Niitä muita luettuja

Keväällä päätin, että kirjaisin ylös kaikki lukemani kirjat. Luulen ja pelkään taas unohtaneeni useita, mutta tässä joitain niistä teoksista, jotka eivät muista syistä ole esiintyneet tässä blogissa:

Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan. Suomentanut Raimo Seppälä. Kirjayhtymä 1968. Sain Grönlantia käsittelevän matkakirjan lahjaksi ystävältäni ennen syksyn opintomatkaani. Yllättävän moni ennakkoluulo ja jokunen faktakin on vielä voimissaan. Yksi nappimääritelmä ei ole muuttunut yli 40 vuodessa mihinkään: "...silmiemme edessä 'Euroopan säätehdas'. Täällä 'tehdään' tänään huomispäivän sää." Tosin tähänkin voisi huomauttaa, että nykyisin puhumme globaalista ilmastosta, emme vain eurooppalaisten säästä.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta. Alkuperäisteos julkaistu 2004 (Otava); pokkariversion tietoja en pääse enää tarkistamaan, sillä jätin matkalukemiseksi ostetun kirjan hotelliin. Fantasianuorisokirja on ihan kelpo esikoisteos sarjassaan.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tämänkin kirjan ostin mukaan pokkariversiona ja jätin sen ystäväni kotiin, joten tarkemmat tiedot eivät ole enää tallessa. Olen iloinen, että lopultakin luin edes yhden Gabaldonin supersuosituista historiallisista romaaneista, joita ystäväni Anuirmeli on toki useita kertoja suositellut. En ole ihan tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää, mutta ihailen kirjailijan (ja suomentajan) suurta tietomäärää ja kykyä kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kulttuureissa. Ja olihan se mukava hotellihuoneen yksinäisyydessä hetkittäin heittäytyä myös romanttisiin juonenkäänteisiin. Saattaisi tehdä hyvää joskus kotonakin...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena-kustannus. Sopivasti annostellut filosofiset pohdinnat avaavat välillä uusia ovia Muumilaaksossa, toisinaan taas jäävät hieman raapaisuiksi. Matkani loppui ennen takakantta, joten otin kirjan takaisin kotiin ja aion vielä lukea loppuun jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2011. Lohdullista, että Hustvedt on palannut täysveriseksi romaanikirjailijaksi epäonnistuneen Vapisevan naisen jälkeen. Laatutyötä mutta kuitenkin väliteos, jonka luin parissa illassa.

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. Lukupiirikirja, josta keskustelemme ensi keskiviikkona, joten viisainta olisi olla vielä sanomatta mitään. Sanonpa kuitenkin: jos omat lapsuuden erokokemukset ovat näin hurjia, ymmärrän. Mutta sittenkin vähän raivostuttaa, että ilmiselvästi sairas paha äitipuoli on vain sitä ja siksi jollain lailla epäuskottava. Ihailen kuitenkin kykyä kirjoittaa sekä lapsen että isoäidin näkökulmista.

Laatuteatteria äideistä ja perheistä

Maaliskuussa kävin kahdessa Lahden kaupunginteatterin ensi-illassa, näytelmät olivat Lasinen eläintarha ja Pesärikko. Kumpikin esitys on laatutyötä ja perustuu hyvään tekstiin, mutta Tennessee Williamsin perhehelvettiklassikkoon perustuva Lasinen eläintarha vaikutti minuun tällä kertaa enemmän. Orvokki Aution kirjatrilogiasta sovitettu Pesärikko oli ohjauksena jotenkin jähmeämpi ja sävyttömämpi.

Kumpaankin näytelmään on muuten kirjoitettu "kauhean" äidin (ja Pesärikossa samalla anopin) rooli, joista kummastakin näyttelijät selviävät upeasti. Lumikki Kouki hysteerisenä, pettyneenä ja turhamaisena Amandana on aivan huikea, en muista pitkään aikaan kokeneeni samanlaista puhdistavaa myötähäpeää noin hyvin esitetyn roolin äärellä.

Ritva Sorvali puolestaan tekee Laimistaan traagisen pohjalaisen kantaäidin, joka haluaisi olla jotain muutakin kuin kunnon ihminen, mutta ei uskalla.

Latteaa ja sekavaa ihmissuhdekuvausta

Kävin katsomassa elokuvan Rakkautta italiailaisittain, alkukielellä Io sono l'amore. Rikkaasta milanolaisesta tehtailijasuvusta kertovassa tarinassa on komeita kuvauspaikkoja perheen kaupunkitalosta aina Sanremon maisemiin, minkä lisäksi filmin naiset toimivat (mm. kaunis ja sielukas brittinäyttelijä Tilda Swinton) oikein hyvin italialaisen huippumuodin vaatepuina.

En kuitenkaan lämmennyt filmin ihmissuhdekuvakselle, jossa keski-ikäistä äitiä näyttelevän Swintonin ja tämän pojan kokkiystävän rakkaussuhde on keskiössä. Heidän intohimonsa ruokaan tuotti kylläkin jälleen upeita kuvia, mutta muuten en löytänyt parin väliltä kipinää. Erityisen lattea oli ylipitkä rakastelukohtaus, jossa näytettiin sekä itse paria että kesäisen paratiisin kukkia ja mehiläisiä aivan loputtomiin. Ja traaginen loppu oli niin ihmeellinen, että osa katsojista nousi jo kesken kaiken ylös penkeistään. Noiosissima!

Pointsit siitä, että filmissä tosiaan puhutaan italiaa pääosan ajasta, venäläissyntyistä äitiä esittävän Swintonin ansiosta vieläpä armollisen hitaasti. Kävi siis edes kielitunnista.

Luin Niina Revon kirjan Kaksi (WSOY 2002), jonka ihmissuhdekuvaukset puolestaan tuntuivat aluksi aivan ylivoimaisen kryptisiltä. Nuori kirjailija Julia on perhekriisissä ja kirjoittaa itsensä ikäisen parin rakastumisesta, pariutumisesta, lapsen saamisesta ja kriisistä. Kirjan henkilöiden nimet Äl ja Gee tökkivät pahasti, koska naisen ja miehen kirjain menivät mielessäni koko ajan sekaisin. Onneksi kuitenkin luin loppuun, kyllä sieltä ne tasot löytyivät.

Veirron kirjoissa ei saarnata

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Mökkipäiväkirja ja Kalenteritytöt

Luettu: Elämää Mikonmäessä. Muistiinpanoja päiväkirjoista 1968-1989. Turkulainen tutkijapariskunta, Irmeli ja Mikko Niemi, piti perheineen päiväkirjaa elämästään Sauvon Osmalahdessa, josta perhe hankki 1968 vanhan maatilan sivurakennuksineen perheen kesäpaikaksi. Koonnut Irmeli Niemi, kuvatoimitus Jaana Lähdetie.

Nähty perjantaina 21.1: Lahden kaupunginteatterin Kalenteritytöt, käsikirjoitus Tim Firth, ohjaus Maiju Sallas. Suomenkielinen kantaesitys.

Rakkautta on loppuun asti

Lukijan kannattaa lukea Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjateoksen esipuhe. Toimittaja Anna-Liisa Haavikko kiteyttää hienosti sen, miten monimuotoisesti teos valottaa kirjailijan elämää, antaa vahvan todistuksen aina ”tältä kohtaa”.

Meriluoto on todennut, ettei hänen tuotannostaan pitäisi ehkä lukea vain runoja tai päiväkirjoja, koska molemmat lajit tukevat toisiaan. Silti suosittelen tuoretta päiväkirjajulkaisua vaikkapa ensimmäiseksi tutustumiseksi Meriluotoon.

On se vain niin hienoa, kirkasta ja todistusvoimaista tekstiä myöhäisestä keski-iästä ja vanhuudesta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja loputtomasta kamppailusta kirjailijan ammatissa!

Tältä kohtaa alkaa maaliskuun 1975 yksinolosta ja päättyy tammikuussa 2004 vielä syvempään yksinäisyyteen. Puoliso, professori Jouko Paakkanen, on juuri kuollut. Lukija ihmettelee henkeään pidätellen, ettei Meriluoto mennyt siinä samassa.

Kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt avioliitto on yksi kirjan punaisista loimilangoista. Meriluoto sinetöi suuren rakkauden rehellisellä ja paikoin raadollisella kuvauksella myös liiton huonoista hetkistä.

Mies on säkenöivän älykäs ja viehättävä ja tarjoaa alussa seksuaalisen ilon, mitä ilman Meriluoto on saanut pitkään elää. Mutta hän on myös mieleltään epävakaa, kiihkeä tuhlari ja on viedä kaiken ilman Meriluodon ympäriltä. Yhteinen pakotie on alkoholi, jota Meriluoto on toki käyttänyt aiemminkin, mutta nyt siitä tulee todellinen ongelma.

Viimeiset sameat vuodet ovat välillä hyvinkin itkettävää luettavaa, mutta mitään sellaista ei ole, mistä ei voisi kirjoittaa. Meriluodon merkinnät alkoholismista, vanhenemisesta ja rappiosta käsittelevät isoja teemoja.

Omaishoitajaksikin hän ehtii, samoin kummankin lapset, klaani. Rakkautta on loppuun asti.

Klaani, ystävät ja kollegat ovat vahvasti läsnä, mutta päiväkirjan pää- ja näkökulmahenkilö on luonnollisesti Meriluoto. Hyvin usein hän kokee silti jäävänsä sivuosaan.

Lapset ja lapsenlapset vanhenevat, ystävät kuolevat ja loittonevat. Vanhemmiten alkaa väsyttää, kirjailija tunnistaa yhä useammin yksinäisyyden tarpeensa.

Kirjailijan kutsumustaan Meriluoto pohtii päiväkirjassa monelta kannalta. 1970-luvun Suomeen paluun jälkeen hän on ulkopuolinen, Peter Peter -avainromaanin jäljiltä kiistelty. Kirjoittaminen on silti ainoa tehtävä, ja itselleen on pakko vakuuttaa, että omat teokset ovat hyviä.

Arjen vaatimuksetkin painavat päälle, esimerkiksi kun häntä pidetään joutilaimpana hoitamaan sairasta äitiä. ”Sellaista on, kun on kirjailija – se ei ole toden tullen ammatti eikä mitään, kun ei ole konkreettista työnantajaa. Vaikka hommasta totisesti saa herkemmin potkut sisäisesti kuin mistään virka-asemasta.”

Jatkuvasti Meriluoto tuskailee toimeentulon kanssa, ja henkisesti satuttaa jäädä vuosikausia vaille apurahoja ja palkintoja. Erityisen kompleksinen suhde on pitkäaikaiseen kustantajaan WSOY:öön. Luottohenkilöksi jää lopulta vain Touko Siltala, jonka uusi kustantamo on myös Tältä kohtaa -teoksen kustantaja.

Teos on hieno huipennus Meriluodon elämäkerta-aineistoon pohjaaville teoksille. Hän on takuuvarmasti elänyt kirjailijalle sopivan elämän ja osannut kertoa sen myös lukijoille.

Ina Ruokolainen

Aila Meriluoto (toim. Anna-Liisa Haavikko): Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010, 441 s.

Kirja-arvio on julkaistu 12.10.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteystyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa (13.10.).

Vaikea ja vavisuttava Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivään on todella vaikea päästä sisälle. Ongelmaa kuvaa hyvin romaaniin sisältyvä episodi, jossa päähenkilöihin kuuluva kirjailija Ari saa pakit elokuvan tuotantoyhtiöltä. ”Jos kukaan ei jaksa kattoa sitä edes sinne asti…”, yhtiön edustaja luonnehtii käsikirjoitusta.

Alussa on pieni poika, joka omalla kielellään puhkuu raivoa, pelkoa ja vähän toivoakin halutessaan pelastaa vankina olevan prinsessan. Ari kirjoittaa hänestä tarinaa, jonka lopussa näyttää käyvän todella huonosti.

Seuraavaksi esitellään kauppaketjun tilasuunnittelija Paula, joka pelkää kontrollin menettämistä niin paljon, että päätyy pitämään tytärtään vankina. Sosiaalityöntekijä Katriin taas tutustutaan, kun hän vääntää täydellistä esitystä työstään.

Tapahtumat keskittyvät esikaupungin kerrostaloalueelle metsän reunaan. Ari ja mielikuvitusnimeä Tok Kilmoori käyttävä Tomi tutustuvat kaupan kassalla, kun pojalta puuttuu kolikko karkkipussiostoksista. Vähitellen selviää, että pojalta puuttuu paljon muutakin, esimerkiksi huolta pitävät aikuiset.

Ari ja suklaata ahmiva Paula ovat naapureita, Tomin vahtima vangittu prinsessa Paulan tytär. Katri hälytetään kentälle, kun kerrostalojen käytävissä aletaan epäillä karmeita salaisuuksia.

Jos Karkkipäivä olisi elokuva, ihmiset voisi esitellä muutamassa tehokkaassa kohtauksessa. Nyt pitää kahlata 140 sivua, jotta heihin ehtii kiintyä.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, jos haluaa lukea hyytävän tarinan siitä, miten raaoilla tavoilla me aikuiset laiminlyömme ja pahoinpitelemme lapsia.

Kukapa haluaisi, ellei näkymättömäksi lannistetusta Tomista olisi jo tullut siinä vaiheessa rakas ja tärkeä. On pakko tietää, miten hänen ja prinsessan käy.

Nummi kirjoittaa kirjan jälkisanoissa käyttäneensä lähteenä sosiaaliviranomaisten ja tutkijan tekstejä aidoista lastensuojelutapauksista. Aitouden haistaa, mutta todennäköisesti enemmän voimakkaan henkilö- ja paikkakuvauksen kuin lähdemateriaalin ansiosta.

Elokuvakäsikirjoituksiakin tehneen Nummen olisi silti pitänyt päättää, kenen tarinaan hän keskittyy. Ettei lukeminen jäisi kesken, jotta havahtuisimme näkemään näkymättömät lapset.

Ina Ruokolainen

Markus Nummi

Karkkipäivä

Otava 2010, 381 s.

Kirja-arvio on julkaistu 28.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella kritiikki voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (20.10.)