Eilen (ja hieman jo maanantai-iltana) mediakenttä jyrähteli, kun Helsingin Sanomat uhrasi lehdestään useita sivuja kertoessaan aikovansa siirtyä tabloidiin. Siis siihen iltalehtikokoon, jota pystyy lukemaan joukkoliikennevälineissä, kahviloissa ja vessassa. Se oli Hesarin koosteessa mielestäni hyvää, että tabloid-lehti oli kiikutettu ihmisille kokeiltavaksi juuri noihin kahteen julkiseen paikkaan. Kehuja tietysti tuli kätevästä koosta.
Tänä aamuna Hufvudstadsbladet kertoi kokemuksistaan uudistuksesta, joka tapahtui jo 2004. (Täytyy myöntää, etten HBL:n pitkäaikaisena päivittäisenä lukijana osannut arvioida, kuinka pitkä aika uudistuksesta onkaan.) HBL:n otsikko Dominoeffekt väntas efter gigantens tabloidbeslut (Jättiläisen tabloidpäätöksen jälkeen odotetaan dominoefektiä) keskittyy siihen, mitä mediakentällä muiden lehtien odotetaan tekevän. Aika moni maakuntalehden päätoimittaja myöntääkin jutussa, että nyt on pakko harkita tabloidia aivan vakavissaan. Yksi syy on se, että nyt mainostajat pakotetaan tiettyihin mainoskokoihin.
Lukija pohtii tietysti eniten sitä, millainen lehti on sekä luettavuudeltaan ja sisällöltään. Hesarin eilisistä jutuista oli tietenkin turha etsiä negatiivisiä vaikutuksia lukijalle, mitä komppaa myös HS.fi:ssä esillä oleva päätoimittaja Riikka Venäläisen haastatteluvideo Lukija voittaa. Vaikka lehti on kooltaan pienempi, sinne yhä luvataan myös pitkiä ja perusteellisia juttuja. Ja silloin, kun jutut lyhenevät, niiden luvataan olevan entistä napakampia.
HBL on mielestäni ottanut tabloidkoon haltuun kiitettävästi. Kun sivulle mahtuu yksi kunnon uutinen ja lisäksi jotain pientä, uutissivutkin ovat levollista luettavaa. Usein tilaa annetaan koko aukeama tai pääosa siitä, jolloin kuvatkin pääsevät oikeuksiinsa. Ja etenkin kulttuurissa ja viikonvaihteen lehdissä on tarjolla aika ajoin harkittuja monen sivun kokonaisuuksia, joissa teksti, kuvat ja taitto luovat yhdessä kuvaa päiväperhoa kestävämmästä sisällöstä.
Luen päivittäin kahta broadsheetiä eli Etelä-Suomen Sanomia ja Hesaria ja yhtä tabloidia eli HBL:ää. Kaikki mahtuvat kyllä aamukahvipöytään, mutta kun lähden matkalle, otan mieluiten mukaan HBL:n. Ja täytyy myöntää, että myös vessalehtenä HBL toimii hyvin.
keskiviikko, helmikuu 29, 2012
sunnuntai, helmikuu 05, 2012
Hidasta lukemista
Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.
Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.
Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.
Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.
Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.
Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.
Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.
Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.
Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.
Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.
Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.
Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.
Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.
maanantai, tammikuu 16, 2012
Kulttuurin tammikuu
Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!
Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.
Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.
Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.
Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.
Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!
Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.
Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.
Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.
Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.
Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!
sunnuntai, tammikuu 01, 2012
Hilkka Silvekosken grafiikkaa myynnissä
Hilkka Silvekoski (1913 -1972) oli lahtelaisten rakastama, hienostunut graafikko, jonka muistoa vaalimaan perustettu säätiö jakaa stipendejä Lahden Taitelijaseuran lahjakkaille jäsenille.
Hilkka Silvekosken säätiö järjestää vuosien tauon jälkeen näyttelyn, josta voi myös ostaa taiteilijan herkkiä töitä. Tuoton säätiö siirtää stipendirahastoon, jolla tuetaan paikallisia taiteilijoita. Näyttelyssä on katsottavissa myös videoteos Silvekosken elämästä ja taiteesta.
Näyttelyn työt ovat 1950 – 1970-luvuilta, jolloin taiteilija loi pääosan tuotannostaan. Pääosa Silvekosken hienoista töistä, 216 teosta vuosilta 1950 - 1971, on talletettu Lahden Taidemuseoon. Nyt myytävät työt kuuluvat säätiön omistamaan myyntikokoelmaan, jossa on paljon vedoksia samoista teoksista kuin Taidemuseon kokoelmassa.
Viipurilaissyntyinen ja Lahdessa uransa tehnyt Silvekoski oli taiteilijana lähes itseoppinut, mutta hänen herkkää piirtäjän viivaansa on verrattu jopa Picassoon. Silvekoski kehittyi monien grafiikan tekniikoiden osaajaksi; hänen tuotantonsa sisältää niin puupiirroksia, litografioita kuin metalligrafiikkaakin.
Silvekosken hienostuneelle, vähäeleiselle grafiikalle on ominaista elämänilon ja inhimillisen lämmön säteily. Teosten aiheina ovat usein naisfiguurit, joissa on herkkyyttä ja keveyttä, joskus taas ahdistavaa kiihkeyttä mutta usein myös huumoria. Lapset, usein pienet tytöt ja nuoret neidot, toistuvat useissa teoksissa, samoin metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys.
Vuodesta 1994 säätiö on jakanut stipendejä Lahden taiteilijaseuran jäsenille. Stipendiaatteja ovat olleet Eeva-Kaisa Takala, Jarmo Kukkonen, Jenni Turtonen ja Heini Matveinen sekä Kauno-projektin ja Miniprintin aktiivit Jarmo Tevajärvi, Lasse Lassheikki, Tiina Salmi ja Jouni Salonen.
Viimeksi 2009 säätiö järjesti Lahden Sibeliustalossa nykytaiteen Hykerrys-kesänäyttelyn, johon osallistuivat stipendiaatteina Terhi Kaakinen, Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä. Tuolloin esillä oli myös pieni näyttely Hilkka Silvekosken teoksista.
Hilkka Silvekosken säätiön perusti hänen veljensä Pentti Silvekoski taiteilijan traagisen kuoleman jälkeen. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen säätiötä on hallinnoinut Lahden Taiteilijaseura, joka valitsee säätiön hallituksen jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan.
Hilkka Silvekosken grafiikkaa 3.1.-201.2012 Vapari6-Galleriassa. Ma-ke ja pe 9-15, to 9-16.
Loppuvuoden lukukokemukset
Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.
Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.
Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.
Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.
Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.
Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.
Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.
Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.
Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.
Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.
Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.
Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.
Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.
Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.
Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.
torstai, joulukuu 15, 2011
Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta
Taideinstituutin lakkauttaminen
Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12
vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden
taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee
Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus-
ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja
päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.
Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme
arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan
se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia
Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että
instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.
Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut
Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden
Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista
(12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja
sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja
tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä
absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.
Viime perjantain
Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan
kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään
vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin
hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja
lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu
perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää
synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä
tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan,
sivaltaa Halmetoja.
Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin
visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen
kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä.
Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista.
Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä
elämää.
Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten
taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön
mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien
taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden
ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden
Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi
merkitsemään.
Hilkka Silvekosken säätiön hallitus
Jarmo Tevajärvi pj.
Terhi Kaakinen
Ina Ruokolainen
Tiina Salmi
Annukka Visapää
keskiviikko, joulukuu 14, 2011
Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria
Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa
1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman
urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys
idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan
heidän jokaista askeltaan.
”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat –
lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun
historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla
syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.
Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa,
Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja.
Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden
Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.
Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa
ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on
rakentanut upean kokonaisuuden.
Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes
pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta
sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista
elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen
Suomen miesten yhteisöllisyydestä.
Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian
professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan
esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun
ystäviä.
He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia:
”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki
lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”
Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan
lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin
”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä
pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta
herättävässä Isossakin.
Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan
sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä
riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.
”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla.
Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa
elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.
Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä
kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista.
Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa
ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.
Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu
ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden
Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.
Ina Ruokolainen
Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen
mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo –
Hiihtomuseo 2011. 250 s.
Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen
Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.
Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.
tiistai, marraskuu 29, 2011
Vähän ja paljon sanoja
Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.
Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.
Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.
Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.
Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.
Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.
Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.
Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.
Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.
Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.
Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.
Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.
Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.
Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.
Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
