Kirja-arvio: Pienkirjailija kirjoittaa kuten elää

Tänä vuonna olen lukenut kolme kirjaa, joissa suomalainen mieskirjailija kirjoittaa lukijan edessä aukeavaa kirjaa. Kerron tämän siksi, että Kalle Veirron Vilttiketjumies alkaa tiukasta vertailuasetelmasta kirjallisilla markkinoilla.

Päähenkilö, kirjailija Kalle Virtanen, on tuskastunut asemaansa, jota kuvaa hänen oma terminsä: pienkirjailija. Urheiluaiheisiin ja nuortenkirjoihin keskittyneen tekstintekijän saldo on jo 16 teosta, mutta suuri kuuluisuus tv-esiintymisineen ja Finlandia-ehdokkuuksineen puuttuu. Lukijoitakin saisi olla enemmän.

”Eikä yksikään kirjani ole myynyt enää edes tuhatta. Niitä ovat lukeneet pääsiassa alle 15-vuotiaat kirjastokortin haltijat.”

Kantakapakassa, kiekkovuoron jälkeen, pelikaverit keksivät ratkaisuksi markkinoinnin eli kunnon rummutuksen. Yhteisvoimin päätetään, että todellinen julkkis Jone Nikula saa seuraavilla Helsingin kirjamessuilla kunnian haastatella Virtasta päälavalla hänen läpimurtoromaanistaan ja ajankuvastaan Räntämaa.

Romaani on toki vielä kesken, mutta Virtanen uskoo projektiinsa täysillä. Hän on jäänyt virkavapaalle opettajan työstään, kirjoittaa kurinalaisesti liuskatavoitteensa täyteen lähes päivittäin ja odottaa takuuvarmoja apurahoja.

Elämä uravaimon Tarjamaijan ja neljän lapsen kanssakin on hyvin organisoitua, kunnes vaimo lähtee työmatkalle Moskovaan. Omat paineensa luo unelma salibandyn SM-karsinnoista. Pienkirjailija huomaa pian pyörittävänsä systeemiä, jossa tarvittaisiin bestselleristin tuloja ja Finlandia-palkintorumbassa karaistunutta psyykeä.

Kalle Virtanen ei ole Kalle Veirto, mutta kirjailija tuntee aiheensa riittävän hyvin. Hän kertoo, että haaveilun ja kaverillisen ryypiskelyn ohella kirjailijan on hyvä istahtaa koneen ääreen riittävän usein.

Kirjailijan pitää myös suoltaa hakemuksia mitä ihmeellisimpiin suuntiin ja kestää vastauskuorten pettymykset. Lisäksi hän tietää, että markkinointi on kustannusalalla syksyn puheenaihe numero yksi ja suostuu siksi kaikenkarvaisiin kirjamessuvirityksiin.

Pienkirjailijan paini osaamisen, jaksamisen, kehittymisen ja maineenkaipuun välillä voisi olla haudanvakava aihe. Veirto käsittelee sen virtasmaisella huumorilla, omia häpeänpaikkojaan salaamatta. Kun Räntämaa sulaa, Virtanen on sentään kirjoittanut nuortenkirjan ja maailman ensimmäisen taiteilijasählyromaanin.

Erityisen paljon pidän kirjailija Virtasen perhenäkemyksestä. Vaimon kanssa on työehtosopimus ja lapset hoidetaan, jopa kodin siivous kolmen vartin standardin mukaan. Myös sählyporukan muilla jäsenillä perhe ja arki ovat arvossa.

Näillä avuilla kirjailija Veirron Vilttiketjumies pärjää vähintään kelvollisesti tämän ja viime vuoden kirjallisessa seurassa, jossa Petri Tammisen kirjailija esiintyy Mitä onni on -teoksessa ja Kari Hotakaisen alan ammattilainen Ihmisen osassa. Vaikka se Hotakainen nyt onkin taas Finlandia-ehdokkaana.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Vilttiketjumies. 166 s. Karisto, 2009.

Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa

Kirja-arvio: Tarkkailua kaikilla aisteilla

”Lily oli tarkkaillut miestä kolme viikkoa.” Jo ensimmäinen virke kertoo, mikä on oleellista Siri Hustvedtin kolmannessa suomennetussa teoksessa Lumous: tarkkailu, katsominen ja monin tavoin näkeminen.

Yhdeksäntoistavuotias Lily Dahl on jäänyt amerikkalaisen pikkukaupungin kuppilaan tienaamaan rahaa yliopisto-opintoja varten. Kun Lilyn vanhemmat ovat lähteneet hoitamaan Kaliforniaan isän terveyttä, tilalle ovat astuneet baarin henkilökunta ja asiakkaat, poikaystävän virkaa hoiteleva poliisi Hank, näytelmäkerho ja naapuriasunnon iäkäs Mabel.

Kuppilassa kaunis Lily saa tottua monenlaisiin katseisiin. Useimmat sen yksinäisistä miehistä omat omituisine piirteineen harmittomia, mutta lapsuudenystävän Martinin tuijotus muuttuu piinalliseksi. Myös kylän juorukellot seuraavat nuoren naisen tekemisiä.

Tietoisena tarkkailusta Lily ottaa riskin ja viettelee vastapäisen hotellin ikkunasta näkyvän miehen. Hän on kolmikymppinen taidemaalari Edward Shapiro, joka tuo mukanaan New Yorkin, taiteen ja seikkailun.

Mies osoittautuu elävänä yhtä kiihottavaksi kuin ikkunakuvansa: lihan ja hengen yhdistelmäksi, jonka taide ja ajatukset innostavat Lilyä. Hän myös tuntuu arvostavan Lilyn näytelmäharrastusta, joka seurustelun ohessa muuttuu yhä vakavammaksi oman äänen etsinnäksi.

Ed maalaa kaupunkilaisten muotokuvia, joissa on mukana myös tarinaosuus, sarjakuva heidän tärkeistä elämänvaiheistaan. Yllättäen Ed näkee ja tuntee malleistaan paljon enemmän kuin kukaan paikallinen. Hän ottaa selvää myös Mabelin tarinasta, mikä ei ole Lilyltä onnistunut.

Lily etsii ulospääsyä sivustakatsojan ja kohteen roolistaan tekemällä matkoja ränsistyneille tiloille lapsuudenkotinsa lähistöllä. Näkemisen ohella hän haistaa töryn, tuntee kivun naarmuissaan, kuulee ja aavistaa hiiviskelijän. Kaikki aistit ovat käytössä ja välittävät lähes surrealistisen tunnelman, joka huipentuu traagiseen käänteeseen kahvilassa.

Jo 1996 kirjoitettu alkuteos on huomattavasti tiiviimpi kuin aiemmin suomennetut, mutta myöhemmin kirjoitetut Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia. Pintatasoltaan Lumous on jännityskertomuksen sisään naamioitu kasvutarina, jollaisia amerikkalaisiin pikkukaupunkeihin on sijoitettu tuhansia.

Kuitenkin Hustvedt on teosta kirjoittaessaan ollut jo hyvin taitava ja kulttuuriperinteen tunteva kirjailija. Lähes hirviömäiset kaupunkilaiset, tunkkainen hotellin aula ja kaupungin laidalta löytyvä luola voisivat yhtä hyvin olla symbolisia unikuvia kuin Lily Dahlin todella kohtaamia ilmiöitä. Jokaisella meistä on painajaisunemme ja maahan kaivetut luurankomme.

Erityisen vahva Hustvedt on jälleen kerran kuvatessaan taiteen voimaa. Ed löytää oman tyylinsä kuunnellessaan ihmisten tarinoita ja maalatessaan niitä oopperamusiikin pauhussa. Lily kysyy ensimmäisissä näytelmäharjoituksissa, mikä hänen oma äänensä on. Tapahtumien jälkeen hän tietää, että se löytyy.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Lumous. Suomentanut Kristiina Rikman. 263 s. Otava 2009.

Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

Tarinan iloisenhaikeat peijaiset

Lisäys (15.11.) alla olevaan tekstiin: Kirjakauppa Tarinan lopettajaiset olivat juuri niin iloiset ja täynnä kulttuuriohjelmaa kuin saattoi toivoa.

Pystykuvassa Lahden kaupunki- kulttuuriseuran palkitsemat henkilöt, jotka siis saivat tunnustuksen kirjallisuuden edistämisestä kaupungissa: (vas.) Anja Kuhalampi, Lasse Kantola, Alli Kantola ja Tuulikki Norrlin sekä poissaolevana Tuija Kakko.

(Alkuperäinen teksti 14.11.:) Kohta on aika lähteä sanomaan hyvästit kahden viime vuoden kantapaikalleni, Kirjakauppa Tarinalle. Ei auttanut, vaikka taustalla oli hienoa kulttuuritahtoa ja aika läheltä katsottuna myös hurjan paljon työtä. Pelkillä kirjojen myynnillä - ketjujen ulkopuolella - ei ilmeisesti todellakaan voi harrastaa kannattavaa liiketoimintaa. Tänään ovet sulkeutuvat kello 15 loppuunmyynnin jälkeen.

Mutta tuhannet kiitokset Tuulikki Norrlinille, jonka kaupassa ja järjestämissä tilaisuuksissa on ollut monta kertaa niin mukavaa, ettei kotiin olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ja siitä, että on tullut tartuttua moneen sellaiseen kirjaan, johon ei ilman suositteluja ja selailuja olisi tutustunut.

Ja vielä onnittelu siitä, että kauppias on yksi Lahden kaupunkikulttuuriseuran tämän vuoden palkittavista, jotka saavat tunnustuksen edistettyään tasokasta keskustelua kirjallisuudesta sekä yhteisöllistä luovaa henkeä Lahdessa.

Kirja-arvio: Valeikkunasta näkee toisin

Leena Krohnin Valeikkuna alkaa tarkalla kuvauksella kerrostalon makuuhuoneeseen rakennetusta kelluntatankista ja sen yläpuolelle maalatusta taidokkaasta valeikkunasta. Tekniset ja taiteelliset yksityiskohdat ovat uskottavia.

Kuvailija, kirjan päähenkilö, on entinen filosofian opiskelija, joka on tullut riippuvaiseksi kellumisesta ja aikoo myös hyötyä olotilastaan.

Hän perustaa tankkinsa äärelle vastaanoton mainostamalla ”kelluva filosofi vastaa edullisesti sekä pinnallisiin että perimmäisiin kysymyksiin.”

Alle seitsemässä sivussa lukija on jäänyt koukkuun tarinaan, jota ei oikeastaan vielä ole. Lukijan ajatukset sen sijaan ovat jo hurjassa myllerryksessä samalla kun hän näkee valeikkunan läpi loistavat kuvat.

Ehkä samassa tahdissa kuin filosofin, joka kertoo luopuneensa suorittamisesta ja saaneensa tilalle tankissa kirkastuvia ajatuksia. Onko miehestä kuitenkaan neuvojaksi, kun tankin laidalla alkaa käydä asiakkaita ja muita pistäytyjiä?

Filosofin ajatukset lähtevät keskusteluissa lentoon, mutta avun ja viisauden kysyjät saavat lähteä entistä enemmän ymmällään, ärtyneinä ja hämmentyneinä. Kun tilanne käy hankalaksi, kelluja nukahtaa.

Altaan reunalla tyylikäs myyntiedustaja tarjoaa kuvastoa, jonka tuhansissa ja tuhansissa kuvissa esiintyvät filosofin geenikartan mahdollistamat lapset. Hänen ainoa oikea tyttärensä itkee tuskaisena osaansa Ihmistarhan osana, täynnä implantteja ja sensoreita, jotka tallentavat hänen jokaisen askeleensa maailmassa.

Luku luvulta filosofi joutuu vastakkain sellaisten ilmiöiden kanssa, jotka muistuttavat kovasti lukijaa ympäröivää todellisuutta. Lopulta myös pelätyn Harppi-liigan päällikkö Metamaatti yrittää värvätä filosofin mukaan ihmispuhdistusta toteuttavaan projektiin.

Krohn on päähenkilöään aidompi filosofi, joka nykypäivän ilmiöiden ohella tuntee myös kulttuuriperintömme hyvin. Hänen absurdi maailmansa ei ole välttämättä näkyväistä oudompi. Hän kirjoittaa vakavista asioista näennäisen kevyesti sellaisen tarinankertojan otteella, joka ei koskaan kerro ihan kaikkea.

Loputtomiin filosofi ei tietenkään voin kelluntaansa jatkaa, siitä pitää limainen ja märkä todellisuus huolen. Loppuratkaisu on joko huomattavan synkkä tai vapauttava.

Erinomainen kirja herättämään ajatuksia ihan missä tahansa, vaikkapa lomalla riippukeinussa kelluen!

Ina Ruokolainen

Leena Krohn: Valeikkuna. 156 s. Teos, 2009.

Kirja-arvio on julkaistu 9.8.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

Hykerryttävää taidetta

Hieman hämmentyneen ylpeänä voin kertoa, että nyt olen päässyt kulttuuriharrastuksissani myös järjestämään taidenäyttelyä. Katsojien onneksi vain taustajoukoissa, sillä Hykerrys-näyttelyn tekijät ovat kaikki kuvataiteen ammattilaisia, jotka suostuivat lähtemään mukaan Hilkka Silvekosken säätiön kutsunäyttelyyn Lahden Sibeliustalolle.

Terhi Kaakinen (kuvassa ylh.), Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä saivat aikaan Puusenpän saliin mielestäni hienon kokonaisuuden, jossa on tarjolla hyviä esimerkkejä nykypäivän maalauksista, videotaiteesta, veistoksista ja installaatioista.

Noin kolmikymppiset tekijät eivät turhaan nimenneet syksyllä edessä olevaa näyttelyä Hykerrykseksi, sillä tekemisestä loistaa taidon näkemyksen lisäksi ilo ja huumori. Avajaisissa myös lapset löysivät taiteesta paljon katsottavaa, koettavaa ja kommentoitavaa, mikä on ehdottomasti hyvä juttu kesänäyttelylle.

Iloinen olen siitäkin, että edustamani säätiön nimikkotaiteilija Hilkka Silvekoski (1913-1972) pääsee uudella tavalla esille Sini Myllärin koostaman videoteoksen kautta. Silvekosken grafiikka on sekä teknisesti osaavaa että aiheidensa puolesta ikuista. Naiset, lapset ja luonto ovat pääosassa monessa teoksessa. 1950- ja 1960-lukujen kuvakieli tuntuu jälleen hyvin raikkaalta ja tätäkin aikaa puhuttelevalta (alin kuva). Näyttelyssä on myös muutama alkuperäinen piirros ja grafiikan vedos.

Näyttelyyn pääsee maksutta 29.7. asti arkisin klo 10-16. Suosittelen tutustumaan myös samassa talossa esillä olevaan Fennia Prize -muotoilunäyttelyyn, joka tuo esiin teollisen muotoilun viime vuosien parhaat tuotteet, suunnittelijat ja valmistajat.

Kirjailijat Messilän hengessä

Mukkulan kirjailijakokous on nyt sitten Messilän kokous - toki virallisesti edelleen Lahden kansainvälinen kirjailijakokous. Kaikki kunnia legendaarisille vuosille Mukkulan tammien alla, mutta onneksi organisaatiolla oli rohkeus muuttaa paikkaa ennen parin viikon takaista Mukkulan kartanohotellin konkurssia. Ja kuten kuvasta näkyy, aika historiallisesti upeissa maisemissa ollaan nytkin.

"Suuri yleisö" (joka ei koskaan ole ollut kovin suuri) ei vielä tänään paikalle löytänyt, mutta se ei kirjailijoiden keskustelua haitannut. Itse asiassa kuulin muutaman niin hienon ajatuksen tänään, että jo nyt kokouksen voi sanoa onnistuneen. Kuten toinen puheenjohtaja Jarmo Papinniemi summasi, teemasta Toisin sanoen päästiin jo aamupäivän ensimmäisen istunnon aikana niinkin perimmäisiin asioihin kuin lapsiin ja lapsuuteen. Philippe Claudel puhui lapsuuden lukukokemuksistaan (äiti luki lapsi sylissään), Riina Katajavuori kertoi Kerttu ja Hannu -runoistaan perinteisen sadun toisin tulkintana ja Christian Futscher ylisti lasten tapaa tehdä hedelmällisiä virheitä.

Iltapäivällä nautin erityisesti kuunnellessani kanadalaiseen George Elliot Clarken ryöppyävää alustusta kulttuurien sekoittumisesta ja kielen asemasta siinä hullunmyllyssä. Hänen omat juurensa ovat Afrikassa - tosin kahdeksan sukupolven takana - ihonväri musta, asuinpaikka Nowa Scotia ja nimi hyvin brittiläinen. Monesta kulttuurista, kielestä ja maanosasta vauhtia ottanut alustus herätti kohtalaisen vilkasta keskustelua amerikkalaisen kulttuurin ja englannin kielen dominanssista, mikä on tosiasia mutta ei välttämättä pelkästään "pahojen" amerikkalaisten eli USA:n kansalaisten vika. Clarke kun muistutti, että kolonialismia ja pyrkimyksiä siihen on ollut pitkään ja hallitsijat ovat vaihtuneet muinaisista roomalaisista espanjalaisiin ja portugalilaisiin.

Alustusten pitäisi ilmestyä kokouksen sivulle, mutta ainakaan tätä kirjoittaessa niitä ei sieltä vielä löydy. Clarken tapauksessa ylös kirjatusta pohjapaperista ei ole edes paljon iloa, sillä suurimman osan puheesta hän näytti inspiroivan paikalla. Keskustelut jäävät tietenkin myös kokematta, jos ei itse pääse paikalle. Siksi yritän huomennakin osallistua ainakin aamupäivän osuuteen, vaikka se viekin osan työpäivästä. Onneksi upean Riivaus-kirjan tekijä A.S. Byatt esiintyy aamupäivällä, sillä harmikseni Jayne Anne Phillipsin alustus osuus iltapäivään, jolloin minulla on ajat sitten sovittu työ muualla.

Huomenna aamupäivällä alustava Petri Tamminen pääsi hommiin jo tänään, sillä hänen hommakseen annettiin symbolisen tammen istuttaminen Messilän pihaan. Kyse oli tietenkin kielellisestä leikistä, sopivasta sukunimestä. Tapahtumaan sisältyy myös tulevaisuuden uskoa, sillä kirjojen, kirjallisuuden ja kirjailijakokouksen pitäisi kestää hengissä vähintään kolme-neljäkymmentä vuotta sopivan tammenvarjon kasvattamiseksi.

Tekijänoikeudet ja fulavtal

Eilen saatiin odotettu välipäätös Markkinaoikeudesta, joka siis kielsi Sanoma Newsiä tarjoamasta kaikki taloudelliset tekijänoikeudet vievää sopimustaan freelancereille. Hommaa tehostetaan 200 000 euron uhkasakolla, joka on kymmenesosa Journalistiliiton vaatimasta. Pieni pettymys ainakin itselleni oli se, ettei markkinaoikeus jo tässä vaiheessa pitänyt epäreiluina myös sopimuksen vastuu- ja maksuaikapykäliä. Erävoitto tämä silti on, kenenkään ei ole pakko allekirjoittaa annettuun takarajaan eli ensi maanantaihin 15.6. mennessä.

Olen kirjoittanut asiasta aiemmin Sanomatalon mielenosoituksen jälkeen sekä vappuna ja viitannut Sanoman vaatimuksiin myös aiemmin joissakin tekijänoikeus-tägillä varustetuissa merkinnöissä.

Freelancejournalistien ruotsalaisen järjestön Frilans Riksin jäsenen Malin Aveniuksen raportti pohjoismaisesta seminaarista Ruotsin Journalisten-lehdessä nosti sekin esiin ennen kaikkea seminaarissa käsitellyt tekijänoikeuskamppailut. Pidän erityisesti ruotsalaisten määritelmästä Sanoman tarjoamalle sopimukselle: fulavtal. Ruma, vastenmielinen, karkea, törkeä ja inhottava sopimushan se, kuten sanakirja antaa mahdollisuudet suomentaa.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.