keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2012

Ihanat elämäkerrat

Ystävät ovat kullanarvoisia vinkatessaan lukemisen arvoisia kirjoja. Etenkin silloin, kun he tietävät, mikä minua kiinnostaa.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!

Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.

Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.

Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.

Ei kommentteja: