Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja

Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.

Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.

Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.

Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.

Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.

Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.

Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.

Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.

Minustakin tuli elämäkertojen lukija

Joka kerta, kun nykyään tartun elämäkertakirjaan, muistan nuoruuden ihmettelyni. Oma elämä tuntui silloin niin ainutlaatuiselta, ettei olisi tullut mieleenkään lukea keidenkään kuuluisien ihmisten elämästä.

Toinen syy saattoi olla se, että 1970- ja 1980-luvulla oli vielä nykyistä vähemmän tarjolla kirjoja ikäisistäni ihmisistä. Nythän niitä on tarjolla omituisistakin hetken julkkiksista, mutta en minä heistä edelleenkään tahdo lukea. Poikkeuksen jo 1970-luvulla tekivät teokset John Lennonin kaltaisista, tarpeeksi ristiriitaisista idoleista. Mutta että olisin lukenut jostain historiallisesta tai nykyhallitsijasta tai -poliitikosta - se oli mahdoton ajatus. Ja taitaa olla edelleenkin.

Mutta luovat ihmiset, heistä luen nykyään mielelläni. Viimeksi olen lisännyt lukupäiväkirjaani peräti kolme luovan ihmisen henkilökuvaa, kaksi niistä (Armi Ratiaa koskevat) tosin työn puolesta. Mutta nekin luin  kiinnostuksella, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja eivätkä kunnioittaneet liikaa kohdettaan.

Helena Ruuskan Marja-Liisa Vartion elämäkerta Kuin linnun kirkaisu oli sekä kaunokirjallinen nautinto että yksi avain Vartion teosten ymmärtämiseen. Erityisen iloinen olen siitä, että luin äskettäin myös Vartion Kaikki naiset näkevät unia -romaanin, joka oli jäänyt aiemmin väliin. Vuoropuhelu paikoitellen absurdin teoksen ja Vartion elämän välillä oli hyvin kiintoisa!

Kaipa se on niin, että oma elämänkokemus saa kiinnostumaan (oma)elämäkerroista yleisemminkin. Olenhan minä ollut perustamassa elämäkertakirjoittamiseen innostavaa verkkopalveluakin. Kunpa hieman useampi kirjoittaja löytäisi sinne pohtimaan omia kokemuksiaan hieman paneutuvammin kuin vaikkapa Facebookissa on mahdollista.

Ja tässä vielä ne kolme viimeksi lukemaani elämäkertaa: 
Helena Ruuska: Kuin linnun kirkaisu. Marja-Liisa Vartion elämäkerta
Tuula Saarikoski: Armi Ratia. Legenda jo eläessään
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia: Love Armi. Armi Ratian henkilökuva 

Ihanat elämäkerrat

Ystävät ovat kullanarvoisia vinkatessaan lukemisen arvoisia kirjoja. Etenkin silloin, kun he tietävät, mikä minua kiinnostaa.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!

Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.

Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.

Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Suurmiesten historiasta syntyi verevä romaani

Kanadalainen Annabel Lyon ei antanut periksi, kun kustantaja epäili hänen ideaansa historiallisesta romaanista ilman naispäähenkilöä ja rakkaustarinaa. Onneksi, sillä filosofi Aristoteleen ja valloittajakuningas Aleksanteri Suuren hedelmällisen ristiriitaisesta suhteesta kertova Aleksanterin opettaja on löytänyt lukijoita jo parissakymmenessä maassa.

Teos kuvaa seitsemän vuoden periodia, jolloin Aristoteles opettaa nuorelle Aleksanterille luonnontieteitä, historiaa, etiikkaa ja muita tärkeinä pitämiään henkisiä arvoja. 

Vastassaan hänellä on aluksi 13-vuotias hemmoteltu kakara, myöhemmin jo nuori soturi, joka kärsii ilmiselvistä sotatraumoista mutta on myös älykäs ja taitava. Samaan aikaan Aleksanterin isä Filippos, Makedonian kuningas, käy jatkuvia sotia naapurikansoja vastaan.

Kuva: Philip Chin

Teos on maanläheinen, kiinnostava ja erittäin vetävästi kirjoitettu tarina ajanjaksosta 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Lyon on karistanut harteiltaan kaikki aiempien sukupolvien sievistelevät tai ihailevat kuvaukset filosofista ja valloittajakuninkaasta ja antaa hahmojensa haista, kuolla, naida ja kiroilla – kuten myös rakastaa, tehdä teatteria, opiskella ja elää perhe-elämää.

- Kuvaan sotilaiden yhteiskuntaa, jossa sanottiin asiat juuri niin kuin ne ovat. Mutta samalla haluan näyttää syyt, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa tietyllä lailla.

Lyon sai idean 2009 julkaistuun kirjaansa New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, kun hän etsi selitystä ja lohtua Aristoteleen teoksista. Sieltä löytyi mies, joka koko ikänsä taisteli etsiäkseen kultaista keskitietä ääripäiden välissä. Teoksen englanninkielinen nimi The Golden Mean viittaa juuri tähän.

- Aristoteles kirjoitti asioista, jotka ovat hyvin moderneja ja tosia: hyvästä elämästä ja kunnon kansalaisista, tavoista välttää äärimmäisyyksiä. Toisaalta hän kuvaa hyvin läheltä melankolian ja luovan temperamentin suhdetta puhumalla mustasta sapesta, joka tekee kuumana ihmisestä helposti suuttuvan, eroottisen, älykkään ja puheliaan ja kylmänä taas tylsän ja masentuneen. Nykyään puhumme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjailija olikin aluksi kiinnostuneempi filosofista, josta hän halusi tehdä pelottavan älykön sijasta elävän ihmisen. Sen hän ratkaisi kuvaamalla tämän perhe-elämää, seksiä, ruokailuja, vaimoa, lapsia ja orjia. 

Lyon osoittaakin hyvin, miten ristiriitaisessa maailmassa aikansa älykkö joutui elämään.

- Kirjoituksissaan Aristoteles on aikamoinen naistenvihaaja eikä esimerkiksi pitänyt naisten kouluttamista tärkeänä, mutta toisaalta testamentissaan hän haluaa huolehtia tyttärensä Pythiaan ja vihkimättömän toisen vaimonsa tulevaisuudesta. Pythias on seuraavan kirjani keskeinen henkilö, sillä miesten kirjan jälkeen haluan kirjoittaa naisista.

Seitsemän vuotta kestäneen kirjoitustyön aikana Lyon sai kaksi lasta ja käytti heitä Aristoteleen lasten malleina. Samaan aikaan hän seurasi maailman tapahtumia kuten uutisia Afganistanista palaavista kanadalaisista sotilaista.

- Aleksanteri kärsii väkivaltaisista kohtauksista, masennuksesta, alkoholismista ja painajaisista, aivan samoista asioista kuin nykypäivän sotilaat. Hän oli myös lapsisotilas ja tappoi jo 12-vuotiaana, mitä pidämme tänä päivänä traagisena asiana.

Lyonin kanadalainen kustantaja oli kirjoitustyön aikana huolissaan siitä, miten kirjailija onnistuu yhdistämään jo lapsena traumatisoituneen Aleksanterin myöhempään oppineeseen kuninkaaseen, joka luki Homerosta ja oli kiinnostunut myös valloittamiensa maiden historiasta. 

Siihen lukija saa vastauksen keskusteluista, joita Aristoteles ja Aleksanteri käyvät. 

Ina Ruokolainen

Haastattelu on julkaistu 30.10.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Tapasin kirjailija Annabel Lyonin lauantaina 29.10. Helsingin kirjamessuilla, joilla hän esiintyi tänään sunnuntaina. Etelä-Suomen Sanomien tuoreet ja kauniit henkilökuvat otti Anne Vatén, mutta niihin minulla ei valitettavasti ole käyttöoikeuksia.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Avain 2011, 310 s.

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

Muistamisesta, kääntämisestä ja taas muistamisesta

Viime viikkoina olen tiiviin työrupeaman ohessa lukenut ihan kiitettävän määrän kirjoja - jopa niin, että osa on jo melkein ehtinyt unohtua. Kertoo varmaan sekä kirjasta että lukijasta: todellinen mestariteos ei unohdu, mutta hyväkin voi mennä hieman hukkaan, jos lukeminen on vain suorittamista kaiken muun ohessa tai väsynyttyä ajanvietettä sängyssä nukkumattia odottaessa. Alla mietteitä kolmesta tärkeimmästä, joiden ajatukset jäivät pyörimään mielessä.

Imbi Paju: Torjutut muistot. Kirja on erittäin rankka ja vaikuttava kuvaus Neuvosto-Viron miehitysajasta, jonka pahuuksista en kerta kaikkiaan pystynyt ottamaan vastaan ihan kaikkea. Kirjoitin kirjan pohjalta mietteitäni muistelemisen tarpeesta Vuosikerta.fi-elämäkertapalveluun.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja posityyhtynen. Harry Pottereiden (ja ties kuinka monen muun kirjan) suomentaja kirjoitti yli kymmenen vuotta kestäneen urakkansa jälkeen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiset olivat hänelle kirjojen suomentamisesta lähettäneet. Ammatin perustietojen lisäksi hän tarjoaa erikoisherkkuja eli tietoa siitä, miten tietyt nimet ja ilmaukset ovat saaneet suomenkielisen asunsa.

Olin aiemmin selaillut kirjaa, nyt innostuin ostamaan ja lukemaan sen, koska kustantaja (Tammi) kuulemma suunnittelee kirjan makuloimista eli tuhoamista sen vähäisen myynnin takia. Vaikka teos ei ehkä olekaan ihan tiedettä tai kieleltään tyypillinen oppikirja, pitäisi se luettaa kaikilla niillä, jotka eivät koskaan ole edes kiinnittäneet huomiota kääntäjien työhön. Ihan hirveän vastuullista ja vaativaa hommaa, jossa pitää osata kiel(t)en lisäksi paljon muutakin!

Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Ei ihme, että kanadalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Pulitzer-palkinnon!

Kanadalaisesta kivityöntekijöiden yhteisöstä alkava saaga käsittää monta sukupolvea naisia, keskiössä Daisy Goodwill Flett. Teoksessa on niin monta koskettavaa persoonaa ja ihmiskohtaloa, että lukija jaksaa kaikki rönsyt ja siirtymät sekä ajassa että Amerikan mantereen sisällä, hieman Euroopassakin. Erityisesti pidän Shieldsin kirjoissa siitä, etteivät hänen henkilönsä välttämättä koskaan ole poikkeusyksilöitä - heitäkin Kivipäiväkirjoihin mahtuu - vaan ihan tavallisen tylsiä kansalaisia, joiden rakkaudet, perhe-elämä tai työuransa ei jonkun muun kertomana kiinnostaisi oikein ketään. Ja sittenkin, suurin osa meistä keskinkertaisista ihmisistä haluaa lukea juuri kaltaisistaan, epätäydellisistä ja mukiinmenevistä persoonista.

Keskeistä Kivipäiväkirjoissakin on muistaminen. Daisyn äiti on löytölapsi, joka ei saa nauttia pitkään perheestä, sillä hän kuolee synnyttäessään tytärtään. Isäänsä Daisy tutustuu vasta teini-iässä, kun kasvattiäitinä toiminut entinen naapuri kuolee. Mitä vanhemmaksi Daisy tulee, sitä enemmän hän kaipaa tietoja taustastaan ja alkaa siksi lopulta kerätä tietoja jopa kadonneen appensa juurista. Yksinäisyys ja juurettomuus toistuvat teoksessa monta kertaa, ja toisaalta sitä pidetään luonnollisena asiana, joka koskettaa myös biologissa perheissään kasvaneita. Jos joku ei ole aiemmin tutustunut Shieldsin kirjoihin, kannattaa aloittaa matka Kivipäiväkirjoista.

Tervetuloa kirjoittamisen kursseille

Jälleen pieni mainos: Lahden Kansanopisto jäljestää kevään, kesän ja syksyn aikana neljä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen kannustavaa kurssia, joista kolmessa minulla on sormet pelissä. Ensimmäiset tulevat vastaan jo varsin pian, joten kannattaa olla valppaana ilmoittautumassa, jos aihepiiri kiinnostaa. Hintakaan ei ole aivan päätähuimaava, sillä kunkin viikonlopun 15 tunnin opetus maksaa 80 euroa.

Ja tässä kurssit: Elämäkertakirjoittaminen 14.-15.5., Keskustele ja kirjoita kirjallisuudesta (lukupiirikurssi) 11.-12.6., Kokeellinen kirjoittaminen 13.-14.8. ja Blogikirjoittaminen 10.-11.11.

Yhteystiedot, ilmoittautumisajat ja muut ohjeet löytyvät kunkin kurssin kohdalta linkin takaa. Tervetuloa kursseille!

Aikuista elokuvaa, viisaita kirjoja

Kävin hyvässä seurassa katsomassa elokuvan Vuosi elämästä. Siinä oli paljon hyvää (ja seuralaiseni piti elokuvasta aivan valtavasti), mutta se jokin puuttui. Näyttelijät ovat sekä hyviä että uskottavan oloisia; on suorastaan ihastuttavaa katsoa eurooppalaista elokuvaa, jossa kenenkään ei tarvitse olla Hollywood-mitoissa.

Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.

En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.

-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.

Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.

---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.

Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.

Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.

-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.

"En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan löytämään kirjoittajan sisältään"

Osallistuin viime viikolla kaksipäiväiseen Taide käy työssä -seminaariin, johon oli koottu taidealojen asiantuntijoita, tutkijoita ja opettajia. Yksi luennoitsijoista ja työpajan pitäjistä oli Gillie Bolton, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija, jonka menetelmistä olen kirjoittanut aiemminkin.

Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.

Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.

En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.

Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.

Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.

Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.

Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.

Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.

Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.

Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.

Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.

Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.

Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.

Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.

Kuninkaan puhe ja äidin hotelli

Nähty: elokuva Kuninkaan puhe. Suomalaiset elokuva-arvostelijat eivät ole innostuneet elokuvasta mitenkään valtavasti, mutta minä viihdyin filmin parissa ja jopa liikutuin. Elokuvalla on ihan oikea aihe - puhevikaisen ja esiintymiskammoisen kuninkaan pakko esiintyä radiossa eli "modernissa mediassa" - ja taustalla uhkaava ja lopulta alkava toinen maailmansota. Lisäksi brittituotanto marssittaa jälleen esiin liudan hyviä näyttelijöitä kuten puheopettajaa esittävän Geoffrey Rushin. En hirveästi perusta tähtiajattelusta, mutta kuningasta esittävän Colin Firthin karisma myös puree täysillä.

Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.

Mökkipäiväkirja ja Kalenteritytöt

Luettu: Elämää Mikonmäessä. Muistiinpanoja päiväkirjoista 1968-1989. Turkulainen tutkijapariskunta, Irmeli ja Mikko Niemi, piti perheineen päiväkirjaa elämästään Sauvon Osmalahdessa, josta perhe hankki 1968 vanhan maatilan sivurakennuksineen perheen kesäpaikaksi. Koonnut Irmeli Niemi, kuvatoimitus Jaana Lähdetie.

Nähty perjantaina 21.1: Lahden kaupunginteatterin Kalenteritytöt, käsikirjoitus Tim Firth, ohjaus Maiju Sallas. Suomenkielinen kantaesitys.

Kaikkea muuta kuin onnea

Aina välillä ihmettelen, miksei novelleja kirjoiteta, kustanneta ja lueta enemmän. Lyhytjänteisen nykylukijan luulisi kiittävän tiivistetyistä maailmoista, joissa ei ole yhtään jaarittelevaa sanaa tai turhaa käännettä. Mutta vain parhaimmillaan, kuten Nobel-kirjailijaksikin monta kertaa veikatun kanadalaisen Alice Munron teoksissa.

Hänen tekstejään lukiessa tajuaa, miten vaikea laji novellit ovat. Jännitteen on synnyttävä nopeasti ja kestettävä lukijan päässä pitkään, jotta ulkoisesti pieni kertomus ei jää muiden jalkoihin.

Nyt suomennetun Liian paljon onnea –kokoelman kertomukset käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän.

Todella karmeita ja pakahduttavia hetkiä, kuten avausnovellissa Ulottuvuuksia, jossa Doreen mies Lloyd on tappanut perheen kolme lasta. Tai ensin pieneltä tuntuvia, kuten Onka-loita novellin onnettomuus, jossa perheen poika Kent katkaisee jalkansa.

Kaikki hetket eivät edes valkene novellin päähenkilöille kuin joskus myöhemmin, kuten sellotaiteilija Joycelle novellissa Miten meidän tulisi elää. Hän tapaa vuosien päästä tytön, joka kirjailijana kuvaa entisen opettajansa, Joycen, petosta lasta kohtaan.

Kymmenestä novellista minulle jäi mieleen elämään noin puolet. Kuolemaan johtava perhetragedia on tietenkin jo tapahtumana iso, mutta tärkein tekijä on sittenkin Munron tapa kertoa.

Hänen hahmonsa ovat tarkkailijoita, jotka havainnoivat tarkasti ympäristöään esineitä, värejä ja hajuja myöten. Ihmisten kanssa he silti ajautuvat tilanteisiin, joita eivät osaa ennakoida.

On hyvin helppo samastua Wenlock Edgen opiskelijatyttöön, joka asuintoverinsa kautta tutustuu myös tämän vanhempaan rakastajaan. Kuinka hyytävästi Munro kuvaakaan häpeällisen päivällisen, jonka jälkeen kertoja ei pysty edes lukemaan runoutta enää samalla tavalla!

Suurin osa novelleista sijoittuu tuntemattomiin kyliin ja kaupunkeihin. Ihmiset niissä ovat sekä hyvin todellisen oloisia että jonkinlaisia arkkityyppejä. He joutuvat tilanteisiin ja tekevät asioita kuin kuka tahansa.

Niminovelli Liian paljon onnea on Munron kuvitelma venäläissyntyisen matemaatikon ja kirjailijan Sofja Kovalevskajan viimeisistä päivistä ennen kuolemaansa 1891. Jälkisanojen perusteella tarina on kirjailijalle tärkeä, mutta minusta se on aivan eri sarjaa muiden novellien kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennos on jälleen kerran täydellistä laatutyötä.

Ina Ruokolainen

Alice Munro: Liian paljon onnea. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2010, 366 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.11.2010 (ei verkossa). Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa.

Rakkautta on loppuun asti

Lukijan kannattaa lukea Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjateoksen esipuhe. Toimittaja Anna-Liisa Haavikko kiteyttää hienosti sen, miten monimuotoisesti teos valottaa kirjailijan elämää, antaa vahvan todistuksen aina ”tältä kohtaa”.

Meriluoto on todennut, ettei hänen tuotannostaan pitäisi ehkä lukea vain runoja tai päiväkirjoja, koska molemmat lajit tukevat toisiaan. Silti suosittelen tuoretta päiväkirjajulkaisua vaikkapa ensimmäiseksi tutustumiseksi Meriluotoon.

On se vain niin hienoa, kirkasta ja todistusvoimaista tekstiä myöhäisestä keski-iästä ja vanhuudesta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja loputtomasta kamppailusta kirjailijan ammatissa!

Tältä kohtaa alkaa maaliskuun 1975 yksinolosta ja päättyy tammikuussa 2004 vielä syvempään yksinäisyyteen. Puoliso, professori Jouko Paakkanen, on juuri kuollut. Lukija ihmettelee henkeään pidätellen, ettei Meriluoto mennyt siinä samassa.

Kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt avioliitto on yksi kirjan punaisista loimilangoista. Meriluoto sinetöi suuren rakkauden rehellisellä ja paikoin raadollisella kuvauksella myös liiton huonoista hetkistä.

Mies on säkenöivän älykäs ja viehättävä ja tarjoaa alussa seksuaalisen ilon, mitä ilman Meriluoto on saanut pitkään elää. Mutta hän on myös mieleltään epävakaa, kiihkeä tuhlari ja on viedä kaiken ilman Meriluodon ympäriltä. Yhteinen pakotie on alkoholi, jota Meriluoto on toki käyttänyt aiemminkin, mutta nyt siitä tulee todellinen ongelma.

Viimeiset sameat vuodet ovat välillä hyvinkin itkettävää luettavaa, mutta mitään sellaista ei ole, mistä ei voisi kirjoittaa. Meriluodon merkinnät alkoholismista, vanhenemisesta ja rappiosta käsittelevät isoja teemoja.

Omaishoitajaksikin hän ehtii, samoin kummankin lapset, klaani. Rakkautta on loppuun asti.

Klaani, ystävät ja kollegat ovat vahvasti läsnä, mutta päiväkirjan pää- ja näkökulmahenkilö on luonnollisesti Meriluoto. Hyvin usein hän kokee silti jäävänsä sivuosaan.

Lapset ja lapsenlapset vanhenevat, ystävät kuolevat ja loittonevat. Vanhemmiten alkaa väsyttää, kirjailija tunnistaa yhä useammin yksinäisyyden tarpeensa.

Kirjailijan kutsumustaan Meriluoto pohtii päiväkirjassa monelta kannalta. 1970-luvun Suomeen paluun jälkeen hän on ulkopuolinen, Peter Peter -avainromaanin jäljiltä kiistelty. Kirjoittaminen on silti ainoa tehtävä, ja itselleen on pakko vakuuttaa, että omat teokset ovat hyviä.

Arjen vaatimuksetkin painavat päälle, esimerkiksi kun häntä pidetään joutilaimpana hoitamaan sairasta äitiä. ”Sellaista on, kun on kirjailija – se ei ole toden tullen ammatti eikä mitään, kun ei ole konkreettista työnantajaa. Vaikka hommasta totisesti saa herkemmin potkut sisäisesti kuin mistään virka-asemasta.”

Jatkuvasti Meriluoto tuskailee toimeentulon kanssa, ja henkisesti satuttaa jäädä vuosikausia vaille apurahoja ja palkintoja. Erityisen kompleksinen suhde on pitkäaikaiseen kustantajaan WSOY:öön. Luottohenkilöksi jää lopulta vain Touko Siltala, jonka uusi kustantamo on myös Tältä kohtaa -teoksen kustantaja.

Teos on hieno huipennus Meriluodon elämäkerta-aineistoon pohjaaville teoksille. Hän on takuuvarmasti elänyt kirjailijalle sopivan elämän ja osannut kertoa sen myös lukijoille.

Ina Ruokolainen

Aila Meriluoto (toim. Anna-Liisa Haavikko): Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010, 441 s.

Kirja-arvio on julkaistu 12.10.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteystyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa (13.10.).