. Takana on kuitenkin paljon isompi raha-asia eli ajatus siitä, että tontti saadaan myytyä rakennusliikkeelle ja sillä rahalla rahoitettua mm. juuri aloitettua putkiremottia.

Vuorikadun koulu ja Puu-Kotila ovat muuten lähes identtisen ikäisiä. Vuorikadun rakennusvuosi 1902 on tiedossa varmasti, Puu-Kotilan ajoitus taas on epävarma, mutta ennen kivistä Kotilaa (1910-1911) se joka tapauksessa seissyt. Ja miten hienosti kivinen talo on silloin lähes sata vuotta sitten osattu nivoa hieman vanhempaan sisareensa... Sitä tuskin yksikään nykypäivän arkkitehti tai rakennusliike hallitsee. Ja tämän jälkeen Lahden vanhassa keskustassa on sitten jäljellä vain yksi puutalo.

Valokuvatorstai: Rappion estetiikka

Olen edelleen sitä mieltä, että vanha puurakennus Lahden keskustassa on kaunis. Purkamisesta on jo päätetty. Kuva viime lokakuulta.

Valokuvatorstai etsii rappion estetiikkaa.

Valokuvatorstai: Historia

Puu-Kotila on toinen Lahden keskustassa säilyneistä puutaloista, mutta kohta senkin päivät ovat luetut. Hävettää kuulua viereisen kivitalon eli Kotilan omistajiin, jotka ovat päättäneet huonoon kuntoon päästetyn puutalon purkamisesta. Vuosien taistelu taloyhtiön oppositiossa kuitenkin uuvutti niin pahasti, että päätimme jättää 1911 valmistuneen, Wivi Lönnin suunnitteleman, arvotalon ja pistää asuntomme myyntiin.

Puutalon ikä ei ole ihan yhtä hyvin selvillä, mutta sen arvellaan olevan muutaman vuoden vanhempi, jostain vuosilta 1903-1906.Puutalossa on asuntojen ohella ollut pieniä kauppaliikkeitä, jotka varmasti olivat 1905 perustetun kaupungin parhailla paikoilla. Minun historiaani puutalo kuului jo 1960-luvulla, kun yksi koulukaverini asui siinä. Olisin suonut, että puutalolle löytyisi käyttö, joka herättäisi henkiin edes osan sen historiasta.

Valokuvatorstai etsii tällä viikolla historian tulkintoja.

Päivitys: Lahdessa ovat menossa historiapäivät. Pääteemat ovat Suomen sota, 1918 tapahtumat ja Mika Waltari. Tänään, lauantaina ja viimeisenä luentopäivänä, on tarjolla mm. herkkua Waltarin kirjallisuuden ja sen historiallisten taustojen ystäville. Sinne!

Laatupalkinto kouluvainaalle

Tänään on julkistettu vuoden laatukoulut kieltenopetuksessa (European Label). Yksi kolmesta suomalaisesta on Vuorikadun peruskoulu, jonka lopettamisesta kirjoittelin pariinkiin otteeseen keväällä. Opetushallituksen tiedotteessa palkinto on myönnetty Vuorikadun/Harjun koululle - jatkaja siis saa kiitosta edeltäjänsä hommista. Onneksi nykyisen koulun rehtori totuudenmukaisesti myös antaa (ESS-uutinen ja äänitiedosto) krediitin sinne, minne se kuuluu. Harvassa koulussa nimittäin jaksetaan vuodesta toiseen vastustaa ylikansallista mössötrendiä, joka ei hirveästi innosta lapsia ja heidän perheitään valitsemaan jotain muuta kuin englantia kolmannella luokalla. Toivotaan, että jatkaja siinä onnistuu taas ensi kevättalven aikana ja saa ryhmät täyteen - venäjä ja saksa eivät ole helppoja markkinoitavia mutta äärimmäisen tarpeellisia eurooppalaisia ja maailmankieliä.

Vaan olisiko sittenkin Lahden kaupungin päättäjien kannattanut vähän ajatella, mitä kaupunki todella hyötyy monesti laatukouluksi aiemminkin rankatun keskustan opinahjonsa lakkauttamisesta ja lasten hajottamisesta eri puolille? Eikö viime aikoina ole taas osoitettu, että suvaitsevalla ilmapiirillä varustetut, oikean kokoiset ja viihtyisät koulut olisivat kullanarvoisia kasvuympäristöjä lapsille ja nuorille, joista kaikilla ei aina muuten mene ihan hyvin? Etenkin, kun koululla oli oma profiili, jossa kansainvälisyys oli vahvasti läsnä. Nythän yli 100-vuotias arvorakennus on myynnissä, pohjahinta 700 000. Tuolla rahalla ei taatusti ole vaikea löytää ostajaehdokkaita, joiden taustavaikuttimet voivat olla jotain ihan muuta kuin yleishyödyllisiä. Mutta kaupunkihan tässä on valinnan tehnyt, eivät mahdolliset ostajat.

Edit: Kannattaa lukea, mitä arvostettu ja kokenut opettaja sekä lasten puolesta taistelija Tarmo Virtanen kirjoitti jo eilen Vuorikadusta blogissaan Lahen uutisia.

Valokuvatorstai: Portaat

Ylhäällä odottaa Piazzale Michelangiolo komeine näkymineen Firenzen yli. Kuva otettu viime huhtikuussa.

Valokuvatorstain haaste on portaat.

Valokuvatorstai: Arki

Olen viime päivinä kuvannut sisältä asuntoa, joka on ollut kotimme yli 23 vuotta ja menossa kohta myyntiin. Nämä eivät siis ole myyntikuvia, vaan muistoja myöhempiä aikoja varten...

Eteisen arkea ovat sotku, naulakossa roikkuvat pyöräilylippikset ja -kypärät, koiranhihnat vasemmalla korissa ja (tyhjät) kakkapussit keskellä, oikealla läjä käsineitä ja muuta lämmikettä. Ja lipaston päällä on tietenkin myös aina epämääräinen valikoima avaimia, postia, heijastimia jne.

Valokuvatorstai etsii arkea.

Valokuvatorstai: Kursiivinen melankolia

Minulle käynnit isovanhempieni kotiseuduilla itärajan takana eivät aiheuta suurta surua tai menetyksen tunteita, korkeintaan "kursiivista melankoliaa".

Ylhäällä Koiviston kirkon ovi syksyllä 2006, alhaalla Viipurin taidemuseon ja -koulun kaarikäytävä keväällä 2007. Kirkko on nykyään jonkinlaisena kokoontumistilana, jossa on päädyssä pieni museo. Taidemuseossa toimii ainakin jotain lasten taidetoimintaan viittaavaa.

Koiviston kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck, Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennukset sisältävän kompleksin Viipurin kaupunginarkkitehti Uno Ullberg.

Valokuvatorstain tämän viikon haaste toteaa: "On 0lemassa kursiivinen melankolia".

Valokuvatorstai: kivet

Jatkan klassikkosarjaa: kuvat 1300-luvun kivilattioista on otettu Certosa del Galluzzossa, Firenzessä sijaitsevassa munkkiluostarissa. Reiät lattiassa parantavat kappelin akustiikkaa.

Valokuvatorstain teemana on tällä viikolla kivet.

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

Valokuvatorstai: Kone

Viime kesänä elämämme häiriintyi vain ajoittain naapuritalon remontista, josta oheinen, vähän idyllinenkin, kuva. Tänä keväänä keskustan talomme on lähes saarroksissa paljon isompien työmaiden keskellä, ja meteli ja tärinä ovat sen mukaisia. Kaikkein eniten pelottaa ensi vuodelle suunniteltu putkiremontti (välttämätön) sekä joidenkin talomme asukkaiden into myydä rahasyistä osa tontistamme rakennusliikkeelle (vastustan ehtottomasti) uuden kerrostalon rakentamista varten. Kaiken lisäksi kaupunkikin vielä suunnittelee vastapäiselle torille parkkiluolaa! Siinä oltaisiinkin vedettömässä talossa uudisrakennuskuoppien reunalla. Huh!

Valokuvatorstain kone-aihe inspiroi tähän pohdintaan.

Valokuvatorstai: tyhjä

Kulttuuri- ja turistikaupunki Firenzestä on lähes mahdoton löytää yhtään tyhjää paikkaa mihinkään aikaan vuorokaudesta.

Certosa di Galluzzossa eli Firenzen lähellä sijaitsevassa kartusiaaniluostarissa on kuitenkin toinen aika ja tunnelma. Upeiden taideaarteiden ja pitkän luostariperinteen vaalijoina jatkaa vain kymmenkunta vanhaa munkkia, jotka päästävät ajoittain myös turisteja katsomaan tilojaan ja ostamaan liköörejään, korttejaan ja öljyjään.


Loggian perältä aukeava ovi johtaa yhteen tyhjään munkinkammioon, jollaisessa on asustellut vieraana myös Le Corbusier, yksi funktionalistisen arkkitehtuurin keskeisistä suunnittelijoista. Hän kuulemma ihastui käytännöllisiin eli funktionalistisiin luostarin huonekaluihin ja otti niistä ideoita.

Pilvet Vuorikadun yllä

Kävimme pitkäperjantain kävelyllämme katsomassa, miltä lakkautustuomion saanut Vuorikadun koulu näytti pihan puolelta vapaapäivänä. Yhtä majesteettiselta kuin viimeiset 105 vuotta, mutta mustat pilvet kieltämättä vahvistivat surulliset tunnelmamme.

Sivistymätön koulupäätös

Lahden sivistyslautakunta on nyt sitten päättänyt lopettaa kaupungin vanhimman koulun, 105-vuotiaan Vuorikadun koulun. Päätös on sivistymättömyydessään ennenkuulumaton ja todennäköisesti säästöjen tavoittelussa ihan turha. Lasten ja opettajien siirtäminen naapuriin Harjun kouluun merkitsee joka tapauksessa remonttia.

Aivan ydinkeskustassa sijaitseva talo on opettajineen on kouluttanut uskomattoman määrän kulttuuri-ihmisiä, päättäjiä ja ihan tavallisia kunnon kaupunkilaisia. Se on toiminut äänestyspaikkana ja väliaikaisena sotilassairaalana. Komea kivikoulu rakennettiin pieneen kauppalaan, jossa perustamista ajaneen J. K. Paasikiven ohella oli muitakin sen aikaisia visionäärejä. He näkivät lasten sivistykseen panostaessaan paljon kauemmaksi kuin yksikään näistä nykyisistä päättäjistä.

Uusrenessanssirakennus oli aikansa ympäristössä suuri ja juhlallinen kivilinna, nykyään alle kahdensadan oppilaan kouluna juuri sopivan kokoinen peruskoulun 3.-6.-luokkalaisille lapsille, joita koulu on viime vuosina kasvattanut. Koulussa ovat toimineet mm. maahanmuuttajaluokka sekä saksan ja venäjän kielen luokat, joiden oppilaiden on ollut helppo kulkea keskustan kouluun mistä päin kaupunkia tahansa. Juuri venäjän kielen opetus 3. luokalta lähtien on pysynyt kaupungissa hengissä Vuorikadun omistautuneiden opettajien ja heidän naapurimaahan luomiensa kontaktien ansiosta. Pahaa pelkään, että koulujen yhdistämisten ansiosta kohta ei Lahdessa enää saada venäjän luokkia aikaiseksi. Hyvät opettajat ehkä kaupungissa pysyvät, mutta hieno yhteisö hajoaa.

Kovin journalistisesti en osaa tähän juttuun suhtautua, sillä omat jo aikuiset lapseni ovat käyneet turvallista ja inspiroivaa koulua. He saivat hyvän pohjan saksan kielelle ja hyvin yhteisölliselle ja aktiiviselle ajattelutavalle, johon myös perheet saivat ottaa osaa. Vielä abi- ja ylioppilasluokilta vanhat monet vuorikatulaiset ovat käyneet tervehtimässä entisiä opettajiaan ja nuorempia koululaisia. Ja sittenkin Vuorikatu on ollut kaukana mistään elitismistä; se on ollut hyvä, tavallinen koulu.

Eniten inhottaa tässä monta vuotta jatkuneessa lakkautusfarssissa se, miten hienoa taloa on oltu jakamassa muille hallintokunnille ja ulkopuolisille vuokraajille tai ostajille jo etukäteen. Se on rakennettu kouluksi ja toimisi parhaiten juuri siinä käytössä. Mutta kukapa välittää siitä, millaisessa ympäristössä lapset viettävät vuosikausia elämästään. Ja samaan aikaan, kun kaupungissa löytyy hometta ja muita terveyshaittoja ties mistä koulurakennuksista, ollaan luopumassa talosta, joka on pehmeästi peruskorjattuna ihan kelpo kunnossa.

Häpeäisitte!

Loviisa sai median liikkeelle

Liisantalo Loviisassa
Originally uploaded by InaRuo.

Kuten jo Pro Mustarouskussa eilen kerroin, lauantaipäivämme kului Loviisan Wanhassa wara parempi -tapahtumassa eli Loviisan valtakunnallisilla perinne -ja korjausrakentamisen päivillä, jotka jatkuivat vielä tänään.

En osaa eilispäivän perusteella arvioida kävijämääriä tai taloudellista tulosta, mutta talkoovoimin rakennettu tapahtuma sai totisesti median liikkeelle. Lähes jokaisessa messukohteessa eli useimmissa yksityiskodeissa oli esillä jokin sisustamiseen tai rakentamiseen erikoistunut aikakauslehti tai sanomalehden teemasivu, joka käsitteli ko. kotia. Silmiin osuivat ainakin Avotakka, Meidän talo, Koti ja Keittiö, Helsingin Sanomat, Eeva...

Pittoreskit puutalot mielenkiintoisine asukkaineen ja sisustuksineen ovat toki haluttua sisältöä mihin tahansa sisustusjulkaisuun, sen verran minäkin omasta kokemuksesta satunnaisena sisustusjuttujen kirjoittajana tiedän. Mutta ihailla pitää järjestäjiä, jotka ovat olleet ajoissa liikkeellä ja saaneet Loviisa-mainoksensa myytyä niin moneen lehteen, jonka aikataulut tähtäävät kuukausia eteenpäin. Vai olisivatko kollegat vain osanneet haistaa hyvät jutunaiheet aivan itse?

Aika hyvin siis viikonlopun kestäneeltä talkootapahtumalta, jonka budjetti on varmaankin tuhannesosan murto-osa verrattuna vuosi toisensa jälkeen toistuviin Asuntomessuihin. Niiden kohdalla alkaa jo ihmetyttää, miksi ihmeessä joka ikisen naistenlehdenkin pitää olla liikkeellä oman messutalonsa ja sisustajansa kanssa. Alkaa suoraan sanottuna tympiä sen verran, etten viitsi ostaa ko. teemanumeroita ollenkaan.