Hykerryttävää taidetta

Hieman hämmentyneen ylpeänä voin kertoa, että nyt olen päässyt kulttuuriharrastuksissani myös järjestämään taidenäyttelyä. Katsojien onneksi vain taustajoukoissa, sillä Hykerrys-näyttelyn tekijät ovat kaikki kuvataiteen ammattilaisia, jotka suostuivat lähtemään mukaan Hilkka Silvekosken säätiön kutsunäyttelyyn Lahden Sibeliustalolle.

Terhi Kaakinen (kuvassa ylh.), Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä saivat aikaan Puusenpän saliin mielestäni hienon kokonaisuuden, jossa on tarjolla hyviä esimerkkejä nykypäivän maalauksista, videotaiteesta, veistoksista ja installaatioista.

Noin kolmikymppiset tekijät eivät turhaan nimenneet syksyllä edessä olevaa näyttelyä Hykerrykseksi, sillä tekemisestä loistaa taidon näkemyksen lisäksi ilo ja huumori. Avajaisissa myös lapset löysivät taiteesta paljon katsottavaa, koettavaa ja kommentoitavaa, mikä on ehdottomasti hyvä juttu kesänäyttelylle.

Iloinen olen siitäkin, että edustamani säätiön nimikkotaiteilija Hilkka Silvekoski (1913-1972) pääsee uudella tavalla esille Sini Myllärin koostaman videoteoksen kautta. Silvekosken grafiikka on sekä teknisesti osaavaa että aiheidensa puolesta ikuista. Naiset, lapset ja luonto ovat pääosassa monessa teoksessa. 1950- ja 1960-lukujen kuvakieli tuntuu jälleen hyvin raikkaalta ja tätäkin aikaa puhuttelevalta (alin kuva). Näyttelyssä on myös muutama alkuperäinen piirros ja grafiikan vedos.

Näyttelyyn pääsee maksutta 29.7. asti arkisin klo 10-16. Suosittelen tutustumaan myös samassa talossa esillä olevaan Fennia Prize -muotoilunäyttelyyn, joka tuo esiin teollisen muotoilun viime vuosien parhaat tuotteet, suunnittelijat ja valmistajat.

Kirjailijat Messilän hengessä

Mukkulan kirjailijakokous on nyt sitten Messilän kokous - toki virallisesti edelleen Lahden kansainvälinen kirjailijakokous. Kaikki kunnia legendaarisille vuosille Mukkulan tammien alla, mutta onneksi organisaatiolla oli rohkeus muuttaa paikkaa ennen parin viikon takaista Mukkulan kartanohotellin konkurssia. Ja kuten kuvasta näkyy, aika historiallisesti upeissa maisemissa ollaan nytkin.

"Suuri yleisö" (joka ei koskaan ole ollut kovin suuri) ei vielä tänään paikalle löytänyt, mutta se ei kirjailijoiden keskustelua haitannut. Itse asiassa kuulin muutaman niin hienon ajatuksen tänään, että jo nyt kokouksen voi sanoa onnistuneen. Kuten toinen puheenjohtaja Jarmo Papinniemi summasi, teemasta Toisin sanoen päästiin jo aamupäivän ensimmäisen istunnon aikana niinkin perimmäisiin asioihin kuin lapsiin ja lapsuuteen. Philippe Claudel puhui lapsuuden lukukokemuksistaan (äiti luki lapsi sylissään), Riina Katajavuori kertoi Kerttu ja Hannu -runoistaan perinteisen sadun toisin tulkintana ja Christian Futscher ylisti lasten tapaa tehdä hedelmällisiä virheitä.

Iltapäivällä nautin erityisesti kuunnellessani kanadalaiseen George Elliot Clarken ryöppyävää alustusta kulttuurien sekoittumisesta ja kielen asemasta siinä hullunmyllyssä. Hänen omat juurensa ovat Afrikassa - tosin kahdeksan sukupolven takana - ihonväri musta, asuinpaikka Nowa Scotia ja nimi hyvin brittiläinen. Monesta kulttuurista, kielestä ja maanosasta vauhtia ottanut alustus herätti kohtalaisen vilkasta keskustelua amerikkalaisen kulttuurin ja englannin kielen dominanssista, mikä on tosiasia mutta ei välttämättä pelkästään "pahojen" amerikkalaisten eli USA:n kansalaisten vika. Clarke kun muistutti, että kolonialismia ja pyrkimyksiä siihen on ollut pitkään ja hallitsijat ovat vaihtuneet muinaisista roomalaisista espanjalaisiin ja portugalilaisiin.

Alustusten pitäisi ilmestyä kokouksen sivulle, mutta ainakaan tätä kirjoittaessa niitä ei sieltä vielä löydy. Clarken tapauksessa ylös kirjatusta pohjapaperista ei ole edes paljon iloa, sillä suurimman osan puheesta hän näytti inspiroivan paikalla. Keskustelut jäävät tietenkin myös kokematta, jos ei itse pääse paikalle. Siksi yritän huomennakin osallistua ainakin aamupäivän osuuteen, vaikka se viekin osan työpäivästä. Onneksi upean Riivaus-kirjan tekijä A.S. Byatt esiintyy aamupäivällä, sillä harmikseni Jayne Anne Phillipsin alustus osuus iltapäivään, jolloin minulla on ajat sitten sovittu työ muualla.

Huomenna aamupäivällä alustava Petri Tamminen pääsi hommiin jo tänään, sillä hänen hommakseen annettiin symbolisen tammen istuttaminen Messilän pihaan. Kyse oli tietenkin kielellisestä leikistä, sopivasta sukunimestä. Tapahtumaan sisältyy myös tulevaisuuden uskoa, sillä kirjojen, kirjallisuuden ja kirjailijakokouksen pitäisi kestää hengissä vähintään kolme-neljäkymmentä vuotta sopivan tammenvarjon kasvattamiseksi.

Tekijänoikeudet ja fulavtal

Eilen saatiin odotettu välipäätös Markkinaoikeudesta, joka siis kielsi Sanoma Newsiä tarjoamasta kaikki taloudelliset tekijänoikeudet vievää sopimustaan freelancereille. Hommaa tehostetaan 200 000 euron uhkasakolla, joka on kymmenesosa Journalistiliiton vaatimasta. Pieni pettymys ainakin itselleni oli se, ettei markkinaoikeus jo tässä vaiheessa pitänyt epäreiluina myös sopimuksen vastuu- ja maksuaikapykäliä. Erävoitto tämä silti on, kenenkään ei ole pakko allekirjoittaa annettuun takarajaan eli ensi maanantaihin 15.6. mennessä.

Olen kirjoittanut asiasta aiemmin Sanomatalon mielenosoituksen jälkeen sekä vappuna ja viitannut Sanoman vaatimuksiin myös aiemmin joissakin tekijänoikeus-tägillä varustetuissa merkinnöissä.

Freelancejournalistien ruotsalaisen järjestön Frilans Riksin jäsenen Malin Aveniuksen raportti pohjoismaisesta seminaarista Ruotsin Journalisten-lehdessä nosti sekin esiin ennen kaikkea seminaarissa käsitellyt tekijänoikeuskamppailut. Pidän erityisesti ruotsalaisten määritelmästä Sanoman tarjoamalle sopimukselle: fulavtal. Ruma, vastenmielinen, karkea, törkeä ja inhottava sopimushan se, kuten sanakirja antaa mahdollisuudet suomentaa.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

Kirja-arvio: Saarnaajan kilpajuoksu unohduksen kanssa

Torgny Lingrenin romaani Akvaviitti alkaa kuvauksella samannimisen mausteviinan ostosta. Ostaja, Ivar, kiinnittää huomiota naiseen, jolla on herätysliikkeen nuttura. Sen jälkeen viina vilahtaa teoksessa vain muutaman kerran, sitäkin tärkeämmissä rooleissa.

Viina ja nuttura ovat jäljelle jääneitä yksityiskohtia siitä maailmasta, johon entinen herätysliikkeen pastori Olof Helmersson matkustaa korkeassa 82 vuoden iässä, lähes viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Hänellä on uusi missio, palava halu kertoa ihmisille, ettei Jumalaa oikeasti olekaan.

Paha kyllä, rukoushuone on palanut, saarnatuoli uusiokäytössä mehiläispesänä ja useimmat käännytetytkin jo kuolleita. Seurakunnan edesmenneen johtajan talossa asuvat nyt Ivar ja Asta, joiden luota Olof alkaa tehdä retkiä entisen seurakuntansa pariin kokoontaitettavalla polkupyörällä.

Hän vaaruu ja hoippuu kulkupelillään, kuten Liisa Ryömän erinomainen suomennos kuvailee. Välillä hän äityy käyttämään vanhoja saarnaajan taitojaan tavatessaan vanhoja pelastettuja ja niitä, jotka tuntevat vain hänen maineensa.

”Juuri sinä toit hampaiden harjauksen näille seuduille”, tietää paikallistoimittaja, joka on paljon kiinnostuneempi Kaarle Viidennentoista oletetusta vierailusta seudulle yli sata vuotta aiemmin. Kaarle puolestaan toi seudulle soiden ojituksen, samppanjaa ja akvaviittia ja jätti tarinoiden mukaan lauman lapsia jälkeensä.

Lindgren kuljettaa saarnaajaansa Västerbottenin jäyhän ja omalaatuisen kansan parissa. Sokea Gideon ja ite-taiteilija Torvald tunnistavat Olofin, vaikka komeasta varresta ja pitkistä hiuksista ei ole enää jälkiä. Toiset ovat kuulleet haitarista ja uskomattomista puhujanlahjoista.

Olof kuitenkin huomaa, että harva on altis enää uudelle käännytykselle. Kansa on tottunut ottamaan vastaan Kaarlen ja hänen kaltaisiaan saarnaajia ja elämään samalla omaa elämäänsä.

Edes vääjäämätöntä tappoa saarnaaja ei onnistu estämään, sillä me-hengen ja ulkopuolisuuden voimat törmäävät liian voimakkaasti.

Lopullisen nöyrtymisen paikka Olofilla koettaa kahden naisen, kuolemaa tekevän Gerdan ja entisen seurakuntansa voimanaisen Maritan kanssa. Todellisen uskon ja toisaalta luopuruuden sävyt on harvoin kerrottu näin mehukkaasti unohtamatta asian maallisia puolia.

Torgny Lindgreniä pidetään yhtenä ruotsalaisen kirjallisuuden omaperäisimmistä kirjailijoista. Hänet on palkittu mm. Ruotsin arvostetuimmalla August-kirjallisuuspalkinnolla ja valittu Ruotsin Akatemiaan.

Västerbottenissa syntyneenä Lindgren taatusti tuntee kansansa, jonka tosista ja liioitelluista ominaispiirteistä hän luo aivan oman maailmansa. Aiemmin häneltä on suomennettu samoihin maisemiin sijoittuvat Kimalaisen mettä, Pylssy ja Dorén Raamattu.

Siinä maailmassa puhutaan suuria sanoja ja tehdään pieniä tekoja ymmärtävän huumorin säestyksellä. Ja jos elämä onnistuu joskus yllättämään merkittävillä asioilla kuten kuolemalla, sekin asettuu oikealla asenteella sopiviin mittasuhteisiin.

Kuten jo mainitsin, Liisa Ryömän suomennosta on nautinnollista lukea. Lukijan ei tarvitse tuntea herätysliikkeiden puheenparsia aistiakseen, miten etevästi kieli voi pitää omansa sisällä ja muut ulkona.

Ina Ruokolainen

Torgny Lindgren: Akvaviitti. 229 s. Tammi, 2009.

Kirja-arvio on julkaistu 17.5.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

"Emme allekirjoita!"

Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.

Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.

Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.

Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!

Valokuvatorstai: Naamiaiset

Valokuvatorstai etsii tällä viikolla kuvia aiheesta Naamiaiset.

Vastaukseni haasteeseen on aika ilmeinen, mutta esitellään nyt kuitenkin sukumme hämähäkkimiehet. Veljekset olivat viime jouluna hyvin tohkeissaan uusista puvuistaan asentoja myöten. Ilmeisen uskottavia myös, sillä ainakin yksi pienistä serkuista pelästyi.

Oman perheemme viime joulun naamioleikki löytyy Pro Mustarouskusta, jonne raportoin sen tuoreeltaan.