Linnuille ja D.F. Wallacen muistolle

Yhdysvaltalainen kirjailija Jonathan Franzen löi läpi Suomessa lopullisesti tiiliskiviromaanillaan Vapaus, jonka Siltala julkaisi 2011. Viime vuonna ilmestyi Epämukavuusalue, jonka tarinat käsittelivät pääosin kirjailijan nuoruutta.

Nyt on saatu suomeksi Yksin ja kaukana, jonka kirjoitukset ovat pääosin viime vuosilta ja käsittelevät aikuisen Franzenin mielenkiinnon kohteita.

Yksi teoksen kantavista teemoista on linnut, joiden perässä kirjailija on matkustanut Välimeren maihin tutkimaan kiellettyä pikkulintujen metsästystä, Kiinaan etsimään harvoja säilyneitä luontosaarekkeita ja Tyynenmeren saarelle, jonne Robinson Crusoen esikuvan uskotaan haaksirikkoutuneen. Suomentaja Raimo Salmista voi vain ihailla yksityiskohtiin menevän luontosanaston kääntämisestä!

Esseissä on tietenkin kysymys paljon enemmästä kuin lintutarinoista. Lintuharrastuksen ja kirjoittamisen suhdettaan Franzen kuvaa teoksen ensimmäisessä kirjoituksessa Ei tuska tapa: ”-, olin luopunut lehtityöstä muutaman varhaisen kokeilun jälkeen, koska faktojen maailma ei kiehtonut minua sillä tavoin kuin fiktion maailma. Mutta kun lintumaailmasta saamani kokemus oli opettanut minut pikemminkin käymään päin tuskaani, kiukkuani ja toivottomuuttani kuin pakenemaan juuri niitä, otin hoitaakseni uudenlaisen journalistisen tehtävän. Kulloinkin inhoamistani asioista tuli juuri niitä, joista halusin kirjoittaa.”

Franzenin inhoamiin asioihin kuuluvat luonnon tuhoajien ohella sosiaalinen media ja ihmisten riippuvuus teknologiasta. Hän ilakoi herkullisesti PR-koneistolla jutussaan New Yorkin osavaltion haastattelu. 

Lintujen ohella kirjailija kirjoittaa lämmöllä kirjallisuudesta, osin ehkä myös viran puolesta. Osa teoksista kuuluu anglosaksiseen historiaan ja menee ainakin minulta ohi, mutta mukana on myös paljon suomalaisille tuttuja teoksia. Nauravassa poliisissa kirjailija kertoo, miten hän löysi Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkarit.

Nimiessee Yksin ja kaukana alkaa kuvauksella Alejandro Selkirkin saaren maantieteellisestä sijainnista ja vaikeasta matkasta sinne. Markkinointikiertueen väsyttämä kirjailija päättää lähteä matkaan mukanaan tuliterät retkivarusteet ja Daniel Defoen klassikko Robinson Crusoe, jota pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä romaanina. 

Muutaman sivun jälkeen – kuin ohimennen – hän paljastaa matkan tärkeän vaikuttimen, halun toipua kollegansa ja ystävänsä David Foster Wallacen itsemurhasta. Käydessään keskustelua milloin Crusoen, milloin ystävänsä kanssa, Franzen yrittää valloittaa mahdottoman vuorenhuipun nähdäkseen huippuharvinaisen lintulajin ja ripotellakseen Wallacen tuhkaa saarelle. 

Retken olosuhteet vaihtuvat hengenvaarasta masentavaan sateeseen ja kirjailijan tunnetilat surusta vihaan ja kyllästymiseen.

Monesti muutenkin Franzen viittaa Wallaceen, jonka viime vuonna suomennettu esseekirja Hauskaa, mutta ei koskaan enää on luonteva keskustelukumppani myös lukijalle. Franzen ei häviä ilmiöiden kuvaajana maanisen tarkalle Wallacelle, mutta tyylilaji vaikuttaa lähes kliiniseltä edesmenneen kollegan henkeäsalpaavien syväsukellusten rinnalla. 

Journalistina voin vain ihailla molempien tapaa kertoa todellisuudesta kaunokirjallisin keinoin.

Ina Ruokolainen

Jonathan Franzen

Yksin ja kaukana

Suom. Raimo Salminen

Siltala 2013, 338 s.

 

Kritiikki on julkaistu 20.5.2013 Etelä-Suomen Sanomissa.  

Kriitiikko kyllästyi mediatalojen riistoon

Tunnettu kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti eilen blogimerkinnän, jossa hän perustelee maakuntalehtien - ennen kaikkea Alma Aluemedian - kanssa tekemiensä avustajasopimusten purkamista. Kirjoitus on niin hyvin jäsennelty, ettei minun kannata sitä ruveta tässä referoimaan. Lukekaa itse. Kaksi pääsyytä ovat kuitenkin lehtitalojen riistosopimukset ja niiden tyyli jakaa samaa sisältöä aina uusiin ja uusiin julkaisuihin, mikä väistämättä kaventaa moniäänisyyttä.

Kantokorpi on sen verran nimekäs taiteen tuntija, kriitikko ja kirjoittaja, että hänen ratkaisunsa on noteerattu myös Ylellä.

Kun olen jakanut tätä uutista ja aiempia ajatuksiani mediatalojen sopimuksista, moni lukija on pitänyt saman sisällön jakamista monessa paikasta suorastaan huijauksena. Mutta moniko ns. tavallinen lukija antaa palautetta mediataloihin? Jos ainoa palaute on lopettaa tilaus, se tuntuu vain vahvistavan mediatalojen halua pienentää toimituksellisia resursseja tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Hei haloo, te sivistyneet ihmiset, joilla vielä on halua välittää journalismista ja varaa tukea sitä ostamalla ja tilaamalla lehtiä ja muita mediatuotteita: mitä jos antaisitte palautetta, kun ette ole tyytyväisiä. Moni meistä riistetystä freelancereista on yrittänyt, mutta kukaan ei meitä kuuntele. Mehän olemme pienine palkkioinemme asianosaisia, monen mielestä myös pelkästään epäonnistuneita yrittäjiä.

Odotan mielenkiinnolla, tarttuuko muu media Kantokorven ratkaisuun. Verovaroilla rahoitettu Ylehän on kaupallisten mediatalojen mielestä eri puolella kuin ne, joten sen uutisointiin ei ole välttämättä pakko tarttua. Ja onhan se ikävää, jos kritiikki osuukin omaan toimintaan.

Hidasta lukemista

Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.

Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.

Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.

Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.

Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.

Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.

Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.  

Twitter-journalismi brändää, kerää ja tutkii

Uutisia sukupolvelle, joka ei omista kynää. Uutisvirtaa Japanin maanjäristyksestä ja Utøyan massamurhasta ennen kuin yhtään virallista tietoa oli saatavissa. Automaattista digitaalista sisältöä, josta lähes käsin koskematta saa muokattua informatiivista ja analyyttistä journalismia.

Journalistit menevät Facebookiin ja Twitteriin joko vapaaehtoisesti tai karvaasti myöhässä, kun joku muu on ehtinyt löytää uutisen ennen heitä. Mitä saamme Twitteristä? Norjan yleisradioyhtiö NRK keräsi muutaman avainsanan avulla yli 250 000 tuhatta twiittiä, jotka koskivat Oslon ja Utøyan saarella 22.7. tapahtuneita terroritekoja.

"Graafisesta esityksestä tuli kaleidoskooppi siitä, miten tapahtumat etenivät ja miten ihmiset niistä ilmoittivat", Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö sanoo.

Signedamj on brändi

Kolmikymppinen toimituspäällikkö Signe Damgaard Jepsen on tanskalaisen Århus Stiftstidenden kasvot nuoriin lukijoihin päin. Hän pitää lehden sivulla kommentoivaa blogia, mutta kätevin työkalu on Twitter. Signedamj-nimellä hän twiittaa päivittäin useita kertoja, sekä yksityishenkilönä että journalistina. Profiilien sekoittaminen ei kuulemma aiheuta ongelmia.

"Twiittaan tärkeistä uutisista ja siitä miten ne syntyvät. Moni kuitenkin seuraa minua, koska kommentoin myös yksityishenkilönä muiden lähettämiä sisältöä ja käyn keskustelua ajankohtaisista asioista. Tämä on modernia brändäämistä."

Twitterin virrasta Damgaard Jepsen löytää ideoita ja lähteitä, joskus uutisiakin. Uutistyössä lehti ei kuitenkaan nojaa vain siihen, mitä yksittäiset journalistit tai heille vinkkaavat lukijat verkosta löytävät. Apuna käytetään digitaalista sisältöä kerääviä ohjelmia.

"Uutisia voi tehdä automaattisesti, käsin koskematta. Keruu täytyy kuitenkin valmistella hyvin, jotta tiedetään, mitä halutaan. Siihen tarvitaan edelleen journalistia", hän toteaa.


Tee ainakin nämä

Jos ja kun journalisti päätyy käyttämään sosiaalista mediaa ammatillisesti, hänen kannattaa tehdä vähintään nämä (neuvot kerätty Damgaard Jepsenin ja Rasmussenin esityksistä):

• päättää ajoissa, missä roolissa verkossa esiintyy - julkinen vai yksityinen vai jotain siltä väliltä. Tehdä valinta selväksi myös lukijoille.
  
• mainostaa "journalistisia tekojaan" eli tärkeimpiä uutisia, kolumneja ja pakinoita Twitterissä ja Facebook-sivuillaan
• seurata mielenkiintoisia ihmisiä ja sivustoja
  
• opetella kunkin sosiaalisen median oma tapa hakea ja käsitellä sisältöjä
• lähettää eteenpäin muiden tuottamaa sisältöä ja rakentaa samalla verkostoja
• liittyä ryhmiin ja verkostoihin ja jakaa sille mielenkiintoista sisältöä vastalahjaksi saamastaan informaatiosta
  
• ladata ohjelmia, jotka auttavat käsittelemään haettua sisältöä
• pitää mielessä journalistin eettiset ohjeet, kun aikoo käyttää sosiaalisen median tarjoamaa sisältöä mediassa
• harjoitella, harjoitella ja harjoitella

Osallistun pohjoismaiseen journalistien täydennyskoulutukseen Tanskan Århusissa. Edellä esittämäni kohdat olen kerännyt 31.8. ja 2.9. järjestetyiltä luennoilta ja työpajoista.