Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Moni karjalaisia sukujuuria kantava suuntaa tänäkin vuonna kesäretkelle joko itärajan taakse tai entisen kotikunnan kesäjuhliin. Muistelu maistuu jo nuoremmillekin sukupolville.

Hyvän esimerkin tarjoaa kirjailija Anna Kortelaisen kokoama Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta, joka syventää Etelä-Karjalan museon ja taidemuseon näyttelykokonaisuutta. 

Ensi tammikuulle asti auki olevaa näyttelyä en ole nähnyt, mutta artikkelikokoelma toimii ilmankin, omana teoksenaan. 

Kokoelman kirjoittajat ovat pääosin taitavia sanankäyttäjiä kuten kirjailijat Eeva Kilpi ja Laila Hirvisaari ja tutkijat Teemu Keskisarja, Heikki Ylikangas ja Hannu Takala. Osa hyvienkin kirjoittajien artikkeleista olisi silti kaivannut tiukempaa käsittelyä, jotta ilmiöt ja ihmiset pääsisivät oikeuksiinsa.

Kohteiksi on valittu riittävän erilaisia ja kiinnostavia ihmisiä, joiden vaiheet antavat käsityksen elämästä rajan pinnassa 1900-luvun alussa. Osa heistä oli aikansa ja alueensa julkisuuden henkilöitä. Vielä tärkeämpiä ovat hyvät tositarinat, kertovat ne sitten taiteilijan lapsenlikasta, nunnasta tai salakuljettajasta.

Huimaa on lukea viipurilaisesta kauppaneuvoksesta Harry Wahlista, jolle arvoviuluista ja puun jalostamisesta niiden raaka-aineeksi tuli kaiken ylittävä intohimo. Eläkkeellä oleva toimittaja Martti Backman osaa tiivistää reiluun kymmeneen sivuun uskomattomat käänteet miehen elämästä ja tämän Stradivarius-kokoelman kohtalosta.

Elämyksiä tarjoavat myös Kortelaisen kirjoittamat muotokuvat taiteilija Hugo Simbergin perheen pikkupiiasta Hilma Ylä-Outisesta tai kangaskauppias Milla Grönroosista (os. von Sweygberg). Nuorena kuollut Hilma on jäänyt elämään Niemenlautan huvilalla otetuissa Simbergin valokuvissa, ”Veiperin” kangasliikkeen sitkeä omistaja harjoitti Viipurissa ja muillakin Karjalan paikkakunnilla vuosikymmeniä menestyvää liiketoimintaa.

Mieleen jäävät myös Kortelaisen tekstit kahdesta vuoden 1918 sodan merkitsemästä taiteilijasta, joista punaisten puolella taistellut kuvataiteilija Wäinö Kunnas selvisi vain hyvällä onnella ja suhteilla teloitukselta. Viipuriin töihin muuttanut pohjalainen säveltäjä Toivo Kuula sen sijaan pääsi hengestään viinanhuuruisissa jääkärien voitonjuhlissa.

Viipurissa syntyneen Hirvisaaren ja Hiitolan evakon Kilven kirjeet toisilleen eroavat muista teksteistä intiimin jutustelevalla tyylillään. Uskon, että moni kirjailijoiden ihailija olisi toivonut vielä enemmän Kilven tekstin tyyppistä pohdintaa muistista ja muistoista: ”Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin.”

Miten karjalaisuus välittyy teoksesta muuten kuin sen kautta, että Karjalankannas on menetetty ja isovanhempien talonpaikat metsittyneet? 

Raja on aina läsnä: on kauppaa, salakuljetusta, kulttuurien, kielten ja uskontojen kohtaamisia ja itänaapurin uhkaa. Ja vastapainona sitä ihan tavallista elämää, jonka keskellä ei osata aavistaa tulevaa menetystä.

Ina Ruokolainen

Anna Kortelainen (toim.)

Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Gummerus 2015, 283 s.

Arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa 8.7.2015

 

Suksi on designesine

Kilpasuksia voi muotoilultaan verrata F1-autoihin, joiden testialue ovat arvokisat ja varikko huoltoalue. Ominaisuudet, muoto ja ulkoasu tähtäävät käyttäjä- kokemukseen, jonka ansiosta hiihtäjä pärjää hiukan paremmin kuin muut kilpailijat.

Lahden hiihtomuseon Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely ja -kirja lähestyvät suksimuotoilua muotoilupääkaupunkivuoden hengessä monelta kannalta. Kiinnostavimpia ovat teollisen muotoilun osuudet, joissa avataan nykysuksen kehitystä. 

Formulavertauksen takana on muotoilun kehitysjohtaja Riikka Salokannel, jonka menneisyyteen kuuluvat vuodet Suomen ensimmäisenä naisampumahiihtäjänä. 

1980-luvulla hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja pääsi opiskelutovereiden suunnittelemien luisteluhiihtosuksien prototyypin testaajaksi. Liian lyhyt suksipari ei täyttäisi FIS:in vaatimuksia eikä muutenkaan kelpaisi nykyhiihtäjälle, mutta on toki hieno näyttelyesine.

– Muoto on liiankin kapea ja virtaviivainen, grafiikka taas hyvin staattista, Salokannel nauraa.

Näyttelyyn ja kirjaan haastatellulla graafikko Antti Peltosella on myös vankka käytännön kosketus suksimuotoiluun. Peltosen suksisuvun kolmannen polven edustaja on suunnitellut tehtaan suksien grafiikat 2000-luvun alusta asti. Kilpa- ja harrastesukset huokuvat aivan eri maailmaa.

– Kilpasuksissa haetaan äärimmäistä vauhdikkuutta ja räväkkyyttä. Tallihiihtäjille grafiikoilla ei juuri ole merkitystä, mutta Peltoselle ne ovat ilmainen mainospaikka, kun hiihtäjä on suksien kanssa palkintopallilla.

Korkeatasoisen suksidesignin edustajana kirjaan on haastateltu myös teollista muotoilijaa Hannu Kähöstä, joka samalla muistelee edesmenneen työtoverinsa Pasi Järvisen uraauurtavaa työtä Peltoselle ja Excelille suunnitelleessa Creadesignissa.

Näyttely ja kirja käyvät läpi tärkeimmät nykymuotoisen suksen vaiheet 1800-luvun lopun puusuksesta uusimpiin materiaaleihin. Esillä on myös Ylösen suksitehdas esimerkkinä yhä puuhun uskovasta valmistajasta.

Antti Peltosen taittama kirja näyttää hyvältä, mutta selästä aukeava liimasidos ei ole kunniaksi muotoilupääkaupunkivuoden julkaisulle. Hiihtomuseon tutkijoiden kiinnostavien tekstien kielikin olisi monin paikoin kaivannut viilausta.

Ina Ruokolainen

Suomen suksi - suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely avoinna Lahden hiihtomuseossa vuoden 2013 loppuun asti. Näyttelykirja 19 euroa.

Teksti on aiemmin julkaistu Hiihto-lehdessä 4/2012.

Ruokatarinoita

Laitan mielelläni ruokaa ja sillä varjolla ainakin vilkaisen lehtien ruokaohjeet ja kausiteemat läpi. Aina välillä iskee innostus lukea ruokakirjoja, joissa on muutakin asiaa kuin reseptejä. Talven ja kevään aikana olen tutustunut kolmeen ruokakirjaan.

Donna Leon - Roberta Pianaro: Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. En ole jaksanut lukea kuin pari Donna Leonin huippusuosituista rikosromaaneista, mutta tästä kirjasta pidin silti. Huomasin nimittäin, että itse asiassa ruokakuvaukset ovat melkein parasta aika kaavamaisen juonen seassa. Ja tässähän on mukana myös aito venetsialainen ruoka-ammattilainen eli signora Pianaro. Venetsialainen keittiö ei ehkä ole helpoimmasta päästä italialaisen ruoan joukossa, mutta se ei minua haitannut. En edes kuvittele koskaan ostavani kokonaista mustekalaa ja valuttavani sen sisältä mustetta pastan sekaan. Silti huomasin lukevani juuri nuo kaikkein vieraimmat reseptit erityisen tarkkaan, jotta osaan edes tilata (tai ehdottomasti välttää) tiettyjä ruokia, jos joskus vielä pääsen Venetsiaan. Ja pitää päästä; sen verran ihania kala- ja äyriäisruokamuistoja sieltä on.

Heli Kuusipalo: Dolce patata ja muuta ihanaa kasviksista. Perusteellinen ja elämyksellinenkin teos siitä, miten ruokaa voi laittaa täysin kasviksista. Kirjan resepteissä ei käytetä mitään eläinperäistä, joten esimerkiksi maitotuotteiden ja kananmunan korvaajat kerrotaan myös perusteellisesti. Teoksen taustalla on vahva ideologia suojella ympäristöä ja eläinkuntaa. Sen verran vahva sekaravinnon perinne on, että kovin monessa reseptissä kuitenkin käytetään kasvisjuustoja, mikä tuntuu minusta hieman keinotekoiselta. Reseptikokeiluja en ole ehtinyt tehdä, mutta toisaalta vastaan tuli paljon myös aivan tuttuja ruokia, esimerkiksi tämän hetken sesonkivillivihanneksesta nokkosesta.

Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta en ihan pääse sisään sen olemukseen. Toisaalla ovat pienet tarinat Vilénin Intian vuosista ja katkelmat intialaistaustaisilta kirjailijoilta, toisaalla ruokaohjeet. Aineksissa ei ole vikaa, mutta jotenkin ne eivät saakaan minua haistelemaan intialaista maustesekoitusta ja etsimään vaihtoehtokaupoista muita raaka-aineita. Vika voi olla siinäkin, että kirja (kuten edellinenkin) on minulla lainassa kirjastosta. En oikein osaa paneutua. Reseptit kuitenkin vaikuttavat perusteellisilta ja siinä mielessä helposti omaksuttavilta, joten ehkä vielä yritän ehtiä kokeilla jotain niistä. Tässäkin kirjassa on paljon ruokia kasvissyöjille.

Ruuhkaa lukulistalla

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjata ylös lukemani kirjat on osoittautunut mahdottomaksi. Kun työ- ja yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon samaan aikaan, ei jaksa tiivistää edes niitä muutamia lauseita, joista ehkä olisi iloa jollekulle muullekin lukijalle. Mainitaan nyt kuitenkin muutama lukukokemus, joita olen jo päässyt jakamaan muiden kanssa.

Imbi Paju (oik.) Ina Ruokolaisen haastateltavana. Kuva: Jyrki Soine

Imbi Paju: Suomenlahden sisaret - kun katsoo toisen tuskaa. Vaikuttava ja raskas teos monessa mielessä. Jatkoa Pajun Viron miehitysaikaa ja muistamista käsitelleelle Torjutut muistot -teokselle sekä tämän aihepiiristä tekemille elokuville. Suomenlahden sisarissa keskiössä ovat suomalaiset lotat ja Viron sisarjärjestön, Naiskodinturvan, jäsenet sekä heidän keskinäiset suhteensa ennen toista maailmansotaa. Pahuuden ja sorron kuvaukset ovat välillä lähes kestämätöntä luettavaa, mutta suosittelen teosta ehdottomasti kaikille, joita kiinnostavat muistamisen teemat. Pääsin keskustelemaan teoksesta kirjailijan kanssa 18.2. Lahden kirjamessuilla erittäin innostuneesti kuuntelevan yleisön edessä.

Henning Mankell: Panokset. Ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos 1970-luvulta on ihan muuta kuin rikoskirjallisuutta, erittäin yhteiskunnallinen kuvaus räjähdysonnettomuudessa vammautuneen miehen pitkästä elämästä ruotsalaisen sosiaalivaltion rakentajana. Kirkas, tärkeä, uskomattoman valmis esikoiskirja.  En väheksy Mankellin muuta tuotantoa, mutta rikosromaanit eivät ole minua varten.  Lukupiiri sai taas kerran minut lukemaan jotain muuta kuin mihin muuten olisin tarttunut, hienoa!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Toivoisinpa, että mahdollisimman moni lehtiään hengiltä kuristava mediapomo lukisi tämän tutkimukseen ja havaintoihin perustuvan pamflettimaisen tietoteoksen ja myös uskoisi sen keskeisen sanoman. Levikkilukujen laskua ei saada pysäytettyä sillä, että hommaa tehdään entistä pinnallisemmin ja vähemmällä väellä, vaan jokaisen maakuntalehdenkin olisi syytä etsiä itselleen erikoisalue, johon panostaa - on se sitten tutkivaa journalismia tai erittäin hyvää yhteistyötä lukevan yleisön kanssa, netissä, paperilehdessä tai lukulaitteessa. Vaan uskovatko mediarutiineihinsa jumiutuneet pikauutiskoneistot moisia neuvoja? Epäilen.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän. Tämä klassikko oli jäänyt minulta aiemmin väliin, nyt luin sen seuraavaa lukupiiritapaamistamme varten. Käsittelyssä vasta ensi kuussa, pitänee palata siihen vielä uudestaan. Hurja tarina Afrikkaa riistävästä norsunluukauppias Kurtzista ei ole vanhentunut 110 vuodessa.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Amerikkalaisen neurotieteilijän kertomuskokoelma esittää 40 kuvitelmaa kuolemasta ja etenkin sen jälkeisestä ns. elämästä. Luin kirjaa parin juna- ja bussimatkan aikana, ja siihen se sopi loistavasti. Yllättävät, joskus lohdulliset ja toisinaan masentavat ajatukset tuntemattomasta tuonpuoleisesta saivat minut monta kertaa havahtumaan ja hekottelemaan sitä, miten olemmekaan jumiutuneet johonkin yhteen malliin pohtiessamme isoja asioita. Kovin isoja muistijälkiä havainnot ja oivallukset eivät kuitenkaan jättäneet.

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Niitä muita luettuja

Keväällä päätin, että kirjaisin ylös kaikki lukemani kirjat. Luulen ja pelkään taas unohtaneeni useita, mutta tässä joitain niistä teoksista, jotka eivät muista syistä ole esiintyneet tässä blogissa:

Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan. Suomentanut Raimo Seppälä. Kirjayhtymä 1968. Sain Grönlantia käsittelevän matkakirjan lahjaksi ystävältäni ennen syksyn opintomatkaani. Yllättävän moni ennakkoluulo ja jokunen faktakin on vielä voimissaan. Yksi nappimääritelmä ei ole muuttunut yli 40 vuodessa mihinkään: "...silmiemme edessä 'Euroopan säätehdas'. Täällä 'tehdään' tänään huomispäivän sää." Tosin tähänkin voisi huomauttaa, että nykyisin puhumme globaalista ilmastosta, emme vain eurooppalaisten säästä.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta. Alkuperäisteos julkaistu 2004 (Otava); pokkariversion tietoja en pääse enää tarkistamaan, sillä jätin matkalukemiseksi ostetun kirjan hotelliin. Fantasianuorisokirja on ihan kelpo esikoisteos sarjassaan.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tämänkin kirjan ostin mukaan pokkariversiona ja jätin sen ystäväni kotiin, joten tarkemmat tiedot eivät ole enää tallessa. Olen iloinen, että lopultakin luin edes yhden Gabaldonin supersuosituista historiallisista romaaneista, joita ystäväni Anuirmeli on toki useita kertoja suositellut. En ole ihan tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää, mutta ihailen kirjailijan (ja suomentajan) suurta tietomäärää ja kykyä kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kulttuureissa. Ja olihan se mukava hotellihuoneen yksinäisyydessä hetkittäin heittäytyä myös romanttisiin juonenkäänteisiin. Saattaisi tehdä hyvää joskus kotonakin...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena-kustannus. Sopivasti annostellut filosofiset pohdinnat avaavat välillä uusia ovia Muumilaaksossa, toisinaan taas jäävät hieman raapaisuiksi. Matkani loppui ennen takakantta, joten otin kirjan takaisin kotiin ja aion vielä lukea loppuun jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2011. Lohdullista, että Hustvedt on palannut täysveriseksi romaanikirjailijaksi epäonnistuneen Vapisevan naisen jälkeen. Laatutyötä mutta kuitenkin väliteos, jonka luin parissa illassa.

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. Lukupiirikirja, josta keskustelemme ensi keskiviikkona, joten viisainta olisi olla vielä sanomatta mitään. Sanonpa kuitenkin: jos omat lapsuuden erokokemukset ovat näin hurjia, ymmärrän. Mutta sittenkin vähän raivostuttaa, että ilmiselvästi sairas paha äitipuoli on vain sitä ja siksi jollain lailla epäuskottava. Ihailen kuitenkin kykyä kirjoittaa sekä lapsen että isoäidin näkökulmista.