Kulttuurin tammikuu

Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!

Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.

Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.

Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.

Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.

Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!

Laatuteatteria äideistä ja perheistä

Maaliskuussa kävin kahdessa Lahden kaupunginteatterin ensi-illassa, näytelmät olivat Lasinen eläintarha ja Pesärikko. Kumpikin esitys on laatutyötä ja perustuu hyvään tekstiin, mutta Tennessee Williamsin perhehelvettiklassikkoon perustuva Lasinen eläintarha vaikutti minuun tällä kertaa enemmän. Orvokki Aution kirjatrilogiasta sovitettu Pesärikko oli ohjauksena jotenkin jähmeämpi ja sävyttömämpi.

Kumpaankin näytelmään on muuten kirjoitettu "kauhean" äidin (ja Pesärikossa samalla anopin) rooli, joista kummastakin näyttelijät selviävät upeasti. Lumikki Kouki hysteerisenä, pettyneenä ja turhamaisena Amandana on aivan huikea, en muista pitkään aikaan kokeneeni samanlaista puhdistavaa myötähäpeää noin hyvin esitetyn roolin äärellä.

Ritva Sorvali puolestaan tekee Laimistaan traagisen pohjalaisen kantaäidin, joka haluaisi olla jotain muutakin kuin kunnon ihminen, mutta ei uskalla.

Varasto, elämä ja kuolema

Kävin perjantai-iltana, harvinaisen työntäyteisen ja raskaan viikon jälkeen katsomassa Varasto-näytelmän Lahden kaupunginteatterissa. Arto Salmisen tiukka teksti oli saanut veroisensa toteutuksen, jossa oli sekä huumoria että asennetta ja ennen kaikkea hyviä roolitöitä. Ei ole ihan helppoa esittää kouluttamatonta, kieroa tai tyhmää varastomiestä tai myyjää niin, että hänestä löytyy myös muita ominaisuuksia. Tai pistää näytelmän kaksi varasta vastaamaan sen filosofisesta ja moraalisesta sanomasta. Vielä vaikeampaa on kertoa tuo tarina niin, että ihmisistä pitää ja heistä välittää. Näytelmän alatyylin sanoilla ryyditetty dialogi ei viljele kirosanoja tai sukupuolielinten lempinimiä shokeerauksen vuoksi vaan oikeissa yhteyksissä vahvistamassa sanomaa siitä, miten osa ihmisistä tiputetaan tämän yhteiskunnan marginaaliin. Tarvitaan siis sekä hyvä teksti että kunnon esittäjät.

Näytelmän kirjoittaja Arto Salminen ei koskaan ehtinyt nähdä tekstinsä kantaesitystä Kansallisteatterissa, sillä hän kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen 46-vuotiaana. Kannattaa lukea Harri Haanpään muistosanat WSOY:n sivulta, niissä on kerrottu perusasiat tinkimättömän kirjailijan suhtautumisesta elämään ja etenkin työhönsä, kirjoittamiseen.

Perjantai-illan teatterikäyntini osui tilanteeseen, jossa olin juuri kuullut toisen tinkimättömästi työhönsä suhtautuneen kirjoittajan, Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikön Asko Hynnisen kuolemasta. Hänkin menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen aivan liian varhain, 52-vuotiaana. Muistan parikymmentä vuotta nuoremman Askon, jonka kanssa järjestimme koulutuksia kollegoille ja väittelimme tiukastikin journalismista ja sen tekemisestä, välillä kulttuuristakin. Viimeisen henkilökohtaisen keskustelun kävin hänen kanssaan noin kuukausi sitten Tuomari Nurmiosta ja taiteilijaa käsittelevästä Dumari-kirjasta, jota me kummatkin pidimme sekä erinomaisen hyvänä elämäkertana että yhteiskunnallisena ja kulttuuria käsittelevänä ajankuvana. Ikävä tulee Askoa ihmisenä ja hänen teräviä huomioitaan.
Askon muistosanat voi lukea tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien paperilehdestä, ne kirjoitti päätoimittaja Heikki Hakala.

Nähty: Enron

Pääsin eilen näkemään Kari Heiskasen Helsingin kaupunginteatteriin ohjaamaan näytelmän Enron, joka oli suuri menestys reilu vuosi sitten Lontoossa. Vaikuttava käsikirjoitus 1981 syntyneeltä Lucy Prebbleltä, tapahtumista 1990-luvun lopun osakehuumasta ja 2000-luvun alun romahduksesta. Hieno tulkinta, jossa sekä ohjaaja että näyttelijät tiesivät, miten tarina pitää kertoa. Hyytävää ja hauskaakin, koko ajan hyvä rytmi päällä. Suosittelen kaikille, joita kiinnostavat tulkinnat yhteiskunnasta ja rahasta.

Mökkipäiväkirja ja Kalenteritytöt

Luettu: Elämää Mikonmäessä. Muistiinpanoja päiväkirjoista 1968-1989. Turkulainen tutkijapariskunta, Irmeli ja Mikko Niemi, piti perheineen päiväkirjaa elämästään Sauvon Osmalahdessa, josta perhe hankki 1968 vanhan maatilan sivurakennuksineen perheen kesäpaikaksi. Koonnut Irmeli Niemi, kuvatoimitus Jaana Lähdetie.

Nähty perjantaina 21.1: Lahden kaupunginteatterin Kalenteritytöt, käsikirjoitus Tim Firth, ohjaus Maiju Sallas. Suomenkielinen kantaesitys.

Luetut, nähdyt ja koetut

Tuttava listasi pari päivää sitten tänä vuonna lukemansa kirjat, joita olikin jo ihan kunnioitettava määrä. Samalla tulin ajatelleeksi sitä, miten helposti luetut kirjat tipahtavat mielestä, vaikka olisivat kuinka tuntuneet lukuhetkellä hyvältä - tai erityisen huonolta - kirjallisuudelta. Aika harva kirja kuitenkaan pääsee sinne suurten elämysten joukkoon.

Itsekin yritin pitää jonkin aikaa blogia, johon kirjasin "kaikki" kulttuurielämykseni. Sen vika oli se, että yritin kirjoittaa jokaisesta näytelmästä, näyttelystä, kirjasta tai elokuvasta jonkinlaisen pikku arvion. En kuitenkaan osaa kirjottaa vain hetken havaintoja, koska arvostelen kirjoja ja joskus näytelmiä myös ammatikseni.

Yritän kuitenkin uudelleen pistää ylös vähintään kirjat, näytelmät, näyttelyt ja elokuvat. Varsinaiset arviot siirrän tänne vasta, kun teksti on julkaistu jossain niistä neljästä maakuntalehdestä, joille työskentelen.

Vuoden 2011 aikana olen lukenut tähän asti:
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin - neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana
Kerttu-Kaarina Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset
Harri Tapper: Näin syntyvät revontulet

Eilen kävin katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Kenneth Grahamen klassikkoon perustuvan lastennäytelmän Kaislikossa suhisee, jonka on ohjannut Eila Piispanen ja sovittanut Kati Kaartinen.

Kirja-arvio: Susijahtia näytelmän sisällä

Harmittaa, etten ole nähnyt näyttelijä Tiina Lymin kirjoittamaa Susi sisällä -komediaa Tampereen Työväen Teatterissa. Näytelmään perustuvasta esikoisromaanista aavistaa, että dramaturgiassa riittää räväköitä käänteitä, kunnon kärjistyksiä ja mehukkaita henkilöitä. Ja dialogi sujuu.

Ainekset ovat hyvät, mutta ei niistä ihan romaania synny. Kun lukijana seurasin Tuulan ja Vesan täydellisen avioliiton hajoamista, silmissä vilistivät näyttelijät sinkoilemassa näyttämön ovista. Henkilöhahmoihin ei ehtinyt tutustua, ennen kuin kulisseista jo iski seuraava yllätys.

Tuula ja Vesa ovat täydellinen pari, jonka todeksi muuttuvia haaveita ystävät ja työtoverit voivat vain kadehtia. Kunnes Vesa narahtaa vieraan naisen suutelemisesta, mikä paljastuu vain kuuluisaksi jäävuoren huipuksi. Täydellinen Tuula taas vaatii vielä sen puutalonkin Porvoosta.

Avioliitossa rapisevat ensin kulissit, sitten jo perustukset. Vähemmän täydellinen Sanna alkaa tukea Tuulaa, työkaveri Antero Vesaa. Lapset Ansa ja Petteri seuraavat, kuka kulloinkin lohduttaa isää tai äitiä, mutta jäävät itse ilman turvaa. Lopulta tarvitaan jopa Mauria, Sannan kuolettavan tylsää poliisimiestä, jolla sentään on arvot kohdallaan.

Jotta uusi elämä voisi alkaa, tosiasiat pitää tunnustaa. Selviytymisurakan keskellä Tuula tulee kirjoittaneeksi kirjan, jota kustantaja luonnehtii: ”American Psycho meets suomalainen kotiäiti”.

Tiina Lymi osaa kirjoittaa, viihdyttää ja yllättää. Lopputulos on kuitenkin ennalta arvattava. Miehellä on susi sisällä, hän tarvitsee terapiaa. Nainen selviytyy.

Ina Ruokolainen

Tiina Lymi

Susi sisällä

Helsinki-kirjat 2010. 223 s.

Arvostelu on julkaisu 10.5. Keskisuomalaisessa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa (15.5., ei verkossa), Karjalaisessa ja Savon Sanomissa (15.5.).

Tilintekoa teatterivuodesta

Muistan vielä hyvin, kuinka omassa lapsuudessani (1960- ja 1970-luvulla) käytiin aina katsomassa satunäytelmää Tapaninpäivänä. Joulun välipäivät taisivat olla muutenkin teatterien korkeasesonkia, ainakin Uudenvuoden illan jonkinlainen juhlanäytös. Nykyään teatterin ammattilaiset saavat joululoman muiden ihmisten tapaan, ja sen hyvin ymmärtää. Ainakin Lahdessa on nimittäin ollut niin runsas - ja varmasti myös tekijöille raskas - teatterivuosi, ettei katsomoihinkaan todennäköisesti riittäisi väkeä.

Raskas ei tässä ole negatiivinen määre, sillä harvoin olen nähnyt vuoden aikana niin monta hyvin onnistunutta esitystä suhteellisen pienissä piireissä. Lahden Kaupunginteatterin syksyssä ei ollut minun silmissäni yhtään epäonnistumista, vaikka komea Peer Gynt ei tainnutkaan kunnolla täyttää suuren näyttämön penkkejä. Onnekseni kävin katsomassa näytelmän kaksi kertaa, sillä huomasin menettäneeni ensimmäisellä kerralla monta herkkupalaa, vaikka olen tutustunut tekstiin myös lukemalla ja nähnyt Helsingin kaupunginteatterin kuulun tulkinnan joskus 1970-luvun loppupuolella.

Vielä enemmän odotin ennalta Samuel Beckett -tulkintaa Huomenna hän tulee - enkä pettynyt. Sekä ohjaus että näyttelijäsuoritukset olivat juuri niin piinaavia ja toisaalta humoristisia kuin voin kuvitella Beckettin halunneen (ja tarkkaan määränneen sekä itse näytelmätekstissä että jälkisäädöksissään). Erityisestä täytyy ihmetellä, miten Tapani Kalliomäki jaksoi sisäistää Estragonin roolin Peer Gyntin nimiroolin ohessa. Muutama teatteria ymmärtävä ystäväni pohtikin jälkimmäisessä ensi-illassa, että miestä ryöstöviljellään... Nyt tilanne on kuitenkin lauennut, kun Peer Gynt poistui ohjelmistosta ison näyttämön remontin vuoksi.

Vielä kolmaskin "virallisen" teatterin näytelmä on mainittava, pikkuruisella Aino-näyttämöllä myös vuodenvaihteen jälkeen jatkava Taivasalla, jossa eletään kuvitteellisen maan hyvin todentuntuisen sisällissodan maailmassa. Armoton ja tekstin tasolla hurjan hauska, aika uskomaton tykitys karmeissa oloissa ystävystyvien miesten kujanjuoksusta. Tässäkin näytelmässä ovat pääosassa miehet, mikä onkin isoin miinus Lahden Kaupunginteatterin syksyn 2008 ohjelmistopolitiikassa. Toisaalta viime keväälnä sai ensi-iltansa Laura Ruohosen Yksinen ja vajaan kuukauden päästä saa ensi-iltansa Edith Piaf -musiikkinäytelmä. Ja olihan syksyn satunäytelmässä Prinsessa Rosa Ruusunen tietenkin monta "ihanaa" naisroolia. Onneksi sain teatteriseuraksi oikean ikäisiä siskonlapsia, muuten hieman pitkitetty ja sokerinen satu olisi ollut minulle liikaa.

Se "epävirallinen", lainsuojaton eli vapaa ammattiteatteri Vanha Juko tarjosi myös hienon teatterielämyksen syksyllä, Raija-Sinikka Rantalan kirjansa perusteella ohjaaman Optimistin. Karnevalistinen esitys sopi sekä tekijöille että sisältöön, jossa kuvataan tyhjän päälle jäävän näyttelijän kilpajuoksua työttömyyden, sairauden ja lopulta kuoleman sekä niiden ympärillä pyörivien viranomaisten kanssa. Hannu Salmisen tulkinta nimiroolissa sai minut katsojana itkemään ja nauramaan monta kertaa. Onneksi Optimisti jatkaa vielä vuodenvaihteen jälkeen.

Kun näiden (ja muutamien ihan hyvien mainitsemattomien) ammattiesitysten lisäksi sain vielä kokea keväällä tyttären onnistuneen esikoisohjauksen Minna Canthin Sylvistä Theatrum Olgassa sekä muutamia muita elähdyttäviä harrastajateatteriesityksiä, en kyllä olisi pystynyt sulattamaan yhtään enempää teatteria. Onnekseni teen nykyään teatteriarvioita enää vain satunnaisesti; pääsen siis nauttimaan tavallisen katsojan etuoikeudesta katsoa näyttämön tapahtumia ilman analysointipakkoa. Silti odotan vuoden 2009 ensi-iltoja taas malttamattomana.

Tämä kirjoitus on toinen osa vuoden 2008 kulttuurielämysten listauksistani (elokuvaelämyksiä ruodin 25.12.). Otanta on pieni ja mielipiteet vain yhden ihmisen huonon muistin varassa syntyneitä.

Ruohonjuurella on kulturellia

En ole ihan hirveän innostunut lehtien omista (kulttuuri)palkinnoista, joiden pääasiallista tarkoitusta voi jokainen pohtia tykönään. Mutta nyt pitää kyllä varovasti kiittää Etelä-Suomen Sanomia linjauksesta uuden Aukusti-palkinnon finaalissa: joukkoon valitut viisi ovat helposti saavutettavaa ruohonjuurikulttuuria. Rockia, kesäteatteria, ulkoilmataidetta, kirjamessuja ja erilainen kirjakauppa.

Minä olen ehtinyt kokea viidestä ehdokkaasta kolme, eivätkä ne kaksi muutakaan olisi mahdottomia olleet. Erityisen paikallaan ovat mielestäni Vesijärven Rantagallerian ja Kirjakauppa Tarinan ehdokkuudet.

Eilisiltainen kirjailija Pauliina Suden vierailu Tarinassa oli yksi kaupan kymmenistä iltatilaisuudesta tänä vuonna. Kiinnostunutta väkeä riitti juuri sopivasti pikku puotiin, ja keskustelu kävi vilkkaana puolitoista tuntia. Kirjailija ja lukijat pääsivät vielä hyvin paljon lähemmäksi toisiaan kuin yksilläkään kirjamessuilla.

Kesäreissu

Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.

Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.

Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.

Nuoret osaavat - menkää teatteriin!

Olen iloinen ja vaikutettu. Minna Canthin Sylvi sai ensi-iltansa tänään nuorten harrastajien perustamassa Theatrum Olgassa. Etenkin väliajan jälkeen näimme visuaalisesti komeaa, liikkuvaa, tunteiltaan koskettavaa ja silti analyyttistä teatteria. Nuoret näyttelijät näyttivät, että yli satavuotias (1893) teksti vielä voi aueta ja puhutella sekä kaksikymppisiä itseään että jopa puoli vuosisataa vanhempia katsojia.

Kyllä, olen puolueellinen. Kyseessä oli tyttäreni Vilma Ruokolaisen esikoisohjaus - mutta eihän hän sitä yksin tehnyt. Näin virheitäkin mutta ennen kaikkea paljon vahvuuksia. Osa kohtauksista on voinut syntyä vain niin, että 1980-luvun lopussa syntyneet ovat tulkinneet historiaa, elokuvia ja teatteria omien kokemustensa kautta. Kunpa mahdollisimman moni nuori nyt menisi ja altistuisi klassikolle, joka on vartavasten hänelle tarjoiltu. Eikä tee pahaa meille äideille tai mummoikäisillekään.

19-vuotiaan kommentti: "Se aave oli aika pelottava." Kannattaa kuunnella, tähän eivät action-elokuvat, tietokonepelit tai tosi-tv pysty. Näyttämöllä aavekin on elävä ihminen.

Lastenkirjallisuuden ja runouden ääressä

Olen niitä lukijoita, joilla on usein vähintään kaksi kirjaa kesken. Nyt niitä on ainakin viisi, kun luen sekä yksityisesti että töiden puolesta. Viimeinen Harry Potter on ensimmäistä kertaa yksityistä osastoa, aiemmin olen arvostellut kakkosta lukuunottamatta jokaisen. On ihan mukava lukea tarinaa nyt omassa rauhassa, sillä aiemmin on aina pitänyt tehdä samalla muistiinpanoja ja edetä hommassa tosi rivakasti. Parinsadan sivun jäljiltä en ole niin koukuttunut, että kuitenkaan olisi pakko varastaa lukuaikaa töiltä. Urakka jatkuu illalla sängyssä (tai aikaisintaan iltapäiväkahvikupin ääressä). Mutta Lahden Kirjamessuille ensi viikonvaihteessa aion kumminkin mennä kuuntelemaan Jaana Kapari-Jattaa hänen suomennoksistaan.

Tällä aasinsillalla voinkin antaa kaksi lukuvinkkiä toisessa roolissa, messujen haastattelijana. Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka on monien runokirjojen tapaan ohut mutta todella tiivistä luettavaa. 62 sivua naiseudesta eivät tyhjentyneet vielä parilla lukemisella, joten todella odotan kirjailijan tapaamista sunnuntaina klo 11.
Ihan toisenlaiseen tunnelmaan pääsin Nopoloiden Risto Räppääjän kaverikirjan kautta. Hihittelin testien ja ystäväkirjan kysymysten parissa mielessäni sisareni 10- ja 6-vuotiaat Räppääjä-fanit. (Heidän kanssaan kävin myös tsekkaamassa kirjoista tehdyn Risto Räppääjä -filmin, mikä taisikin olla yksi olemattoman hiihtolomani parhaista elämyksistä). Sunnuntaina klo 13.30 on sitten mahdollisuus kuulla Tiina Nopolalta, mitä hän on vastannut kaverikirjan kysymyksiin.

Ja kyllä, tämä on mainos, vaikka en saakaan haastatteluista mitään palkkaa. Toivon, että kirjamessut voivat onnistua myös Lahdessa, jossa on kuitenkin paljon sekä lukevia että kirjoittavia ihmisiä. Kirjallisuuden ympärillä kun tapahtuu niin paljon positiivista lausumisesta lapsille lukemiseen. Ja onhan siellä tyttäreni luotsaama teatteriryhmäkin tarjoamassa maistiaisia tulevasta ensi-illasta, Minna Canthin Sylvistä. Lisää Theatrum Olgan näytelmästä kuulen myös tämän päivän ennakkoinfossa. Tytärtä kun ei ole viime aikoina juuri näkynyt, sen verran aikaisin aamulla hän on produktiota lähtenyt työstämään ja myöhään yöllä raahautunut tänne toiseen kotiinsa, kun ei ole enää turvallisuussyistä jaksanut ajaa omaansa.

Kirja-arvio: Pirun hauska reissu kreivin aikaan

Historiaan sijoittuva veijariromaani on nyky-Suomessa harvinaisuus, vaikka lukijoita varmasti riittäisi. Anneli Kannon esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on harvinaisen rehevä ja historiallisessa kehyksessään uskottava tarina, joten ei voi kuin ihmetellä sen saamaa vähää huomiota. Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkuus korjaa tilannetta.

Romaani kuvaa 1600-luvun Suomea, kreivin aikaa, jolloin valistunut kreivi Petrus eli Pietari Brahe perusti Turun Akatemian kuninkaan lähettämänä käskynhaltijana. Syrjäisessä Ruotsin valtakunnan kolkassa eletään vielä maailmassa, jossa piru ja noidat ovat kansalle tutumpia hahmoja kuin opiskelijat, opettajat tai näyttelijät.

Tammerkosken kylässä varttunut Reeti tapaa sattumalta Brahen, joka ottaa Laurentiukseksi nimeämänsä pojan mukaansa Turkuun oppia saamaan. Oppivainen poika pääsee ensin katedraalikouluun ja kymnaasiin, myöhemmin kreivin 1640 perustamaan Akatemiaan.

Kruunun elättinä Laurentiuksen on määrä opiskella papiksi, mutta pätemisen hinku ja kateus ajavat hänet myös näytelmäkirjailijaksi ja noituuden kokeilijaksi.

Huonostihan nuorelle miehelle käy: ensin hän menettää isyysoikeuden kirjoittamaansa menestysnäytelmään ja heti perään joutuu syytetyksi ja tuomituksi noituudesta. Samalla Laurentius tulee pettäneeksi lapsuudenystävänsä, parantaja-serkkunsa Anna-Margareetan, sekä oppi-isänsä Martinus Stodiuksen.

Odottaessaan tuomiota tyrmässä Laurentius tapaa huijarin ja kääpiökokoisen näyttelijän, Henrikin, joka järjestää vankilapaon. Miehet ja kidutettu Anna-Margareeta muodostavat epätoivoissaan näyttelijäseurueen, joka pakomatkalla halki Suomen ansaitsee elantonsa näyttämällä kansalle ennen kokemattomia näyttämötaiteen elämyksiä.

Vuosien vaelluksen loppumetreillä Laurentius kirjoittaa kanansulalla vaiheitaan ylös ja miettii, mitä on koko elämänsä ajan etsinyt. Eteenpäin häntä ovat ajaneet toisaalta syyllisyys ja toisaalta kuvitelma syntyperästä kreivi Brahen poikana. Rakkauden ja etenkin naisten kanssa hän on ollut eniten hukassa. Tilinteko saavutusten ja menetysten välillä on vaikea.

Kanto kuvaa herkullisesti 1600-luvun Suomea, jonka pääkaupungissa nälkäiset opiskelijat kahlaavat mudassa mutta myös väittelevät oppineisuudesta. Karmivimmasta päästä on aivan alussa tapahtuva teilipyörällä teloitus, hilpeimmästä kuvaukset mässäyksestä Akatemian avajaisissa ja maalaisyleisön reaktiot yleviksi tarkoitettuihin näytelmiin.

Maanläheinen kieli purskahtelee sammakoita ja sukuelimiä, mutta ei sokeeratakseen vaan paljastaakseen niin oppineiden kuin kansankin todelliset ajatukset. Kannon jäljiltä rivoimmatkin sutkaukset tukevat aidon tuntuista ajankuvaa, jonka takaa löytyvät myös yhteiskuntaa, uskontoa ja ihmisluontoa arvioivat puolensa.

Pikkusieluisuus on ihan yhtä masentavan huvittavaa 1600- kuin 2000-luvulla. Välillä tekstiä tekee mieli lukea ääneen hohottaen.

Kirjailija on muutenkin tehnyt tarkkaa työtä historiallisten yksityiskohtien kanssa – lainaukset ja aikajana löytyvät teoksen lopusta. Paikoittain kertomus jää liiaksi junnaamaan hyvien arkistolöytöjen ihailussa, mutta täysin tarpeettomia vaiheita on silti vaikea löytää.

Kokenut näytelmäkirjailija ymmärtää, miten lukija koukutetaan. Laurentius aikalaisineen ovat eläviä henkilöitä, joiden rämpimistä nykyaikaisen sivistyksen alkulähteille ei tee mieli jättää kesken.

Ina Ruokolainen

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. 443 s. Gummerus 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 1.3.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.

Kesäteatterikausi jatkuu Gogolin hengessä

Kesäteatterin lainalaisuudet jaksavat ihmetyttää vuodesta toiseen. Meidän perinteisiimme kuuluu vierailu hollolaisen Heinäsuon näytelmäpiirin esityksissä erinäisten sukulaisuus- ja tuttuusviritysten vuoksi, mutta myös paikan ilmapiiri lammen rannalla viehättää. Suuria taiteellisia elämyksiä emme ole monenakaan kesänä saaneet, mutta aina näytelmät on tehty huolella niistä aineksista, joita on ollut käytettävissä. Aika monena kesänä kappaleeseen on saatu ujutettua vähintään yksi uimaan pulahdus ja jokin eksoottinen härveli maansiirtokoneista museoautoihin. Muutenkin puskakomediat ovat luottaneet maalaisrealismiin -romantiikalla höystettynä.

Nyt näytelmäpiiri oli kuitenkin uudistunut ja ottanut käsittelyyn Gogolin kaksi maalaistolloa sovitettuna ja uudelleenkirjoitettuna hollolaiseen historialliseen maisemaan. Erittäin suurella vapaudella tosin, sillä esim. täkäläisittäin tuttu nimi Jepulis-Penjami oli vääntynyt Jepulis Benjaminiksi ja saanut aivan toisenlaisen toimenkuvan kuin lahtelaisista muisteloista tutun originellin paskakuskin. Mutta kuten näytelmässä todetaan Gogolia mukaillen sanotaan: "Moni saattaa erehtyä pitämään tätä jopa totena, tapahtuneena historiallisena dokumenttina menneiltä vuosisadoilta. Mutta heitä täytyy hetimiten varoitaa, näytelmä vie aikamatkalle kuvitteelliseen historiaan, ..."

Venäläis-hollolainen henki viihdytti minua ja seurassa ollutta miestä kohtalaisesti, sillä jopa tanssi- ja lauluosuudet sujuivat ihan mallikkaasti. Törmäilyt kulisseissa näyttivät enimmäkseen ennalta sovituilta ja Porfir-possun (Lasse Paarma) takaa-ajo oli suorastaan riemukas. Muista näyttelijöistä kunnostautuivat etenkin ne kaksi maalaistolloa eli Urho Ukkolan laajat housut hyvin täyttänyt Erkki Soininen sekä Arvid Yli-Äijälää eli sydämellisen ketkua naapuria esittänyt Raimo Hauta-aho. Irene Lingon Agafia Venäläinen (kuvassa) oli sopivan inhottava riivinrauta.

Mutta ne kesäteatterin lainalaisuudet. Yleensä hyvinkin täysi katsomo suorastaan tuuli tyhjyyttään, vaikka perjantaina oli kaunis ilta. (Torstain ensi-illassa oli kuulemma ollut 170 ihmistä sateessa). Paikalta yhytetyistä puolitutuista osa oli selvästi pettyneitä uudistuneeseen ilmeeseen, ja yksi mainostikin minulle yhtä alueen kesäteatteria, jossa pidetään tiukemmin kiinni puskailmapiiristä. En tiedä näistä henkilöistä, käyvätkö he talvella teatterissa. Veikkaan kuitenkin, että juuri kesäteatteri on joillekuille se vuoden ainoa näyttämötaiteen elämys, ja sille on jotkin aivan omanlaisensa vaatimukset. Myönnetään, että minäkin suhtaudun harrastajavoimin tehtyihin kappaleisiin järvimaisemissa eri lailla kuin laitosteatterin tai vaikkapa teatteriopiskelijoiden tuotantoihin. Puupenkit, hyttyset ja grillimakkarran tuoksu eivät silti muuta minua eri ihmiseksi siinä mielessä, että kestäisin tekstiltä pelkkää tyhjyyttä. Onnea Heinäsuon näytelmäntekijöille tämän kesän yritykseen - se on aika hyvä sellainen.

Kulttuuristressi ja avattu kesäteatterikausi

Taas on se aika vuodesta, kun kulttuuri siirtyy laitoksista luontoon, kirkonkyliin, kesämökkikuntien navetoihin ja kartanoiden puistoon. Kesälomaa vasta suunnittelevalla on melkein paniikki, kun pitäisi ehtiä tsekata edes matkan varrelle osuvat kulttuuritärpit.

Eilen piti valita Heinolan kesäteatterin ensi-illan ja Lahden 16. kansainvälisen julistebiennalen avajaisten välillä. En ole pätkääkään musikaali-ihminen, mutta silti valitsin ensimmäisen. Suosittuun esitykseen kun on huomattavasti vaikeampi saada lippuja kuin koko kesän auki olevaan näyttelyyn (jonne siis ehdottomasti aion mennä!). Heinolan kesäteatteri on luonut konseptin, joka tehoaa sekä paikalle houkuteltaviin näyttelijöihin että katsojiin. Tehdään amerikkalaista musikaalia hyvässä hengessä, ammattilaiset ja pitkälle edenneet harrastajat ja opiskelijat rinnakkain. Iskut ovat kohdallaan, jalka nousee ja laulua kestää hyvin kuunnella. Ja onneksi kesäteatteri on myös katettu - muuten eilinen hyytävä sadeilta olisi saattanut karkottaa sitkeimmätkin teatteriviihteen ystävät.

Tällä kertaa tarjolla on peräti Suomen kantaesitys ranskalais-amerikkalaisesta homotarinasta La cage aux Folles (Hullujen häkki), joka on saanut suomeksi nimen Lainahöyhenissä. Juoni perustuu sukupuoliroolien sekottamiseen, mikä tietysti tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia pukea miehet naisiksi ja päinvastoin - siinä se. Jos jutusta haluaa etsiä sanoman, niin kukapa ei rakastaisi enemmän ihanan avarakatseista homopariskuntaa kuin tiukkapipoista perinteisten arvojen vaalijaa. Markku Nenonen on hurmaava Albin/Zaza, eikä Oiva Lohtander voi kai tehdä ennakkoluulojen vaivaamasta paskiaisestakaan muuta kuin herkullisen hahmon. Mutta kaikkein mukavinta oli katsella nuoria tanssivia kuorolaisia, jotka irrottelivat sekä naisina että miehinä ammattitaitoisen elämäniloisesti Marko Keräsen koreografioissa ja Tiina Brännaren ohjauksessa.

Kyllä tällaista hyvin tehtyä viihdettä kerran vuodessa katsoo, etenkin kun tietää homman tarjoavan töitä suomalaisille osaajille. Homma pyörii kaiken lisäksi omillaan ja tuo tänä kesänä pikkukaupunkiin todennäköisesti yli 26 000 katsojaa - aika kunnioitettavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni käy myös aivan vieressä sijaitsevissa Heinolan museoissa ja heinäkuun loppuun asti kestävässä Taidekeskus Ihanan Amerikka-näyttelyssä.

Omat suosikkivinkkini kesän näyttelytarjonnasta ovat vielä pienempiä ja sivussa. Asta Pulkkisen ateljeessa Hollolan kirkolla olen jo käynyt, suosittelen Astan töiden lisäksi Sanna Lappalaisen upeita applikaatioita, joissa hän kuvaa vanhoja kaupunkipihoja. Toinen varma tärppi on Villa Roosan tekstiilitaidenäyttely Orimattilassa, minulta vielä näkemättä. Vanhassa huopatossutehtaassa on juuri sellainen tunnelma kuin kesänäyttelyssä pitää: harmoninen ja levollinen, mutta myös ajatuksia herättävä.

Ja jotta kulttuuristressi olisi täydellinen jo ennen lomaa, Mukkulassa alkaa Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sunnuntaina. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että ilma lämpenee ja pysyy kokouspäivät kuivana, jotta kirjailijoilla ja meillä kuuntelijoilla on kohtuulliset olot nurmikolla ja tammien alla. Ei tähän enää uutta katastrofia tarvita kesähotellin lopettamisen lisäksi. Uhkaavat jo viedä pois kokouksen, joka sentään on kestänyt aika monta globaalia maailmankuvien järistystä vuodesta 1963 lähtien.

Teatterielämys Karjaalla

Taas kerran olen iloinen siitä, että läheisen ihmisen harrastuksen tai opiskelun takia tulee käydyksi paikoissa, joihin muuten ei eksyisi.

Eilen kävimme perheen voimin katsomassa Karjaalla Tryckeriteaternissa Shakespearen En Midsommarnattsdröm (Kesäyön unelma/uni). Esitys on saanut ruotsinkielisissä lehdissä, Västra Nylandissa ja Hufvudstadsbladetissa melkeinpä ylistävät arvostelut, enkä sitä ihmettele. Saimme nähdä niin laadukasta teatteria, että melkein unohdin äidin roolin ja muistin katsoa esitystä kokonaisuutena, en vain jännittäen tyttäreni puolesta. Vaikka olihan se sykähdyttävää huomata, millainen komedienne etenkin käsityöläistä esittäessään perheemme esikoisessa piilee.

Åsa Salvesenin ohjaus on raikas ja oivaltava, Erik Salvesenin lavastus juuri sopivasti taianomainen ja kekseliäs. Ja ne nuoret naiset - tänä talvena kaikki Västra Nylands Folkhögskolan teatterilinjan opiskelijat ovat naisia - heistä löytyi rohkeutta ja taitoa esittää niin naisten kuin miestenkin roolit. Erityismaininnan ansaitsee Puckin osan tehnyt Maria Erickson, joka on juuri niin juoni tapaus, ettei huvittaisi jäädä hänen armoilleen metsään.

Jos osaa yhtään ruotsia tai tuntee Shakespearen näytelmän ennestään, suosittelen matkaa Karjaalle. Ainakin Helsingistä sinne pääsee kätevästi junalla ja vielä illalla takaisinkin. Iltanäytöksiä on vielä tänään, 3.4, 4.4, 12.4, ja 13.4.

Oheinen kuva on väliajalta, sillä esityksessä ei tietenkään saa kuvata. Vanhaan kirjapainoon rakennettuun teatteriin on saatu mahdutettua myös baaritiski, jonka takaa opiskelijat myyvät väliaikarjoiluja kevään opintomatkansa rahoittamiseksi. Näytelmän teemaan sopivasti joukko pääsee Ateenaan heti esitysten päätyttyä. Kuvasssa oikealla ohjaaja Åsa Salvesen punaisessa puserossa seurustelemassa yleisön kanssa.

Klassikot veressä

Klassikot ovat meillä veressä, vakuutti taiteilijaprofessori, ohjaaja Kaisa Korhonen tänään Niskavuoren nuoren emännän infossa Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Kyseessähän on näytelmä, jota on pidetty Suomen parhaana kautta aikojen. Hella Wuolijoki näki virolaissyntyisenä meistä suomalaisista jotain hyvin oleellista, Korhosen mukaan mm. ankaruuden ja uutteruuden, mutta myös totisen naurettavuuden. Infossa nähdyn pätkän perusteella tulossa on vahvojen naisten näytelmä, jossa Juhani toimii kuin nykyajan uraohjukset: raha, asema ja rakkaus pitää saada heti. "Mutta kun kaikkea ei saa, pitää jättää se rakkaus. Se ei tuota mitään", Korhonen luonnehtii.

Luin pari viikkoa sitten loppuun Erkki Tuomiojan elämäkerran Häivähdys punaista isoäidistään Hellasta sekä tämän sisaresta Salmesta. Elämäkerran perusteella Hella taisikin kuvata Juhanissa itseään, jolla oli aina menossa joku liiketoimi, poliittinen juonittelu tai lemmensuhde. Tämänkin on varmasti joku tutkija jo sanonut, mutta vielä hauskempi on oivaltaa asia ihan itse.

Joku keksi kysyä infossa, onko näytelmän ensi-ilta osutettu tahallaan eduskuntavaalien alle, onhan Juhani Niskavuoren valtiopäivämiehen roolilla merkittävä osuus näytelmän käänteissä. Sattumahan asia oli, mutta mielleyhtymä kertoi kuitenkin ohjaajan mielestä klassikon voimasta: 1880-luvulle ajoittuva, 1940 kirjoitettu teos on ajankohtainen taas kerran. Pääasia on kertoa ihmisistä, ei poliittisista järjestelmistä.

Niskavuoret moneen kertaan nähneenä ja lukeneena haluan uskoa tähänkin esitykseen, vaikka karsisinkin odotuksista markkinointipuheen osan. Suvi-Sini Peltolan Loviisa, Tapani Kalliomäen Juhani ja muutama muu keskeinen henkilö vaikuttivat jo viikko ennen ensi-iltaa ihan aidoilta ihmisiltä.

Hidasta mediaa

Syksyn mittaan keräsin sivupöydälle pinoa kirjoista ja lehdistä, jotka ehtisin lukea "sitten joululomalla". Nyt ei ole kahteen päivään tullut sanomalehtiä, mutta pino ei ole vajennut yhtään. Joulun alla tulleissa lehdissä (meillä Helsingin Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat ja Hufvudstadsbladet) oli paljon luettavaa, sillä jouluhan ajoittui sopivasti viikonvaihteeseen. Viikonvaihdeliitteiden ja -sivujen lisäksi lehdissä on kiitettävästi kulttuuria, jota olen kerrankin kahlannut rauhassa. Useimmat jutuista ovat lähes ajattomia, tietenkin jonkinlaisella joulupainotuksella, joten niiden lukemisjärjestyksellä ei ole mitään väliä.

Joulun kaltaiset päivät on kuin tehty hitaalle medialle, mahdollisuudelle irrottautua koko ajan pyörivästä uutiskoneesta. Toivottavasti välipäivät vielä jatkavat hieman uneliasta uutisointia, sillä eivät Suomessa ja maailmalla sattuneiden onnettomuuksien seuraaminen välttämättä tee meistä valveutuneempia ihmisiä. Kannattaa lukea tätä koskeva Heikki Sauren kolumni Perverssi uutisrituaali, joka julkaistiin Journalistissa 21/2006. Tässäkin on tietenkin poikkeuksensa - muistan kyllä kahden vuoden takaisen hyökyaallon ja sen jälkeisen tiedotus- ja uutiskoneistojen nukahduksen. Nyt haluaisin ajatella, että koneiston hereillä olo riittää, jotta isoissa tapahtumissa ennen kaikkea asianosaiset saisivat tietoa nopeasti. Olen todella onnellinen, etten enää ole mukana uutistyössä, vaan voin hetkittäin leikkiä tavallista median kuluttajaa, jolla halutessaan on myös mahdollisuus pitää taukoja valveilla olosta.

Ajattomien lehtijuttujen lisäksi olen lukenut (itse hankkimiani) joululahjakirjoja, Lundánin pariskunnan Viikkoja kuukausia ja Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Oikeastaan kirjat oli tarkoitettu teatteria opiskelevalle tyttärelle (joka on hyvin perehtynyt sekä Reko Lundánin että Hella Wuolijoen näytelmiin), mutta nopeana lukijana tartuin ensin Lundánien tekstiin. Erittäin koskettava ja tarpeellinen kirja kaikille niille/meille, jotka ovat joutuneet seuraamaan läheisen ihmisen sairastumista ja kuolemaa. Lisäksi se on hämmästyttävän hyvin kirjoitettu, kun tietää, ettei kirjailijoilla ollut mahdollisuutta odottaa ja ottaa tilanteeseen etäisyyttä.

Tuomiojan tekstiin olen vasta pääsemässä sisälle. Hiemanhan se on kuivakasta, minkä lisäksi silmään pistää sama vika kuin omissa teksteissäni: häiritsevä mutta-lauseiden käyttö. Näkökulma on kuitenkin todella mielenkiintoinen, Suomessa tunnetun Hellan ja hänen täällä paljon tuntemattomamman sisarensa Salmen, vaiheiden seuranta. Historiantutkija en ole, mutta sen verran alaa opiskellut ja myös 1900-luvun alun kulttuurihistoriaan tutustunut, että nautin Tuomiojan otteesta. Mitä siitä, että punaiset siskokset olivat kirjoittajan sukulaisia, hän kyllä osaa olla sekä armoton tutkija että ihmisluonteen kohdalla ymmärtävä kirjailija.

Entäs se työhuoneen kirja- ja lehtipino? Löysin siitä juuri Time-lehden, jonka ostin viikko sitten lentokentältä ja luin nautinnolla pitkäksi venyneellä lennolla. Kyseessä on numero, jossa lehti valitsi Vuoden henkilöksi meidät median käyttäjät eli nykyisin yhä enemmän tuottajat. Valintahan uutisoitiin kiitettävästi sekä meikäläisessä mediassa että monissa blogeissa. Oli kuitenkin ihan eri juttu lukea Timen hyvin tehdyt taustajutut lehdestä; niissä oli todellista lisäarvoa verrattuna pikauutisiin. Mutta nyt lehti joutaa roskiin.

Ehkä palaan loppuun pinoon vielä lähiaikoina. Varsinainen joulunaika loppuu tähän iltaan, mutta hankkimani flunssan takia unelias tyhjäkäynti jatkuu. Peiton alla on hyvä lukea.

Überkaiserwurstführer & co tehokkaina

Jatkan uhkarohkeasti teatteriarvostelijan uraani. Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.

Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.

Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.

Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.

Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.

Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.

Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.

Mahtoiko joku klišee unohtua?

Huh huh, harvoin olen teatterissa hävennyt niin paljon kuin eilisiltaisessa Lahden kaupunginteatterin Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailun voittaneessa ja paljon ennalta rummutetussa Leyla ja Daniel - musikaalin ensi-illassa. Siis nimen omaan näyttelijöiden puolesta, sillä eiväthän he oikein voineet kuin pyristellä jotenkin kappaleen loppuun.

Suurin vika on ilman muuta Pasi Toivasen käsikirjoituksessa, jossa islaminuskoisten maahanmuuttajien, uusnatsien, miehenkipeiden feministitutkijoiden (todellakin!), naisenkipeiden panomiesten (?!), narsististen toimittajien, julkisuudenkipeiden poliitikkojen ja ruotsalaisen kansankodin kaikkein klišeisimpien ominaisuuksien ympärille on yritetty rakentaa jonkinlaista nykypäivän Romeo ja Julia -tarinaa.

Siis juttuhan kertoo siitä, miten muslimiperhe ei hyväksy tyttärensä seurustelua ruotsalaispojan kanssa, vaan suunnittelee kunniamurhaa. Ja siitä, miten pojan kaverista paljastuu uusnatsi. Ja siitä, miten pojan äidin feministiystävät parantavat maailmaa lihaksikkaan tarjoilijapojun inspiroimana. Ja tv-ohjelmasta, jossa ei tietenkään päästä puhumaan oikeista asioista, kun pitää välillä leikata kohtaus jopa nykyhetkeen ja teatterin lavalle... Äsh - unohda!

Mutta kyllä myös kiitetyn ohjaajan Kurt Nuotion ajatuksia ihmettelee, kun esitys välillä poukkoilee mauttoman farssin, välillä kesäteatteri-ilmaisua muistuttavan "vakavan" ilmaisun välimaastossa. Muutamassa kahdenkeskisessä kohtauksessa nuoret ja taitavat Elsa Saisio ja Timo Välisaari sentään saavat näyttää, että he osaavat laulaa, todennäköisesti myös näytellä.

Musiikin arvostelemiseen ei kompetenssini oikein riitä, mutta tuleehan se selville oikein repliikeistäkin, että Petri Kaivanto on euroviisufani. Ja sen verran ujeltaa, että taatusti tyhmempikin ymmärtää, mistä päin maailmaa maahanmuuttajat ovat kotoisin.

Tekijöillä on ihan oma kotisivukin, jossa säveltäjä mainostaa pitävänsä blogia. Kysymys on siis muutamasta päiväkirjamerkinnästä, josta ainakaan minä en löytänyt kommenttimahdollisuutta.

Hävettää siksikin, että olin itse pönkittämässä musikaalia ennalta haastattelemalla Elsa Saisiota elokuussa Ilta-Sanomiin. Vaikka kyllähän näyttelijällä oli ihan pohdittuja ajatuksia maahanmuuttajien asemasta ja kulttuurien yhteentörmäyksestä. Tällä kertaa ei siis harmita, että piti lähestyä ilmiötä henkilöjutun kautta.

Jännityksellä odotan "oikeiden" kriitikoiden näkemyksiä esityksestä. Jos Uuden Lahden Kari Naskinen jälleen kerran musikaalin ensi-illan jälkeisessä raivotilassa ehdottaa joko Lahden kaupunginteatterin tai edes musikaalien lopettamista, olen valmis allekirjoittamaan jälkimmäisen. (Hyviäkin esityksiä löytyy, katso blogimerkintäni)

Luopukaa nyt hitossa ainakin siitä Hopeakuusta, jonka edellistä voittajaa, Astoriaa, jo luulin pohjanoteeraukseksi! Vähänpä tiesin.

Huomautus: Siis tännekin pääsin kutsuvieraana.